Skorpionien Turku

Tänään 1-7 tulee kuluneeksi tasavuosia siitä, kun Isaacus Birgeri Rothovius kirjoittautui vuonna 1600 opiskelemaan Wittenbergin yliopistoon;



 

Isak Rotho\'ius hade emellertid nu afslutat sina up])salastudier. 
Måhända har han af Axel och Gabriel uppmanats att deltaga i 
VVittenbergsfärden. Åtminstone hnna \i tlcn 1 juli 1600 Isaac I^cr- 
geri Sueco-Schmalandus inskrifven i Wittenberg. Men först i\en 
15 september anmiilde sig vid universitetet Axel och Gabriel 
Oxenstierna och Jonas Rothovius; sä skrifvir sig den senare stän- 
digt hiirefter. •♦ Här träftades alltså bröderna frän Hederstorp. 
och här gjordes den langa resans betydelsefullaste uppehåll. 

Isaacus Birgeri (Isak Birgerinpoika) Rothovius (1. marraskuuta 1572 Angelstad, Smoolanti  – 10. helmikuuta 1652 ) toimi Turun piispana vuosina 1627–1652.

Rothovius pani Suomen kirkossa toimeen ankaran kirkkokurin ja järjesti seurakunnallisia oloja muun muassa aloittamalla kirkonkirjojen käytön. Hän oli myös Turun akatemian ensimmäinen sijaiskansleri ja toimi opetuksen parantamiseksi Suomessa. Hänen aloitteestaan asetettiin myös raamatunsuomennoskomissio.

 

 
 Rothovius postimerkissä 1933. Merkin on suunnitellut Eric O. Ehrström.



Smoolannin Angelstadissa 1. marraskuuta 1572 syntynyt Isaacus Birgeri (Isak Birgerinpoika) Rothovius oli syntyään talonpoikaissäätyä. Hänen isänsä nimi oli Börje Larsson. Opiskeltuaan ensin Växjön koulussa Rothovius aloitti opinnot Uppsalan yliopistossa vuonna 1595. Opiskeltuaan Uppsalassa kaksi vuotta Rothovius matkusti Wittenbergiin opiskelemaan sen yliopistossa. Vuonna 1602 Rothovius valmistui maisteriksi ja palasi Ruotsiin.

1627 Turun piispaksi valittu Rothovius oli kansleri Axel Oxenstiernan entinen opettaja ja luottomies. Rothovius oli seurannut häntä ja tämän kahta veljeä Wittenbergiin ja säilynyt laaja kirjeenvaihto antaa hyvän kuvan siitä, kuinka opettajan ja oppilaan välit pysyivät läheisinä vielä Rothoviuksen muutettua Suomeen.

 
Rothovius säilytti työkykynsä melko hyvänä elämänsä loppuun saakka. Hänen kuolemastaan antoi Turun hovioikeuden sihteeri Johan Wassenius kirjeessään Brahelle 12.2.1652 seuraavan kuvauksen:

»...toissapäivänä yöllä, joka oli tämän kuun kymmenes, kuoli täällä Herrassa piispa. Hän oli sunnuntaina 8 päivää sitten kirkossa ja Herran ehtoollisella, mutta tuli sen jälkeen aivan voimattomaksi, niin ettei ettei hän pystynyt käymään tai seisomaan. Kuitenkaan hän ei tuntenut itsessään mitään erityistä särkyä. Hän menetti sitten myös muutamiksi päiviksi puhekykynsä ja kirjoitti silloin taululle ajatuksiaan, joista toiset voitiin lukea, toisia ei. Muun muassa hän kirjoitti kerran nämä sanat Non est dubitandum de perseverantia mea in fide. Mutta päivää ennen kuin hän nukkui pois, hän sai puhekykynsä takaisin ja puhui selvästi.»

Aarno Malisen mukaan Rothovius oli "Ruotsin Bobrikov", kuninkaan ja kanslerin luotomies, jonka tehtävä oli ohjata Suomen kirkko samoille raiteille emämaan kanssa.



