Eriksgata

Tänään 19-7:

Meistä jokaisesta jää aina ainakin pieni merkintä historian lehdille. Katsotaanpas vaikkapa tuosta; tänään 19-7 1752 Turussa kuolleiden kirjaan piirretään nimi Carl Adolf Wallenstierna, ikä 6 päivää, syntynyt Turussa 13. heinäkuuta 1752.

Vanhemmat 

• Ulrik Olofinpoika Wallenstierna 1714-1772  ja
• Margaretha Lanaeus 1723-1813 
•  
• Isä toimi Karjalan laamannikunnan laamannina 1758 ja oli Turun hovioikeuden hovioikeidenneuvoksena 1737 toimineen Olof Samuelinpoika Wallenstiernan jälkeläisiä.  Äiti kuoli Turussa 2. joulukuuta 1813, ollen iältään tuolloin 90-vuotias. Hänen isänsä oli Anders Lanaeus, Raaseporin läänin ja Hattulan kihlakunnan tuomiokunnan tuomari, asessori. 
•  
• Lapsikuolleisuus ei tuolloin ollut mitenkään tavatonta ja Wallenstiernojen perheessä elämänkaaren lyhyyttä todistettiin peräti viidesti, kun lapsia kaiken kaikkiaan siunaantui 15:
•  
•  
• Margaretha Christina Wallenstierna 1740-1740
• Margaretha Ulrika Ulrikintytär Wallenstierna 1744-1803
• Ulrik Wallenstierna 1745-1747
• Christina Eleonora Wallenstierna 1746-1747
• Anders Johan Ulrikinpoika Wallenstierna 1747-1775
• Gustava Carolina Ulrikintytär Wallenstierna 1749-1830
• Olof Ulrikinpoika Wallenstierna 1751-1792
• Carl Adolf Wallenstierna 1752-1752
• Lovisa Charlotta Ulrikintytär Wallenstierna 1753-1832
• Carl Fredrik Ulrikinpoika Wallenstierna 1754-1825
• Lovisa Sofia Ulrikintytär Wallenstierna 1756-1837
• Agnes Fredrika Ulrikintytär Wallenstierna 1758-1838
• Ulrik Ulrikinpoika Wallenstierna 1760-1793
• August Ulrikinpoika Wallenstierna 1764-1802
• Johanna Elisabet Wallenstierna 1764-1766
•  
• Lapsista Anders Johan eteni Turun hovioikeuden auskultantiksi ja varanotaariksi, Olof oli Turun jalkaväkirykmentin ratsutilapataljoona 1. majurin komppanian luutnantti, Carl Fredrik Ruotsi-Suomen sotalaivaston Suomen eskadeerin majuri, Ulrik Ulkirikinpoika luutnantti 1789 ja August Porin läänin jalkaväkirykmentin ratsutilapataljoona 2. majurin komppanian kapteeni .
•  
•  
• Mitäpäs muuta Suomessa tapahtuikaan tuona Carl Adolfin kuolinpäivänä, tänään 19-7, katsotaanpas; 
•  
•  Aadolf Fredrik teki kesällä 1752 matkan Suomeen. Hän oli siten ensimmäinen Ruotsin kuningas yli 120 vuoteen, joka vieraili Suomessa.
•  
• Matka alkoi Helsingistä, jossa hän kävi tarkastamassa neljä vuotta aiemmin aloitetun Suomenlinnan rakennustyömaan. Tämän jälkeen matka jatkui itään Degerbyn kaupunkiin, joka vierailun yhteydessä sai uuden nimen Loviisa, kuningatar Loviisa Ulriikan kunniaksi
•  
• Kuningas vieraili myös muun muassa Turussa, Vaasassa, Oulussa ja Torniossa. Suomalaiset suhtautuivat kuninkaan vierailuun suurella innolla. Esimerkiksi Himangalla pystytettiin kivinen muistomerkki sille paikalle, jossa kuningas aterioi.

