Somewesi

Tänään 11-2 tulee kuluneeksi tasavuosia ensimmäisestä asiakirjamerkinnästä, jossa Suomi on mainittu selvästi osana Ruotsia. Asiakirja on päivätty 11. helmikuuta 1253.

Kirjaus liittyy Turun piispa Björnin eli Bero I kirjaamiseen Ruotsin piispojen joukkoon. Ennen häntä ei yhtäkään Turun piispoista mainita Ruotsin piispojen tai hiippakuntien luetteloissa.

 
Bero I (k. 1258) eli Björn oli Suomen piispana noin vuosina 1248-1249–1258. Bero on haudattu Koroisten piispankirkkoon.

 

Pienoismalli Koroisten kirkkoalueesta

Ruotsin maallinen valta nimitti Beron Suomen piispaksi vastoin kanonisen oikeuden määräyksiä, joiden mukaan hiippakunnan papisto valitsi piispan. Ennen Beroa ei yhtäkään Suomen piispaa mainita Ruotsin piispojen tai hiippakuntien luetteloissa, joita on vuosilta 1164, 1188–1189, 1192, 1219, 1233, 1241 ja 1248. Näin ollen Bero on ensimmäinen Upsalan arkkipiispan alainen Suomen piispa. Hänet mainitaan Ruotsin piispojen joukossa 11.2.1253.


Palmsködin katkelman vanhemman osan, jonka Jarl Gallén ajoittaa 1400-luvun alkuun, mukaan Bero oli ollut aiemmin kuninkaan kansleri, mutta Herman Schückin mukaan nimityksellä tarkoitetaan vain kuninkaan kappalaista.


Palmsköldin katkelma eli Palmsköldin palanen on vuodelta 1448 peräisin oleva Suomessa käytetty latinankielinen messukirja. Samalta ajalta säilyneitä kirjoja ovat myös tunnetumpi Turun tuomiokirkon Mustakirja ja lakikirja Codex Aboensis. Palmsköldin katkelmassa kerrotaan muun muassa piispa Henrikin kuolemasta suruvirren muodossa.

Bero lienee saapunut Suomeen yhdessä luostaria perustamaan tulleiden dominikaanien kanssa vuonna 1249 Birger-jaarlin sotajoukon mukana, kun Birger Lyypekin kaupunginkronikan mukaan "pakotti Suomen Ruotsin kruunulle".


 
Birger-jaarli. Fantasiamuotokuvassa Birger on kuvattu 1600-luvun asussa

Tässä yhteydessä kaiken muun lisäksi vanhempi Turun Koroisten tuomiokirkko näyttää palaneen, kuten Juhani Rinteen kaivauksissa on ilmennyt.

Kauppapolitiikasta kaiketi oli jälleen kyse. Ja kostoretkille löytyy perinteitä aina Ruotsin pääkaupungin Sigtunan tuhosta 1187 lähtien. Silloin vastaisku suuntautui Koroisten kauppapaikkaa vastaan, siellä kun itämerensuomalaiset viikingit sattuivat paluuretkellään pitämään talvileiriä.


Jo vuodelta 1248 on säilynyt paavin legaatin Vilhelm Sabinalaisen kirje, jolla Suomen papisto pyrkii suojautumaan tulevan piispan yrityksiltä riistää Suomen papistolta tälle laillisesti kuuluvaa omaisuutta. Suomen papisto näyttää näin ennakoineen vastoinkäymisiä tulevan piispan taholta.

Palmsköldin katkelman mukaan Bero luovutti "suomalaisten veron" kuninkaalle. Kauko Pirinen katsoo kyseessä olleen muinaissuomalainen Ruotsin valtaa edeltänyt maavero, ns. koukkuvero.

P.O Törnen mukaan paavit kantoivat ylimääräistä veroa suojelukseensa ottamistaan maista, mikä selittää veron joutumisen kirkon haltuun 1228–1229. Vielä 27. elokuuta 1249 Suomi otetaan uudestaan paavin suojelukseen. Toisin kuin vuonna 1229 Suomen piispaa ei tällä kertaa mainita anomuksen esittäjänä, vaan ainoastaan Suomen papisto.

Piispa Tuomaan jälkeen ensimmäinen maininta uudesta piispasta on 27. elokuuta 1249. Legaatti Vilhelm Sabinalaisen kirjeessä Suomen papistolle 5. kesäkuuta 1248 tällaista uutta piispaa ei vielä ole, joten Beron nimitys osuu tähän väliin. Palmsköldin katkelman mukaan hän oli myös kuninkaan verisukulainen.

Tuomas (myös Thomas, k. 1248 (oletettavasti) Visby, Ruotsi) oli Suomen kolmas varsinainen katolinen piispa eli Suomen piispa ja ensimmäinen, josta on varmoja tietoja. On epäselvää, milloin hän aloitti tehtävässä, mutta hänen tiedetään eronneen vuonna 1245.
 

Piispa Tuomas on ensimmäinen Suomen piispa, joka mainitaan nimeltä asiakirjassa ja jolta on säilynyt hänen itse laatimansa asiakirja. Kaksi hänen edeltäjäänsä mainitaan tosin nimettöminä paavi Innocentius III:n bullassa Ex tuarum, joka on päivätty 30. lokakuuta 1209.

Ex tuarum -nimellä tunnetaan 30. lokakuuta 1209 päivätty Suomea koskeva bulla, jonka paavi Innocentius III lähetti Lundin arkkipiispa Andreas Sunenpojalle. Latinankielinen Ex tuarum on vanhimpia säilyneitä asiakirjoja, joissa kerrotaan kirkon asemasta Suomessa.


Bero ei ollut vielä Turun piispa, mikä nimitys esiintyy alkuperäisessä lähteessä vasta piispa Kettilillä vuonna 1270, Bero sen sijaan käytti nimitystä Suomen piispa. Piispa Beron aikana karjalaiset ja novgorodilaiset tekivät Suomeen talvella vuonna 1256–1257 ankaran hävitysretken, jonka johdosta paavi antoi ristiretkibullan näitä vastaan
 
Ensimmäinen ristiretki Suomeen 1100-luvulla on tarunomainen tapahtuma, jonka todenperäisyydestä on väitelty paljon. Nykytutkimuksessa on usein omaksuttu kanta, jonka mukaan Suomen valloitus alkoi vasta 1249, kun Birger-jaarli, kuten Lyypekin kaupunginkronikka asian ilmaisee, "pakotti Suomen Ruotsin kruunulle".


