Ylivallan aikaan

 Tänään 2-11 avaamme historiankirjan satunnaisesti vuoden 1664 kohdalta, kas tuosta. Kreivikunnan vouti Paavali Paavalinpoika Kallian ja vaimonsa Margareta Paavalintyttären perheeseen siunaantuu 2-11 1664 Huittisten Kivirannan ratsutilalla poika - Jaakko Jacob Paavalinpoika Callia.

Suuria juhlia ei tapauksen kunniaksi vietetä, ja kruunu perhana on samana vuonna kieltänyt vielä oluen kotivalmistuksenkin. No Turun porvarit ovat vielä enemmän harmissaan, kun pukuasetuksella on juuri säädetty, etteivät mm. kaupungin käsityöläiset ja palvelijat koristelisi liiallisesti vaatteitaan. Mm. lasinapit ja korvarengas kielletään.

Ja ylemmän väen juhlien viettoakin rajoitetaan niin, ettei esim. pormestari saa kutsua häihin muka yli 50 paria vieraita ja heillekin saa tarjota vain 9 ruokalajia ja 2-3 lajia viiniä.
 
 Viipurin ratsuväkirykmentin standaarin malli vuodelta 1665

Jaakko Calliaan törmäämme myöhemmin Turussa, kun hän nuorena miehenä toimii katselmuskirjurina Turun läänin ratsuväkirykmentissä ja avioiduttuaan 18-7 1686 Porin kreivikunnan voudin lesken Maria Tuomaantytär Tackun kanssa, hänet sukulaissuhteiden perusteella nimitettiin pian Ylä-Satakunnan Alisen osan kruununvoudiksi.

Turun ja Porin läänin ratsuväkirykmentti (ruots. Åbo och Björneborgs läns kavalleriregemente) oli Ruotsin kuningaskunnan ratsuväkirykmentti, joka muodostettiin vuonna 1634.

Ollessaan katselmuskirjurina Turun läänin ratsurykmentissä Callia lienee osoittanut hyviä virkamieslahjoja, sillä jo pian hänet nimitettiin Ylä-Satakunnan Alisen osan voudiksi. Kokemäen käräjien 24-26.9.1688 pöytäkirjassa on Calliasta ensimäisen kerran maininta: »Cronans Befall:n Wähl bet:de Herr Jacob Callia». Tätä voudin virkaa Callia hoiti sitten isonvihan aikoihin saakka.

 Caius Kajanti kertoo:

Suomen joutuessa vv. 1714-1715 miltei täydellisesti venäläisten valtaan, pakeni, kuten tunnettua, maan virkamiehistö melkein kokonaisuudessaan Ruotsiin turvaan vihollisen jaloista. Venäläisten valtauskausi, vuodet 1713-1716, oli tuhoavan mielivallan aikaa maassamme, sillä vihollinen ei katsonut mitenkään tarpeelliseksi järjestää vallatun maan oloja, kun luultiin valtausta väliaikaiseksi toimenpiteeksi, josta oli saatava mahdollisimman suuri ryöstösaalis.

Mutta kun miehitysaika muodostui pitemmäksi kuin ehkä alussa oli laskelmoitu, katsoivat venäläiset oman hyötynsä kannalta edullisemmaksi järjestää Suomeen jonkinlaisen paikallishallinnon. Sellainen tekisi maan hallussapidon helpommaksi antamalla väestölle kuvan järjestetystä yhteiskunnasta, josta valtaaja koettaa huolehtia, samalla kun se takaisi venäläisille säännölliset tulot vallatulta alueelta.

 
 Gustav Otto Douglas (23. helmikuuta 1687 Tukholma – 2. helmikuuta 1771 Viro) oli venäläisten nimittämä Suomen kenraalikuvernööri   isonvihan  aikana.

Kenraalikuvernöörinä hän järjesti muun muassa oikeuslaitosta sekä kirkollisia ja taloudellisia asioita. Häntä pidettiin ankarana virkamiehenä. Vuonna 1719 ja 1720 hänen johdollaan toteutettiin ns. manttaalimiesten otto eli 2 000 miestä vietiin Suomesta Venäjän armeijaan. Vain alle viidennes heistä palasi takaisin vuonna 1725.

Turun kenraalikuvernöörikuntaa järjestettäessä v. 1717 osoittautui virkamiehistön puute suureksi. Tarvittiin henkilöitä, joilla paikallis- ja asiantuntemuksen lisäksi olisi jonkinlainen väestön luottamus, samalla kun he kykenisivät tulemaan toimeen venäläisten kanssa ja täyttämään näitten antamat määräykset. Virkamiehistön asema oli vaikea, sillä he olivat alituiseen sekä venäläisten että paikallisväestön silmätikkuna.

Lisäksi virkamiehiä oli hankalaa saada ja sen vuoksi jouduttiin joko turvautumaan kokemattomiin henkilöihin, jotka pakolla määrättiin virkaansa (voudit, nimismiehet, jms.) tai harvojen paikalleen jääneitten työtaakka tehtiin perin raskaaksi (papisto, tuomarit). Jälkimmäisten joukossa, »maallisista» virkamiehistä on ensi sijalla mainittava Turun ja Porin piirin (läänin) kihlakunnantuomari Jaakko (Jacob) Callia, entinen Ylä-Satakunnan Alisen osan kihlakunnan kruununvouti, joka joustavalla ja kyvykkäällä tavalla koetti isonvihan oloissa edustaa entisiä virkamiesperinteitä.

Callian toimista isonvihan alkuaikoina (v:na 1714-1716) ei ole säilynyt tietoja, mutta perustettaessa Turun kenraalikuvernöörikuntaa v. 1717 järjesti kreivi Douglas myös jonkinlaista oikeuslaitosta rahvaan keskinäisiä riitoja sekä rikoslain piiriin kuuluvien asioitten tutkimista ja tuomitsemista varten ja nimitti silloin Turun ja Porin piirin yhteiseksi kihlakunnantuomariksi juuri Ylä-Satakunnan Alisen osan kruununvoudin Jaakko Callian.

Callialle oli tietystikin mahdotonta hoitaa laajaa tuomiokuntaansa Ruotsinvallan aikaisin tavoin, sts. pitää säännöllisiä suvi- ja talvikäräjiä jokaisessa käräjäkunnassa. Tapana näyttääkin olleen se, että käräjiä Douglas'en määräyksestä pidettiin siellä, missä tarvittiin, sts. missä ilmoitettiin rikosten tapahtuneen tai muuten oli tarpeeksi aiheita oikeudenkäyntien toimeenpanemiseen. Oikeutta etsivät tai pitäjien nimismiehet tai voudit ilmoittivat Turkuun kenraalikuvernöörinvirastolle kustakin tapauksesta erikseen.

Jaakko Rirzin kirje J. Callialle 25.7.1718. Vasemmalla Callian merkintöjä.

Papisto saattoi myös tehdä ilmoituksia. Niinpä on säilynyt tuomiorovasti Jaakko Ritzin kirje Jaakko Callialle 25.7.1718  jossa Ritz alussa ilmoittaa saaneensa kirjeen Vehmaan kirkkoherralta Jeremias Wallenius'elta ja Wallenius on luetellut useita Vehmaalla tai sen lähiseuduilla tapahtuneita rikoksia, mutta »koska tällaiset asiat eivät kuulu konsistorion huomioitaviksi», niin luettelee Ritz ne täten Callialle, jotta Callia voisi ryhtyä asianomaisiin toimenpiteisiin. Callia on käsitellyt ilmoitetut asiat käräjillä ja tehnyt kirjeen vasemmanpuoliselle marginaalille merkinnän tuomioista, joista yksi on kuolemantuomio.


Toisinaan kertyi kenraalikuvernöörinvirastoon niin paljon Turun lähiympäristössä sattuneita pikkujuttuja, että olisi ollut hankalaa pitää käräjiä kussakin paikassa erikseen. Silloin kutsuttiin sekä kantajat, vastaajat että todistajat Turkuun ja käräjät pidettiin kaikki täällä.

Samoin tehtiin, jos oli käsiteltävänä asia, joka jo kerran oli ollut esillä ja tuomittu, mutta uudestaan vedottu kenraalikuvernöörin tuomiota varten. Tavallisesti asia silloin käsiteltiin ao. pitäjän lautamieskunnan läsnäollessa, mutta lautamieskuntaan vannotettiin kaksinkertainen määrä (12 miestä) jäseniä.