Eerikinretki (ruots. Eriksgata) oli vierailu eri maakuntiin, joka vasta valitun Ruotsin kuninkaan piti tehdä valintansa jälkeen. Eerikinretki-instituution merkitys oli suurimmillaan keskiajalla. Se mainitaan muun muassa vuoden 1296 Uplannin maakuntalain kuninkaankaaressa.

Vuodesta 1544 eteenpäin Ruotsin kuninkaita ei valittu, vaan kuninkuudesta tuli perinnöllinen. Eerikinretkestä tuli tämän jälkeen vain symbolinen. Kaarle IX (1604–1611) oli viimeinen kuningas, joka suoritti eerikinretken vanhan lain mukaan. Kustaa III elvytti eerikinretkiperinteen 1770-luvulla ulottaen retkensä myös Suomeen.

Kuninkaan vierailu

Adolf Fredrik Suomessa 1752

Markku Pihlajaniemi

Hattujen sodan jälkeen kruunattiin Adolf Fredrik Venäjän myötävaikutuksella Ruotsin kuninkaaksi. Hän istui majesteetilliselle valtaistuimelle 1751. Kruunajaisten jälkeen päätettiin, että kuningas tekee tutustumismatkan Suomeen ja palaa Pohjanlahden ympäri takaisin Ruotsiin.

Tämä kuningas Adolf Fredrikin "eerikinmatka" toteutui kesällä 1752. Kuninkaalla oli mukanaan suuri seurue, mutta kuningatar jäi kotiin Ruotsiin. Eri puolilla Suomea aloitettiin valmisteluja kuninkaan vastaanottamiseksi. Hänestä annettiin ylistäviä lausuntoja ja kirkoissa luettiin rukouksia hänen puolestaan.

 Suomenlinnan Kuninkaanportti rakennettiin sille paikalle, jossa Aadolf Fredrik nousi maihin vuonna 1752.

Kuningas saapui Tukholmasta Viaporiin 19. päivänä kesäkuuta 1752. Hän vieraili muun muassa Porvoossa ja Turussa. Kävipä hän antamassa Degerbylle uuden nimen Loviisa, kuningatar Lovisa Ulrikan mukaan. Heinäkuun 15. päivänä matka jatkui sitten Turusta Oripään kautta Huittisiin ja sieltä Hämeenkyrön, Kauhajoen ja Ilmajoen kautta Vaasaan.

Kuninkaan matka oli melkoista pikamarssia, sillä hän oli 18. päivän iltana jo Vaasassa, missä hän asettui Korsholman maaherran taloon. Matkalla kuningas pysähtyi levähtämään 17. päivä heinäkuuta Kankaanpäässä Kuninkaanlähteellä, joka on saanut nimensä tästä vierailusta.

Aikatauluista voi päätellä, että kuningas todennäköisesti yöpyi Karvian Skantsissa ja jatkoi seuraavana päivänä Ilmajoen ja Isonkyrön pitäjän halki kohti Vaasaa. Tältä reitiltä on jäänyt muistoksi Kurikan Kusikivi, jonka takana sanotaan kuningas Adolf Fredrikin käyneen tarpeillaan.

Kuninkaan matkasta Kauhajoella, Kurikassa, Ilmajoella ja Isossakyrössä ei ole jäänyt kovinkaan paljon kirjallista todistusaineistoa. Matkalla oli ollut ruotsalainen runoilija Hjalmar, joka sepitti monisäkeistöisen kertomuksen kuninkaan Suomen matkasta, ja mainittu alue kätkeytyy niukoin sanoin erääseen säkeistöön:

Matka käy sankarin Huittisiin
ja edelleen Paskilahan;
Niinisalo jää taakse niin,
ja Kyröhön saavutahan.
Metsä saa hetkeksi Aadolfin,
ja sitten on Vaasan vuoro.
Kaikuvi saakka pilvihin
ilohuutoina kansan kuoro.

