Jumalaa paossa

Tällä päivämäärällä 26-8 liitettiin kuolleiden kirjaan nimi Mika Toimi Waltari (19. syyskuuta 1908 Helsinki - 26. elokuuta 1979 Helsinki. 

  

Mika Waltari ja Taata Sillanpää 1958.

Hänen ensimmäinen virallinen tarinansa oli Merimieslähetyksen tilaama uskonnollinen kertomus Jumalaa paossa, jonka Waltari kirjaili 17-vuotiaana.

Oma huomioni kirjailijan laajassa tuotannossa on aina kiinnittynyt vuonna 1949 ilmestyneeseen teokseen Neljä päivänlaskua. Se on "Romaani romaanista. Tarkoitettu täysikasvuisille lapsille ja onnellisille aikuisille, jotka eivät koskaan tule täysikasvuisiksi." Se on hauska huumehöyryissä kirjoitettu juttu Sinuhen tapaamisesta ja surrealismista, johon opastaa taulu kolmijalkaisesta miehestä.

Keskiössä on Waltarin työpöytää vastapäätä ollut Otto Mäkilän Vaellus (Kolmijalkainen mies), 1940–41, jonka hankinnasta kirjailija kertoo kirjassaan Neljä päivänlaskua.

 

"Katselin hänen taulujaan ja keskustelin älykkäästi hänen kanssaan ja näin vihdoin taulun, jossa oli sinistä ja harmaata ja kolmijalkainen mies ja hänen kaksijalkainen toverinsa, jotka molemmat olivat juuri astuneet tuolle puolen kaiken olevan ja katselivat empien ympärilleen epäröiden mihin suuntaisivat kulkunsa, koska mikään heidän ympärillään ei ollut sellaista mihin he olivat tottuneet."

Kyseessä on turkulaisen surrealistin Otto Mäkilän teos Vaellus, jonka Waltari oli hankkinut työhuoneensa seinälle. Luonnon mystiikka kukkii ja erotiikka jyllää, kun konjakkia maustelee vähän kärpässienellä; on siinä sitten kiva kuunnella sisäistä ääntään ja Sinuhen sanelua. Ja sukeltaa samalla Mäkilän unenomaiseen, mystiseen ja runolliseen kuvamaailmaan.

1940-luvulla sivullisuuteen löytöretkillään päätynyt Waltari tunnisti Mäkilässä henkisen veljen ja kohtalotoverin. Hän kohtasi Mäkilän surrealismissa, sen ylihienossa herkkyydessä ja mystillisen odotuksen täyttämässä taiteessa, merkityksellisen, ”tuntematonta ihmisessä” kartoittavan maailman. Hän kohtasi Mäkilässä totuuden etsijän, joka pyrki taiteellaan ilmaisemaan arkitotuuden ylittävän totuuden.

Rintamalla haavoittuneiden tuskanhuudot ja avunpyynnöt heittivät varjonsa Mäkilän sotavuosien tuotantoon, ennen kaikkea vuosina 1940–41 maalattuihin "Huuto"- ja "Vaellus"-maalauksiin, joita nähtiin Helsingin Taidehallissa vuoden 1942 tammikuussa esillä olleessa turkulaisen taiteen näyttelyssä.



 

Tuohon jatkosodan aikana Taidehallissa esillä olleeseen näyttelyyn tutustui myös Mika Waltari. Mäkilän "Vaellus"-maalauksen (1940–41) kokoelmiinsa hankkinut Waltari totesi vuoden 1946 "Suomen taiteen vuosikirjaan" kirjoittamassaan artikkelissa Mäkilän kolkon harmaalla, kylmällä ja ohuen sinisellä maalaamasta "Vaelluksesta", ettei hän tunne toista suomalaista taideteosta, ”jossa sodan kauhistava elämys ja ihmisen kosmillinen yksinäisyys olisi saanut näin järkyttävän yksinkertaisen ja paljaan ilmaisun”.


Otto Mäkilä (9. elokuuta 1904, Turku – 22. kesäkuuta 1955, Turku) oli suomalainen taidemaalari. Mäkilä on tunnetuimpia suomalaisia surrealisteja ja Turun surrealistisen koulukunnan, Ryhmä 9:n perustaja. Omakuva 1926.

Mäkilän hauta löytyy Turun hautausmaalta V.3.2.11.159. Hautakiven suunnitteli 1965 Jussi Vikainen ja sen reliefiaihe on otettu Mäkilän maalauksesta He näkevät mitä me emme näe.





Ruissalossa asunut Mäkilä omaksui Schopenhauerin ajatuksen ihmisestä oman maailmansa vankina, suljettuna pois luontoyhteydestä. Yksinäinen, omasta kuolevaisuudestaan tietoinen ihminen ei vapautunut edes unien voimalla.

Mäkilä aloitti taideopintonsa 16-vuotiaana ja opiskeli Turun piirustuskoulussa vuosina 1920–1924 Ragnar Ungernin johdolla. Hän jatkoi opintojaan Pariisin Académie de la Grande Chaumièressä ja Académie Colarossissa vuosina 1930–1931. Oleskelu ulkomailla innoitti Mäkilän syventymään sisäiseen maailmaan ja sen ilmentämiseen. Myös runous oli Mäkilälle tärkeä inspiraation lähde.


 

Mäkilän työt ovat unenomaisia, mystisiä ja runollisia. Myöhemmässä tuotannossaan hän etääntyi esittävyydestä ja koki abstraktin muotokielen itselleen aidoimmaksi. Tunnettuja Mäkilän teoksia ovat muun muassa Satu (1933) ja He näkevät, mitä me emme näe (1939).

Vuonna 1934 Mäkilä oli perustamassa Pro Arte -taiteilijaryhmää, joka pyrki edistämään modernistista taidetta. Mäkilä toimi myös taidekriitikkona sekä Turun Taideyhdistyksen piirustuskoulun opettajana ja johtajana vuosina 1950–1955. Mäkilällä oli ulkomailla näyttelyitä muun muassa Tukholmassa, Oslossa, Kööpenhaminassa, Pariisissa ja Firenzessä.

1931 Otto Mäkilä:
He näkevät mitä me emme näe 1939.

Öljymaalaus 90 x 117 cm.
Turun taidemuseo. Kuva: Kari Lehtinen

Otto Mäkilän teos on innostanut myös turkulaiskirjailija Reijo Mäkeä:

Kolmijalkainen mies on  21. Reijo Mäen kirjoittama Vares-dekkari. Rikostarinan rinnalla kulkevat tälläkin kerralla yksityisetsivän seikkailut omassa elämässään – naishuolineen ja oluttuoppeineen.

Vareksen päätä vaivaa myös novellikirjailija Luusalmi, jonka viina vie Kupittaalle kuivumaan. Sairaalassa Luusalmi sekaantuu hämäräbisneksiin, ja maalaus nimeltä ”Kolmijalkainen mies” vaihtaa omistajaa.

 

Vaelluksella mukana

Turussa 26-8 2021

Simo Tuomola