Patrunessa Såger

Tänään 30-6 avaamme Turussa syntyneiden kirjan vuoden 1614 kohdalta, kas tuosta;

Elin Såger (30. kesäkuuta 1614 Turku–14. elokuuta 1669 Turku) oli suomalainen talouselämän vaikuttaja 1600-luvulla.

Vanhin Turusta säilynyt karttapiirros, tekijänä 1634 maanmittari Olof Gangius.
 
Elin Johanintytär Såger syntyi Turussa Aurajoen itärannan talossa, jossa toimii nykyisin Aboa vetus & ars nova-museo. Hänen isänsä Johan Såger (kuoli 1632), alkujaan Sager, oli varakas kauppias, joka oli tullut Turkuun 1590-luvulla Saksan Holsteinin läntisestä maakunnasta Dithmarschenista.

Elin Såger syntyi Turkuun porvaristaloon, jossa oli viisi asuinhuonetta, keittiö ja keskiaikaisia kellareita rakennuksen alla. Fredrika Runeberg vietti myöhemmin lapsuuttaan samassa talossa, ja nykyään kellarit ovat osa Aboa Vetus -museota.
 
 Yleisnäkymä Aboa Vetus -museoon.

Talon lienee ostanut Elin Sågerin isä kauppias Johan Såger viimeistään 1625. Hän oli tullut Turkuun 1590-luvulla Holsteinin läntisimmästä maakunnasta Dithmarschenista, missä elää Sager-sukua edelleenkin, ja solminut ensimmäisen avioliittonsa puolison kanssa, jonka nimeä ei ole säilynyt asiakirjoissa.

Johan Såger jäi leskeksi 1610 ja avioitui uudelleen Elin Plagmanin kanssa, jonka isä Peter Plagman oli Turun vaikutusvaltaisimpia miehiä ja myöhemmin Turun pormestari. Elin Såger oli vanhin lapsi vanhempiensa neljästä yhteisestä lapsesta.


Peter Thorwöste (kuoli 1659) oli lyypekkiläinen, alkujaan hollantilainen kauppias, joka vaikutti Turussa. Peter Thorwöste, född okänt år i Holland, död 6 maj 1659 i Åbo, var en finländsk industriman.

 Elin Såger avioitui vuonna 1631 kauppias Peter Thorwösten kanssa. Thorwöste hankki omistukseensa Anskun ja Mustion rautaruukit 1647 ja perusti Fiskarsin ruukin 1649.

Thorwösten kuoltua vuonna 1659 Elin-rouva ryhtyi johtamaan ruukkeja ja häntä ruvettiin nimittämään patrunessaksi. Hän johti myös suvun Turun kauppahuonetta. Hänen tarmokkuutensa ansiosta kaikki ruukit saivat helpotuksia verotuksessa ja muitakin etuja kruunun taholta, ja Peter Thorwösten ottama suuri ulkomainen velka saatiin hoidettua.

Elin Såger selvisi myös monista muista vaikeuksista. Perheen omaisuus tuhoutui tulipalossa Turussa 1656, Mustion ruukissa oli tulipalot 1664 ja 1665, ja Fiskarsin ruukin nippuvasara tuhoutui noin vuonna 1660. Lisäksi hänen omistamansa laiva upposi 1668.




Turun akatemian vihkiäiset vuonna 1640, Albert Edelfeltin teos vuodelta 1902. Turussa elettiin 1600-luvulla Kreivin aikaa.

Suomen taloushistorian kannalta katsoen Elin Såger on ollut Suomen vaikutusvaltaisimpia naisia.
 
Peter Thorwöste (kuoli 1659) oli lyypekkiläinen, alkujaan hollantilainen kauppias, joka vaikutti Turussa. Thorwöste tuli Suomeen 1620-luvulla ja muutti Turkuun noin vuonna 1630. Hän ryhtyi kirjanpitäjäksi Turun varakkaimmalle kauppiaalle Jakob Wollelle.

Thorwöste avioitui vuonna 1631 Elin Sågerin (1614–1669) kanssa, joka oli kauppiaan tytär. Onnistuneen naimakaupan ansiosta hänen tulevaisuutensa oli turvattu. Thorwöste oli kauppias ja laivanvarustaja, joka teki kauppaa myymällä tervaa Euroopaan ja tuomalla Hollannista kankaita ja Espanjasta suolaa.