Metsä, joka Adolfin sai, on Hämeenmetsä, jonka läpi kulki vanha Kyrönkankaan kesätie, jota pitkin kuninkaan seurue saapui Skantsista lääninrajalle ja Kauhajoelle. Lääninraja sijaitsi tuolloin noin peninkulman päässä Skantsista seuraavan kestikievarin, Nummijärven, suuntaan. Ilmajoen pitäjän valtuutettuina ratsastivat kuningasta vastaan herastuomari ja lautamies Heikki Seppälä sekä Jussilan isäntä Petteri Hällström. 

Kuninkaan kyydityksessä oli mukana isäntiä aina Närpiöstä asti. Kyyditsijät hevosineen kokoontuivat Nummijärvelle, mistä he siirtyivät lääninrajalle odottamaan kuninkaan seurueen saapumista. Lääninrajalla oltiin 3-4 tuntia, hevosilta riisuttiin satulat ja ne päästettiin syömään ruohoa. Ilma oli lämmin, minkä vuoksi Ilmajoen pitäjän valtuutetut Heikki Seppälä ja Petteri Hällström ratsastivat rajalle etukäteen huolehtimaan lehtimajan pystyttämisestä maaherralle.




Aadolf Fredrik (14. toukokuuta 1710 – 12. helmikuuta 1771) oli Ruotsin kuningas vuosina 1751–1771. Hän ei onnistunut kasvattamaan kuninkaan valtaa, vaan oli edeltäjänsä Fredrik I:n tavoin valtaoikeuksiltaan heikko hallitsija.

Oletettavaa on, että lääninrajalla tapahtuneen hevosten vaihdon yhteydessä myös kuningas vilvoitteli tässä lehtimajassa. Kruununvouti Krook sai kolleegaltaan Turun läänin kruununvouti Gaddilta tiedot tarvittavista hevosista. Kaikkia ratsastettavia hevosia ei vaihdettu rajalla, mutta virkeitä hevosia pidettiin raskaitten vankkureiden edessä.

Kuninkaan seurueen lähtiessä lääninrajalta Heikki Seppälä ja Petteri Hällström ratsastivat joukossa heille määrätyillä paikoilla. Seuraava hevosten vaihtopaikka oli puoli peninkulmaa Nummijärveltä eteenpäin. Kuvitella saattaa, että kaikki kynnelle kykenevät olivat saapuneet tien varteen seuraamaan mahtavan kuninkaallisen seurueen kulkua, kun se eteni kohti Vaasaa

Kahden riita-asian johdosta kuninkaan matkasta on säilynyt joitain tietoja. Tapauksia käsiteltiin Ilmajoen käräjillä syksyllä 1752 ja keväällä 1753.

Kuninkaalle vasikkaa 

Syyskäräjille 1752 oli nimismies Juho Birling haastanut isäntä Heikki Kihniän Seinäjoelta.

Sitten asetti kruununnimismies kunnioitettu Juho Birling oikeuden eteen isäntä Heikki Kihniän Seinäjoelta, siitä että hän ei tullut kyyditykseen kuin yhden hevosen kanssa, huolimatta siitä, että hänellä on kaksi, kun kuninkaallinen majesteetti armollisin kuninkaamme matkusti maan halki
[läpi], sekä siitä, että Kihniä ei silloin tuonut mukanaan vasikkaa, mikä oli hänelle määrätty tehtäväksi.

Mutta koska Heikki Kihniä kieltämistään vastaan ei voinut vakuuttaa, että hän olisi siitä saanut kunnon pyynnön, että kaikki tämän hevoset pitäisi olla matkassa, vaan hän kertoi, että se vaimo, joka oli ollut kotona ja joka oli isäntä Erkki Viitalalta saanut määräyksen kyyditykseen, oli lähettänyt Kihniälle, joka oli ollut niityllä kuuden neljänneksen päässä kotoa, pyynnön tästä 8 vuotta vanhan paimentytön mukana, joka ei sen paremmin pyyntöä tuonut perille, kuin että ainoastaan yksi hevonen oli määrätty minkä isäntä Jaakko Liikala vahvisti. 

