Tänään 1-2 tulee kuluneeksi tasavuosia herännäispappi ja Turun linnan saarnaaja Abraham Achreniuksen syntymästä Somerniemellä vuonna 1706.
Abraham Achrenius (1. helmikuuta 1706 Somerniemi – 28. syyskuuta 1769 Nousiainen) oli suomalainen herännäispappi ja virsirunoilija. Hän oli rukoilevaisuuden hengellinen isä.
Abraham Achreniuksen roolissa tässä Olli Viitasalo. Achrenius (1706- 1769) saavutti vuosisadallaan mittasuhteen, joille on vaikea hakea vertaa.
Opiskeluaikana Turussa hän kuuli varoituksia sen ajan herätysliikkeestä pietismistä.
Ollessaan kotiopettajana Ahvenaisten kartanossa hän tutustui pietismiin
kartanon isännän Gustaf Creutzin kautta ja joutui kovaan synninhätään.
Achreniuksesta tuli itsestään pietisti.
Tultuaan papiksi 1730 Achrenius toimi ensin pitäjänapulaisena Pietarsaaressa, vuodesta 1733 Pohjanmaan rykmentin saarnaajana ja vuodesta 1736 kappalaisena Ähtävällä, missä tutustui kirkosta eroon pyrkivään yltiöpietismiin eli separatismiin.
Pietismi on 1600-luvun lopussa Saksassa syntynyt luterilaisen kirkon sisällä toiminut herätysliike, jota pidetään aitoluterilaisuuden jatkona. Pietismiksi liikkeen nimesivät sen vastustajat. Nimi tulee latinan sanasta pietas, joka tarkoittaa hurskautta.
Abraham Achreniuksen muistomerkki Somerniemen kirkon luona.
Erityisesti juuri pietismin estämiseksi säädettiin Pohjoismaissa konventikkeliplakaatti, joka kielsi seurojen pidon rangaistuksen uhalla. Suomessa laki astui voimaan 1726. Konventikkeliplakaatti oli voimassa Ruotsissa vuoteen 1858, Suomessa 1869 ja Norjassa 1842.
Konventikkeliplakaatti oli laki, joka kielsi herätysliikkeiden seurat
rangaistuksen uhalla. Tämä oli kirkon pappien yritys estää kirkon
sisällä toimivien herätysliikkeiden leviäminen. Ruotsin
konventikkeliplakaatin syntymisessä avusti suomalaissyntyinen maamarsalkka ja kansliapresidentti Arvid Horn ja sen sääti Ruotsin kuningas Fredrik I vuonna 1726. Kodissa pidettäviä hartauksia kutsuttiin ennen konventikkeleiksi.
Arvid Horn Lorens Paschin maalaamana
Saarnatessaan kirkossa helluntaina 1740, Achrenius oli joutunut hurmokseen ja selittänyt olevansa "ajan merkki
tuhatvuotisen valtakunnan ja lopullisen tuomion tulosta". Tästä syystä
hän luopui papinvirastaan lahkolaisherännäisyyden vaikutuksesta. Tämän
johdosta hän joutui Turun tuomiokapitulin kuultavaksi.
Myöhemmin Achrenius haki takaisin papinvirkaan ja toimi mm. Turun linnan saarnaajana. Hän oli kuollessaan Nousiaisten kirkkoherra. Sen ajan konventikkeliplakaatti kielsi saarnaamisen kirkon ulkopuolella mutta ei kieltänyt veisaamista, siksi Achrenius kirjoitti pitkiä virsiä.
Achreniuksen virret, erityisesti Zionin Juhla-Wirret (1769),
ja hartauskirjat ovat herätysliikkeissä käytössä edelleen. Suomen
evankelis-luterilaisen kirkon virsikirjassa virret 103, 153, 265 ja 390
ovat hänen kirjoittamiaan.
Abraham Achrenius oli Achreniuksen pappis- ja runoilijasukua. Hänen poikansa Antti Achrenius ja veljenpoikansa Simo ja Henrik Achrenius kirjoittivat myös runoja. Tytär Fredrika Achrenius avioitui tähtitieteilijä Anders Planmanin kanssa.