Ruotsin ja Novgorodin välinen raja ja samalla Suomen itäraja määriteltiin säilyneiden lähteiden mukaan ensimmäisen kerran Pähkinäsaaren rauhassa vuonna 1323. Kirkko, ruotsalaisten siirtolaisuus, lainsäädäntö ja hallinto, muun muassa verotus, maakuntalaitos ja linnat, liittivät uudet alueet kiinteämmin osaksi Ruotsia.

 
 Perinteinen tulkinta Pähkinäsaaren rauhan säätämästä rajasta.

Pähkinäsaaren rauha oli Ruotsin alaikäistä kuningasta Maunu Eerikinpoikaa ohjanneen holhoojahallituksen ja Novgorodin tasavallan välillä 12. elokuuta 1323 solmittu rauhansopimus. Rauhansopimus päätti pitkähkön sotajakson näiden kahden valtion välillä. Se on vanhin tunnettu Ruotsille itärajan määrittelevä rauhansopimus.

Sanan Suomi etymologiasta ei ole täyttä varmuutta. Se on ilmeisesti ollut alun perin Suomenlahden ympäristöä ja sittemmin lähinnä Varsinais-Suomea koskeva nimitys ja laajentunut vasta myöhemmin tarkoittamaan koko maata.

Suomi-sanaa on käytetty jo Pähkinäsaaren rauhansopimuksessa nimen Somewesi osana, jolloin se on kuitenkin merkinnyt Viipurinlahden pohjukkaa, jonka suomenkielisenä nimenä vieläkin on Suomenvedenpohja.

Tacituksen antiikin aikana mainitsemat fennit ovat todennäköisimmin viitanneet saamelaisiin. Latinankielinen bulla ”Gravis admodum” vuodelta 1171 tai 1172 saattaa olla ensimmäinen asiakirjalähde, jossa finneillä on tarkoitettu suomalaisia.

Termi on Suomen tavoin viitannut aluksi läntisen Suomen alueeseen, kuten nimi Fialanda paavi Innocentius III:n kirjeessä vuodelta 1209 ja Finland Egillin, Kalju-Grímrin pojan, saagassa 1200-luvun alkupuoliskolta. Se on tarkentunut sitten Varsinais-Suomeksi, kirjallisessa lähteessä ensimmäisen kerran 23. tammikuuta 1229, seuraavaksi vasta 1300-luvulla keskiajan asiakirjoissa.

Gravis admodum -nimellä tunnetaan alkusanojensa ("ylen raskas") perusteella nimetty kirje, joka on vanhin säilynyt Suomea koskeva asiakirja ja samalla ensimmäinen paavillinen Suomen aluetta koskeva dokumentti. Kyseessä on paavi Aleksanteri III:n kirje Uppsalan arkkipiispalle ja muille Ruotsin piispoille, vuodelta 1171 tai 1172.

Paavi Innocentius III:n eräässä latinankielisessä kirjeessä 30.10.1209 puhutaan "maasta, jota nimitetään nimellä Fialanda".
 
Islantilainen runoilija Sigvatr Thordarsson (n. 995-1045) käyttää nimitystä finnlendinga todennäköisesti jostain Suomen rannikon asukkaista.

1000-luvulta oleva upplantilaisessa riimukivessä esiintyy muoto Finnlandi.

Paavi Aleksanteri III:n latinankielisessä Gravis admonum -kirjeessä 9.9.1171 (tai 1172) esiintyy kansannimi Phinni, joka epäilemättä tarkoittaa nykyisen Suomen jonkin osan asukkaita.




 
Itämaan ja Ruotsin valtakunnan muiden keskiaikaisten pääalueiden summittainen alue on merkitty karttaan vaaleanvihreällä. Tummemmilla vihreän sävyillä varjostetut alueet ilmaisevat Ruotsin valtakunnan myöhemmän laajenemisen 1600-luvun suurvaltakaudelle asti. Nimitys "Itämaa" oli tällöin jo jäänyt käytöstä.



Kun Ruotsi oli vuonna 1340 liittänyt valloittamansa Länsi-Karjalan, jota oli aiemmin hallittu erillisenä, samaan hallintokokonaisuuteen muun valloittamansa alueen kanssa, alettiin uutta kokonaisuutta nimittää ”Itämaaksi” (ruots. Österland) erotuksena jo aiemmin valloitetusta läntisestä Suomesta. Nimi Itämaa esiintyy asiakirjoissa ensi kerran 6. joulukuuta 1344.

Termi Finland esiintyy kuitenkin jo 1300- ja 1400-luvuilla toisinaan rinnasteisena Österlandille. Termi ”Finland” vakiintui vähitellen koko Ruotsin valloittaman alueen, siis läntisen Suomen ja Länsi-Karjalan, yhteiseksi nimeksi etenkin 1400-luvun jälkipuoliskolla, mutta sitä käytettiin samanaikaisesti myös Varsinais-Suomesta.

Piispallisesti
Suomen Turussa
 11-2 2014
Simo Tuomola

Ruotsin Bobrikov

Tänään 10-2 tulee kuluneeksi tasavuosia Isaacus Birgeri Rothoviuksen kuolemasta Turussa 1652. Mies haudattiin Tuomiokirkon keskikäytävän alle saarnastuolia vastapäätä.

 
Isaacus Birgeri (Isak Birgerinpoika) Rothovius (1. marraskuuta 1572 Angelstad, Småland  – 10. helmikuuta 1652) toimi Turun piispana vuosina 1627–1652.


 
 Isaacus Rothovius.


Rothovius pani Suomen kirkossa toimeen ankaran kirkkokurin ja järjesti seurakunnallisia oloja muun muassa aloittamalla kirkonkirjojen käytön. Hän oli myös Turun akatemian ensimmäinen sijaiskansleri ja toimi opetuksen parantamiseksi Suomessa. Hänen aloitteestaan asetettiin myös raamatunsuomennoskomissio.