Käräjiä toimittaessaan koetti Callia, mikäli se sodan ja valtaajan rasittamassa maassa oli mahdollista, noudattaa rauhan aikaisia tapoja ja esim. Callian käräjäpöytäkirjat ovat erinomaisen huolellisesti kirjoitetut. Kaikki asiat tutkittiin tarkoin, kuunneltiin todistajien lausunnot puolesta ja vastaan ja jos ilmeni epäselvyyksiä, jotka vaativat tarkempia tutkimuksia, lykättiin asiat seuraaviin käräjiin.
 
 Lapsenmurhaajan tuomiona oli teloitus ja polttaminen.

Tuomiot lausuttiin Ruotsin lakeihin perustuen, paitsi että kaikki kuolemantuomiot alistettiin kenraalikuvernöörin vahvistettaviksi, mikäli ei rikos ollut moninkertaisesti pöyristyttävä, kuten eräs Mynämäen käräjillä 28-7 1718 käsitelty raaka lapsenmurhajuttu, jolloin lukkarinvaimo Walborg Erikintytär Ostenius tuomittiin »mestattavaksi ja poltettavaksi» ja tuomio pantiin heti täytäntöön, koska Walborg Ostenius koko pitäjässä oli tunnettu rikolliseksi ja ilkeämieliseksi naiseksi.

Rahvas luotti Callian toimittamien käräjien oikeudenmukaisuuteen, koskapa todistajien lausunnot ovat yleensä avomielisiä ja asioita paljon ilmoitettiin. V:na 1717-1718 käsiteltiin käräjillä melkein yksinomaan siveellisyysrikoksia, murhia, varkauksia jms., mutta jo v:n 1718 lopulla ja rauhanajan lähestyessä tulevat käsitellyt jutut monipuolisemmiksi, alkaa esiintyä autiotilojen katselmuksia, verovapausanomuksia, kaupanvahvistuksia, perinnönjakoja, paloapuanomuksia, jms.

Jaakko Callian tuomiokunta oli isonvihan ajan tuomarien tuomiokunnista suurin (ottaen vielä huomioon asukastiheyden), eikä suinkaan helposti hoidettavissa. Callia sai matkustella Ulvilasta Taivassaloon, Kemiöstä Mynämäelle, sieltä Nauvoon tutkimaan muuatta hukuttautunutta, Lohjalle, Kokemäelle, jne. Säilyneistä pöytäkirjoista päätellen on Callia yrittänyt tehtävänsä hyvin ja velvollisuudentuntoisesti suorittaa.

Kenraalikuvernööri G. Douglas'en kanssa näyttää Callia tulleen hyvin toimeen eikä Callian toimista tehty isonvihan aikana yhtään ainoata valitusta, ei ruotsalaisille eikä venäläisille viranomaisille. Kirjeenvaihdossa kohteli Douglas Calliaa suurella arvonannolla.

Isoviha oli suuren Pohjan sodan (1700–1721) aikainen venäläisten miehitys Suomessa vuosina 1713–1721. Se päättyi Uudenkaupungin rauhaan. Isoviha-nimitys on syntynyt vasta historioitsijoiden teksteissä – aikalaislähteissä siitä käytetään nimitystä venäläisen ylivallan aika. Venäläiset miehittivät Turun vuonna 1713.

 
 Turun linna vuonna 1724.

 Kesällä 1713 venäläiset valtasivat koko Etelä-Suomen, ja 28. elokuuta 1713 he marssivat 4000 miehen joukolla Turkuun. Kaupunki oli joukkopaon jäljiltä lähes tyhjä, kun tsaari Pietari Suuri saapui tänne syyskuun alussa. Varsinais-Suomeen sijoitettiin venäläisiä joukkoja ja Turkuun kerättiin muonaa ja varusteita Ruotsiin aiottua hyökkäystä varten. Turku oli Isonvihan aikana venäläisen miehityshallinnon keskus, ensin vuosina 1714-1717 sotilashallinnon ja myöhemmin vuosina 1717-1721 siviilihallinnon.

Turun akatemian täytyi olla suljettuna vuoteen 1721 saakka, ja se toimi nimellisesti Uppsalan yliopiston yhteydessä, vaikkei varsinaista toimintaa ollutkaan. Myös akatemian kirjapaino sekä kaupungissa toiminut Gezeliusten kirjapaino evakuoitiin Tukholmaan ennen kaupungin miehittämistä.

Isonvihan aikana suomalaisia hävitti myös rutto eli paiserutto (”musta surma”), jota aikalaiset kutsuivat isoksi kuolemaksi. Tallinnassa oli tuolloin Aasiasta saapunut ruttotautiepidemia, minkä johdosta oli määrätty kaikille sieltä tuleville matkustajille pakollinen kuuden viikon karanteeni. Kerrotaan, että Tallinnassa salaa käynyt ja karanteenimääräyksen kiertänyt Kyminkartanon Koukelan kylässä asunut talonpoika olisi tuonut ruton Suomeen.

Rutto vaikutti Etelä- ja Lounais-Suomessa. Turussa kaupunkilaiset heittivät ikkunoista ulos kaduille ruttoon kuolleita ihmisiä ja toisinaan niitäkin, jotka eivät olleet vielä tautiin kuolleet. Tämän johdosta kreivi Karl Nieroth määräsi jälkimmäisen teon tehneet ihmiset laitettavaksi kaakinpuuhun ja ankarasti ruoskittavaksi; varakkaat tosin pääsivät sadan hopeataalarin sakolla. Turussa kuoli noin kolmannes väestöstä, 2 000 henkeä.

Sodan ja vihollisen polkemassa maassa, paikallaan uskollisesti pysyen, koetti Jaakko Callia palvella omaa kansaansa ja että hän tässä on rehellisesti ja epäitsekkäästi menetellyt, sitä todistaa se, että hän rauhanajan tultua sai hoitaa Ylä-Satakunnan kihlakunnan tuomiokunnan tuomarin virkaa miltei v:n 1722 loppuun, siksi kunnes varsinainen kihlakunnantuomari Klaus Detlofinpoika saapui takaisin pakomatkaltaan Ruotsista tointansa hoitamaan.

Tämän jälkeen nimitettiin Jaakko Callia Ylä-Satakunnan Alisen osan kruununvoudiksi, jota virkaa hän sitten hoiti kuolemaansa asti. Sodan rasituksista johtuen hän sairasteli ja kuoli Huittisten Kivirannassa »sunnuntain vastaisena yönä» 24 p:nä marraskuuta 1723. Callian kasvattipoika, Huittisten kirkkoherra Nils Idman on tehnyt Huittisten kuolleitten kirjaan Calliasta merkinnän: »Sahl. Herr Befall. Jacob Callia. 59 år»

Jaakko Callia oli niitä harvoja isonvihan ajan virkamiehiä, jotka pelottomasti jäivät virkapaikalleen hoitamaan tehtäviään. Tässä asemassa, joutuessaan tavallaan valloittajan edustajaksi, hän kuitenkin ensisijassa pysyi oman kansansa palvelijana ja kunnioitettavana piirteenä hänessä mainittakoon se, että hän ei, kuten niin monet muut, käyttänyt asemaansa omien taloudellisten etujensa ajamiseen, joskin häntä siitä tavallaan suojeli tarpeeksi suuri persoonallinen omaisuutensa, jonka hän oli jo rauhanaikana hankkinut.

Jacob Ritz (1656 Liivinmaa – 26. joulukuuta 1739 Somero) oli Someron kirkkoherra ja isonvihan aikana Suomen kirkon korkein virkamies, Turun väliaikaisen konsistorin esimies. Isonvihan aikainen Suomen kenraalikuvernööri, kreivi Gustav Otto Douglas määräsi hänet 1717 väliaikaisen konsistorin esimieheksi. Konsistorin jäseniä olivat kuitenkin vain Turun ja naapurikuntien papit eli tosiasiassa se kattoi Turun hiippakunnan eteläisen osan. Ritz vihki kuitenkin peräti 59 ylioppilasta ja teiniä papiksi.

Jaakko Callian nimi on verrattavissa Jaakko Ritzin nimeen, ottaen tietysti huomioon sen, että Jaakko Ritzin osalle tullut työtaakka ja vastuu oli luonteeltaan toisenlainen ja suurempi, mutta »maallisten» viranomaisten kotimaisena edustajana venäläisvallan aikana Jaakko Callia täytti vaikeahoitoisen ja vastuunalaisen paikan.

