Suomen Leijona

Suomen Leijona

Tänään 20-6 juhlistetaan kuningas Sigismundin syntymää 20-6 1566. Hän oli Juhana III:n ja Katariina Jagellonican poika, joka hallitsi hatarasti Ruotsia, mutta tukevammin Turkua 1593-1599 ja toimi Puola-Liettuan kuninkaana Zygmunt III Waza pitempään 1587-1632, siis kuolemaansa saakka.
Sigismund (puol. Zygmunt III Waza, liett. Zigmantas Vaza, ruots. Sigismund, 20. kesäkuuta 1566 – 30. huhtikuuta 1632) oli Ruotsin kuningas vuosina 1593–1599 ja Puolan kuningas vuosina 1587–1632. Suomessa ja Ruotsissa hänet tunnetaan vain Sigismundina. Puolan kuninkaana hänet tunnetaan nimellä Sigismund III Vaasa.



Turussa vannottiin uskollisuudenvaloja Juhana III:lle ja vallanperijä Sigismundille keväällä 1582, valtakunnanmarsalkka Klaus Flemingin pitäessä Turun linnaa käskyvallassaan. Kyse oli myös katolisuuden ja luterilaisuuden kädenväännöstä, Juhanan Punaisen Kirjan liturgian suosiessa katolilaisuutta.

Juhana III kuolee 1592, mutta Fleming pysyy kuninkaaksi nousevan Sigismundin takana Kaarle-herttuan kiusaksi. Aateliset tunnustavat Turussa hänen johdollaan Sigismundus Rexin uudeksi kuninkaakseen ja Fleming varustaa 27 laivan laivaston noutamaan kuningasta Danzigista, amiraalilaivanaan Suomen Leijona.


Kaarle-herttua yllyttää talonpojat kapinaan Jaakko Ilkan johdolla, mutta Nuijasota kukistetaan verisesti. Säädyt kieltävät Kaarle-herttuan vaatimuksesta katolisen jumalanpalveluksen valtakunnassa 1595. Fleming kuolee, mutta taistelu Turussa jatkuu.
Sigismund yrittää paluuta Tukholmaan, mutta vetäytyy kuitenkin takaisin Puolaan ja pannaan viralta kesällä 1599, jolloin Kaarle-herttuasta tulee kuningas Kaarle IX.
Nuijasota oli suomalaisten talonpoikien kapina aatelistoa ja sotaväkeä vastaan 1596–1597. Se päättyi verisesti armeijan kukistaessa heikosti varustetut talonpojat.
Historiantutkimuksen keskeisiä selityksiä nuijasodan puhkeamiselle ovat olleet muun muassa "sota-ajan ja ankarien katovuosien aiheuttamat rasitukset, sotaväsymyksen aiheuttama tyytymättömyyden purkautuminen, poliittinen kiihotus sekä lukumäärässä ja vauraudessa kasvaneen aatelin harjoittama talonpoikien riisto".


Turun linnan historian viimeinen piiritys, kuudes laatuaan, johtaa vangitsemisiin ja teloituksiin, kun Kaarle-kuningas kostaa täkäläisen vikuroinnin mestauttamalla 10.11.1599 Turun Suurtorilla seitsemän aatelista ja seitsemän sotapäällystöön kuulunutta miestä. Päänsä menettävät mm. Juhana Fleming, Sten Fincke, Hartikka Henrikinpoika, Niilo Iivarinpoika Särkilahti, Krister Matinpoika Björnram, Mikael Paavalinpoika Munck sekä Olavi Klaunpoika.
Seitsemän vankia mestattiin Turun torilla 10.11.Kuolemaantuomittujen joukossa oli mm. 21-vuotias Juhana Fleming, marskin poika, sekä Juhanan velipuoli Olof Klasson. Juhanan palvelija vei äidille, Ebba Kustaantyttärelle, sormuksen ja viimeisen viestin: "Kuljen tietäni kuin mies, joka kiirehtii lepoon, koska hän on väsynyt päivätyöstään."