Turkulainen porvari lausui piispasta

»Sinä et ole meidän pappimme, et myöskään osaa saarnata ja opettaa meitä meidän omalla kielellämme, vaan ennemmin halveksit ja olet saarnassasi kutsunut meitä suomalaisiksi koiriksi ja sioiksi.» (Kornelius Kankuri)

Rothoviuksen säilyneet kirjeet, saarnat sekä oikeusrettelöt antavat kuvan äkkipikaisesta miehestä, jolle siirtyminen Suomeen merkitsi joutumista valtakunnan syrjäseudulle, jonka outoa “slavonian kieltä” hän ei hallinnut. Tullessaan valituksi Turun piispaksi Rothovius oli toiminut Nyköpingissä 23 vuoden ajan ja tunsi seurakuntansa itselleen läheiseksi. Tunnettu on hänen kommenttinsa uudesta kotimaasta

»Minä asun barbaarien ja skorpionien parissa »
(Rothovius)

Isaacus Rothovius.


Rothovius saapuu Turkuun kesäkuussa 1627 ja astuu virkaansa kesäkuun 17. pitäen Heikinmessuilla virkaanastujaissaarnansa, sanoen saapuneensa noitien, taikauskon ja juopottelun pariin, vaatien parannusta.

Kirkkorangaistuksina rikkomuksista on maallikoille tarjolla sakkoja, jalkapuuta ja pannaan julistusta; papeille mm. tuomiokapitulin maanalaista tyrmää. Konstituutiot määräävät kirkonkäynnin pakolliseksi, niin että kolmesta laiminlyönnistä seuraa julkirippi ja kolmen taalarin sakot.

Samaan aikaan maailmalla Wienin hovi ihmettelee, onko Jumala kääntynyt luterilaiseksi.

Vuonna 1632 piispa pistää valtakuntaa kohdanneen onnettomuuden, Kustaa Aadolfin kuoleman syyksi sen, että maa on täynnä huorintekijöitä, aviorikoksia ja avioeroja, varkautta ja ahneutta, kiroilemista ja vannomista.

Vuonna 1634 piispa kirjoittaa asuvansa barbaarien ja skorpionien parissa ja etenkin Turussa tavanneensa hirviömäisiä ihmisiä, jouduttuaan itsekin täällä piispattarineen haastetuksi oikeuden eteen. Osa Turun porvaristosta onkin noussut kapinaan virkaintoista piispaa vastaan.

 
Auran Akatemian vihkijäisjuhlassa 1640 piispa saarnaa Perkele-uskoa vastaan mm. taikuudesta, jota maassa harjoitetaan ja uhrilahjoista Pertun, Olavin ja Jaakonpäivinä. Piispa Rothovius valittaa myös, että suomalaiset etsivät sairastuessaan apua perkeleeltä ja monet rukoilevat ja palvelevat täällä saatanaa.

Piispa pitää Akatemian perustamista Turkuun kaupungin tärkeimpänä saavutuksena sitten maailman luomisen.

Turun piispa Rothovius on edelleen 1652 huonoissa väleissä kaupungin porvariston kanssa, joka ei hae Jumalan kunniaa, vaan seuraa omaa nenäänsä. Piispa kuolee samana vuonna 80-vuotiaana ja haudataan tuomiokirkon keskikäytävän alle saarnatuolia vastapäätä.

Ensimmäisen suomenkielisen kieliopin laatinut Eskil Petraeus nimitetään hänen jälkeensä Turun piispaksi.

 

Aeschillus (Eskil) Petraeus (1593 Grums, Ruotsi – 27. syyskuuta 1657 Turku) oli Turun piispa vuosina 1652–1657. Ennen tätä hän oli Turun kymnaasin lehtori ja tuomiorovasti. Hän oli myös Turun akatemian ensimmäinen teologian professori ja yliopiston rehtori. Petraeus toimi valtiopäivämiehenä vuosina 1634, 1638 ja 1640.

Petraeus oli ruotsalaissyntyinen, mutta hyvin perehtynyt suomen kieleen. Hän muun muassa johti Raamatun käännöskomiteaa ja julkaisi suomen kielen kieliopin Linguae Finnicae brevis institutio vuonna 1649.

 
Skorpionina
Turussa 1-7 2014
Simo Tuomola

Patrunessa

Tänään 30-6 avaamme Turussa syntyneiden kirjan vuoden 1614 kohdalta, kas tuosta;

Elin Såger (30. kesäkuuta 1614 Turku–14. elokuuta 1669 Turku) oli suomalainen talouselämän vaikuttaja 1600-luvulla.

Vanhin Turusta säilynyt karttapiirros, tekijänä 1634 maanmittari Olof Gangius.
 