Alamaisena
Suomen Turussa
2-11 2024
Simo Tuomola

Vastauskon Turku

Tänään 31-10 kun vietämme kelttiläisen karhun artos, arthur nimipäivää, vietämme myös pyhäinpäivää ja halloweenia, kelttien talven alkamisen päivää. Kelttijuhla Samhainin nimi tulee sanoista samrad kesä ja loppu fain.

 

1517 – Uskonpuhdistus: Martti Luther kirjoitti kirjeitä esimiehilleen, joissa oli liitteenä 95 teesiä.


 Lucas Cranach vanhempi, Martin Luther, 1528.

• Halloween
• Uskonpuhdistuksen muistopäivä (saks. Reformationstag) mm. Saksan protestanttisissa kirkoissa
• Keltit: samhain, muinaiskelttiläinen talvikauden alun juhla ja uuspakanuuden sapatti

 
 Martti Luther

 31. lokakuuta munkki ja teologian tohtori Martti Luther "naulasi"  95 teesiään kirkon oveen Wittenbergissä ja aloitti reformaation eli uskonpuhdistuksen.


Tähän päivämäärään kiinnittyy siis myös uskonpuhdistuksen alku, kun Martti Luther tarinan mukaan naulasi 95 teesiään Wittenbergin linnankirkon oveen 31-10 1517.

1. Opetettakoon kristityille, ettei paavin tarkoitus mitenkään ole asettaa aneen lunastamista muiden laupeuden töiden tasalle.
2. Opetettakoon kristityille, että se, joka antaa köyhälle tai lainaa tarvitsevalle, tekee paremmin, kuin jos hän lunastaisi aneen.
3. Sillä rakkaudentyöstä kasvaa rakkaus ja ihminen tulee paremmaksi, mutta ane ei tee häntä paremmaksi vaan ainoastaan vapaammaksi rangaistuksista.
4. Opetettakoon kristityille, että se, joka näkee tarvitsevaisen ja siitä huolimatta panee rahansa aneeseen, ei saa itselleen paavin anetta, vaan Jumalan vihan.
5. Opetettakoon kristityille, että ellei heillä ole liikoja tavaroita, he ovat velvollisia pitämään sen, mikä tarvitaan heidän kotinsa tarpeisiin, eikä mitenkään tuhlaamaan sitä aneeseen.
6. Opetettakoon kristityille, että aneen ostaminen on vapaaehtoinen, mutta ei mikään määrätty asia.
7. Opetettakoon kristityille, että paavi anetta myöntäessään enemmän tarvitsee ja sen tähden myös enemmän haluaa heidän harrasta rukoustaan kuin sitä rahaa, jonka he tuovat.
8. Opetettakoon kristityille, että paavin aneet ovat hyödyllisiä, jos ei niihin luoteta, mutta suurimmassa määrässä vahingollisia, jos niiden takia menetetään jumalanpelko.
9. Opetettakoon kristityille, että jos paavi tuntisi aneensaarnaajain kaupustelemisen, niin hän mieluummin antaisi Pyhän Pietarin kirkon palaa poroksi kuin rakentaa sen lampaittensa nahasta, lihasta ja luista.
10. Opetettakoon kristityille, että paavi, kuten hänelle sopiikin, vaikka hänen sitten täytyisi sitä varten myydä Pyhän Pietarin kirkko, mielellään olisi valmis jakamaan omasta rahastaan monelle niistä, joilta aneensaarnaajat nyt viekoittelevat heidän rahansa.
11. Toivo tulla anekirjeellä autuaaksi on turha, vaikka sitten anekauppias, vieläpä paavi itse, panisi oman sielunsa siitä pantiksi.

 Kardinaali Cajetanus kuulustelee Lutheria.

Ihmisoppia saarnaavat ne, jotka sanovat, että heti kun raha kilahtaa kirstuun, sielu vapautuu kiirastulesta. On varmaa, että kun raha kilahtaa kirstuun, voitonhimo ja ahneus voivat kasvaa, mutta kirkon esirukousten vaikutus on yksin Jumalan huomassa.

Kuka tietää sitäkään, haluavatko kaikki kiirastulessa olevat sielut, että me ne lunastaisimme vapaiksi, kuten pyhimystaru kertoo pyhästä Severinuksesta ja Paskaliksesta.

Mitä se nyt höpöttää. Ei muuta, kuin muistelee muutamaa niistä 95 teesistä, jotka Martti Luther naulasi tällä päivämäärällä 31-10-1517 Wittenbergin linnankirkon oveen. 

Samaan kirkkoon anekauppaa ja paavinvaltaa vastustanut uskonpuhdistaja on haudattukin Augsburgin uskontunnustuksen 1530 tekijän Philipp Melanchtonin kanssa. Disputatio pro declaratione virtutis indulgentiarum eli väittely aneiden voimasta ja tehokkuudesta oli julistuksen teemana.

 
 Luther puolustaa näkemyksiään Wormsin valtiopäivillä.

Tuloksena moisesta kapinasta oli luterilainen reformaatio ja munkkiyhteisö anabaptisen kristillisyyden synty. He hylkäsivät mm. lapsikasteen, kolminaisuuden ja maallisen yhteiskunnan virkoineen, valoineen ja sotapalveluksineen.

Maallisuudesta ei tänään kannata muutenkaan piitata, kun vietetään muinaiskelttien Halloweenia Samhainia. Samrad tarkoitti kesää ja fain loppua eli kesän loppua tässä juhlitaan kokkotulia polttamalla pahojen henkien pelottamiseksi ja uutta vuotta tervehditään nauriskynttilöitä kovertamalla ja polttamalla ja tulevaisuutta ennustamalla.

 
 Kuppikivi Hattulan Retulansaaressa. Kupit on tehty Otavan muotoon.

Samhain merkitsi myös rajapintaa, jossa päästiin käymään tästä ajasta tuonpuoleisen tunnelmiin. Tähän liittyvät myös muinaisten palvontapaikkojen kuppikivet, joihin uhrattiin mm. viljaa. Niiden kautta pidettiin yhteyttä menneeseen maailmaan ja sen ihmisiin.

Samoille uhripaikoille kristinusko pystytti kirkkonsa, kuten Turun tuomiokirkon. Ja sama kristinusko on nyt huolestunut perinteiden muuttumisesta pakanallisen halloweenin suuntaan. Voisi olla tässä ajassa huolestunut paljon oleellisimmistakin asioista.


 
 Kuningas Kustaa Vaasa.

Siinä missä Keski-Euroopan teologit väittelivät kiistellyistä uskonkohdista, toteutettiin Ruotsin uskonpuhdistus poliittisten tavoitteiden pohjalta. Maan uskonpuhdistus käynnistyi virallisesti 1527 Västeråsin valtiopäivillä Käytännössä uskonpuhdistuksen taustalla oli hallitsija Kustaa Vaasan halu heikentää voimakkaan katolisen kirkon valtaa paikallisen hallinnon kustannuksella.

Konkreettisesti Ruotsin uskonpuhdistus merkitsi kirkon omaisuuden takavarikoimista valtiolle ja suhteiden katkeamista paaviin. Ruotsin uskonpuhdistajista merkittävimmäksi nousi Wittenbergissä opiskellut Olaus Petri.

Vuonna 1527 Kustaa Vaasa pistää tuuleemaan myös Turussa. Kirkon ja luostarien omaisuutta ja maata otetaan valtiolle ja latinankielisen messun tilalle tulee suomenkielinen saarna.

Mm. Aninkaisten alueen kirkolliset alueet, Pyhän Sigfridin maa sillalta Multavieruun, Pyhän Henrikin maa etelään ja Pyhän Pietarin sarat läntisellä jokirannalla tulevat kruunulle.

Kustaa Vaasa nimittää dominikaanivanhus Martti Skytten Turun piispaksi Eerik Sveninpojan jälkeen ilman paavin vahvistusta. Jöns Vestgöte kerää Turusta rahaa papeilta heidän jalkavaimojensa aviottomista lapsista ja kuningas määrää papit pitämään laillisia aviovaimoja.

Martti Skytte (n. 1480– 30. joulukuuta 1550) toimi Turun piispana vuosina 1528–50. Skytten nimitti tehtäväänsä Kustaa Vaasa. Hänen valintansa oli vailla paavin hyväksyntää, samoin kuin häntä edistäneen Svenoniuksen. Skytteä kutsutaan joskus Suomen keskiajan viimeiseksi katoliseksi piispaksi, vaikka varsinainen paavin vahvistama piispa oli Arvid Kurki. Piispana Skytte edisti reformaatiota maltillisesti muun muassa lähetämällä pappiskandidaatteja Wittenbergiin.