Arvid Stålarm - viidesti tuomittu, viidesti armahdettu

1590-luvulla elettiin Suomessakin sotaista aikaa. Kuningas Sigismundia kannattaneet suomalaiset aatelismiehet kävivät armotonta taistelua Kaarle-herttuan joukkoja vastaan. Tämä taisto päättyi Sigismundin kannattajien katkeraan tappioon. Turun linnan edustalla loppusyksystä 1599 annettiin tuomiot . Yrjö Koskinen kertoo Nuijasota -kirjassaan tapauksesta seuraavaa;

"Sotaväki seisoi piirissä vankien ympärillä ja saapuvilla oli paljon väkeä, pappeja, porvareita ja talonpoikia. Kreivi Mauri Leijonhufvud oli esimiehenä ja kansliakirjuri luki tuomion, jonka perästä kreivi Mauri, joka kenties toivoi herttuan vielä leppyvän, toi hänet itsensä ulos linnasta. Silloin otettiin uskollisuudenvala kaikelta rahvaalta, joka lupasi parannusta ja kuuliaisuutta. Kaikki tuomitut olivat polvillansa, ja kun herttua taas tahtoi piiristä pois mennä, nousi nuori Fleming rukoellen, että Hänen ruhtinaallinen armonsa ei etsisi korkeinta oikeutta. Herttua vain käski heidän ajatellaa pitkää matkaa mentäväänsä."

Kyseinen nuori Fleming oli vasta 21 -vuotias Juhana Klaunpoika, joka isänsä kuoleman jälkeen oli lähtenyt vuonna 1597 Puolaan. Sittemmin hän kävi kuningas Sigismundin kanssa Ruotsissa seuraavana vuonna ja sieltä jatkoi matkaansa Preussiin. Saman vuoden syksyllä hän palasi Danzigista Suomeen yksityisasioidensa takia. Hänen äitinsä ja kaksi sisartaan olivat tuolloin vankeina Ruotsissa. Juhana Fleming aikoi lähteä takaisin ulkomaille, mutta Arvid Stålarm puhui hänet jäämään Suomeen rohkaisemaan kansaa Kaarle-herttuaa vastaan.

Lopputuloksena oli molempien herrojen jääminen pahimpien vihamiestensä käsiin. Perjantaina 9. päivä marraskuuta vuonna 1599 ilmoitettiin tuomituille Sigismundin kannattajille, että heidät tultaisiin mestaamaan seuraavana päivänä. Arvid Stålarm ja Aksel Kurki saivat kuitenkin tiedon, että heidät tultaisiin kuljettamaan Ruotsin puolelle tarkempaa tutkintaa varten. Molemmat miehet olivat olleet Sigismundin vankkumattomia kannattajia.

Lauantaina 10. päivä marraskuuta kulki kuolemansaatto linnasta kaupungin puolelle. Herttuan tallimestari Antti Niilonpoika toimi päällysmiehenä tässä surullisessa näytelmässä. Väkeä kokoontui runsaasti mestausta seuraamaan ja eniten surkuteltiin nuoren Juhana Flemingin, Viikin herran kohtaloa. Tämä oli ikäänsä nähden tyyni. Häntä lohdutti Turun kirkkoherra Gregorius, mutta Juhanan kerrotaan yhtä paljon lohduttaneen itse kirkkoherraa. Juhana julisti syyttömyyttään ja syytti Kaarle-herttuaa verenhimosta. Viime hetkillään hän vannotti äitiään ottamaan virallisesti pojakseen poikapuolensa Olavin, joka oli Klaus Flemingin avioton lapsi. Olavi seisoi itsekin tuomittujen joukossa ja nähdessää velipuolensa pään putoavan, juoksi hän esiin ja halusi vuodattaa verensä velipuolensa veren sekaan. Hänet palautettiin paikalleen ja vasta viidentenä tuli hänen vuoronsa.

Muut mestatut olivat Sten Fincke, Hartikka Henrikinpoika, Krister Björnram, Mikko Munck ja Niilo Iivarinpoika, kaikki aatelisia. Lisäksi päänsä menettivät jalkaväenpäällikkö Sipi Sipinpoika sekä Jaakko Möl, Hannu Jänis, Esko Jaakonpoika, Herman Hannunpoika ja monia muita. Juhana Flemingiä lukuunottamatta kaikki päät asetettiin Turun raastuvan ylle.