 Pikisaaren rantamilla. J.Reinbergin litografia Otkantista ulospäin, Pikisaari vasemmalla, Ruissalo oikealla, 1882.

Tervan hän osti Pohjanmaalta ja rakensi oman tervahovin Turun linnan lähettyville Pikisaareen. 1640-luvun lopulla Thorwöste joutui lopettamaan tervakaupan. 1650-luvulla Thorwöste asui Hirvensalon Kaistarniemessä. Hän otti suuren ulkomaisen lainan, joka jäi hänen kuolemansa jälkeen puolison maksettavaksi.

Tervakauppa oli Suomessa erityisesti 1600-luvulta alkaen tuottoisa elinkeino. Länsi-Euroopan laivanrakennustoiminta vilkastui, ja puulaivoihin tarvittiin tervaa ja pikeä. Ruotsin kruunu perusti Tervakomppania-nimisen kauppajärjestön, jonka alaisuuteen avattiin tervan- ja pientarkastajien virat. Keskitetyn kaupan johdosta myös vienti vilkastui.


 

Suomen tervakaupan keskuksia olivat Viipuri, Turku ja Pohjanmaan rannikkokaupungit. 1600-luvulla tervaa poltettiin runsaasti Varsinais-Suomessa, Uudellamaalla, Pohjanmaalla ja Järvi-Suomessa.

Ruotsin hallitus tahtoi saavuttaa 1600-luvulla monopoliaseman tervanmyynnissä. Tervakauppa oli tuottoisaa, ja suurvallaksi pyrkivän Ruotsin laivasto tarvitsi paljon tervaa.

Vuodesta 1665 Tervakomppania aloitti ankaraan säännöstelyn. Pohjanmaan kaupunkien piti suunnata kaikki tervanmyynti Turun sijasta Tukholmaan. Tämä lamautti täysin Turun aseman Suomen tervakeskuksena. Myös aiemmin keskuksena toiminut Viipuri jäi täysin välikädeksi Suomen tervakaupassa.

 
Elin Sågerin elämässä alkoi uusi kausi 1659, jolloin hän jäi 45-vuotiaana leskeksi. Tällöin ilmeni, että hänellä oli äitinsä Elin Plagmanin sisu, tarmokkuus ja temperamentti sekä isänsä Johan Sågerin liikemieskyvyt.

Vaikka hänellä oli jo neljä vävyä, hän otti rohkeasti haltuunsa Thorwösten perinnön ja lähti hoitamaan itse sekä Turun kauppahuonetta että ruukkeja pelastaakseen pesän ahneilta velkojilta. Perheen taloudellinen tilanne oli arveluttava, sillä Fiskarsiin toimintansa keskittänyt aviomies oli joutunut ottamaan suuren ulkomaisen lainan.

Elin Sågerin toiminta ja saavutukset tunnetaan hyvin. Hän lähetti vuorikollegioon värikkäitä anomuksia ja kuvasi surkeuttaan; hän syytti sekä ilkeää kilpailijaansa Carl Billsteniä että toisinaan myös vanhinta vävyään, vuorimestari Johan Danielinpoikaa. Taitavilla kirjelmillään Elin Sågerin onnistui hellyttää viranomaiset, sekä vuorikollegio että reduktiokomissio.


 
Vaikka 1660-luku oli rautateollisuudelle vaikeaa aikaa, Elin Sågerin kaikki kolme ruukkia eli Mustio, Antskog ja Fiskars saivat verohelpotuksia ja muita etuja. Petter Thorwösten omaisuus ei joutunut velkojien haltuun, ja ruukit saivat jatkaa toimintaansa.

Elin Såger selviytyi jopa tulipaloista ja onnettomuuksista: Mustiossa oli palo sekä 1664 että 1665 ja Fiskarsin nippuvasara tuhoutui noin 1660. Elin Sågerin laiva upposi 1668.

Elin Sågerin leskeysvuosille ja liiketoiminnalle on erityisen ominaista hänen kaksijakoisuutensa äitinä. Hänellä oli neljä tytärtä ja neljä poikaa. Hän antoi poikiensa auttaa itseään ja suhtautui heihin lämpimästi, mutta syrjäytti kaikki vävynsä, Annan puolison vuorimestari Johan Danielinpojan eli myöhemmän Serlachiuksen, Elinin aviomiehen raatimies Abraham Schaeferin, Margaretan aviomiehen provianttimestari Daniel Thorsbergin ja kuopuksensa Marian aviomiehen kirkkoherra Josef Mathesiuksen.