1627 Turun piispaksi valittu Rothovius oli kansleri Axel Oxenstiernan entinen opettaja ja luottomies. Rothovius oli seurannut häntä ja tämän kahta veljeä Wittenbergiin ja säilynyt laaja kirjeenvaihto antaa hyvän kuvan siitä, kuinka opettajan ja oppilaan välit pysyivät läheisinä vielä Rothoviuksen muutettua Suomeen.

Rothovius säilytti työkykynsä melko hyvänä elämänsä loppuun saakka. Hänen kuolemastaan antoi Turun hovioikeuden sihteeri Johan Wassenius kirjeessään Brahelle 12.2.1652 seuraavan kuvauksen:

»...toissapäivänä yöllä, joka oli tämän kuun kymmenes, kuoli täällä Herrassa piispa. Hän oli sunnuntaina 8 päivää sitten kirkossa ja Herran ehtoollisella, mutta tuli sen jälkeen aivan voimattomaksi, niin ettei ettei hän pystynyt käymään tai seisomaan. Kuitenkaan hän ei tuntenut itsessään mitään erityistä särkyä.

 Hän menetti sitten myös muutamiksi päiviksi puhekykynsä ja kirjoitti silloin taululle ajatuksiaan, joista toiset voitiin lukea, toisia ei. Muun muassa hän kirjoitti kerran nämä sanat Non est dubitandum de perseverantia mea in fide. Mutta päivää ennen kuin hän nukkui pois, hän sai puhekykynsä takaisin ja puhui selvästi.»


 
 Rothovius johtaa papiston kulkuetta akatemian vihkiäisissä


Aarno Malisen mukaan Rothovius oli "Ruotsin Bobrikov", kuninkaan ja kanslerin luottomies, jonka tehtävä oli ohjata Suomen kirkko samoille raiteille emämaan kanssa.

J. Krohn kuvailee piispaa seuraavasti

»Hänen, joka ei ollut maassa syntynyt, ei osannut kansan kieltä eikä tuntenut kansan luonnetta, olisi pitänyt olla varovainen, sillä muukalaisen moitteita aina kärsitään vähemmän kuin omamaalaisen miehen nuhteita. Mutta ajattelemattomassa, joskin hyvää tarkoittavassa innossaan, ei Rothovius vähääkään hillinnyt vihaansa päästessään täällä vallitsevan epäjärjestyksen perille, hän ei koskaan viitsinyt valikoida sanojansa moittiessaan tapoja, jotka todella tai hänen mielestään olivat moitittavia.

 Pappejansa rangaistessaan hän ei myöskään aina noudattanut kohtuutta ja liiassa tulisuudessaan hän joskus teki vääryyksiäkin, niin että kenraalikuvernööri Bjelken täytyi sekaantua asiaan ja määrätä, miten pappeja vastaan nostetut kanteet olivat konsistorissa tutkittavat. Ja tämän lisäksi hän välistä puki moitteensa semmoiseen muotoon, että se loukkasi suomalaisten kansallistuntoa, joka siihen aikaan oli sangen arka »
(Krohn 1915)


 
 Rothovius postimerkissä 1933. Merkin on suunnitellut Eric O. Ehrström

Turkulainen porvari lausui piispasta

»Sinä et ole meidän pappimme, et myöskään osaa saarnata ja opettaa meitä meidän omalla kielellämme, vaan ennemmin halveksit ja olet saarnassasi kutsunut meitä suomalaisiksi koiriksi ja sioiksi.» (Kornelius Kankuri)

Rothoviuksen säilyneet kirjeet, saarnat sekä oikeusrettelöt antavat kuvan äkkipikaisesta miehestä, jolle siirtyminen Suomeen merkitsi joutumista valtakunnan syrjäseudulle, jonka outoa “slavonian kieltä” hän ei hallinnut. Tullessaan valituksi Turun piispaksi Rothovius oli toiminut Nyköpingissä 23 vuoden ajan ja tunsi seurakuntansa itselleen läheiseksi. Tunnettu on hänen kommenttinsa uudesta kotimaasta

»Minä asun barbaarien ja skorpionien parissa » (Rothovius)

Barbaarien Turussa
10-2 2014
Simo Tuomola
 

5-4-3-2-1-0

Tänään 9-2 tulee kuluneeksi tasavuosia siitä, kun kieltolaki 1932 kumottiin käydyn kansanäänestyksen perusteella Suomessa; eduskunnan hyväksyttyä 9.2. uuden väkijuomalain, joka astui voimaan 5.4.1932, Alkojen avatessa ovensa klo 10: 5-4-3-2-1-0.


1932 – Alkoholijuomien kieltolaki kumottiin Suomessa. Alkoholiliikkeet avasivat ovensa 5. huhtikuuta kello 10.00.

Suomessa oli voimassa alkoholijuomia koskeva kieltolaki vuosina 1919–32.

 
 Vuoden 1917 kieltolain ensimmäinen sivu asetuskokoelmassa.

Kieltolaki koski alkoholipitoisten aineiden valmistusta, maahantuontia, myyntiä, kuljetusta ja varastointia. Laki astui voimaan 1.6.1919. Yli 2% prosenttia sisältävän alkoholin käyttö oli sallittua vain lääkinnällisiin, teknillisiin ja tieteellisin tarkoituksiin.

 Kun laillisia alkoholijuomia ei ollut saatavilla, kansalaiset ostivat alkoholinsa laittomilta markkinoilta, useimmiten väkevinä alkoholijuomina. Kieltolaki saikin Suomessa aikaan ennennäkemättömän viinan salakuljetuksen aikakauden, jota on kutsuttu myös pirtuajaksi. Alkoholia salakuljetettiin Suomeen alkuvuosina etupäässä Virosta, myöhemmin enenevässä määrin myös Saksasta ja Danzigista. Takavarikoidun alkoholin määrä kasvoi vuosi vuodelta ja ylitti vuonna 1930 jo miljoonan litran rajan.