Yrjö Koskinen antaa näiden mestauspäivän tietojen viitteeksi eräitä Ruotsin ja Suomen Valtionarkistossa olleita käsikirjoituksia. Tarkemmin Yrjö Koskinen : Nuijasota, sivu 566, kolmas painos 1929.
Arvid Stålarm joutui siis Tukholmaan, jossa hänet ja Aksel Kurki määrättiin sitten teloitettavaksi. Kaksi kertaa lähti vankisaatto liikkeelle kohti mestauspaikkaa ja kahdesti sen matka katkesi ennen aikojaan. Ensimmäisellä kerralla Stålarm pyysi saada puhua Sten Banerin kanssa. Hän soimasi Baneria siitä, että tämä itse oli kiihottanut suomalaiset herttuaa vastaan ja hänen takiaan koko onneton sota oli tämän syytä.Toisella kertaa tuomitut olivat jo mestauspiilun juurella, kun esiin astunut herttuan avioton poika Kaarle Gyllenhjelm ilmoitti mestauksen lykkäämisestä.

Kaarle-herttua ilmeisesti aikoi käyttää Stålarmin ja Kurjen todistusta seuraavilla Linköpingin valtiopäivillä ja siihen asti heitä pidettäisiin vankeudessa. Valtiopäivien ja pitkän tutkinnon jälkeen kuolemantuomioita jaettiin jälleen laajassa mitassa. Kustaa Baner, Eerik Sparre, Sten Baner ja Tuure Bielke menettivät päänsä maaliskuun 20. päivä vuonna 1600. Heidän jälkeensä punainen vaate levitettiin Arvid Stålarmille. Mutta samassa Kaarle-herttuan käsikirjuri Eerik Tegel tuli esiin ja luki herttualta tulleen kirjeen. Siinä Stålarmin ja Kurjen henki luvattiin säästää, mikäli säädyt niin haluaisivat. Kansa, jota ympärillä seisoi, huusi täyttä kurkkua armoa; "On jo kylliksi verta, kylliksi verta! armoa, armoa!". Stålarm ja Kurki polvistuivat väkijoukolle, heittivät 10 taalaria pyövelille ja vetäytyivät syrjään. Kuitenkin vielä yksi mies sai heittää henkensä. Kuudenkymmenen ikäinen Pentti Falk mestattiin ja muut vietiin takaisin vankilaansa.

Vankilassa Stålarm ja Kurki kaiversivat seinään seuraavan tekstin; 

 

"Anno 1600 den 3 Aprilis Bleffüe wij här insatte, Troo Gudh i alle tingh, Arffwid Ericksonn Till Lindöö och Peÿtz, Gud wett min lycka, Axel Korck Till Aniela, Wij haffue setted för vår troohett och lydett för wåre synder, kome här uth den"

 

 siinä lukeepi, että:

Vankilassa Stålarm ja Kurki kaiversivat seinään seuraavan tekstin;
"Anno 1600 den 3 Aprilis Bleffüe wij här insatte, Troo Gudh i alle tingh, Arffwid Ericksonn Till Lindöö och Peÿtz, Gud wett min lycka, Axel Korck Till Aniela, Wij haffue setted för vår troohett och lydett för wåre synder, kome här uth den"

Arvid Stålarm lausui aikalaisten mukaan; "Nuo, herravainajat, valtaneuvokset, nyt varmaankin ihmettelevät, mihinkä lienen joutunutkaan, kun en tule heidän jälkeensä taivaaseen, johon odottavat minua".
Arvid Erikinpoika Stålarm armahdettiin lopulta 1602 ja sai tiluksensa takaisin. Hänestä tehtiin lisäksi sotaeversti Liivin sotaan. Tuossa sodassa Ruotsi koki tappioita. Samoihin aikoihin tuli ilmi epäilyjä kirjeenvaihdosta Stålarmin ja Sigismundin välillä. Niinpä Arvid S. joutui kiiruhtamaan Tukholmaan itseään puolustamaan. Vuonna 1605 hänet säätyjen ollessa jälleen koolla tuomittiin kuolemaan 2.5.1605. Stålarm pyysi, ettei hän mestattaisi, vaan ammuttaisiin. Hän pyysi myös, että hänen ruuminsa haudattaisiin ilman silpomista ja hänen velkansa maksettaisiin perintötilojen varallisuudella. Stålarmin vaimo Elin Hermansdotter Fleming oli kuollut kolmisen vuotta aiemmin ja kahdesta tyttärestä ei ole mainintoja vuoden 1598 jälkeen. Elinin muistokivi löytyy Tenholan kirkosta.