Niin jätti nimismies hänet tämän kerran syyttämättä niin kyydityksestä poissa olosta, sekä mitä vasikkaan tulee, koska todettiin, että Kihniällä ei ollut silloin tähän kelpaavaa vasikkaa. Tämän sijaan hän toi lampaan ja näin joltain osin yritti velvollisuutensa täyttää. Tämän myötä antoi oikeus asian raueta varoittamalla Heikki Kihniää, ettei hän antaisi tulevaisuudessa kruununpalvelijalle aihetta valituksiin taholtaan toimista, niihin hänet on määrätty
 

Asiakirjasta käy ilmi, että kuninkaan seurueen tarpeisiin kannettiin taloista ruokaveroa. Mahdollista on, että kuningas ruokaili jossakin Etelä-Pohjanmaan kestikievarissa, vaikka siitä ei olekaan kirjallista todistetta. Isäntä Heikki Kihniällä ei ollut laittaa kuninkaan pöytään vasikkaa, mutta lampaankin antaminen varmaan kirpaisi muiden verojen ja maksujen lisänä. Muita vastaavia käräjätapauksia ei Etelä-Pohjanmaalla ollut, joten tämä ylimääräinen maksu suoritettiin kaiketi mukisematta. 

Heikki Seppälän ratsastus 

Kuninkaan seurue tarvitsi runsaasti hevosia. Kyyditykseen lääninrajalta oli määrätty isäntiä hevosineen Närpiöstä saakka. Ilmajoen pitäjän herastuomari sai ratsastettavakseen närpiöläisen isännän Anders Snickarsin punertavan tamman. Ratsastettaessa läänin rajalta tamma vioittui ja hevosen omistaja haki korvausta. Asian käsittely aloitettiin syyskäräjillä 1752. 

Haasteen mukaan vaati isäntä Anders Snikars Närpiön pitäjästä Finbystä korvausta herastuomarilta ja lautamieheltä Heikki Seppälältä tammasta, millä tämä oli kuninkaallisen majesteetin korkean läpikulkumatkan aikana ratsastanut niin kovasti, että hevonen 14 päivää tämän jälkeen kuoli. Hän esitti asiasta eri todistuksia, että tamma oli aiemmin ollut terve ja ilman vikaa, ennen kuin se otettiin kyyditykseen, mutta että sitten vastaaja oli palauttanut sen, oli todettu sitä hakatun niin kovasti, että siitä oli jäänyt jälkiä. Se oli turvoksissa toiselta kyljeltään ja takaosaltaan niin vioittunut, että se oli kaatunut nurin.

Vastaaja myönsi kyllä ratsastaneensa hevosella, mutta ei kovempaa kuin muutkaan, jotka olivat olleet hänen kanssaan, nimittäin matkalla lääninrajalle isäntä Petter Hällström Jussilasta, joka yhdessä vastaajan kanssa oli ollut määrätty alamaisesti kohtaamaan siellä kuninkaallisen majesteetin tämän pitäjän valtuutettuina. Sittemmin ja paluumatkalla ei vastaaja ollut voinut ratsastaa kovempaa kuin korkea kuninkaallinen seurue eteni, koska vastaaja oli pitänyt sen paikan, mihin hänet oli asetettu. Hän pyysi tämän vuoksi, että hänet vapautetaan Anders Snickarsin syytöksestä, koska oli voinut sattua, että tamma oli joko voinut saada potkun tai että joku ori, kun he lääninrajalla olivat pysähtyneet, oli voinut vahingoittaa sitä astumalla sen selkään. 