 
Velikulta-pilalehdessä elokuussa 1907 ilmestynyt Alex Federleyn pilapiirros kieltolakia kannattaneesta työväestä. Kieltolakia kannatti myös 1899 perustettu Suomen työväenpuolue, joka oli ottanut sen ohjelmaansa. Raittiusseura Raittiuden Ystävät oli perustanut erityisen kieltolakikomitean 21.1.1906.


Poliisia kieltolaki työllisti runsaasti. Korruptio, salakuljetus ja laittomat markkinat aiheuttivat poliisille huomattavan resurssipulan. Vuodesta 1922 lähtien kieltolaki- ja juopumusrikokset muodostivat jatkuvasti yli 80 % kaikista poliisin tietoon tulleista rikoksista. Väkevän viinan juominen näkyi myös lisääntyneinä väkivaltarikoksina. Lain valvonnasta aiheutuneiden suurten kustannusten lisäksi kieltolaki muodostui valtiolle kalliiksi myös siitä syystä, että se menetti alkoholiverosta saamansa, varsin huomattavat tulot.


Suomen maine ulkomaankaupassa huononi myös kieltolain myötä. Varsinkin suuret viinintuottajamaat suhtautuivat Suomeen ja suomalaisiin tuotteisiin vihamielisesti. Portugali julisti suomalaisen paperin tuontikieltoon, ja Ranska asetti suomalaistuotteet boikottiin. Nämä pakotteet kumottiin samalla, kun kieltolaki kumottiin.

Turussa Manillan höyrypolttimo, vanha viinatehdas joutui lopettamaan toimintansa, mutta viereisellä Andros veneveistämöllä ja moottorinvalmistajalla meni sitäkin paremmin. Sen nopeat veneet olivat suosittuja kieltolain aikana sekä trokarien että virkavallan käytössä. Algot Niska ja Tullilaitos löytyvät sen tilauskirjoista.

 

Algoth Niska (5. joulukuuta 1888 Viipuri – 28. toukokuuta 1954 Helsinki) oli suomalainen jalkapalloilija ja kieltolakiajan kuuluisa pirtun salakuljettaja.

Pitkällisen keskustelun jälkeen kieltolaki päätettiin kumota. Joulukuun 29.–30. päivänä vuonna 1931 pidetyssä kansanäänestyksessä yli 70 prosenttia äänestäneistä äänesti lain kumoamisen puolesta. Eduskunta hyväksyi 9. helmikuuta 1932 uuden väkijuomalain (45/1932), jossa säädettiin alkoholin myyntimonopolin keskittämisestä valtiolle.

Laki tuli voimaan 5. huhtikuuta 1932, ja sen mukaan alkoholijuomien vähittäismyynnin yksinoikeus on ollut valtion omistamalla Oy Alkoholiliike Ab:lla. Tapahtumasta on jäänyt mieliin numerosarja 543210, joka tarkoittaa päivämäärää 5.4.1932 ja kelloaikaa 10, sillä ensimmäiset Alkoholiliikkeen myymälät avattiin tuolloin, lain voimaantulopäivänä klo 10.


 Franz Mikael Franzén (9. helmikuuta 1772 – 14. elokuuta 1847) oli suomalainen runoilija.
 
Tänään 9-2  vietämme myös suomalaisen runoilijan Frans Mikael Franzénin 1772 syntymäpäivää. Hänkin oli numeromiehiä; 5, 234, 392, 562, 588. Nuo hänen virsistään löytyvät vielä nykyisestä virsikirjasta, mutta kyllä myös lasinen virsikirja oli miehelle tuttu. Hän oli iloinen ja vilkas seuramies ja tuottelias juomalaulujenkin tekijä.

 1790-luvulla Franzén oli kenties suosituin suomalainen runoilija. Hänen parhaimpia teoksiaan lienee runoelma Människans anlete.

 
 Franz Mikael Franzén Fredrika Bremerin maalauksessa



Yksi hänen kirjoittamistaan juomalauluista on - ruotsiksi tietenkin - kuinkas muutenkaan:

Glädjens ögonblick

text: F.M. Franzén (1772-1847)
musik: O. Åhlström (1756-1835

Sörj ej den gryende
dagen förut.
Njut av den flyende
varje minut.
Rosornas doft,
druvornas ånga
skynda att fånga:
yngling, de vissna, du själv är ett stoft

Fatta det blinkande
glaset förnöjd.
Sjung om den vinkande
kärlekens fröjd;
men då du ler
munter för dagen,
skräm ej behagen.
Flydda en gång, de ej följa dig mer. 

Dock ur den sparade
ungdomens bål!
drick den bevarade
oskuldens skål!
Glädje och dygd
elda varannan:
Kransad om pannan
vishetens skämtar i vinrankans skygd.

Klinga med roliga
vänner i lag!
Tryck den förtroliga
handen i dag!
Kanske du den
aldrig mer trycker:
Härjaren rycker
brud ifrån brudgum och vän ifrån vän.

Glad må du somna i
graven, du ock:
känslorna domna i
tiden ändock.
Efter en kväll
måttligen njuten,
hjärtligen sluten,
sover man roligt och vaknar man säll

Niinpäs: Älä sure ennalta huomista päivää ...

Ja melkoisen kuuluisa on myös:

Champagnevinet

Drick! de förflyga de susande
  Perlorna: Drick!
Skynda! Det ljufva, det ädla, det höga
  Söker du fåfängt, se’n anden förgick.
Dåren, som fäste vid skummet sitt öga,
  Vatten, blott vatten, på läpparne fick.

Njut! de försvinna, de tjusande
  Stunderna: njut!
Ytterst förfinade, känslan och löjet
  Reta och domna i samma minut.
Snappa i flykten behaget och nöjet:
  Högst är raketen, i det han går ut.

Snar är på jorden den rusande
  Glädjen, ack! snar.
Fångad af ynglingens spända förhoppning,
  Än ur en drufva, förädlad och rar,
Än från en mun, lik en ros i sin knoppning,
  Strax till sitt hem öfver molnen hon far.

H.Alfvén näitä Zénin juomalauluja aikanaan sävelteli, mutta oli Frans Mikaelin teksteillä muitakin käyttäjiä; mm. Blåsippan (op.88; kuusi laulua, no 1) , Vitsippan (no 3) ja De bägge rosorna (no 2) taipuivat Sibeliukselta sävellyksiksi.