Uskomattomalla tavalla Arvid Stålarm selviytyi tästä viidennestä mestausmatkastaan. Hänet nimittäin armahdettiin mestauspaikalla ja tuomittiin sen sijaan pitkään vankeuteen. Gripsholmin linnan seinien sisällä Stålarm vietti viitisentoista pitkää vuotta, kunnes hän noin 70 vuotiaana kuoli toukokuussa 1620. Hänet haudattiin Yrjö Koskisen sanoin "sopivalla kunnioituksella". Gripsholmenin linnan tilikirjoja tutkinut tohtori Vaaras sanoo niiden osoittavan, että Stålarm kuoli toukokuun 6. ja 13. päivän välisenä aikana ja hautaus on tapahtunut saman kuun 28. päivä.

Punainen kirja

Tänään 10-4 tulee kuluneeksi tasavuosia paavi Gregorius XIII kuolemasta 1585. Hän lähetti aikoinaan jesuiittaisä Antonio Possevinon Tukholmaan ja Turkuun tutkimaan mahdollisuuksia vastauskonpuhdistuksen merkeissä maan käännyttämiseen takaisin katolilaisuuteen.

Paavi Gregorius XIII, syntymänimeltään Ugo Buoncompagni, oli paavina 13. toukokuuta 1572 – 10. huhtikuuta 1585).


Etenkin Turussa oltiin valmiita hylkäämään luterilaisuus ja siihen antoi pontta myös Juhana III vuonna 1576 laatima "Katolisen ja oikeauskoisen kirkon mukainen Ruotsin kirkon liturgia", joka tunnetaan nimellä Punainen kirja. Kustaa Vaasan pojista Erik ja Kaarle olivat puolestaan kalvinisteja.

Juhana oli Turussa suuressa suosiossa; jouluksi 1562 hän toi Turun linnaan Suomen herttuattaren, puolalaisen prinsessan Katariina Jagellonican, joka oli harras katolilainen. Hänelle pystytettiin linnaan oma katolinen alttarinsa, mutta niin tiukka vaimo ei ollut, etteikö hän olisi nauttinut ehtoollisella myös viiniä.

Juhana halusi jälleen antaa arvoa piispanviralle ja kirkollisille seremonioille ja jumalanpalvelus tuli toimittaa uuden liturgian Nova ordonantion mukaisesti. Esim. vuonna 1580 Juhana III kielsi vouteja maksamasta papinmaksuja niille, jotka eivät noudata hänen Punaisen kirjansa liturgiaa. Ahvenanmaan Finströmin pappi Abraham Angermannus vangittiin Turun linnaan 30 viikoksi hänen uhmattuaan kuninkaan liturgiaa.

Vastarinta Ruotsin luterilaisessa papistossa oli kova ja Juhanan kuoleman jälkeen Upsalan kokous totesi 1593 liturgian taikauskoiseksi, paavin messun kaltaiseksi ja pahennusta herättäväksi sekä portiksi Superstitionille, taikauskon pedolle, joka houkuttelee kristittyjä paavin kauheaan eksytykseen. Vastapainona pedolle olisi tarpeen Profanitas.

Juhana halusi johdattaa Ruotsin kirkon kohti sellaista suvaitsevaista katolilaisuutta, jota Katariina edusti, mutta Roomankaan kanssa ei voinut neuvotella, sitä piti vain totella. Turussa Katariinan perintö oli muuta maata tiukemmassa. Täällä oli vannottu uskollisuutta Juhanalle ja vallanperijä Sigismundille 19.4.1582 ja siitä valasta pidettiin myös kiinni katkeraan loppuun saakka.

Valtakunnanmarsalkka Klaus Fleming piti Turun linnaa käskyvallassaan Kaarle-herttuan harmiksi ja kun Kaarle valtaa Juhana III kuollessa Suomen 1592, Fleming pysyy kuninkaaksi nousevan Juhanan ja Katariinan pojan Sigismundin takana. Aateliset tunnustavat Turussa Flemingin johdolla Sigismundin kuninkaaksi ja Fleming varustaa 27 laivan laivaston Turusta noutamaan kuningasta Puolasta, amiraalilaivana Suomen Leijona.