Turun linnan
kellarit ovat sopineet hyvin pahantekijöiden säilytyspaikoiksi. Vanhin
vankila on kuiluvankila. Se rakennettiin 1300-luvulla.
Omalla
tavallaan Achrenius kulki samaa tietä, joka oli johtanut jo aiemmin
pietistit Lars Ulstadiuksen (1650-1732) ja Pietari Schäfferin
(1660-1729) vaikeuksiin ja tuomiolle Turun linnaan.
Lars (Lauri) Ulstadius (noin 1650, Oulu – 6. lokakuuta 1732, Tukholma) oli suomalainen pietistinen pappi.
Lars
erosi 1683 pappisvirastaan Oulussa ja matkusti opiskelukaupunkiinsa
Turkuun suorittaakseen täällä häneltä pohjoisessa evätyn julkiripin.
Ennen lähtöään Turkuun 1683 Ulstadius räjäytti ruudilla ilmaan isältään perimänsä kirjaston. Muutettuaan Turkuun Ulstadius vietti eristäytynyttä elämää keskittyen mietiskelyyn ja askeesiharjoituksiin.
Hän ei leikannut hiuksiaan tai partaansa eikä vaihtanut vaatteitaan.
Turussa asuessaan Ulstadius anoi itselleen myös julkista
kirkkorangaistusta nuoruudessa tekemistään synneistä. Tämän
rangaistuksen hän saikin 1685.
Tuomiorovasti
Enevaldus Svenonius suostui 1685 Lars Ulstadiuksen julkirippiin
kirkossa Larsin pitäessä itseään profeettana Jesajan tapaan. Hän oli
myös läsnä jokaisessa kirkon jumalanpalveluksessa.
Hourupää on se, joka panee toivonsa ihmisiin ja häpeää olla köyhä Kristuksen tähden, julistaa Ulstadius.
22. heinäkuuta 1688 Ulstadius aikaansai skandaalin Turun tuomiokirkossa
kun hän keskeytti papin saarnan, menetti syntyneessä nujakassa
vaatteensa ja juoksi kirkon käytävällä alasti julistaen tuomiota
viralliselle kirkolle ja papistolle. Ulstadius ilmoitti hylkäävänsä Raamatun arvovallan ja nojaavansa yksinomaan Pyhän Hengen ilmoitukseen.
Ulstadius tuomittiin kuolemaan mutta tuomio muutettiin elinkautiseksi pakkotyöksi Turun linnassa
ja vuodesta 1693 Tukholman Smedjegårdissa.
Ulstadiuksen ajatukset
tulivat myös Euroopassa ja Amerikassa tunnetuiksi 1600- ja 1700-lukujen
vaihteessa hänen kannattajakseen kääntyneen Petter Schäferin välityksellä.
Ulstadius armahdettiin 1719 mutta hän jäi omasta tahdostaan vankilaan jossa hän kuoli 1732.
Turun linna, jossa Ulstadius oli vangittuna elinkautisensa kolme ensimmäistä vuotta
Petter Schaefer (Schäfer, n. 1660 – 1729) oli suomalainen pietistijohtaja, jonka profetiat herättivät 1700-luvun alkuvuosina suurta kiinnostusta Suomessa, Ruotsissa ja ulkomailla. Hän julisti Pietari Suuren ilmestyvän Nebukadnessarin kaltaisena taivaallisena kostajana ja tuhovan katumukseen taipumattoman papiston.
Toinen tuon ajan uskonnollisista kapinallisista oli Pietari Schaefer, joka syntyi varakkaaseen turkulaiseen kauppiassukuun.
Isä Abraham Henrik Schaefer oli valtaporvari
ja tämän vaimo Elin Thorwöste kuului myös kaupungin kauppiaseliittiin.
Asemansa turvin hän sai hyvän kasvatuksen ja saattoi kouluttautua 1677
ylioppilaaksi ja 1688 maisteriksi.