Kun Mikael Agricola kuolee 9. huhtikuuta 1557 paluumatkalla Moskovan rauhanneuvotteluista, vie Kustaa Vaasa Tuomiokirkosta viimeisetkin kalleudet - 20 kiloa kultaa ja hopeaa. Kirkon piti jo vuonna 1530 toimittaa kelloverona Tukholman linnaan suurin tai toiseksi suurin kirkonkellonsa.


 
 Olaus Petriä esittävä patsas monelle niin tutulla paikalla Tukholman Suurkirkon luona. Petri oli Ruotsin Mikael Agricola.

Koska nykyinen Suomi oli osa Ruotsin valtakuntaa, maan uskonpuhdistus vaikutti myös Suomessa. Suomen uskonpuhdistuksen tärkein henkilö oli Mikael Agricola. Hänen toimintansa Suomen kirkon uudistamiseksi oli maltillista, eikä vanhoja traditioita hylätty kovinkaan radikaalisti. Yleisesti Agricolan uudistukset olivatkin Olaus Petrin uudistuksia maltillisempia ja vanhaa traditiota kunnioittavampia.

Uskonpuhdistuksen kantavia ajatuksia oli Raamattu ylimpänä kristillisenä opinkappaleena. Siksi raamatunkäännösten tekeminen kansankielelle oli tärkeää. Suomessa työstä vastasi Agricola, jonka käännöstyö loi perustan suomen kirjakielelle.

Protestanttisen uskon omaksunut Ruotsi oli myöhempinä vuosina merkittävä voimatekijä Euroopan katolilaisten ja protestanttien välisissä riidoissa. Esimerkiksi kolmikymmenvuotisessa sodassa Ruotsilla oli kuningas Kustaa II Aadolfin johdolla merkittävä osa.

Vastauskonpuhdistus Ruotsissa (lat. Missio Suetica) oli katolisen kirkon tavoite palauttaa katolinen usko Ruotsiin. Ruotsi oli uskonpuhdistuksen myötä irtautunut katolisesta kirkosta 1520-luvulla, mutta luterilaisuuden vakiintuminen kesti vuosisadan ajan. Kuningas Juhana III suhtautui katolilaisuuteen myönteisesti ja hänen poikansa, kruununperillinen Sigismund kasvatettiin katoliseksi

1500-luvun lopulla hallinnut Juhana III suhtautui katolilaisuuteen myönteisesti, hänen vaimonsa Katariina Jagellonica oli katolilainen ja heidän poikansa, kruununperillinen Sigismund, oli kasvatettu katoliseksi. Tässä vaiheessa katolinen kirkko katsoi, että vastauskonpuhdistuksen toteuttamiselle Ruotsissa oli hyvät mahdollisuudet.

Uskonpuhdistus oli toteutettu Ruotsissa ylhäältä käsin ja kansalta löytyi yhä kannatusta katolisille menoille. Kuningas Juhana piti katolisen messun estetiikasta ja vierasti luterilaisten menojen karuutta. Hän oli myös järkyttynyt uskonpuhdistuksen kuvainraastosta.

Juhanan vetoa katolilaisuuteen selittävät myös taloudelliset syyt: hänen anoppinsa Bona Sforza oli Milanon herttuan ja Napolin kuninkaan perillinen. Filip II oli jäädyttänyt Katariinan osuuden perinnöstä niin, että Juhana ei voinut saada perintöä haltuunsa, jos hän ei kääntyisi katoliseen uskoon.

 
 Katariina Jagellonica. Kuva noin vuodelta 1553. Katariina Jagellonica (1. marraskuuta 1526 Krakova – 16. syyskuuta 1583 Tukholma) oli Juhana III:n ensimmäinen vihitty puoliso, Suomen herttuatar ja sittemmin Ruotsin kuningatar.

 1500-luvun lopulla katolilaisuuden merkitystä haluttiin lisätä. Syynä saattoi olla se, että Katariinalle oli tulossa suuri perintä Sforza suvulta ja Juhana halusi perinnön Ruotsiin. Kuitenkaan perintöä ei saanut lähettää muuhun kuin roomalaiskatoliseen maahan ja niinpä Juhana yritti saada Ruotsin kirkon osittain katoliseksi.
 

Tässä uskontaistelussa Turku oli keskeisessä roolissa Juhana-herttuan ja Katariina Jagellonican myötä ja oli katkeraan loppuun saakka myös Sigismundin hallinnon puolella.

1. helmikuuta 1594 järjestettiin kuningas Juhana III:n hautajaiset Uppsalan tuomiokirkossa, minkä jälkeen säädyt kutsuttiin kruunajaisvaltiopäiville. Seurasi kaksi ja puoli viikkoa kestäneet erimieliset neuvottelut. Luterilaiset vaativat, että Sigismundin oli allekirjoitettava Uppsalan päätös, nimitettävä Angermannus arkkipiispaksi ja hyväksyttävä Kaarle-herttuan ja aristokratian valtaoikeudet. Kardinaalit Roomassa taas olivat halunneet, että Sigismund kruunattaisiin katolisten rituaalien mukaisesti.

Vuoden 1594 kruunajaisvaltiopäivillä säädyt yhdistivät voimansa tavalla, jota ei enää myöhemmin Ruotsin historiassa tapahtunut. Porvarit julistivat, että katolilaisuuteen kääntyvät lapset tehdään perinnöttömiksi ja sotilaspäällystö julisti vartioivansa uskon yhtenäisyyttä. Sigismund pyysi katolisille muutamaa Ruotsin kirkoista, minkä papisto tyrmäsi.

Kaarle-herttua ehdotti aatelille, että jos kuningas suostuisi muihin vaatimuksiin, katoliset voisivat käyttää Södermalmin kirkkoa. Aateli ei kuitenkaan hyväksynyt tätä, sillä sen mielestä katolisille ei tulisi antaa minkäänlaisia tiloja, jotta Ruotsin luterilainen usko ei vaarantuisi.

Katoliset suunnittelivat Kaarle-herttuan murhaamista, mutta hanke epäonnistui. Murhasuunnitelmien myötä Malaspinan maine oli lopullisesti mennyt. Nuntiusta pidettiin hankkeen johtajana, mutta ilmeisesti hänellä ei ollut mitään tekemistä asian kanssa.

 
 Sigismundin puoliso, kuningatar Anna, järjesti Tukholmassa hyväntekeväisyysjuhlia. Ruotsalaisia kuohutti, että juhlissa kehotettiin lukemaan raamatunkohtaa, johon katsottiin liittyvän ajankohtaista poliittista symboliikkaa.

Lopulta Sigismund antoi periksi. Hän lupasi pitää Uppsalan päätöksen ja Augsburgin tunnustuksen voimassa, kieltää julkiset katoliset jumalanpalvelukset ja varata virat luterilaisille. Sigismund kruunattiin Ruotsin kuninkaaksi 19. helmikuuta 1594, minkä jälkeen hän kirjoitti Roomaan kirjeen, jossa puolusti itseään kertomalla, kuinka kerettiläiset pakottivat hänet antamaan lupauksia, joita hän ei sydämessään hyväksynyt.

Myös Turussa kaupungin edustajat olivat lopulta asettuneet kiistassa Kaarle-herttuan puolelle, mutta joutuivat pyytämään anteeksi päätöstään Sigismundilta. Turun pormestari Krank erotetaan ja kaupunki joutuu luopumaan rangaistuksena kaikista kauppa-aluksistaan, joka on melkoinen isku Turun taloudelle.

 
 

 Gråmunkeholmenin kirkko, nykyinen Riddarholmskyrkan. Luterilainen papisto oli rajoittanut katolisten hautajaiset kaupungin syrjäseuduille, mutta Sigismund tahtoi hovimuusikkonsa haudattavan arvokkaasti Gråmunkeholmeniin. Hautajaisissa sattui välikohtaus luterilaisten ja katolisten välillä. Se ei jäänyt ainoaksi uskonryhmien väliseksi kahakaksi.

Vuonna 1595 säädyt sitten lopulta kielsivät Kaarle-herttuan vaatimuksesta katolisen jumalanpalveluksen valtakunnassa. Turussa toimittiin taas toisin:
 
Sigismundin pyynnöstä Turun linnan valtias Klaus Fleming tarjosi Suomesta turvapaikan valtakunnan muista osista paenneille katolisille.