Elin Johanintytär Såger syntyi Turussa Aurajoen itärannan talossa, jossa toimii nykyisin Aboa vetus & ars nova-museo. Hänen isänsä Johan Såger (kuoli 1632), alkujaan Sager, oli varakas kauppias, joka oli tullut Turkuun 1590-luvulla Saksan Holsteinin läntisestä maakunnasta Dithmarschenista.

Elin Såger syntyi Turkuun porvaristaloon, jossa oli viisi asuinhuonetta, keittiö ja keskiaikaisia kellareita rakennuksen alla. Fredrika Runeberg vietti myöhemmin lapsuuttaan samassa talossa, ja nykyään kellarit ovat osa Aboa Vetus -museota. Talon lienee ostanut Elin Sågerin isä kauppias Johan Såger viimeistään 1625. Hän oli tullut Turkuun 1590-luvulla Holsteinin läntisimmästä maakunnasta Dithmarschenista, missä elää Sager-sukua edelleenkin, ja solminut ensimmäisen avioliittonsa puolison kanssa, jonka nimeä ei ole säilynyt asiakirjoissa.

Johan Såger jäi leskeksi 1610 ja avioitui uudelleen Elin Plagmanin kanssa, jonka isä Peter Plagman oli Turun vaikutusvaltaisimpia miehiä ja myöhemmin Turun pormestari. Elin Såger oli vanhin lapsi vanhempiensa neljästä yhteisestä lapsesta.

Elin Såger avioitui vuonna 1631 kauppias Peter Thorwösten kanssa. Thorwöste hankki omistukseensa Anskun ja Mustion rautaruukit 1647 ja perusti Fiskarsin ruukin 1649. Thorwösten kuoltua vuonna 1659 Elin-rouva ryhtyi johtamaan ruukkeja ja häntä ruvettiin nimittämään patrunessaksi. Hän johti myös suvun Turun kauppahuonetta. Hänen tarmokkuutensa ansiosta kaikki ruukit saivat helpotuksia verotuksessa ja muitakin etuja kruunun taholta, ja Peter Thorwösten ottama suuri ulkomainen velka saatiin hoidettua.

Elin Såger selvisi myös monista muista vaikeuksista. Perheen omaisuus tuhoutui tulipalossa Turussa 1656, Mustion ruukissa oli tulipalot 1664 ja 1665, ja Fiskarsin ruukin nippuvasara tuhoutui noin vuonna 1660. Lisäksi hänen omistamansa laiva upposi 1668.




Turun akatemian vihkiäiset vuonna 1640, Albert Edelfeltin teos vuodelta 1902. Turussa elettiin 1600-luvulla Kreivin aikaa.

Suomen taloushistorian kannalta katsoen Elin Såger on ollut Suomen vaikutusvaltaisimpia naisia.
 
Peter Thorwöste (kuoli 1659) oli lyypekkiläinen, alkujaan hollantilainen kauppias, joka vaikutti Turussa. Thorwöste tuli Suomeen 1620-luvulla ja muutti Turkuun noin vuonna 1630. Hän ryhtyi kirjanpitäjäksi Turun varakkaimmalle kauppiaalle Jakob Wollelle.

Thorwöste avioitui vuonna 1631 Elin Sågerin (1614–1669) kanssa, joka oli kauppiaan tytär. Onnistuneen naimakaupan ansiosta hänen tulevaisuutensa oli turvattu. Thorwöste oli kauppias ja laivanvarustaja, joka teki kauppaa myymällä tervaa Euroopaan ja tuomalla Hollannista kankaita ja Espanjasta suolaa.

Tervan hän osti Pohjanmaalta ja rakensi oman tervahovin Turun linnan lähettyville Pikisaareen. 1640-luvun lopulla Thorwöste joutui lopettamaan tervakaupan. 1650-luvulla Thorwöste asui Hirvensalon Kaistarniemessä. Hän otti suuren ulkomaisen lainan, joka jäi hänen kuolemansa jälkeen puolison maksettavaksi.

Tervakauppa oli Suomessa erityisesti 1600-luvulta alkaen tuottoisa elinkeino. Länsi-Euroopan laivanrakennustoiminta vilkastui, ja puulaivoihin tarvittiin tervaa ja pikeä. Ruotsin kruunu perusti Tervakomppania-nimisen kauppajärjestön, jonka alaisuuteen avattiin tervan- ja pientarkastajien virat. Keskitetyn kaupan johdosta myös vienti vilkastui.