Koska kantajalla ei ollut todistajiaan mukana, niin siirrettiin asia seuraaville talvikäräjille, jolloin hänen tulee, jos hän haluaa syytöksensä osoittaa, viiden hopeataalarin uhkasakolla ne hankkia paikalle, jolloin vastaajan pitää ilman eri haastetta tulla paikalle. 

Seuraavana keväänä oli paikalla todistajina Närpiön pitäjän lukkari Johan Mårtensson, isännät Petter Perus Kåtnäsistä ja Jacob Stoppel Finbystä. Todistajista esitettiin Närpiön pitäjän kappalaisen arvoisan ja oppineen herra Henrich Molliisin todistus, että mainitut henkilöt ovat tunnettuja kunniallisina sekä eläneet kristillisesti.
Lukkari Märtensson vahvisti aiemman kirjallisen todistuksensa.

Isäntä Anders Snickars Finbystä Närpiön pitäjästä oli 7 vuotta vanhalla tammallaan komennettu kyyditykseen Pohjanmaan ja Turun läänien välille Hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa korkeaan läpikulkumatkaan, jolloin allekirjoittaneen kanssa Nummijärvellä todettiin hevonen terveeksi ja ilman vikaa, mutta palatessa mainitulta rajalta seuraavaan vaihtopaikkaan, jolloin isäntä ja lautamies Ilmajoen pitäjästä Heikki Seppälä ratsasti sillä, todettiin se olevan niin vioitetun, että niin pian kuin siltä oli otettu satula pois, ei se enää kyennyt seisomaan, vaan kaatui nurin ja ojensi kaikkia jalkojaan.

Tämän jälkeen tamma saatiin kovalla vaivalla ja nostamalla toisten avulla ensimmäiseen taloon Kauhajoella Havunen nimeltään, mihin se piti jättää. En voinut muuta huomata kuin, että tamma oli takaosaltaan vioittunut Tämän todistin pyynnöstä ja vaadittaessa voin tämän valallani vahvistaa. Närpiössä 17 lokakuuta 1752.

Todistaja ei kuitenkaan voinut olla aivan varma, että juuri Seppälä olisi ratsastanut Snickarsin tammalla, minkä vuoksi Seppälä yhdessä vävynsä manttaalikomissaari Anders Schöringin kanssa oli jo vaatimassa tälle rangaistusta. Petter Perus kuitenkin todisti Seppälän ratsastaneen tammalla. Hän oli myös havainnut hevosen kyljissä kannusten jälkiä. 

Jacob Spoppel vahvisti myös oman todistuksensa, jonka hän myös oli antanut aiemmin kirjallisena.

Allekirjoittanut todistaa, että isäntä Anders Snickarsin tamma oli terve kotoa lähtiessä sekä matkalla Nummijärvelle, mutta kun isäntä Heikki Seppälä, joka sillä ratsasti, tuli rajalle Pohjanmaan ja Turun välillä, oli tammaa pidelty pahoin jäljistä päätellen, niin että se oli aivan verissä ja turvoksissa, ja niin ratsasti tämä tällä samalla tammalla seuraavaan vaihtopaikkaan, jolloin näin siitä ainoastaan, että selkä oli murtunut. Tämä on todistettu pyynnöstä ja voin tämän valallani vahvistaa vaadittaessa. Närpiö 17.10.1752 Jacob Mårtensson 

Todistajat kertoivat, että vaihtopaikalla Nummijärven toisella puolella oli tamman selkä vioittunut niin, ettei se saanut takajalkojaan ylös. Asian käsittely venyi niin, että sitä piti jatkaa seuraavana aamuna. Kun Snickars haki edelleen korvausta hevosestaan, Seppälä esitti, että tämän pitää kääntyä Närpiön pitäjänmiesten puoleen, koska hän ei ollut yksityisillä asioilla, vaan hänet oli määrätty kuninkaan seurueeseen. Snickars taas katsoi Seppälän aiheuttaneen hevosen tärvääntymisen ja olevan henkilökohtaisesti vastuussa asiasta.