Hän torjui päättäväisesti kaikki vävyjen vaatimukset kuolinpesän jakamisesta aina vuoteen 1668, jolloin hän lopulta halusi luovuttaa aviomiehensä perinnön.

 
Enevaldus Svenonius oli Turun akatemian teologisen tiedekunnan primarius eli ensimmäinen professori vuosina 1664–1688. Hänen toimintansa pakotti Turun piispan Terseruksen eroamaan virastaan vuonna 1664.


Elin Såger kuoli vuoden 1669 elokuussa illalla kello 20 jälkeen ja pääsi 15.1.1670 Turun tuomiokirkkoon aviomiehensä rinnalle. Professori Enevaldus Svenoniuksen painettu ruumissaarna kuoleman suloisesta katkeruudesta on säilynyt nykypäiviin, samoin kuin Johannes Flachseniuksen ruotsinkielinen runo ja Andreas Hasselqvistin latinankielinen epitafi.

Hautapuheen mukaan vainaja oli käyttäytynyt leskenä säädyllisesti, hurskaasti ja vakavasti samalla kun hän oli kestänyt vastoinkäymisiä. Ajan tyylin mukaan hänet nimettiin kunniallissyntyiseksi, jumalaapelkääväksi ja hyveelliseksi emännäksi.

Elin Såger S 30.6.1614 Turku, K 14.8.1669 Turku. V kauppias Johan Såger ja Elin Plagman. P 1631 - suurkauppias, ruukinomistaja, laivanvarustaja Petter Thorwöste S noin 1600 - 1605, K 1659, PV mahdollisesti lyypekkiläinen kauppias Heinrick Thorwoeste ja Catharina.

Lapset: Anna S 1632 tai 1633, P vuorimestari Johan Danielinpoika; Elin (Helena) S 1634, K 1687, P kauppias Abraham Henrik Schaefer; Herman S noin 1635, K 1685 tai 1686, kauppias, P1 Maria Gerdt, P2 Katarina Thesleff; Johan S noin 1636, K 1712, ruukinpatruuna, P Helena Rosendal; Margareta, P läänin vero- ja muonitusmestari Daniel Thorsberg; Petter S noin 1640, K 1703, ruukinpatruuna, P Margareta Sparf; Jakob K 1671; Maria, P1 Kalajoen kirkkoherra Josef Mathesius, P2 Närpiön kirkkoherra Johannes Beckman.

Porvarien kyydissä
Turussa 30-6 2016
Simo Tuomola

Turun kerjäläiskuningas

Tänään 29-6 tulee kuluneeksi tasavuosia kuningas Karl Knutssonin kruunajaisista Uppsalassa. Kuningas Kaarle Knuutinpojan astuessa valtaan 1448 kruunauksessa oli mukana tärkeässä roolissa 29. kesäkuuta myös Turun piispa Magnus Olavinpoika.

Turku tuli myöhemmin Bondelle hyvinkin tutuksi ja täällä hän eli hetken myös kerjäläiselämää ennenkuin hänet nostettiin kolmannen kerran kuninkaaksi vuonna 1467.

 

Kaarle VIII Knuutinpoika Bonde
 
Vuonna 1448 Kaarle Knuutinpoika Bonde saattoi palauttaa kuninkuutensa nimenomaan Suomesta tuomansa asevoiman turvin. Ei tiedetä, osallistuivatko meikäläiset varsinaiseen vaaliin, mutta piispa Magnus Olai (Maunu Tavast) osallistui ainakin kruunajaisiin Uppsalassa 29-6 1448.


Hän oli Suomen keskiajan huomattavin katolinen piispa, joka ehti kirkon johtotehtävien lisäksi edustaa Suomea myös politiikan alalla, toimien mm. kuningas Eerik Pommerilaisen kanslerina. Hänet on haudattu Turun tuomiokirkkoon.



Magnus II Tavast, myös Magnus Olai ("Maunu Olavinpoika") (k. 9. maaliskuuta 1452 Mynämäki) oli Suomen keskiajan huomattavin katolinen piispa eli Suomen piispa. Hän toimi Suomen piispana vuosina 1412–1450.