 

Suomen tervakaupan keskuksia olivat Viipuri, Turku ja Pohjanmaan rannikkokaupungit. 1600-luvulla tervaa poltettiin runsaasti Varsinais-Suomessa, Uudellamaalla, Pohjanmaalla ja Järvi-Suomessa.

Ruotsin hallitus tahtoi saavuttaa 1600-luvulla monopoliaseman tervanmyynnissä. Tervakauppa oli tuottoisaa, ja suurvallaksi pyrkivän Ruotsin laivasto tarvitsi paljon tervaa. Vuodesta 1665 Tervakomppania aloitti ankaraan säännöstelyn. Pohjanmaan kaupunkien piti suunnata kaikki tervanmyynti Turun sijasta Tukholmaan. Tämä lamautti täysin Turun aseman Suomen tervakeskuksena. Myös aiemmin keskuksena toiminut Viipuri jäi täysin välikädeksi Suomen tervakaupassa.

 
Elin Sågerin elämässä alkoi uusi kausi 1659, jolloin hän jäi 45-vuotiaana leskeksi. Tällöin ilmeni, että hänellä oli äitinsä Elin Plagmanin sisu, tarmokkuus ja temperamentti sekä isänsä Johan Sågerin liikemieskyvyt. Vaikka hänellä oli jo neljä vävyä, hän otti rohkeasti haltuunsa Thorwösten perinnön ja lähti hoitamaan itse sekä Turun kauppahuonetta että ruukkeja pelastaakseen pesän ahneilta velkojilta. Perheen taloudellinen tilanne oli arveluttava, sillä Fiskarsiin toimintansa keskittänyt aviomies oli joutunut ottamaan suuren ulkomaisen lainan.

Elin Sågerin toiminta ja saavutukset tunnetaan hyvin. Hän lähetti vuorikollegioon värikkäitä anomuksia ja kuvasi surkeuttaan; hän syytti sekä ilkeää kilpailijaansa Carl Billsteniä että toisinaan myös vanhinta vävyään, vuorimestari Johan Danielinpoikaa. Taitavilla kirjelmillään Elin Sågerin onnistui hellyttää viranomaiset, sekä vuorikollegio että reduktiokomissio.

Vaikka 1660-luku oli rautateollisuudelle vaikeaa aikaa, Elin Sågerin kaikki kolme ruukkia eli Mustio, Antskog ja Fiskars saivat verohelpotuksia ja muita etuja. Petter Thorwösten omaisuus ei joutunut velkojien haltuun, ja ruukit saivat jatkaa toimintaansa. Elin Såger selviytyi jopa tulipaloista ja onnettomuuksista: Mustiossa oli palo sekä 1664 että 1665 ja Fiskarsin nippuvasara tuhoutui noin 1660. Elin Sågerin laiva upposi 1668.

Elin Sågerin leskeysvuosille ja liiketoiminnalle on erityisen ominaista hänen kaksijakoisuutensa äitinä. Hänellä oli neljä tytärtä ja neljä poikaa. Hän antoi poikiensa auttaa itseään ja suhtautui heihin lämpimästi, mutta syrjäytti kaikki vävynsä, Annan puolison vuorimestari Johan Danielinpojan eli myöhemmän Serlachiuksen, Elinin aviomiehen raatimies Abraham Schaeferin, Margaretan aviomiehen provianttimestari Daniel Thorsbergin ja kuopuksensa Marian aviomiehen kirkkoherra Josef Mathesiuksen. Hän torjui päättäväisesti kaikki vävyjen vaatimukset kuolinpesän jakamisesta aina vuoteen 1668, jolloin hän lopulta halusi luovuttaa aviomiehensä perinnön.
 

Elin Såger kuoli vuoden 1669 elokuussa illalla kello 20 jälkeen ja pääsi 15.1.1670 Turun tuomiokirkkoon aviomiehensä rinnalle. Professori Enevaldus Svenoniuksen painettu ruumissaarna kuoleman suloisesta katkeruudesta on säilynyt nykypäiviin, samoin kuin Johannes Flachseniuksen ruotsinkielinen runo ja Andreas Hasselqvistin latinankielinen epitafi. Hautapuheen mukaan vainaja oli käyttäytynyt leskenä säädyllisesti, hurskaasti ja vakavasti samalla kun hän oli kestänyt vastoinkäymisiä. Ajan tyylin mukaan hänet nimettiin kunniallissyntyiseksi, jumalaapelkääväksi ja hyveelliseksi emännäksi.