Ei siis ihan turha jätkä.

Kippistellen
Turussa 9-2 2014
Simo Tuomola

Imperator

Tänään 8-2 tulee kuluneeksi tasavuosia Pietari I Suuren kuolemasta Pietarissa 1725.

Pietari I Suuri (ven. Пётр I, Пётр Великий, Pjotr I, Pjotr Veliki; Pjotr Aleksejevitš Romanov, ven. Пётр Алексеевич Романов; 9. kesäkuuta (J: 30. toukokuuta) 1672 Moskova – 8. helmikuuta (J: 28. tammikuuta) 1725 Pietari) oli Venäjän valtakunnan hallitsija vuosina 1682–1725, ensin tsaarina ja sitten keisarina ("Imperator").

 
 Pietari I Suuri

Turkin-vastaisen liittokunnan epäonnistuttua Pietari kokosi Ruotsin vastaisen liittokunnan, jossa Venäjän ohella olivat Puola-Liettua ja Tanska. Suuri Pohjan sota (1700–1721) alkoi Venäjän kannalta onnettomasti. Narvan taistelussa 20. marraskuuta 1700 ruotsalaiset löivät venäläiset joukot. Tämän jälkeen ruotsalaiset siirtyivät Puolan alueelle, jolloin Pietari sai aikaa uuden armeijan varustamiseen. 27. kesäkuuta 1709 Pultavan taistelussa venäläiset voittivat Kaarle XII:n ja tuhosivat hänen armeijansa.
 
Pietari Suuri perusti Pietarin kaupungin Nevan suistoon 27. toukokuuta 1703. Nimensä kaupunki sai Pietarin nimikkopyhimyksen, apostoli Pietarin mukaan. Tällöin alue kuului vielä virallisesti Ruotsiin, mutta oli Venäjän miehittämä.

Venäjän pääkaupunki siirrettiin Moskovasta Pietariin vuonna 1712. Pietarhovin palatsi Pietarin kaupungin ulkopuolella valmistui 1725.Pietari perustettiin symboloimaan uudistuksia ja juhlistamaan maallistuneen ja valistuneen Venäjän syntyä.

Venäläiset valloittivat Viron 1710 ja miehittivät Suomen aluetta vuosina 1714–1721 nk. isonvihan aikana). Sota päättyi Uudenkaupungin rauhaan 1721, jossa Venäjä sai Inkerin, osia Karjalasta sekä Ruotsin alueet Baltiassa. Käytännössä sota nosti Venäjän Pohjois-Euroopan johtavaksi suurvallaksi Ruotsin tilalle.

Venäläiset valtasivat Inkerin ja pian, Pultavan taistelun jälkeen vuonna 1710, Viipurin ja Käkisalmen sekä Helsingin, Porvoon ja Turun vuonna 1713. Koko Etelä-Suomi oli miehitetty, kun Carl Gustaf Armfelt oli kärsinyt tappion Pälkäneellä Kostianvirran taistelussa 1713 ja Isossakyrössä Napuen taistelussa vuonna 1714.

Miehitysajan olot vaihtelivat suuresti eri puolilla Suomea, mikä johtui jo hallinnollisesta jaosta. Venäläiset jakoivat Suomen Viipurin komendanttikuntaan, joka käsitti Itä-Suomen, ja Länsi-Suomen kenraalikuvernöörikuntaan, jota johdettiin Turusta käsin.

Isonvihan aikana suomalaisia hävitti myös rutto eli paiserutto (”musta surma”), jota aikalaiset kutsuivat isoksi kuolemaksi. Rutto vaikutti Etelä- ja Lounais-Suomessa. Turussa kaupunkilaiset heittivät ikkunoista ulos kaduille ruttoon kuolleita ihmisiä ja toisinaan niitäkin, jotka eivät olleet vielä tautiin kuolleet. Tämän johdosta kreivi Karl Nieroth määräsi jälkimmäisen teon tehneet ihmiset laitettavaksi kaakinpuuhun ja ankarasti ruoskittavaksi; varakkaat tosin pääsivät sadan hopeataalarin sakolla.

Turussa kuoli ruttoon noin kolmannes väestöstä, 2 000 henkeä.

Helsinkiin rutto saapui 9. lokakuuta 1710. Sen seurauksena kaupungin 1 800 asukkaasta kuoli lokakuussa noin 309 ja marraskuussa 279. Joulukuuhun mennessä ruttoon oli kuollut 10 000 ihmistä.

Länsi-Suomen valloituksen jälkeen sen sotilashallintoa johti yliamiraali Fjodor Apraksin. Hän oleskeli pääosin Venäjällä, ja ylin hallintoviranomainen Suomessa oli Turkuun asettunut kenraali Mihail Golitsyn. Hänen alaisuudessaan olivat Varsinais-Suomi ja Satakunta; muihin maakuntiin asetettiin komendantteja. Nämä muun muassa jakoivat turvakirjeitä ja päättivät väliaikaisista veroista.

 
 Mihail Golitsyn


Mihail Mihailovitš Golitsyn (ven. Михаи́л Миха́йлович Голи́цын; 1. marraskuuta 1675 Moskova – 10. lokakuuta 1730) oli venäläinen sotapäällikkö. Hän komensi suuren Pohjan sodan aikana vuosina 1713–1714 Suomen miehittänyttä venäläisarmeijaa (isoviha). Hän toimi Suomessa olleiden venäläisten joukkojen ylipäällikkönä vuoteen 1721, jolloin sota päättyi Uudenkaupungin rauhaan. Golitsyn kohteli miehitettyä Suomea säästeliäästi ja yritti ehkäistä venäläisten sotilaitten tekemiä vääryyksiä.

Kun tsaari luopui hyökkäyksestä Ruotsiin, venäläiset järjestivät Länsi-Suomeen siviilihallinnon kesällä 1717. Kenraalikuvernööriksi tuli kesäkuun alussa ruotsalainen kreivi Gustav Otto Douglas, Kaarle XII:n drabantti, joka oli loikannut venäläisten puolelle Pultavan taistelun seurauksena.