Heinäkuussa 1598 jo vallasta syösty Sigismund hyökkäsi Ruotsiin tarkoituksenaan vakiinnuttaa uudelleen valtansa, jonka jälkeen hän voisi nimittää virkoihin katolisia sekä katolismielisiä ja hiljalleen tuoda Ruotsi katolisen kirkon alaisuuteen. Sigismund kärsi kuitenkin tappion sodassa Kaarlea vastaan ja lokakuussa hän lähti takaisin Puolaan.

Voi Turkua - voi voitettuja - Vae victis. Aina me olemme "väärällä" puolella valtaa.

Vallattomana
Turussa 31-10 2024
Simo Tuomola

Simonpoika Villi

 Tänään 12-10 voimme juhlistaa mm. Reijo Mäen, Pavarottin, Esko Salmisen tai vaikkapa Uno Cygnaeuksen, suomalaisen kansakoululaitoksen perustajan syntymäpäivää. Itsekin kävin ensimmäisen luokkani kansakoulua juuri Cygnaeuksen kansakoulussa tuossa Koulukadulla Yliopistonkadun päässä, kun asuin silloin siinä lähellä niin paloherkässä purkutalossa Koulukatu 7:ssä.


 



Uno Cygnaeus (12. lokakuuta 1810 Hämeenlinna – 2. tammikuuta 1888 Helsinki) oli suomalainen pappi, joka tunnetaan Suomen kansakoulun isänä.  

Mutta minullepa kelpaa tällä kertaa juhlan aiheeksi vain pappismies, joka syntyi 12-10 1708 Tyrvään pitäjän Vehmaan kylässä Villin taloon. Simo Heikinpoika ja Kaisa Eerikintytär antoivat seitsemännelle lapselleen nimeksi Anders Simonpoika. Jee. Jälkipolvet tuntevat miehen paremmin nimellä Anders Lizelius.

 1708 – Antti Lizelius, suomen kielen uudistaja ja pappi (k. 1795)
   

Simonpoika pääsi Turun katedraalikouluun vuonna 1725 ja Turun Akatemiaan 1731.


Turun katedraalikoulu eli Tuomiokirkkokoulu oli kirkon keskiajalla Turussa ylläpitämä katedraalikoulu, joka palveli lähinnä pappien koulutusta. Se oli Suomen ensimmäinen koulu. Koulun perustivat katoliset munkit 1200-luvulla, todennäköisesti vuonna 1276
 Niinkuin niin monen senaikaisen, opintielle joutuneen kansanlapsen, niin Antti Simonpojankin elämän alkuvaiheet ovat sangen hämärät. Hänen lapsuusvuotensahan sattuivat maamme historian raskaimpiin aikoihin, Isonvihan vuosiin. Muutoinkaan Turun akatemian nimikirja ei paljon kerro talonpoikaissyntyisten ylioppilaitten, n.s. "ensi polven miesten" nuoruudenpäivistä. Lizeliuksellekin on riittänyt vain maininta: ,,Född 1708, Tyrvis, bondeson"

 

Rovasti Antti Lizelius

 1708 - 1795

Antti Lizeliuksen elämän vaiheet

 
1708 Syntyi 12.10 Tyrväällä Vehmaan kylässä

1735 Filosofian maisteri Turun akatemiasta

1737 Vihittiin papiksi

1739 Avioitui Katarina Saliniuksen (k. 1759) kanssa

1741-1761 Pöytyän kirkkoherra

1758 Mynämäen rovastikunnan lääninrovasti

1758 Raamatun suomennos ilmestyi

1760 Avioliitto Hedvig Gadolinin (k. 1802) kanssa

1761-1795 Mynämäen kirkkoherra

1776 ”Suomenkielisten Tieto-Sanomien ” toimittaja

1776 Uusi Raamatun suomennos ilmestyi

1795 Kuoli 15.10 Mynämäessä

Tiedossamme ei ole, kuinka Antti Simonpoika Villi joutui opintielle. Mutta nähtävästi hänkin kuului niihin lahjakkaihin nuorukaisiin, joihin ensi sijassa seurakunnan papisto kiinnitti huomiota m.m. -lukusijoilla, niitähän taas Isonvihan jälkeen oli alettu pitää.

Toukokuun 31 päivänä I731 Andreas Simonpoika Lizelius sitten saa päästötodistuksen Turun katedraalikoulusta, ja vasta tästä ajankohdasta alkaen on verrattain tarkoin, tiedossamme hänen elämänsä vaiheet. Päästötodistuksen saatuaan hän kirjoittautui kesäkuun 3:ntena ylioppilaaksi Turun akatemiaan, tullen Satakuntalaisen osakunnan jäseneksi.

Turun akatemiantori


Hän pääsi Turun katedraalikouluun vuonna 1725 ja Turun Akatemiaan 1731. Hänestä tuli Mynämäen kirkkoherra ja ensimmäisen suomenkielisen sanomalehden Suomenkielisten Tieto-Sanomien päätoimittaja. Lehden näytenumero ilmestyi 1775 ja tilattuna se ilmestyi vuoden päivät 1776 kahdesti kuukaudessa. Litzelius oli suomen kielen uudistajia, ja mies otti oikeinkirjoituksessa käyttöön c:n sijasta k:n. Ciitos siitä.


Näytenumero Suomalaiset Tieto-Sanomat, syyskuu 1775.

Suomenkieliset Tieto-Sanomat oli ensimmäinen suomenkielinen sanomalehti. Lehti ilmestyi kahdesti kuukaudessa Turussa vuonna 1776. Sen näytenumero ilmestyi syyskuussa 1775 nimellä Suomalaiset Tieto-Sanomat. Lehden toimittaja sekä päätoimittaja oli Mynämäen kirkkoherra Antti Lizelius.

Antti Lizelius alkoi julkaista Suomenkielisiä Tietosanomia vuoden 1775 lopussa. Lehti ilmestyi vain reilun vuoden. Esikuvana oli ”Åbo Tidningar”, Suomen ensimmäinen ruotsinkielinen sanomalehti, jota hän kirjoituksillaan avusti.

Lizeliuksen sepittämä tervehdysruno, jolla lehti alkoi, sisälsi lehden ohjelman pääpiirteissään: Mieltykähät Mieluisesti Oppimahan Omillanne Suomen Selwillä Sanoilla , Lukemahan , Lausumahan , Toimehenkin Tuottamahan Toimituxia Tylyjä , Tietojakin Toimenpita , Sanomita Samowita Suomexi Sanottawita , Kirian Kautta Kuuluwita , Kuuluwita , Kaikuwita , Meijän Maamme Manterilla , Satamilla , Saarikoilla , Moisioisa Muhkehisa , Majoisa Myös Matalisa .

Antti Lizelius (12. lokakuuta 1708 Tyrvää - 15. lokakuuta 1795 Mynämäki) oli suomalainen pappi ja kirjallisuusmies. Hän toimi Mynämäen kirkkoherrana vuodesta 1769. Hän oli ensimmäisen suomenkielisen sanomalehden, Suomenkielisten Tieto-Sanomien, julkaisija lehden ilmestyessä vuosina 1775–1776 sekä kahden raamatunpainoksen kielentarkastaja. Lizeliuksen tarkastama Raamattu (Biblia) oli Suomen kirkossa käytössä 1930-luvulle asti ja eräät herätysliikkeet käyttävät niitä edelleen. Lizelius otti ortografiassa käyttöön c:n sijasta k:n.

Raamatun käännökset


Taitavana suomenkielen taitajana ja ”pyhien kielten ” tuntijana Lizelius sai tehtäväkseen koko Raamatun kielen oikeinkirjoituksen tarkistamisen, ajanmukaistamisen sekä käännösvirheiden oikaisemisen. Uusi laitos ilmestyi vuonna 1758. Hän vastasi myös vuoden 1776 painoksen käännöksestä. Tämä Vanha Kirkkoraamattu oli käytössä meidän päiviimme saakka.

Tehdessään raamatunkäännöstyötä Pöytyällä Antti Lizelius alkoi ensimmäisenä kirjoittaa kirkonkokousten pöytäkirjoja myös suomeksi. Tätä tapaa hän jatkoi Mynämäessä. Säätyläisten
läsnä ollessa pöytäkirjat kirjoitettiin
kuitenkin ruotsiksi.