Elin Såger S 30.6.1614 Turku, K 14.8.1669 Turku. V kauppias Johan Såger ja Elin Plagman. P 1631 - suurkauppias, ruukinomistaja, laivanvarustaja Petter Thorwöste S noin 1600 - 1605, K 1659, PV mahdollisesti lyypekkiläinen kauppias Heinrick Thorwoeste ja Catharina. Lapset: Anna S 1632 tai 1633, P vuorimestari Johan Danielinpoika; Elin (Helena) S 1634, K 1687, P kauppias Abraham Henrik Schaefer; Herman S noin 1635, K 1685 tai 1686, kauppias, P1 Maria Gerdt, P2 Katarina Thesleff; Johan S noin 1636, K 1712, ruukinpatruuna, P Helena Rosendal; Margareta, P läänin vero- ja muonitusmestari Daniel Thorsberg; Petter S noin 1640, K 1703, ruukinpatruuna, P Margareta Sparf; Jakob K 1671; Maria, P1 Kalajoen kirkkoherra Josef Mathesius, P2 Närpiön kirkkoherra Johannes Beckman.

Porvarien kyydissä
Turussa 30-6 2014
Simo Tuomola
 

Knuutinpoika Bonde

Tänään 29-6 tulee kuluneeksi tasavuosia kuningas Karl Knutssonin kruunajaisista Uppsalassa. Kuningas Kaarle Knuutinpojan astuessa valtaan 1448 kruunauksessa oli mukana tärkeässä roolissa 29. kesäkuuta myös Turun piispa Magnus Olavinpoika.

Turku tuli myöhemmin Bondelle hyvinkin tutuksi ja täällä hän eli hetken myös kerjäläiselämää ennenkuin hänet nostettiin kolmannen kerran kuninkaaksi vuonna 1467.

 

Kaarle VIII Knuutinpoika Bonde
 
Vuonna 1448 Kaarle Knuutinpoika Bonde saattoi palauttaa kuninkuutensa nimenomaan Suomesta tuomansa asevoiman turvin. Ei tiedetä, osallistuivatko meikäläiset varsinaiseen vaaliin, mutta piispa Magnus Olai (Maunu Tavast) osallistui ainakin kruunajaisiin Uppsalassa 29-6 1448.


Hän oli Suomen keskiajan huomattavin katolinen piispa, joka ehti kirkon johtotehtävien lisäksi edustaa Suomea myös politiikan alalla, toimien mm. kuningas Eerik Pommerilaisen kanslerina. Hänet on haudattu Turun tuomiokirkkoon.



Magnus II Tavast, myös Magnus Olai ("Maunu Olavinpoika") (k. 9. maaliskuuta 1452 Mynämäki) oli Suomen keskiajan huomattavin katolinen piispa eli Suomen piispa. Hän toimi Suomen piispana vuosina 1412–1450.

Kaarle VIII Knuutinpoika Bonde (1408/1409 – 15. toukokuuta 1470) oli Ruotsin kuningas kolmeen otteeseen (1448–1457, 1464–1465 ja 1467–1470) ja Norjan kuningas 1449–1450. Ruotsin kuninkaana hänet tunnetaan myös nimellä Kaarle VIII ja Norjan kuninkaana nimellä Kaarle I.


Kaarle Knuutinpojasta tuli väliaikainen valtionhoitaja vuonna 1438, kun kuningas Eerik Pommerilainen menetti otteensa Ruotsista niin sanotun Engelbrektin kapinan seurauksena.

Kaarlen valtionhoitajakaudella Suomessa tapahtui Davidin kapinaksi kutsuttu talonpoikaiskapina. Valtionhoitajakausi päättyi 1440, kun tanskalaiset vaihtoivat unionikuninkaan Eerik Pommerilaisesta tämän sisarenpoikaan Kristofer Baijerilaiseen, josta tuli myös Ruotsin kuningas.

Kaarle sai korvaukseksi vallan luovuttamisesta Kristoferille läänityksikseen muun muassa Suomen läntisiä alueita ja siirtyi aluksi pitämään hoviaan Turun linnaan. Pian Kristofer katui lupauksiaan ja painosti Kaarlea luovuttamaan Turun linnan.