Kaarle VIII Knuutinpoika Bonde (1408/1409 – 15. toukokuuta 1470) oli Ruotsin kuningas kolmeen otteeseen (1448–1457, 1464–1465 ja 1467–1470) ja Norjan kuningas 1449–1450. Ruotsin kuninkaana hänet tunnetaan myös nimellä Kaarle VIII ja Norjan kuninkaana nimellä Kaarle I.


Kaarle Knuutinpojasta tuli väliaikainen valtionhoitaja vuonna 1438, kun kuningas Eerik Pommerilainen menetti otteensa Ruotsista niin sanotun Engelbrektin kapinan seurauksena.

Kaarlen valtionhoitajakaudella Suomessa tapahtui Davidin kapinaksi kutsuttu talonpoikaiskapina. Valtionhoitajakausi päättyi 1440, kun tanskalaiset vaihtoivat unionikuninkaan Eerik Pommerilaisesta tämän sisarenpoikaan Kristofer Baijerilaiseen, josta tuli myös Ruotsin kuningas.




  Kristoffer Baijerilainen (26. tammikuuta 1418 – 6. tammikuuta 1448) oli Kalmarin unionin maiden unionikuningas (Tanskan ja Norjan vuosina (1440–1448) ja Ruotsin vuosina (1441–1448).

Kaarle sai korvaukseksi vallan luovuttamisesta Kristoferille läänityksikseen muun muassa Suomen läntisiä alueita ja siirtyi aluksi pitämään hoviaan Turun linnaan. Pian Kristofer katui lupauksiaan ja painosti Kaarlea luovuttamaan Turun linnan.

Kaarle siirtyi nyt Viipurin linnaan, jossa hän piti itsenäistä, Kristoferista piittaamatonta hovia halliten suurta osaa Suomesta ja harjoittaen omaa ulkopolitiikkaa suhteessa muiden muassa Novgorodiin, Hansaliittoon ja Baltiaa hallinneeseen saksalaiseen ritarikuntaan.

 
Kaarle Knuutinpojan kruunajaissaatto lähtemässä Viipurin linnasta.

Karl Knutsson Bonde lämnar Viborgs slott för att delta i kungavalet i Sverige. Det nationalromantiska budskapet är att Finland spelade en viktig roll i Sveriges politiska historia.

Kristofer Baijerilainen (26. tammikuuta 1418 – 6. tammikuuta 1448) oli Kalmarin unionin maiden unionikuningas (Tanskan ja Norjan vuosina (1440–1448) ja Ruotsin vuosina (1441–1448).

 
 Sannolikt porträttlik trästaty av kung Karl av Bernt Notke

Heti kun tieto Kristofer Baijerilaisen kuolemasta saavutti Kaarle Knuutinpojan Viipurin linnassaan, lähti hän Ruotsiin kaappaamaan valtaa itselleen.

Kuninkaanvaalissa 20. kesäkuuta 1448 sai enemmistön äänistä, vaikkei vaali ihan pykälien mukaan mennytkään. Joka tapauksessa hän juhli valintaansa 28. kesäkuuta Moran kivillä ja seuraavana päivänä hänet vihittiin virallisesti Uppsalassa kuninkaaksi.

1465 Bonde jälleen syrjäytetään ja mies pakenee Turkuun dominikaanisten mustainveljesten luostarin suojiin Lyypekinmäelle elämään kuninkaallista elämää paljon niukempaa aikaa, kärsien jopa puutetta. Täältä Bonde nousi vielä kerran kuninkaaksi 1467.


 
 Kung Karls gravmonument i Riddarholmskyrkan, utfört under Johan III.  Juhana-herttua, kuninkaana Juhana III, teetti nykyiseen Riddarholmin kirkkoon Bonden kunniaksi hautamonumentin.

Unioniaikana Bonde edusti Ruotsin eroamista liitosta ja kuninkaan vaakunassa esiintyy tuon aatteen merkkinä paitsi valtakunnan kolmen kruunun tunnus, myös Ruotsin Leijona sinivalkoisella pohjalla.


 

Kuninkaallisesti
Turussa  29-6 2016
Simo Tuomola

S/S Furst Menschikoff

Tänään 28-6 löydämme itsemme Turun Vanhalta Laivatelakalta  juhlistamassa ensimmäisen Suomessa rakennetun suuren luokan höyrylaivan vesillelaskua. s/s Furst Menschikoffissa on peräti 44 salonkipaikkaa matkustajille kansipaikkojen lisäksi. 


s/s Furst Menschikoff Tallinnassa, osakuva maalauksesta.