Pöytäkirjoista löytyy myös hänen ohjeensa
kuudennusmiehiksi valituille: ”Kirkon miesten
tulee käyttä heitänsä caunisti ja siwiästi,
ilman on heillä nijncuin muiden perään
catzoilla caxi kertainen wastaus, ja hyljätän
pois kirkon miehen wirasta”.






1776 Raamattu oli Lizeliuksen suurtyö. Lizelius oli myös 1758 Raamatun työmyyrä ja hänen käsistään lähti esitys hyväksyttäväksi.





Köyhäinhoito

Antti Lizeliuksen ehdotuksesta päätettiin Pöytyällä vuonna 1758 kerätä sunnuntaikolehdit vaivaisten hoitoon ja perustaa köyhäinmakasiini, ”Waiwaisten Wara-aitta”, ensimmäisenä koko maassa. Makasiiniin ostettiin vaivaiskassan säästövaroilla vuosittain viljaa, jota keväisin lainattiin siemeneksi tarvitseville talonpojille.

Korkoa perittiin 5 kappaa tynnyriltä. Makasiinin tuotto käytettiin köyhäintalon asukkien hyväksi. Hallanaralla, katovuosien vaivaamalla Pöytyällä tämä lainamakasiini saavutti kansan suosion. Mynämäkeen Lizelius aikaansai köyhäinmakasiinin vuonna 1767.

Perinteinen köyhäinhoito perustui siihen aikaan lahkoihin eli ruotuihin. Muutama talo muodosti ruodun joka hoiti yhden ”vaivaisen”. Hoito ei aina ollut riittävää ja seurauksena oli häiritsevää kerjuulla käyntiä. Lizelius korvasi ruodut taloilta perittävällä köyhäinverolla, joka koottiin viljana ja papuina köyhäinhuoneen ylläpitoaittaan.

Kaikkein huonokuntoisimmat siirrettiin v. 1763 rakennettuun Helijärven köyhäintupaan, joka oli myöhemmin laajennettu useita rakennuksia käsittäväksi. Parempikuntoiset, muualla asuvat köyhät, saivat kassasta avustuksen ylläpidokseen.

Köyhäinhoitoon kerättiin varoja myös
maantien varressa seisseen vaivaisukon
avulla. Köyhäinhoidon uudistusten
pyörteissä Lizeliusta syytettiin
köyhäinkassan varojen väärinkäytöstä.

Vaivaisukonkin tuottamien rahojen
epäiltiin päätyneen sokerin ostoon
kirkkoherran omaan talouteen.
Puhuttiin Lizeliuksen ”sokeriäijästä”.
Varusmestari Mittler syytti Lizeliusta
useassa kokouksessa väärinkäytöksistä
ja sai aikaan köyhäintilien tarkastuksen.
Mitään epäselvää ei tileistä kuitenkaan löytynyt.



Tämä päivä muistetaan myös YK:n historiasta, kun Hrutshev paukutteli siellä kengällä pöytään 1960, ja Lontoosta, kun eräs nainen alistettiin siellä 1681 piiskarangaistukseen hänen osallistuttua politiikkaan. Hyi hyi tuollaisia politiikkaan osallistujia.


Waiwaisena
Turussa 12-10 2024
Simo Tuomola

Kuusinainen

 Tänään 11-10 tulee kuluneeksi tasavuosia sellaisesta talouskriisin hetkestä vuonna 1967, jolloin Suomen markka devalvoitiin 31,25 %:lla. Ja voi kauhistus - luottoluokitus taisi muutama vuosi sitten myös tipahtaa kolmea aata alemmas.

 
1967 – Suomen markka devalvoitiin 31,25 %.

 
Vanhempi väki muistaa tietenkin sellaisenkin uudenvuodenpäivän vuonna 1946, jolloin maamme setelikanta leikattiin kokonaan keskeltä kahtia setelin arvo puolittaen. Ainahan kansa nämä taloushuolet on selkänahastaan saanut maksaa.


 

Yhden markan seteli vuodelta 1860.

 
Niin, Suomen markka, se oli se maamme oma rahayksikkö vuosina 1860-2002. Ja meillä Turussa tuo historiallinen muisti on vieläkin pidempi Suomen markan suhteen, kirjoitin siitä joskus blogiini seuraavasti:

 
Plootu ratkaisee

siitä puhe mistä puute, eli rahasta. seteliraha on vanha kiinalainen keksintö jostain ajalta 650 eaa, mutta euroopan ensimmäiset setelit painettiin ruotsi-suomessa 1661. rahat laski liikkeelle palmstruchin pankki tukholmassa 16.7.1661 ja ne olivat voimassa vuoteen 1664 saakka.

silloin alettiin jälleen lyödä kupariplootuja, joista suurin 10 taalarin raha painoi lähes 20 kiloa. turun markka ilmestyi asiakirjoihin jo vuonna 1409. linnan rahapajassa lyötiin kolmenlaisia hopearahoja; turun aurtuoita, kuuden penningin aboa ja neljän penningin kolikkoa. kymmenen turun markkaa vastasi yhtä painomarkkaa eli 210.6 grammaa hopeaa.


Kun tuossa eräänä  kesänä seikkailin pitkin ja poikin Tukholman museoita, eksyin myös Kuninkaalliseen rahakabinettiin, jossa sai ihan oikeasti koettaa miltä tuntuu nostella tuollaista maailman suurinta "kolikkoa". Kuningatar Kristiinan aikana 1644 leimattu 10 taalarin kuparilaatta painoi 19,72 kiloa ja oli ulkoisilta mitoiltaan 33 x 62,5 cm.

Eipä siis ihme, että kevyempi seteliversio oli se tulevaisuuden raha. Niitä Euroopan ensimmäisiä pankkiseteleitä vuodelta 1661 ei taida olla enää yhtään jäljellä, seuraavan vuoden painostakin vain muutama harvinaisuus. Jokin niistä oli esillä myös tässä näyttelyssä. Ja huonosti kävi pankille jo silloin, Palmstruchin konkurssi tuli 1667 kun liikkeelle laskettuja seteleitä vastaavaa kuparimäärää ei enää tarvittaessa löytynytkään kassaholveista.

Suomi anoi lupaa omalle rahalleen ja sai sen 4. huhtikuuta 1860.

Markka otettiin samana vuonna käyttöön, alustavalta arvoltaan neljäsosarupla. Nimeä ei tuolloin käytetty missään muualla, ja nimi valittiinkin kilpailulla. Muita ehdotuksia olivat muun muassa sampo, sataikko, omena ja suomo.

Nimi tulee perinteisestä hopean ja kullan painon yksiköstä, arvoltaan 8 troy-unssia (1 troy-unssi = noin 31 grammaa). Markka sidottiin hopeakantaan 1865 – ilman Venäjän ruplaa. Tällöin naula hopeaa vastasi arvoltaan 94,48 markkaa.



Autonomisessa Suomessa vuosina 1864–1915 käytössä ollut hopeamarkka. Tunnuspuolella kuvattuna Venäjän kaksipäinen kotka, jonka sydänvaakunassa Suomen vaakunaleijona.

Suomen kielen sana raha on merkinnyt alun perin vaihdon välineenä turkista, lähinnä oravannahkaa. Maksumetalleilla kauppaa käytiin täällä kuitenkin jo rautakaudella ja vanhimmat rahalöydöt Suomessa ovat peräisin roomalaiselta rautakaudelta sekä 400-luvulta, jolloin täällä esiintyi mm. varhaisbysanttilaisia soliduksia, kultaisia ja hopeisia kolikoita.


Rooman viimeinen keisari Romulus Augustulus soliduksessa. Taustalla Victoria.

Enimmät esihistorialliset rahalöydöt Suomessa ovat kuitenkin viikinkinki- ja ristiretkien ajalta ja viikingeiltä ovat peräisin myös suomen kielen sanat "rikkoa rahaa" ja "pankki". Sopiva raha piti murtaa isommasta laatasta ja pankki taas oli alunperin viikinkiveneen penkki, jonne soturi saaliinsa reissulla säilöi.

Turun alueen menneisyyden oveakin on jälleen uuden viikinkirahalöydön myötä saatu vähän enemmän raolleen. Jokilaakson kirkkolöydös vei meidät jo 1100-luvulle ja nyt olemme uuden rahakätköslöydön myötä saapuneet jo viikinkien aikaan 1000-luvulle.