Sigismund (puol. Zygmunt III Waza, liett. Zigmantas Vaza, ruots. Sigismund, 20. kesäkuuta 1566 – 30. huhtikuuta 1632) oli Ruotsin kuningas vuosina 1593–1599 ja Puolan kuningas vuosina 1587–1632.


Kaarle-herttua yllytti suomalaisia talonpoikia kapinaan Jaakko Ilkan johdolla, mutta Nuijasota kukistettiin verisesti. Sigismund yritti paluuta 1598 Tukholmaan, mutta vetäytyi lopulta takaisin Puolaan ja pantiin kesällä 1599 viralta Kaarle-herttuan noustessa kuninkaaksi nimellä Kaarle IX. Turusta oli Suomen käskynhaltijaksi nousseen Arvid Eerikinpoika Stålarmin käskystä Aksel Kurjen johdolla lähetetty Sigismundin tueksi 14 laivaa, 50 kuljetusalusta ja 3000 miestä.

Rautamarski Klaus Fleming oli kuollut paluumatkallaan Turkuun jo 13.4.1597 valmistautuessaan taisteluun Kaarle-herttuaa vastaan:
Nuijasodan päättyi Flemingin hyväksi, mutta kauaa hän ei ehtinyt tästä nauttia. Klaus Fleming kuoli tarinan mukaan matkalla Viipurista Turkuun, Pohjan pitäjässä, Kuninkaantien varrella. Noin kilometri pitäjän keskiaikaiselta kivikirkolta Perniön suuntaan on iso siirtolohkare, jota paikkakunnalla kutsutaan Flemingin kiveksi. Kiven äärellä marski sai sairaskohtauksen, josta Flemingiä Perniön kuninkaankartanossa odottanut leski Ebba Stenbock kirjoitti sisarelleen Katarinalle seuraavasti;

"Kun hän siten matkasi, hän kävi hyvin heikoksi eikä pystynyt kulkemaan kuin kuuden peninkulman päähän kuninkaankartanosta, siellä hän kävi niin heikoksi, ettei kukaan rohjennut sallia häntä kuljetettavan kauemmaksi. Hänen parturinsa Marcus luki hänelle joistakin mukana olleista kirjoista, minkä jälkeen hän niin lohdullisesti antoi henkensä."

Aikalaiset kertoivat kuoleman kohdanneen Flemingin joko Pohjan pappilassa tai Clemet Erikssonin talossa kirkolla. Edelleen lesken kertomuksen mukaan vainaja tuotiin kehnolla rekikelillä Turun linnaan ja asetettiin linnankirkkoon.

Albert Edelfeldt ikuisti kuuluisaan tauluunsa kohtauksen, jossa Kaarle herttua herjasi kuolleen marskin ruumista. Eräiden tutkijoiden mukaan on hyvin epätodennäköistä, että tätä olisi koskaan tapahtunutkaan. Kaarle herttua ei tuohon aikaan luultavasti edes oleskellut Turussa.
Viimeisen leposijansa mahtava Klaus Fleming sai Paraisten kirkosta. Hän omistuksiinsa kuului mm. pitäjässä sijaitseva Kuitian kartano.

Kaarle Herttua:
"Jos olisit nyt ollut hengissä, ei pääsi olis ollut kovin tukevasti paikoillaan".

Ebba Stenbock:
"Jos miesvainajani olis elänyt, ei teidän ruhtinaallinen korkeutenne koskaan olisi
päässyt tänne asti".

Valtaan noustuaan Kaarle IX kostaa Turun niskuroinnin verisesti: 10.11.1599 Turun suurtorilla mestataan seitsemän aatelista ja seitsemän alempaan sotapäällystöön kuulunutta. Mestatuiksi aatelisista tulevat marskin ja Ebba Stenbockin poika Juhana Fleming, Sten Fincke, Hartikka Henrikinpoika, Niilo Iivarinpoika Särkilahti, Krister Matinpoika Björnram, Mikael Paavalinpoika Munck sekä Olavi Klaunpoika. Flemingin päätä ei pistetä seipään nokkaan muille varoitukseksi kapinoinnista. 

 

Uskonsodassa
Turussa 20-6-2013
Simo Tuomola