Kaarle siirtyi nyt Viipurin linnaan, jossa hän piti itsenäistä, Kristoferista piittaamatonta hovia halliten suurta osaa Suomesta ja harjoittaen omaa ulkopolitiikkaa suhteessa muiden muassa Novgorodiin, Hansaliittoon ja Baltiaa hallinneeseen saksalaiseen ritarikuntaan.

 
Kaarle Knuutinpojan kruunajaissaatto lähtemässä Viipurin linnasta.

Karl Knutsson Bonde lämnar Viborgs slott för att delta i kungavalet i Sverige. Det nationalromantiska budskapet är att Finland spelade en viktig roll i Sveriges politiska historia.

Kristofer Baijerilainen (26. tammikuuta 1418 – 6. tammikuuta 1448) oli Kalmarin unionin maiden unionikuningas (Tanskan ja Norjan vuosina (1440–1448) ja Ruotsin vuosina (1441–1448).

 
 Sannolikt porträttlik trästaty av kung Karl av Bernt Notke

Heti kun tieto Kristofer Baijerilaisen kuolemasta saavutti Kaarle Knuutinpojan Viipurin linnassaan, lähti hän Ruotsiin kaappaamaan valtaa itselleen. Kuninkaanvaalissa 20. kesäkuuta 1448 sai enemmistön äänistä, vaikkei vaali ihan pykälien mukaan mennytkään. Joka tapauksessa hän juhli valintaansa 28. kesäkuuta Moran kivillä ja seuraavana päivänä hänet vihittiin virallisesti Uppsalassa kuninkaaksi.

1465 Bonde jälleen syrjäytetään ja mies pakenee Turkuun dominikaanisten mustainveljesten luostarin suojiin Lyypekinmäelle elämään kuninkaallista elämää paljon niukempaa aikaa, kärsien jopa puutetta. Täältä Bonde nousi vielä kerran kuninkaaksi 1467.


 
 Kung Karls gravmonument i Riddarholmskyrkan, utfört under Johan III.  Juhana-herttua, kuninkaana Juhana III, teetti nykyiseen Riddarholmin kirkkoon Bonden kunniaksi hautamonumentin.

Unioniaikana Bonde edusti Ruotsin eroamista liitosta ja kuninkaan vaakunassa esiintyy tuon aatteen merkkinä paitsi valtakunnan kolmen kruunun tunnus, myös Ruotsin Leijona sinivalkoisella pohjalla.


 

Kuninkaallisesti
Turussa  29-6 2014
Simo Tuomola

Hakkaa päälle!

Tänään 28-6 tulee kuluneeksi tasavuosia Oldendorfin taistelusta 30-vuotisessa sodassa vuonna 1633:

1633 – 30-vuotinen sota: Torsten Stålhandske suomalaisine ratsumiehineen vaikutti ratkaisevasti voittoon Oldendorfin luona käydyssä taistelussa.




Protestantit heittävät kaksi keisarillista virkamiestä Hradcanyn kuninkaanlinnan ikkunasta 23. toukokuuta 1618. Tapausta pidetään alkuna kolmikymmenvuotiselle sodalle.
 

Torsten Stålhandske (1. syyskuuta 1593, Porvoon pitäjä – 21. huhtikuuta 1644, Haderslev) oli suomalainen Ruotsin armeijassa palvellut ratsuväen kenraali ja hakkapeliittojen päällikkö 30-vuotisen sodan aikana.

Kolmikymmenvuotinen sota käytiin Euroopassa 1618–1648 suurimmaksi osaksi Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan alueella. Sodan pääasiallisena alkusyynä olivat katolisten ja protestanttien väliset ristiriidat.

Näin muistelin miehen kuolemaa 21-4:

Tänään 21-4 tulee kuluneeksi tasavuosia suomalaisen ratsuväen kenraali Torsten Stålhandsken kuolemasta Haderslevissä Tanskan sotaretkellä 1644.

Hänet haudattiin 1645 Turun tuomiokirkon Sielujen kappeliin arkussa, jossa on teksti; Quod si quis cerret non coronabitur nisi legitime certaverit - Eihän sitäkään, joka kilpailee, seppelöidä, ellei hän kilpaile sääntöjen mukaisesti (2 Tim.2:5). Arkku on kannunvalaja Caspar Becke vanhemman tinasta ja messingistä valmistama.