26 hopearahan löydös vie meidät viinkirahojen alkuperän etsinnässä Englantiin ja Saksaan ja viimeistään vuoden 1036 jälkeiseen aikaan.

Suomessa viikinkiaika oli rautakauden jakso, joka seurasi merovingiaikaa ja edelsi ristiretkiaikaa. Skandinaavista tutkimusta seuraillen viikinkiaika on Suomessakin ajoitettu noin vuosiin 800–1050. Monet arkeologit ovat kuitenkin alkaneet suosia viikinkiajan takarajana vuotta 1025. Jälkimmäinen vuosiluku ajoittanee tarkemmin ajankohdan, jona ristiretkiaikaiset korutyypit tulivat käyttöön.
 

 


Viikingit toivat mukanaan Aurajokilaaksoon rahanlaskun ja sen yksiköt jo joskus vuoden 950 paikkeilla. Hopearaha perustui painojärjestelmään ja "rikkoa rahaa" sanonta sai alkunsa tavasta oikeasti murtaa kulloinkin sopiva palanen hopeasta.

Myös "pankki" on peräisin näiltä ajoilta ja tuolloin se tarkoitti veneen penkkiä jonka päällä soturi istui ja istuin toimi samalla matkaajan, kauppamiehen ja soturin rahojen ja arvoesineiden säilytystilana.

Viikinkiaikainen kalmisto Nummenkylässä Katariinan kirkkomäellä vahvistaa alueen olleen jo viikinkiaikana käytössä. Sen ajoitus osuu juuri vuoden 1030 paikkeille ja kun edettiin 1050-luvulle alueen asukkaat joutuivat kansainvälisen kaupan välityksellä tekemisiin myös kristinuskon kanssa.

Kun Ruotsin ensimmäinen kirkko ajoitetaan Birkan kauppapaikalle vuoteen 829, on yhteyksien vetäminen lahden toiselta puolen Aurajokilaaksoon ilmeistä. Varhais-Turku saikin juuri uutta valaistusta, kun Kaarinan Ravattulan kaivauksissa löydettiin Aurajoen rannan tuntumasta Ristimäestä Suomen vanhimman kirkon perustukset.

 Kirkkorakennus on varhaiskeskiaikaisen romaanisen rakennustyylin ja esinelöytöjen perusteella ajoitettu 1100-luvulle. Rakennus on ollut pituudeltaan noin 10 metriä ja leveydeltään 6 metriä. Siinä on ollut erillinen runkohuone ja tätä kapeampi kuoriosa. Tutkimuksissa kirkon itäreunalta löydettiin myös alttarin kiviset perustukset.

Kaarinasta löytynyt kirkollinen rakennus on Suomessa siis ajalta ennen täällä tunnettua seurakunnallista järjestäytymisvaihetta. Kirkko on todennäköisesti toiminut läheisen kylän asukkaiden yksityis- tai kyläkirkkona 1200-luvun alkupuolelle asti.


Kaarinan ja Turun rajalta, Aurajoen lähettyviltä on löytynyt viikinkiaikainen rahakätkö. Löydön teki turkulainen geologian opiskelija Emil Nygård. Kätkö sisältää yhteensä 26 hopearahaa tai hopearahan katkelmaa. Kokonaisia rahoja on 16 kappaletta, loput ovat enemmän tai vähemmän katkelmallisia. Rahojen kunto vaihtelee; osa on erinomaisessa kunnossa, mutta osa on kulumisen tai fragmentoitumisen vuoksi tunnistamattomissa.


 Rahoja löytyi yhteensä 26.

Kätkö sisältää pelkästään länsimaisia, muun muassa anglosaksisia ja saksalaisia rahoja. Mukana on esimerkiksi hyvin tyypillisiä Ethelred II ja Otto & Adelheid -tyypin rahoja. Alustavien arvioiden mukaan kätkö ajoittunee viikinkiajan loppupuolelle, 1000-luvun ensimmäiselle puoliskolle.

Vastaavanlaisia esihistoriallisia rahakätköjä on Varsinais-Suomesta tunnettu aiemmin 16 eri paikasta. Edellinen löytyi Piikkiön Hadvalassa vuonna 1949.

 Knuutin ”suippokypärä

-tyypin” raha.

Kölniläinen Kölnin arkkipiispa

Pilgrimin & keisari Konrad II

yhdessä lyöttämä raha

vuosien 1027–1036 väliltä.

Löytöpaikka on mielenkiintoinen. Löydettäessä rahat eivät olleet yhdessä rykelmässä, vaan niitä oli noin 7 metrin pituisella matkalla nykyisen metsäpolun varrella, noin 10–15 cm:n syvyydessä nykyisestä maanpinnasta. 1800-luvun lopun senaatinkartan mukaan on löytöpaikan vieritse kulkenut polku- tai tieura. On täysin mahdollista, että 1800-luvulla käytössä ollut kulku-ura on ollut olemassa jo rautakauden lopulla.

Kysymyksiä herättääkin se, minkälaisissa olosuhteissa rahat on aikoinaan kätketty tai hukattu. Aikoinaan hopea on ollut niin arvokasta, että tuskin rahat ovat joutuneet metsään pelkästä huolimattomuudesta.

Kaikki kuvat: Turun museokeskus, Mikko Kyynäräinen.

Ensimmäisiä kertoja Suomessa lyötiin kolikkoja jo rautakaudella ulkolaisten rahojen kopioina. Myös tässä viikinkilöydössä on kukana kopiorahoja. Piankos veroja keräävä kuningas keksi, että verot on kätevämpi maksaa rahalla kuin luonteistuotteilla ja kolikoiden tekoon tarvittiin oikea rahapaja, jollainen piti perustettaman Turun linnan suojiin.

Historia kertoo:

Turussa toimi rahapaja 1400- ja 1500-luvulla. Perustamisvuotta ei tiedetä, mutta todennäköisimpänä ajankohtana on pidetty noin vuotta 1410. Syynä rahapajan perustamiselle oli se, että unionihallitus pyrki keräämään verot rahana luonnontuotteiden sijaan. Turussa lyöttivät rahaa muun muassa Eerik Pommerilainen, Kristoffer Baijerilainen, Kaarle Knuutinpoika, Sten Sture vanhempi ja Kustaa Vaasa.

Aurtua oli vanha suomalainen hopearaha. Kalmarin unionin aikoina ruotsalaiset ja tanskalaiset riitelivät jatkuvasti keskenään. Kun heille tuli riitoja, he yrittivät saada suomalaiset puolelleen lupaamalla heille erilaisia etuja. Suomalaiset saivat esimerkiksi perustaa rahapajan Turkuun. Siellä valmistettuja hopearahoja kutsuttiin aurtuoiksi.

 Eerik pommerilaisen (1396-1439) aikana Turussa lyötyjä hopearahoja olivat aurtua sekä neljän ja kuuden penningin arvoinen abo, jota pidetään ensimmäisenä Turussa lyötynä rahatyyppinä. Abo vastasi Etelä-Suomessa yleisesti käytettyä Liivinmaan rahaa (artig).

Päivämäärällä 13-7 1409 Turun markka ilmestyi asiakirjamainintoihin. Turussa 1400-luvun alussa lyötyä rahatyyppiä löytyy vain yksi ainoa kappale, joten todellisesta harvinaisuudesta on kyse. Hiljattain taisi sille löytyä myös kaveri.

Hämeen linnasta löydetyn kolikon lyöntipaikka ilmenee sen takasivun kirjoituksesta MONETA ABOEN[SIS], ”Turun raha”, ja sen alkuperään viittaa myös kookas A-kirjain, joka edelleenkin on Turun vaakunassa. Kirjain voidaan tulkita myös ns. Maria-monogrammiksi eli yhdistelmäksi AM (Ave Maria). Etusivulla rahassa on kirjoitus ERICVS REX, ”Eerik kuningas" ja kookas kruunu, jonka alla on kuninkaan nimikirjain E.

Varhemmin keskiajalla Ruotsin ainoa rahayksikkö oli ollut penningiksi sanottu pieni hopearaha, mutta vuoden 1370 tienoilla käyttöön tuli 8 penningin arvoinen aurto eli aurtua.

Painomarkan ja rahamarkan suhde oli jalometallipitoisuuden muutosten myötä tuolloin 1:8-9. Liivinmaalainen raha muodosti kotimaisen rahan rinnalla puolet jokapäiväisestä rahaliikenteestä. Kun Turun markka ilmestyi asiakirjoihin 13-7, se vastasi 3/4 Tukholman markasta. 