Turun kenraalikuvernöörikunta oli maantieteellisesti identtinen aiemman sotilashallintoalueen kanssa. Muodollisesti Länsi-Suomi säilyi sotilasviranomaisten ylivallassa. Sekä yliamiraali Apraksin että kenraali Golitsyn olivat Douglasin esimiehiä, ja jälkimmäinen hoiti sotilasasioitaan vanhaan malliin.

Eniten venäläisiä miehityssotilaita oli koko isonvihan aikana Länsi-Suomessa. Venäläiset pitivät Länsi-Suomea tiukassa otteessa, sillä sieltä käsin oli suunnitelmissa hyökätä Ruotsiin.Väestöä vangittiin laajasti orjatyöhön Venäjälle; erityisesti Pietarin rakennustöihin lähetettiin joidenkin lähteiden mukaan 10 000, uudempien lähteiden mukaan jopa yli 20 000 henkeä.

Venäläisiä vastustivat muiden muassa Tapani Löfvingin johtamat sissit, jotka liikkuivat pääasiassa maan eteläosissa, Lounais-Suomessa ja Ahvenanmaan saaristossa. Monet kotinsa ja omaisensa menettäneet ihmiset liittyivät sissijoukkoihin. Tunnettu sissiryhmä oli kivekkäät, jotka muodostuivat kotinsa menettäneistä inkeriläisistä ja heidän kuuluisasta päälliköstään Kivekkäästä. Kapinayritykset kuitenkin kostettiin kollektiivisesti ja ankarin ottein.

Löfving teki raportteja ja sabotoi pääosin Turkua, sillä suurin osa kaupungin väestöstä oli venäläisiä sotilaita.

Tiedustelu- ja sabotointimatkoilla Löfvingillä oli mukanaan vain mies tai pari, sillä suora sodankäynti ei enää tullut kysymykseen vihollisten suuren määrän vuoksi. Löfving sai kuitenkin aikaan huomattavaa tuhoa, mm. räjäyttämällä viljavarastoja ja särkemällä tsaarille tarkoitetut ja varatut täydet viinitynnyrit.

27-5 tuli kuluneeksi tasavuosia siitä kun Pietari Suuri perusti Nevajoen soiseen suistoon 1703 suojalinnoituksensa. Jänissaareen noussut Pietari-Paavalin linnoitus tunnetaan nykyisin keisarien hautapaikkana; Venäjän pääkaupungiksi Pyhä Pietarin kaupunki Sankt-Peterburg nousi 1712.

Turun ystävyyskaupungilla on juurensa syvällä suomalaisuudessa, sillä itse asiassa Pietari perusti kaupunkinsa suomalais-ruotsalaisen Nevanlinnan paikalle. Sen asujaimistosta suurin osa oli juuri suomalaisia.





Nevanlinnan pienoismalli Pietarin laivastomuseossa


Nevanlinna Nyenskans oli vireä kauppapaikka jo ainakin 1200-luvulta lähtien. Vuonna 1299 Viipurin perustajana pidetty marski Torkkeli, Tyrgils Knuutinpoika rakensi sinne Novgorodin kiusaksi Maakruunun, Landskronan linnoituksen, jonka novgorodilaiset hävittivät 1301. Vuonna 1611 sinne kohosi Kaarle IX rakennuttamana muhkea 5-kulmainen Nyenskansin linnoitus, jonka venäläiset hävittivät Pietarin tieltä 1703.



Nevanlinna (ruots. Nyen; lat. Neovia; ven. Ниеншанц, Канцы, Nijenšants, Kantsy) on entinen kauppapaikka ja kaupunki Nevan ja Ohtajoen yhtymäkohdassa Inkerinmaalla Venäjällä nykyisen Pietarin kaupungin sijalla. Nevanlinnassa on ollut kauppapaikka ja vakituista asutusta jo ainakin 1200-luvun alkupuolella.


Nevajoen suistossa oli jo 1300-luvulla ruotsalainen linnoitus Maankruunu (ruots. Landskrona), jonka Novgorod kuitenkin nopeasti hävitti. Stolbovan rauhassa 1617 alue siirtyi Ruotsille, ja Nevanlinna sai kaupunkioikeudet 1642. Kaupungissa oli Kaarle IX:n vuonna 1611 rakennuttama linnoitus Nyenskans. Suuressa Pohjan sodassa venäläiset valtasivat ja hävittivät kaupungin vuonna 1703. Nevanlinnan länsipuolelle Pietari Suuri ryhtyi rakennuttamaan Pietarin kaupunkia. Suuri osa Nevanlinnan asukkaista oli suomalaisia. Kaupungissa asui myös ruotsalaisia ja saksalaisia.

 Maankruunu (ruots. Landskrona) oli linna, jonka ruotsalaiset rakensivat vuonna 1299 tai 1300 Nevajoen suulle. Paikan ympärille perustettiin runsaat 400 vuotta myöhemmin Pietarin kaupunki. Maankruunun linnan rakennutti marski Torkkeli Knuutinpoika. Novgorodilaiset hävittivät linnan jo vuonna 1301.

 
 Ville Vallgren, Torkkeli Knuutinpojan patsas Viipurin entisen kaupunginmuseon edessä.

Torkkeli Knuutinpoika (myös Tyrgils, ruots. Torgils Knutsson; k. helmikuu 1306 Tukholma) oli ruotsalainen valtaneuvos, joka toimi marskina ja sijaishallitsijana kuningas Birger Maununpojan alaikäisyyden (1290–1298) aikana. Hänen on perinteisesti katsottu johtaneen Suomeen ja Karjalaan suuntautunutta kolmatta ristiretkeä ja sen aikana perustaneen vuonna 1293 Viipurin linnan. Torkkeli Knuutinpoika mestattiin 1306, kun hän oli joutunut Birger Maununpojan epäsuosioon.

Kun sitä Turun syntyhetkeä ja kaupungiksi julistamisen aikaa on arvuuteltu, kannattaa huomioida juuri Tyrgils Knuutinpojan hallintakausi, jolloin hän vuodesta 1290 lähtien toimi alaikäisen Birger Maununpojan sijaishallitsijana. Hän myönsi 1292 Turulle kaupunkioikeudet ja seuraavana vuonna Turku sai sen mukaisesti privilegiokirjan, etuoikeuden käydä kauppaa Itämeren muiden kaupunkien kanssa. Mokoma turkulaisia suosinut ritari joutui epäsuosioon ja mestattiin 1306.