S/S Furst Menschikoff oli Åbo Ångfartysbolagin vuonna 1836 valmistunut kuunaritakiloitu siipiratashöyrylaiva. Se oli ensimmäinen Suomessa valmistettu avomerihöyrylaiva.


Laivan ensimmäisenä kapteenina toimi oululainen J. W. Callmeijer. Alus saapui höyrykoneen asennuksen jälkeen Tukholman kautta Turkuun 20. lokakuuta 1836 tuoden samalla 13 matkustajaa. Syksyn aikana alus teki koe- ja huvimatkoja Airistolle.

Seuraavana keväänä alus lähti 9. toukokuuta Turusta Degerbyn ja Furusundin kautta Tukholmaan, jonne se saapui 13. toukokuuta ahtojäiden ja heikon näkyvyyden hidastettua matkantekoa Ahvenanmerellä.

 9-5 tuli siis kuluneeksi tasavuosia henkilöliikenteen avaamisesta höyrylaivalla Turusta Tukholmaan. Keväällä 1837 S/S Furst Menschikoff aloitti Tukholman-liikenteensä ja sen neitsytmatkalla toukokuun 9. päivänä oli laivalla mukana 24 matkustajaa.

Alus siirrettiin muutamaa vuotta myöhemmin reitille Tukholmasta Kronstadtiin, jonne matkattiin Turun, Helsingin ja Tallinnan kautta. Vuonna 1845 se palasi Turku-Tukholma reitille.
 


Ruotsin viranomaiset kielsivät 1848 koleravaaran vuoksi matkat Turusta Tukholmaan, jolloin alus siirrettiin reitille Turusta Kronstadtiin. Seuraavana vuonna yhtiö ajautui konkurssiin, jolloin alus myytiin 22. elokuuta E. Julin & Co.:lle 59000 ruplalla. Alus sijoitettiin perustettuun Åbo Nya Ångfartygsbolagetiin, jossa se oli aina romuttamiseensa saakka vuonna 1850.

Alus tilattiin Turusta Åbo Gamla Skeppsvarfilta. Runko oli tehty mäntylankuista ja vahvistettu kuparilevyin. Sen höyrykone asennettiin Motala Mekaniska Verkstadilla Norrköpingissä Ruotsissa.

Pituus	36 m
Leveys	6,2 m
Syväys	2,9 m
Uppouma	17 lästiä t
Bruttovetoisuus	42 brt
Koneteho	90 hv kW
Nopeus	9 kn
Matkustajia	44 salonkimatkustajaa ja lisäksi kansimatkustajia
Miehistö	18-20

Rakennustelakka	Åbo Gamla Skeppsvarf, Turku
Vesillelasku	1836
Kohtalo	romutettu 1850

 

Furst Menschikoff (ven. «Князь Меншиков») on usean Suomen suuriruhtinaskunnan ja Venäjän keisarikunnan kauppalaivastossa palvelleen Suomen kenraalikuvernöörin Aleksandr Sergejevitš Menšikovin mukaan nimetyn aluksen nimi:

• S/S Furst Menschikoff (1836), ensimmäinen Suomessa valmistettu avomerihöyrylaiva
•  
• S/S Furst Menschikoff (II) oli vuonna 1850 Åbo Nya Ångfartygsbolagille valmistunut siipiratasmatkustajalaiva. Alus liikennöi mm. Tukholmaan, Tallinnaan ja Pietariin. Laivan höyrykone poistettiin vuonna 1861 ja se liikennöi purjelaivana vuoteen 1867, jolloin se upposi. Vielä höyrylaivana liikennöineestä laivasta tiedetään olevan vain yksi valokuva.

 
 S/S Furst Menschikoff 1842, Magnus von Wrightin maalaamana.  S/S Furst Menschikoff oli Åbo Ångfartysbolagin vuonna 1836 valmistunut kuunaritakiloitu siipiratashöyrylaiva. Se oli ensimmäinen Suomessa valmistettu avomerihöyrylaiva.