Turkuun perustettiin rahapaja noin vuonna 1410. Mahdollista on, että Turussa tehtiin rahaa jo aikaisemmin, mutta varmaa tietoa siitä ei ole. Turun ensimmäiset rahat 1400-luvulla olivat aurtuoita, kuuden penningin rahoja eli aboja ja neljän penningin rahoja.

 

Eerik Pommerilainen vuonna 1424. Tuntematon taiteilija, Louvre, Pariisi.

Aurtuoissa on Pohjolan unionikuninkaan Eerik Pommerilaisen nimi ja valtakunnan kolmen kruunun vaakuna.  Niiden toisella puolella on Turun kaupungin vaakuna, kruunattu A-kirjain ja teksti: MONETA ABOENSIS, Turun raha.

Turun rahapajan maineikkain ajanjakso oli 1500-luvulla kuningas Kustaa Vaasan aikana. Vuosien 1523 ja 1524 äyreissä on ensimmäisen kerran hallitsijan kuva ja vuosiluku. Niissä on myös Turun kaupungin tunnus A-kirjain ja reunateksti: MONE NOVA ABO, Turun uusi raha.


Kyllä, kyllä. Ensimmäinen maininta Turun markasta kirjataan vuonna 1409. Hopeinen markka on 8 äyriä, äyri 3 äyrityistä ja äyrityinen 8 penninkiä. Painossa mitattuna Turun markka oli 210,6 grammaa hopeaa. Vuonna 1412 Turun rahapajassa lyötiin hopeasta kolmenlaisia rahoja; Turun aurtuoita, kuuden penningin aboa ja neljän penningin rahoja.

Mutta, mutta. Kun Turun linnaa vuosina 1324-26 isännöi tuolloin 8-vuotiaan kuningas Maunu Eerikinpojan drotsi Matias Kettilmundinpoika, oli hovin palvelluskunnassa mukana jo myös rahanlyöjä.

Tuskin mies toimettomana pyöri, varmaan teki ainakin kopioita ulkomaan ihmeistä, ellei Matias sitten lyönyt Turussa sitten jo tuolloin aivan omia killinkejään, niitä mahdollisesti Suomen historian ensimmäisiä. Mene ja tiedä. Ja ainahan rahalla ottajia on ollut; 1328 Turussa vierailee ensimmäistä kertaa paavin veronkataja. Paavina toimi tuolloin Johannes XXII Jacques d'Euse.




  
Kun eräänä kesänä seikkailin pitkin ja poikin Tukholman museoita, eksyin myös Kuninkaalliseen rahakabinettiin, jossa sai ihan oikeasti koettaa miltä tuntuu nostella tuollaista maailman suurinta "kolikkoa". Kuningatar Kristiinan aikana 1644 leimattu 10 taalarin kuparilaatta painoi 19,72 kiloa ja oli ulkoisilta mitoiltaan 33 x 62,5 cm.

 

 
Se, että rahaa kutsutaan joskus leikkisästi fyrkaksi, ei ole ihan sattumaa. Fyrkka oli ihan oikea raha ja sitä käytettiin Suomessa 1400-luvulta aina 1600-luvun alkuun. Fyrkkaa on säästynyt jälkipolvien ihmeteltäväksi muun muassa Turun Linnan rahakabinetissa.

Turussa toimi rahapaja 1400- ja 1500-luvulla. Perustamisvuotta ei tiedetä, mutta todennäköisimpänä ajankohtana on pidetty noin vuotta 1410. Syynä rahapajan perustamiselle oli se, että unionihallitus pyrki keräämään verot rahana luonnontuotteiden sijaan. Turussa lyöttivät rahaa muun muassa Eerik Pommerilainen, Kristoffer Baijerilainen, Kaarle Knuutinpoika, Sten Sture vanhempi ja Kustaa Vaasa.

Eerik Pommerilainen (s. noin 1382, Rügenwalde, Pommeri – k. 1459, Rügenwalde) oli Norjan kuningas 1389–1442, Tanskan ja Ruotsin kuningas 1396–1439, sekä Kalmarin unionin kuningas 1397–1439.

 
Turussa valmistettiin penninkejä eli ns. aboja sekä aurtuoita ja markkoja. Rahapajan toiminta ei ollut yhtämittaista ja sen toiminta loppui vuonna 1558. Tämän jälkeen raha tuotiin Ruotsista ja kesti kolme vuosisataa, ennen kuin sitä jälleen alettiin lyödä Suomessa.

Rahaa Turussa oli lyöty jo 1300-luvulla ja turkiksilla rikastuttu. Turhaan ei varmaan Matias Kettilmundinpoika Turun linnan hovissaan pitänyt palveluskunnassaan mm. rahanlyöjää: 

Matias Kettilmundinpoika (noin 1280 – 1326) oli valtaneuvos, drotsi ja Suomen käskynhaltija.

Kun Ruotsin vanhin historiateos Eerikinkronikka kirjoitettiin Turussa 1300-luvulla, kuvasi se voittajien historiaa. Matias Kettilmundinpoika oli toiminut Ruotsin päämiehenä ja drotsina vuosina 1318-1319 ennenkuin hänet nimitettiin Turun linnan päälliköksi 1324 arvonimellä capitaneus Finlandensis eli Suomen päämies.

Ja sitä hän totta tosiaan olikin; korkein tuomiovalta, hallintovalta ja sotilasvalta oli yksin hänen käsissään. Matias toi Turun linnaan ennenkokemattoman ritariajan loiston, järjesti suuria juhlia ja sisusti linnan arvokkaaseen malliin.

Ja siihen hänellä oli myös veronkantajana varaa; Härkätien haltijana tämä aikansa huomattavin turkiskauppias peri alueelta vuosittain veroina noin 15 000 - 20 000 nahkaa. Käskynhaltijana hän kauppasi ne edelleen ulkomaille. Entisenä Ruotsi-Suomen laivaston ylipäällikkönä tällainen toiminta oli hänelle tuttua.

Komean hovin palveluskuntaan Turun linnassa kuului viisi pappia, kaksi kokkia, parturi, rahanlyöjä, muurari, tarjoilija ja runsaasti muuta palveluskuntaa ja mm. haukankesyttäjä. Trubaduurit viihdyttivät hovia lauluin ja soitoin ja kas kummaa - mieluiten Matias kuunteli juuri Eerikin kronikkaa, jonka uljaimman ristiritarin esikuvana hän itse oli ollut; että sellainen veijari tämä 1326 kuollut Turun drotsi oli.

Näin Eerikinkronikan synnyn jäljet johtavat sylttytehtaalle Turkuun, kun ruotsalaissyntyinen Pentti, Benedictus Gregoriuksenpoika nousee 1321 Turun ja Suomen piispaksi. Matias muistuttaa tuolloin häntä ritarivärien tarkoituksesta: punainen on Kristuksen veri, valkoinen puhtaus ja musta kuolema. Niinpä Pentti ottaa käyttöön dominikaanisen kultin "ordinarium predicatorum instituit" ja sehän sopii Kettilmundinpojalle pyhimysmaailman nostaessa päätään entisestään.


 
Että noin vanha keksintö, eikä sitä vieläkään kaikille riitä.


Keskiajan historiallisissa lähteissä Turun vanhimmat rahat esiintyvät siis nimellä abo. Niillä näyttää kuitenkin olleen myös suomenkielinen nimi, kuusinainen, joka löytyy Mikael Agricolan suomentamasta Uudesta testamentista (1548).

 
 Albert Edelfeltin piirros Mikael Agricolasta. Ainuttakaan aikalaiskuvaa Agricolasta ei ole säilynyt.

Kun Johanneksen evankeliumissa (12:4–5) mainitaan muuan rahasumma, Agricola on lisännyt reunahuomautuksen, jonka mukaan kyseiset rahat olivat lähes yhtä arvokkaita kuin ”nyt meille wisi Cusinaista taicka 30 Piente penningite”.

Kuusinainen oli näin ollen 6 penninkiä. Vaikka rahaolot olivat 1500-luvun puolivälissä jo erilaiset kuin 1400-luvun alussa, on Pekka Sarvas pitänyt hyvin todennäköisenä, että nimitystä kuusinainen käytettiin jo Turun rahapajan ensimmäisistä kuuden penningin rahoista. Se on kaikesta päätellen Suomen vanhin omakielinen rahayksikön nimi.

Köyhäilyä
Turussa 11-10 2024
Simo Tuomola