Tyrgilsin Turussa
8-2 2014
Simo Tuomola
 

Auringolle

Tänään 5-2 tulee kuluneeksi tasavuosia kansallisrunoilijamme Johan Ludvig Runebergin syntymästä Pietarsaaressa 1804.

1804 – Johan Ludvig Runeberg, Suomen kansallisrunoilija (k. 1877)

Johan Ludvig Runeberg (5. helmikuuta 1804 Pietarsaari – 6. toukokuuta 1877 Porvoo) oli suomenruotsalainen runoilija, kirjailija ja toimittaja, jonka tuotanto on hyvin isänmaallista. Hän on ollut arvostettu myös Ruotsissa ja hänen tuotantonsa vaikutti suuresti koko ruotsinkieliseen kirjallisuuteen. Runebergiä pidetään Suomen kansallisrunoilijana, johon asemaan hän nousi jo elinaikanaan.

 
 J. L. Runeberg vuonna 1948 julkaistussa muistopostimerkissä - 15 markan arvoinen mies.

Runeberg suoritti ylioppilastutkinnon Turussa 1822 ja aloitti seuraavana vuonna Turun akatemiassa filosofian opinnot. Hän liittyi Pohjalaiseen osakuntaan. Opiskeluaikana hänen ystäväpiiriinsä kuului muita pohjalaisia, kuten Johan Jakob Nervander, J. V. Snellman ja uusimaalainen Elias Lönnrot. Runeberg valmistui filosofian kandidaatiksi heinäkuussa 1827.

Kun maamme ensimmäinen säästöpankki avasi ovensa Turussa 4.1.1823 ilmoittautuivat pojat heti pankin asiakkaiksi - lainapuolelle.

Sisään saatiin odotusten mukaisesti pikkusummia ja vastaavasti antolainaus oli sen mukaista. Lainansaajien nimilistalta löytyy tuttuja nimiä, kuten J.J. Nervander (200 ruplaa), J-L.Runeberg (300 ruplaa) ja J.V.Snellman (200 pankinruplaa).


Opiskelurahoja hän ansaitsi myös  kotiopettajana Saarijärvellä ja Ruovedellä. Ensin mainitun paikkakunnan innoittamana syntyi 1830 hänen esikoiskokoelmassaan julkaistu runo Saarijärven Paavo (Bonden Paavo).

 Runebergin ensimmäinen julkaistu runo oli Åbo Tidningar -lehdessä 1826 ilmestynyt Auringolle (Till solen).

Kesällä 1827 Runeberg asui arkkipiispa Jakob Tengströmin virkatalossa Paraisilla, missä hän opetti lapsia. Siellä hän tapasi Fredrika Tengströmin, jonka setä arkkipiispa oli. Fredrika ja Johan menivät naimisiin tammikuussa 1831.

Turun palo syyskuun 4.-5. 1827 karkoitti Runebergin kaupungista ja mies pakeni 1828 Helsinkiin. Siellä perustettiin 1832 Helsingfors Morgonblad -lehti, jonka ensimmäinen toimittaja Runeberg oli.

Helsingin-vuosinaan Runeberg asui useissa eri osoitteissa eri puolilla kaupunkia. Alkuvuonna 1837 Runeberg sai Porvoon kymnaasin roomalaisen kirjallisuuden lehtorin viran ja perhe muutti pysyvästi Porvooseen.

Opettajanuransa ohella hän toimitti Borgå Tidning -lehteä vuosina 1838–39. Runeberg toimi opettajana aina eläkkeelle siirtymiseensä asti vuonna 1857 ja keskittyi sen jälkeen kirjoittamiseen. Hän halvaantui vuonna 1863 saatuaan metsästysretkellä aivoverenvuodon ja vietti loppuelämänsä pääasiassa vuodepotilaana. Runeberg sai professorin arvon 1844.

 
 Albert Edelfelt: Sven Dufva.

Vänrikki Stoolin tarinat (ruots. Fänrik Ståls sägner, uusimmassa suomennoksessa Vänrikki Stålin tarinat) on Suomen kansallisrunoilija Johan Ludvig Runebergin kirjoittama laaja runoteos, joka ilmestyi ruotsinkielisenä kahdessa osassa vuosina 1848 ja 1860. Runot kertovat vuosina 1808–1809 käydystä Suomen sodasta, joka oli Ruotsin Venäjää vastaan käymä tappiollinen puolustussota.

Runeberg tekee eeppisissä sankariballadeissaan kunniaa sekä todellisille upseereille että keksityille suomalaisille kansanmiehille, jotka velvollisuudentuntoisesti puolustivat isänmaataan. Teos ilmensi ja voimisti suomalaisen kansallistunteen heräämistä 1840-luvulla. Se on Runebergin päätyö ja Suomen kirjallisuuden historian keskeisimpiä ja luetuimpia teoksia.

Vänrikki Stoolin tarinat koostuu kahdesta osasta, joista kummassakin on seitsemäntoista runoa. 1880-luvulla teokseen lisättiin vielä yksi runo, Viapori (Sveaborg), jonka Runeberg oli kirjoittanut sitä varten mutta jättänyt pois sen ensipainoksista; nykyisessä asussaan kokoelmassa on siis 35 runoa.

Suurin osa Vänrikki Stoolin tarinoiden runoista kertoo joko todellisista tai keksityistä Suomen sodan sotasankareista. Kaikkiaan 22 historiallista henkilöä on saanut kokoelmaan nimikkorunon.

Heistä valtaosa eli 19 on Ruotsin armeijan upseereita: tässä joukossa on sekä korkeinta sodanjohtoa, kuten ylipäällikkö Klingspor, Viaporin komendantti Cronstedt ja kenraalit Adlercreutz, von Döbeln ja Sandels, että myös alempaa upseeristoa. Nimikkorunot ovat saaneet myös Ruotsin kuningas Kustaa IV Aadolf, maaherra Olof Wibelius sekä jopa yksi vihollissotilas, ritarillisuudestaan tunnettu Venäjän armeijan kenraali Jakov Petrovitš Kulnev.