Stålhandsken ja hänen puolisonsa Kristiina Hornin (1604-1673) haudalle Tuomiokirkkoon pystytettiin 1681 suuren kirkkopalon jälkeen kuvan muistomerkki paadella makaavine kokovartalokuvineen, veistäjänä Jürgen Meintz Heinrich Wilhelmin työpajassa Hampurissa.

Ståhlhandske-suvun hautakammio, joka ennen muinoin oli Tott-suvun hautakammion jälkeen komein, on eteläisen kirkonoven länsipuolella, ja rauta-aitaus eroittaa sen kirkosta. Tämän hautakammion osti vuonna 1654 Torsten Stålhandsken leski Kristiina Horn, ja sitä kaunistaa kallisarvoinen hautapatsas mustasta ja ruskeasta marmorista, jossa on valkoisia marmorikuvia. Tuon suuren sota-uroon (+ 1644) jäännökset säilytetään komeassa lyijykirstussa.

Torsten Stålhandske aloitti sotilasuransa eversti Patrick Ruthwenin asepoikana ja oli tämän mukana rekrytointiretkellä Skotlannissa. Hän matkusti henkivartiokaartin vänrikkinä Kustaa II Adolfin mukana Preussiin 1622. 1626 hänet ylennettiin majuriksi Arvid Hornin (k. 1653?) jalkaväkirykmenttiin, mutta siirtyi jo seuraavana vuonna Åke Tottin ratsuväkirykmenttiin. Hänet ylennettiin everstiluutnantiksi 1629 johtamaan suomalaisia hakkapeliittoja.

Ruotsin liittyessä 30-vuotiseen sotaan 1630 Stålhandske oli mukana Pommerissa ja seuraavana vuonna Breitenfeldin taistelussa. 1632 hänet ylennettiin everstiksi ja oli ratsumiehineen ratkaisevassa roolissa Lützenin taistelussa, jossa Kustaa II Adolf sai surmansa.




 
Kuningas Kustaa II Aadolfin kuolema 6. marraskuuta 1632 Lützenin taistelussa, Carl Wahlbomin maalaus vuodelta 1855.


Kesäkuussa 1634 hän haavoittui Hamelin taistelussa. 1635 hän liittyi kenraalimajurina Johan Banérin johtamaan armeijaan. Hän valtasi 35 lippua Wittstockin taistelussa ja ajoi vihollisen pakenemaan. Huhtikuussa 1642 hän haavoittui vakavasti Breitenfeldin toisessa taistelussa. Toukokuussa hänet nimitettiin ratsuväen kenraaliksi. Hän kokosi pitkillä sotaretkillään huomattavan omaisuuden.

Hänen vaimonsa Kristiina lahjoitti Turun akatemialle Aarhusin piispalta sotasaaliiksi otetun kirjaston. Århusia valloittaessaan Stålhandske sai saaliikseen sikäläisen piispan jäämistöstä 890 niteen kirjaston, jonka hänen leskensä lahjoitti Turun akatemialle 1646.



Torsten Stålhandske vuonna 1934 julkaistussa postimerkissä. Samaan sotilasmerkkisarjaan kuuluvat Punaisen Ristin merkit Laiska Jaakosta, Jakob de la Gardie, sekä Evert Hornista.


Vietettyään lähes kaikki aikuisvuotensa sotaretkillä Stålhandskelle ei ollut juuri jäänyt aikaa siviilielämään ja perheen perustamiseen. Hän solmi Tanskan sotaretken alla 1643 edullisen avioliiton entisen päällikkönsä Arvid Hornin tyttären Kristinan kanssa, mutta liitto jäi lyhyeksi ja lapsettomaksi.

Stålhandsken ruumis tuotiin takaisin kotimaahan, ja hänet haudattiin 1645 Turun tuomiokirkkoon. Hänen monumentaalinen hautamuistomerkkinsä, missä hänen ja hänen puolisonsa kuvat on veistetty kiveen, on edelleenkin nähtävissä suurvaltakauden kuvanveistotaiteen pysyvänä muistomerkkinä.