Seppälältä tiedusteltiin, miksei hän vaihtanut hevosta rajalla, kun hevosia oli ollut loppujen lopuksi yli tarpeen. Heikki Seppälä vastasi, että heidän lähtiessään oli vielä vankkureita tulematta ja hevosten tarvetta ei tuolloin tarkalleen tiedetty ja joitain hevosia Ikaalisista oli mennyt rajan yli. Seppälä halusi, että maafiskaali Jacob Holmlundia ja isäntä Petteri Hällströmiä kuultaisiin, koska hän oli ratsastanut heidän kanssaan.
Iltapäivällä saatiinkin toivotut todistajat paikalle. Holmlund kertoi muun muassa:

Että hänellä ei ole mitään tietoa kuinka vastaaja Seppälä mennessä Nummijärveltä lääninrajalle oli ratsastanut kantajan hevosella tai oliko hän ajanut lujaa vai hiljaa, koska Seppälä toisen todistajan Hällströmin kanssa oli saanut määräyksen mennä edeltä käsin ja huolehtia lehtimajan tekemisestä rajalle korkeasti jalosyntyiselle maaherralle. 

Hän kertoi myös Seppälän ratsastaneen määrätyllä paikalla kuninkaan seurueessa melko lähellä itseään.

 

Petteri Hällström mainitsi omassa todistuksessaan:

Että kun hän oli seurannut Seppälää, kun tämä ratsasti Snickarsin punertavalla tammalla Nummijärveltä lääninrajalle, missä heidän tuli pitää huolta lehtimajan pystytyksestä, niin olivat he ainoastaan ratsastaneet kahden kentän yli ravia noin neljännesmatkaa yhteensä, mutta muun matkan käyntiä, koska hevoset ottaen huomioon kovan kuumuuden eivät kyenneet nopeammin eteenpäin, vaan tulivat täysin hikisiksi. 

Holmlund muistutti vielä:

Että kruununvouti Krook Turun läänin kruununvouti Gaddilta saaman selvityksen mukaan, kuinka monta hevosta tarvitaan, pyysi jokaista paluumatkalla pitämään ne hevoset millä he olivat tulleet, sekä että ennen paluumatkaa lääninrajalta oli viivytty siellä noin kolme tai neljä tuntia.

Oikeus käsitteli asiaa ja vapautti herastuomari Heikki Seppälän Anders Snickarsin syytöksestä. Eräänä perusteena esitettiin:

Seppälä ei ollut yksityisellä asiallaan ja ei ole voitu vakuuttua, että hän olisi väkivalloin ajanut huonosti hevosella tai että hän olisi aiheuttanut sen vioittumisen, koska hän on tämän lisäksi pieni kooltaan ja hänellä on kevyt kroppa, niin että paino ei ole voinut olla syynä hevosen vahingoittumiseen. 

Hänen ei ole todettu ratsastaneen kovasti ja rajusti läänin rajalle, vaan ainoastaan neljännesmatkan ravia ja muun käyntiä hitaasti ja takaisin tultaessa hänellä ei ole ollut tilaisuutta ratsastaa hitaammin kuin korkea kuninkaallinen seurue eteni, niin että mitään tällaisia seikkoja ei ole tullut esille, mistä voitaisiin vakuuttua vastaaja Seppälän omasta tahdostaan ja rajuudestaan aiheuttaneen tamman kuoleman. 

Päätöksestä suivaantuneena ilmoitti Anders Snickars vievänsä asian vielä laamannin oikeuteen.

Punertavan tamman ikävä kohtalo ja selvittämätön vioittuminen on näin jättänyt meille muutaman kirjallisen todisteen kuninkaan matkasta kesällä 1752


Kuninkaallisesti
Turussa 19-7 2013
Simo Tuomola