 Jep jep, tänään liputetaan Suomen kansallisrunoilija Johan Ludvig Runebergin syntymän 5.2.1804 kunniaksi. No sopiihan se, vaikka mies kirjoittikin koko tuotantonsa ruotsiksi. Runebergin ensimmäinen julkaistu runo oli Åbo Tidningar -lehdessä 1826 ilmestynyt Till solen, Auringolle. Kun Turku sitten kärähti 1827 luikki Runebergkin täältä Nervanderin, Snellmanin, Lönnrotin ja monen muun tavoin pakoon Helsinkiin.



Turku talvella 1827 muutama kuukausi Turun palon jälkeen.

Kai herran tekstit pitäisi lukeakin sitten alkuperäisessä muodossaan, tyyliin;

Färd från Åbo

Ren öppnar mot oss
fjärden en vidgad famn.
På afstånd ser jag
stranden af Runsala,
Der mellan segelgamla ekar
Nymferna vårda Choraei källa.

Frid med din aska,
skald från mitt fosterland!
Som jag, du ofta vaggat
På Auras våg,
och ofta längtat åter
Hän till din dal
och dess gröna vakter.

Mitenkäs tuon suomentelisi:

Matka Turusta

Jo meitä vastaan
veen syli aukeaa.
Jo kaukaa nään nuo
Ruissalon rantamat,
sen muinaistammistossa
nymfit vaalivat
Choreaun lähteen rauhaa.

Tomulles rauha,
laulaja Synnyinmaan!
Kuin minä, keinuit aalloilla
Auran myös,
ja usein kaipasit kai silloin
laaksosi vartion vehmaan suojaan.
Jep jep, Choreauksen lähdehän se sieltä Ruissalosta löytyy.
Runoilija Michael Choraeus kirjoitti Åbo Tidningar -lehdessä 12.8.1799 seuraavasti: 

"Ruissalo on saari, puoli peninkulmaa Turusta, missä kaikki, mikä luonnossa on ihanaa ja lumoavaa, näyttää kohdanneen yhdessä pisteessä. Suuret ja mahtavat tammilehdot herättävät synkän ja juhlallisen tunnelman. Näyttää siltä, ikäänkuin luonto olisi huvitellut luonnostelemalla suunnitelmia useihin englantilaisiin puutarhoihin, joita hän ei ole nähnyt hyväksi saattaa loppuun. Jos joku joka rakastaa kaikkea kaunista matkustelee etsimässä maalauksellisia paikkakuntia isänmaassani ja haluaa kunnioittaa käynnillään myös Suomea, ei hänen pidä unohtaa tätä paikkaa."

Michael Choraeus (1774-1806) oli runoilija H. G. Porthanin ja F. M. Franzénin kauden Turussa, nuorena kuollut juhlarunojen kirjoittaja, satiirikko ja lyyrikko, joka kirjoitti luonnonkuvauksia, elegioita, yksinkertaista laulurunoutta sekä joukon virsiä. Choraeus oli myös Turun akatemian kaunopuheisuuden dosentti ja vuodesta 1802 teologian apulainen Karlbergin sota-akatemiassa Tukholmassa. Runoilijana hän oli Franzénin vaikutuspiirissä sekä runomuodoissaan että aihevalinnoissaan.

9.2.1772 syntynyt Franz Mikael Franzén oli aikansa suosituin suomalainen runoilija 1790-luvulla. Hänen John Miltonilta vaikutteita ottanut runoelmansa Människans anlete on miehen parhaimmistoa. Ja naimisiinkin mies päätyi lopulta Michael Choraeuksen lesken kanssa, runous yhdistää you know.

Suuntautuminen pappis- ja pappilamaailmaan oli yhteydessä Franzénin 1799 solmimaan avioliittoon kokkolalaisen kauppiaantyttären Margaretha Elisabeth Roosin kanssa; vaimo kuoli jo 1806 ja jätti kolme pientä lasta. Seuraavana vuonna Franzén meni naimisiin tehtailijantyttären ja runoilija (->) Michael Choraeuksen lesken, tukholmalaissyntyisen Sofi Westerin kanssa. Vaimolle avioliitto oli jo kolmas. Avioparille syntyi yhteisiä lapsia peräti seitsemän, joista kolmas poika Nils Choraeus sai toiseksi nimekseen äitinsä toisen puolison sukunimen.

Mutta palataan vielä Runebergiin:
Kouluaikana Runeberg luki ennen kaikkea Choraeuksen runoja ja osasi useita Franzénin lauluja. Hän oli ihastunut Carl Mikael Bellmanin runouteen ja osasi kaikki Fredmanin epistolat ja useita Fredmanin lauluja ulkoa.
Carl Michael Bellman (4. helmikuuta 1740 Tukholma – 11. helmikuuta 1795 Tukholma) oli ruotsalainen runoilija ja muusikko, jota on kutsuttu myös Ruotsin kansallisrunoilijaksi.

Eli summa summarum: pitäkööt Runeberg päivänsä, mutta samalla se lippu siinä liehuu muutaman muunkin suomalaisen ja turkulaisen runoliikkeen kansallisrunoilijan kunniaksi.

Ja ettei ruotsin suomentelu liian helpoksi mene, palataan hetkeksi vielä Eerikinkronikan pariin, alkukielenä klassinen muinaisruotsi:

erik konunger var nokot swa læsper wid
haltan thz war ok hans sidh
Han storkte gerna skæll ok ræth
ok ælskade gerna sin eghin ææt
han hiolt hwsæra ok ædela sidh
ok bondom gaff han godhan friid
A alwora kunne han sik wel forsta
mz torney kunne han ey mykit vmg

Eli että Erik-kuninkaalla oli ruumiillisia vajavaisuuksia ja hän oli vakavamielinen, alamaisilleen hän kuitenkin oli hyvä kuningas, vai kuinkas se nyt olikaan. Ja kenelles se Runeberg-palkinto kuuluukaan; Kari Hotakaiselle vai. Sellainen on Ihmisen osa.

 RunoTurussa
 5-2 2014
Simo Tuomola