Torsten Stålhandske oli tyypillinen Ruotsin suurvaltakauden sotilas niin hyvässä kuin pahassa. Hän oli erittäin taitava ratsuväen päällikkö, joskin hänen kykynsä sodanjohtajana ja strategina jäivät vaille näyttöä. Hänen henkilökohtainen rohkeutensa ja aggressiivinen taistelutapansa toivat hänelle menestystä sotakentillä ja tekivät hänestä legendaarisen sotilaan, joka suomalaisten hakkapeliittojen päällikkönä muodostui koko käsitteen henkilöitymäksi.

Hänen ystävyytensä Brittein saarilta tulleisiin upseereihin, joiden kieltä hän osasi, levitti myös hänen mainettaan, sillä heidän kauttaan hänen tekonsa pääsivät hyvin esiin suositun The Swedish Intelligencers -aikalaisteoksen sivuilla.

Toisaalta Stålhandskea on moitittu liiallisesta mieltymyksestä viiniin, mutta moite lienee yhtä hyvin perustein kohdistettavissa lähes jokaiseen tuon ajan päällikköön ja sotilaaseen. Toinen syytös koskee hänen tapaansa hankkia sotasaalista. Sotasaaliin hankkiminen ja erilaisten lunnaitten suoranainen kiristäminen voitetuilta kuului myös ajan sodankäyntitapaan.

Merkittävin sotasaalis, jonka Stålhandsken tiedetään hankkineen ja toimittaneen kotimaahansa on Århusin piispan kirjasto, 890 nidettä, jonka hän ryösti Tanskasta. Hänen leskensä lahjoitti miesvainajansa toivomuksen mukaisesti kokoelman juuri sopivasti 1640 perustetun Turun akatemian kirjastolle, missä se muodosti kirjaston arvokkaimman osan kunnes tuhoutui Turun palossa 1827.

 
Torsten Stålhandsken nimi on jäänyt historiaan nimenomaan hakkapelittojen synonyymina ja symbolina:



Hakkapeliitta kuvattuna vuonna 1940 julkaistussa Punaisen Ristin neljän postimerkin sarjassa.


Hakkapeliitat olivat Ruotsin sotaväessä kolmikymmenvuotisen sodan aikana palvelleita suomalaisia ratsumiehiä. Aseinaan heillä oli kaksi ratsupistoolia ja miekka. Lisäksi varusteina saattoi olla kypärä, nahkahaarniska (költeri) tai teräksinen rintahaarniska, kyrassi. Hakkapeliitat ratsastivat suomenhevosruunilla. Ruotsin ratsuväki ja hakkapeliitat sen osana käytti 1600-luvun alussa täysin uutta ratsuväen rynnäkkötaktiikkaa, jonka tuloksena oli erinomainen sotamenestys.

Hakkapeliittojen nimi tulee suomalaisen myytin mukaan hyökkäyskomennosta "Hakkaa päälle." Käsityksen esitti muiden muassa Daniel Juslenius teoksessaan Vanha ja uusi Turku. Hän kirjoitti: "Suomalaisten loputon into lyödä viholliset synnytti uuden sanan 'hakkapeliitta' ('hakkaa päälle' merkitsee 'lyö, iske, hakkaa kaikin voimin'), jonka kuuluessa Puola aina vapisi ja itävaltalaiset ja pyhän (jos jumalat tämän sanan sallivat) liigan puolustajat useimmiten joutuivat kauhun valtaan ja menettivät henkensä."

Vaihtoehtoinen etymologia nimelle on viron kielen "hakka peale", joka tarkoittaa yksinkertaisesti johonkin ryhtymistä. Suomalainen sotaväki Ruotsin sotaväessä sai puhua omaa kieltään ja sitä myös johdettiin suomen kielellä, vaikka hallintokieli oli ruotsi. Värvättäessä ei ratsumiehiä kutsuttu hakkapeliitoiksi, vaan he olivat tavanomaisemmin pelkkää Ruotsin ratsuväkeä, "ryttäreitä". Lempinimi liitettiin joukkoihin vasta Ruotsin sotamenestyksen myötä.

Hakkapeliitat olivat kaiketi ensimmäinen joukkotyyppi, joka käytti suomenhevosta taistelussa. Suomenhevosessa yhdistyvät kylmä- ja lämminverihevosten hyvät ominaisuudet; vaikka suomenhevonen ei ole yhtä nopea ja ketterä kuin lämminverihevoset, se on sotahevosenakin hyvin sitkeä eikä väsy helposti.

 
Kirkkoreissulla
Turussa 28-6 2014
Simo Tuomola