 Suomen ensimmäinen höyrylaiva oli siipiratasalus s/s Ilmarinen, joka teki neitsytmatkansa rahtiliikenteessä 10.8.1833. Jo vuonna 1819 oli tehty suunnitelmia höyrylaivaliikenteen avaamiseksi Turun ja Tukholman välille, mutta toimeen tartuttiin tosissaan vuonna 1834, jolloin reittiliikenne päätettiin ulottaa saman tien Turusta Pietariin saakka.

Turun Höyrylaivayhtiö hankki yksinoikeuden henkilöliikenteeseen Suomen etelärannikolle kuudeksi vuodeksi ja liikenne oli määrä aloittaa 1836. Yhtiö tilasi Englannista ensimmäisen siipiratasaluksensa, mutta Suomeen Storfursten saatiin vasta vuonna 1837.

 


Turun Vanhalta Laivatelakalta tilattu yhtiön toinen alus Furst Menschikoff sen sijaan laskettiin vesille jo 28.6.1836 ja se palasi koneiden asennuksen jälkeen Turkuun Norrköpingistä lokakuun 20. päivä.

Åbo Gamla Skeppsvarvin juuret yltävät vuoteen 1741, jolloin skotti Robert Fithie perusti laivaveistämön Aurajoen länsirannalle. Vuosisadan lopulla veistämöstä käytettiin nimiä vanha veistämö ja kaupunginveistämö.

Vuonna 1800 yrityksen osti kapteeni Gustaf Adolf Dammert, joka luovutti samana vuonna omistusoikeuden yhdentoista osakkaan yhtymälle. Åbo Gamla Skeppsvarvin johdossa oli kapteeni Petter Claesson ja sen osakepääoma oli jaettu 100 osuuteen.

Merenkulun epäsuotuisat suhdanteet vaikeuttivat pitkään Vanhan Laivatelakan toimintaa ja osakkaat joutuivat rakennuttamaan laivoja myös omaan laskuunsa. Suotuisammat näkymät avautuivat 1830-luvulla, kun telakka alkoi saada tilauksia Venäjältä. Vuodesta 1840 lähtien telakan sanotaankin olleen täystyöllistetty. Vanhalla Laivatelakalla ei ollut Turussa vakavasti otettavaa kilpailijaa ja sitä pidettiin tuona aikana koko maan parhaana telakkana.


 
 Venäjän laivaston fregatti Rurikin vesillelasku lokakuussa 1851. Taustalla Kakolanmäki.

Laivaveistämö sijaitsi Aurajoen länsirannalla linnan tuntumassa ja sillä oli kallistuslaituri ja paja Pikisaaressa. Sille kuului myös köysirata, Suomen pisin rakennus, jossa punottiin touveja ja köysiä sekä omaan tarpeeseen että myytäväksi.

 Yrityksen säännöt uudistettiin vuonna 1851 ja samalla yhtiön nimeksi tuli Gamla Varvsbolaget i Åbo. Turun Vanhan Telakkayhtiön yhtiöpääoma jaettiin edelleen sataan osuuteen.


Tässä vaiheessa osakkaiden joukossa oli lähes kaikki kaupungin merkittävimmät kauppiaat ja kauppahuoneet – suurin osakas oli kauppias Abraham Kingelin 14 osakkeellaan.

 


Sahaa varten hankittiin vuonna 1857 höyrykone. Vuosina 1864-1866 rakennettiin Crichtonin konepajan kanssa telakka, jolle suurimmatkin Suomen alukset voitiin nostaa. Vuonna 1871 yhtiö järjestettiin uudelleen Turun laivanveistämön osakeyhtiöksi, jonka pääoma oli 400 000 markkaa jaettuna 80 osakkeeseen.

Åbo Skeppsvarfs Aktie-Bolagin työntekijämäärä oli 1870-luvulla kahdensadan molemmin puolin, 1880-luvun alussa yli 300. Puisten purjelaivojen aikakausi oli kuitenkin jo miltei ohi.

Kehityksen suunnan ymmärtänyt veistämön toimitusjohtaja William Crichton alkoi suunnata telakan tuotantoa rautarunkoisten alusten valmistukseen. Lopulta Crichton pystyi osake-enemmistön turvin vuokraamaan laivanveistämön omalle yritykselleen W:m Crichton & Co:lle. Osakkaiden päädyttyä yhtiön purkamiseen vuonna 1882 saattoi Crichton huutaa sen omaisuuden itselleen 300 000 markasta.

Kansipaikalla
Turussa 28-6 2016
Simo Tuomola