Petter
kavereineen tuntui elelevän Turussa normaalia opiskelijaelämää ja
joutui kolttosistaan välillä tuomiollekin. Kellaripoika Antti
Samuelinpoika vaatikin 1683 ylioppilas Pietari Schaeferilta ja D.
Johannes Neubaulta maksua 5,5 tuopillisesta espanjan viiniä, poikain
kiistäessä juoneensa kellarissa niin paljon kuin Antin pykäläpuu kertoi.
Vaatimus pudotettiin 4 tuopilliseen, mutta siihenkään pojat eivät
suostuneet. Senaatti närkästyi asiasta ja tuomitsi Neubaun maksamaan 4
tuopillista viiniä kellaripojalle.
Schaefer oli saanut uskonnollisen herätyksen jo opintojensa alkuvaiheessa, mutta tutustuttuaan Laurentius Ulstadiukseen
ja tämän kirkon radikaaliin uudistamiseen tähdänneeseen liikehdintään
Schaeferin käsitykset radikalisoituivat ja hänestä tuli pian koko
pietistiliikkeen johtohahmo.
Maisteri Pietari tuomitaan Turussa lopulta 1689 uskonnollisista mielipiteistään jukirippiin, mutta hän karkaa maasta.
Turun tuomiokirkko
Tammikuussa 1700 Schäfer ajautui ulkomailla uskonnolliseen kriisiin. Ankara paasto
uhkasi viedä häneltä hengen ja kriisin seurauksena kypsyi päätös palata
takaisin Turkuun "todistamaan totuudesta". Myös Turussa tehty
armonanomus vaivasi hänen mieltään, sillä anomus ei ollut
vilpitön. Päinvastoin hän syytti kirkkoa entistä jyrkemmin sanoin.
Turkuun palattuaan Schaefer rettelöi aikansa ja 1707 hän haastoi
hovioikeuden jäsenet kuulemaan hänen "omantunnonjuttuaan".
Oikeudenkäynnissä Schaefer uudisti entistä kiihkeämmin syytökset
vääräoppista luterilaista kirkkoa vastaan ja julisti tuomiota ja
perikatoa koko Suomelle sekä 1000-vuotisen valtakunnan läheisyyttä.
Hovioikeus langetti Petter Schäferille 3.4.1709 kuolemantuomion, mutta
kuninkaallinen majesteetti armahti hänet ja määräsi vangiksi Turun linnaan.
Venäläisten hyökättyä 1713 Suomeen Schaefer siirrettiin vankeuteen
Geflen linnaan Ruotsin puolelle. Petter Schaefer kuoli vankeudessa
Geflessä 1729.
Turun linnassa vierailleet ystävät toivat Petter Schäferille paitsi
elintarvikkeita myös kiellettyä kirjallisuutta, kuten Anton Römelingin,
Jakob Böhmen, Johan Konrad Dippelin ja August Hermann Francken teoksia.
Schaeferin vankeusaikanaan pitämä päiväkirja antaa seikkaperäisen kuvan
sekä hänen järkähtämättömyydestään että kiusauksistaan ja inhimillisistä
heikkouksistaan.
Petter Schaefer vihki itse 1712 vaimokseen turkulaisen porvarissuvun
tyttären Anna Wargentinin. Päiväkirjassaan hän kertoo, että "Yhdistin
Itzeni Annan cans Pyhän Awiokäskyyn, Jumalan Sanala ja Rucouxella ja
tulimme Awioparixi."
Anna veli oli Joachim Wilhelminpoika Wargentin ja vanhemmat oikeusneuvosmies, valtaporvari Wilhelm Wargentin ja Magdalena Wittfoot.
Schaeferin kirjoitukset, joista valtaosa on säilynyt, sisälsivät
tuomionjulistuksia ja lopun ajan ennustuksia, herjakirjoituksia sekä
pietismille tyypillisiä itsetutkiskeluja.
Schäfer, Petter: Minä Pietar ja Minä Anna. Toimittanut Matti Piispa. Keuruu: Kustannusosakeyhtiö Otava, 2000. ISBN 951-1-16504-6.
Hurmoshenkeä
Turussa 1-2 2015
Simo Tuomola
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti