Koroisten Turku

Tänään 8-8 selailemme vanhoja turkulaisia päiväkirjamerkintöjä, kas tuossa.

Turussa opiskellut Per Magnus Gyllenius kertoo 8.elokuuta 1653 päiväkirjassaan käynnistään Koroisissa piispan tyttären seurassa:

”Me kuljimme joen itäisellä puolella. Sen nimi on Aura ja se kulkee läpi Turun. Ja kun me tulimme siellä kylään, me annoimme soutaa itsemme joen yli. Koroisissa saimme ruokaa vanhassa piispantalossa, joka oli muinoin rakennettu pihan keskelle ja on hyvin korkea ja pullea monin suurin aukoin ja rei’in. Tämä oli ollut heidän huvimajansa, missä he olivat juoneet ja pitäneet lystiä.

Kyseisen rakennuksen jälkeen on piispan alueen raja ja Räntämäen pitäjän myöskin. Alempana saman talon luona jakautui joki kahteen osaan ja niemellä joen jakautuessa on ollut Turun kaupunki, mistä vielä on nähtävillä monia vanhoja muureja ja raunioita.”

Koroistennniemi on toiminut varhaisessa vaiheessa kaupan ja kulttuurisuhteiden keskuksena, ja siellä on säilynyt useita muinaisjäännöksiä. Itse niemellä on näkyvissä vain kirkon perustuksia sekä Aurajoen puolella piispantaloon kuuluneiden rakennusten nelikulmaisia perustuksia.



 




Mukana olleen tytön isä oli siis Turun tuolloinen piispa:
 
Aeschillus (Eskil) Petraeus (1593 Grums, Ruotsi – 27. syyskuuta 1657 Turku) oli Turun piispa vuosina 1652–1657. Ennen tätä hän oli Turun kymnaasin lehtori ja tuomiorovasti. Hän oli myös Turun akatemian ensimmäinen teologian professori ja yliopiston rehtori. Petraeus toimi valtiopäivämiehenä vuosina 1634, 1638 ja 1640. Petraeus oli ruotsalaissyntyinen, mutta hyvin perehtynyt suomen kieleen. Hän muun muassa johti Raamatun käännöskomiteaa ja julkaisi suomen kielen kieliopin Linguae Finnicae brevis institutio vuonna 1649.


Ruotsalainen ylioppilas Petrus Gyllenius käväisi siis tuolloin Koroisissa ja kirjasi päiväkirjaansa sen kuuluisan Vanhan Turun sijainneen juuri Koroisten niemellä, venäjänkielisen sanan "gorod" merkitessä aitausta ja kaupunkia.

Koroisten perinteisiä Kyläjuhlia vietään tänä vuonna muuten paikallisessa Lumo-keskuksessa  ensi lauantaina 10.8. klo 12-22.

  

sl. 1648 Petter Gyllenius Petrus Magni, Vermlandus 647. * Ölmessä 14.4.1622. Vht: talollinen Ölmen pitäjän Södra Toftassa Måns Nilsson († 1624) ja Ingeborg Torbjörsdotter. Karlstadin koulun oppilas 9.5.1636 – 5.8.1648 (testim.). Ylioppilas Turussa sl. 1648 Gullenius Petr. Magni _ 33. Stipendianomus 20.6.1649. Alimman luokan stipendiaatti kl. 1650 – kl. 1651. Respondentti 22.11.1651, pr. Eskil Petraeus U1. Keskimmäisen luokan stipendiaatti sl. 1651 – sl. 1653. Oraatio 16.3.1652. Stipendiaattiteesi 18.2.1654, pr. Nils Nycopensis U20. Oraatio 19.3.1654 (painettu 1656). Ylimmän luokan stipendiaatti kl. 1654 – sl. 1655. FK 28.3.1655. Respondentti 4.12.1655 pro gradu, pr. Abraham Thauvonius 14. FM 5.6.1656. Ylimmän luokan stipendiaatti kl. 1657 – sl. 1657. — Mariestadin koulun konrehtori 1657. Karlstadin koulun kollega 1660, matematiikan lehtori 1665. Bolstadin kirkkoherra 1669. † Bolstadissa 11.1.1675.

 
Tämä värmlantilainen ylioppilas Petrus Gyllenius, joka opiskeli. Turussa 1640- ja 1650-luvuilla tallensi päiväkirjoihinsa myös tietoja turkulaisen nuorison juhannuksen vietosta Kupittaalla ja mm. tietoja Turun tuomiokirkon kunnostuksesta 1649-1650.

Vuonna 1649 Petrus kuvaili päiväkirjaansa turkulaisen nuorison juhannuksen viettoa Kupittaalla Pyhän Johanneksen lähteellä. Gylleniuksen kertoman mukaan väki vaelsi paikalle viranomaisten kielloista ja maistraatin paikalle määräämästä vartijasta huolimatta uhraamaan, leikkimään ja kisailemaan tulien ympärille. Osattiin sitä siis olla kansalaistottelemattomia jo tuolloin.


 
 Piispa Henrik kastaa ensimmäisiä suomalaisia Kupittaan lähteellä. Robert Wilhelm Ekmanin maalaus 1850-luvulta pohjautuu perimätietoon, ei historialliseen todellisuuteen.


Kupittaan lähteestä on olemassa jo keskiaikaisia tarinoita. Sitkeä tarina kertoo, että piispa Henrik kastoi suomalaisia kristinuskoon juuri Kupittaan lähteellä tehtyään ensimmäisen ristiretkensä Suomeen 1150-luvulla. Taru juontaa juurensa siitä, että kristinuskon tultua vanhoille suomalaisille pakanallisille uhripaikoille, vaihdettiin niille uusi pyhimys. Tällöin Kupittaalle tuli Henrik, josta taru kastamisesta on peräisin.
Kupittaan lähteellä on uudesta uskosta piittaamatta uhrattu vanhoille suomalaisille jumalille vielä 1600-luvulla. Tämä tapa saatiin poistetuksi vasta maistraatin puututtua asiaan voimaperäisin ottein.


Vuonna 1649 Gylleniuksen päiväkirjan mukaan tuomiokirkkoa korjattiin touko-kesäkuussa ja alttari siirrettiin toiseen paikkaan. Sinne sijoitettiin komea Kristuksen krusifiksi ja uuteen alttarikuoreen pääsi sisään vain kirkon seinustan holvikaaresta kulkuekäytävää pitkin.

Vuotta myöhemmin kirkkoon saadaan uusi komea saarnastuoli esikuvaksi muille kirkoille, kun tilanomistaja Henrik Fleming lahjoittaa ja Michael Michaelson Balt veistää tuomiokirkolle koristeellisen saarnastuolin.

Mikael Balt, myös Michel Sigfredsson Balt (k. 1676 Oulu) oli mahdollisesti ranskalainen sisutus- ja koristetaiteilija, joka toimi myöhemmin Suomessa. Hän suunnitteli kirkkojen sisustuksia, ja oletettavasti hänen töitään ovat sittemmin palanut Turun tuomiokirkon saarnastuoli sekä Oulun ja Raahen kirkkojen saarnastuolit. Turun tuomiokirkkoon tehdyn saarnastuolin mallin mukaan valmistettiin saarnastuoleja useisiin Etelä-Suomen kirkkoihin.




 

Henrik Klaunpoika Fleming (15. elokuuta 1584, Åkersholm–7. marraskuuta 1650, Tukholma) oli suomalainen soturi ja valtiomies, syntyisin Louhisaaren kartanonherrain suvusta, Turun linnan isännän Klaus Hermaninpoika Flemingin (k. 1616) ja Elin Henriksdotter Hornin (k. 1609) poika.

Saarnastuolin pystys alkaa 11. marraskuuta ja paikalla on myös ylioppilas Petrus Gyllenius, joka kirjaa tapahtuman päiväkirjaansa. Isokokoinen Kristoforos -patsas kannattelee tuolia harteillaan ja yläkatosta koristavat pelikaanit. Korkokuvina upeassa tuolissa on evankelistoja ja apostoleja.

Kristoforos on laajalti suosittu pyhimys, jota pidetään urheilijoiden, merimiesten, lautturien ja matkailijoiden suojelus­pyhimyksenä. Häntä kunnioitetaan yhtenä neljästä­toista pyhästä auttajasta. Häneltä pyydetään myös suojelusta muun muassa ukkosta, kulkutauteja, epilepsiaa, tulvia ja myrskyjä vastaan, ja hän on myös jousiampujien, opiskelijoiden, merimiesten, kirjansitojien, puutarhurien ja kuljettajien suojeluspyhimys.

Matkailijoiden suojeluspyhimyksenä Kristoforoksella oli ainoana pyhimyksenä myös oma alttaripaikkansa Tuomiokirkon ulkoseinustalla. Tuo syvennys löytyy edelleen siitä nykyisen kahvilan tasanteelta.



Koroisten Turussa
8-8 2013
Simo Tuomola
 

Turun rauha

Tänään 7-8 tulee kuluneeksi tasavuosia Turun rauhan solmimisesta 1743. Rauha päätti Hattujen sodan 1741-43 ja Pikkuvihan venäläismiehityksen. Uudenkaupungin rauhassa 1721 menetettyjen Vanhan Suomen alueiden lisäksi Ruotsi menetti Venäjälle nyt myös Savonlinnan, Lappeenrannan ja Haminan alueet rajajokena Kymijoki.
Ruotsin suurvalta-aika päättyi Suuren Pohjan sotaan (1700–1721), jossa se kärsi murskaavan tappion naapureilleen ja joutui myöntymään mittaviin aluemenetyksiin. Suurimmat alueluovutukset se teki Venäjälle: vuonna 1721 solmitussa Uudenkaupungin rauhassa Ruotsi joutui luovuttamaan sekä kaikki alueensa Baltiassa, eli Inkerinmaan, Viron ja Liivinmaan että Suomen kaakkoisimmat osat, eli Käkisalmen läänin ja Viipurin ympäristön.

Pikkuvihan miehitys ei aiheuttanut samanlaista hallinnon lamaantumista kuin isoviha, vaan elämä jatkui olosuhteisiin nähden tavanomaisissa uomissaan. Ainut, mikä rasitti suomalaisia, oli venäläisten sotilaiden majoittaminen, kuljettaminen ja ruokkiminen.

Turun rauha on Turussa 7. elokuuta 1743 solmittu rauhansopimus, joka päätti Venäjän ja Ruotsin välillä vuosina 1741–1743 käydyn hattujen sodan, ja sen aiheuttaman pikkuvihana tunnetun venäläismiehityksen Suomessa.



Turun rauhan asiakirja vuodelta 1743. TMM/RA/Kurt Eriksson.

Ruotsia rauhanneuvotteluissa edusti kreivi Herman Cedercreutz, jonka värikäs menneisyys osaltaan edesauttoi neuvottelujen onnistumista. Cedercreutzilla, joka oli toiminut diplomaattina Venäjällä, väitetään olleen rakkaussuhde Venäjän hallitsijattareen, mikä on saattanut ratkaisevasti edesauttaa neuvottelujen edistymistä. Neuvotteluissa Cedercreutz häikäilemättomästi harhautti vastapuolen valtuuskuntaa. Neuvottelujen tuloksena Venäjä solmi rauhan ja vetäytyi Kymijoen itäpuoliselle alueelle.

Tukholmassa Ruotsin hävinneet sotapäälliköt C. E. Lewenhaupt ja H. M. von Buddenbrock tuomittiin sotaoikeudessa kuolemaan ja teloitettiin.




Turun rauhankongressin kokouspaikkana toimi Turun raatihuone ja kaikkiaan Turussa pidettiin 19 kokousta helmikuusta elokuuhun 1743. Väliaikainen rauhansopimus allekirjoitettiin 16. kesäkuuta ja lopulliseksi muotoiltu Turun rauha solmittiin 7.8.1743 Turun vanhassa raatihuoneessa. Rauhansopimuksen asiakirjaa säilytetään Ruotsin valtionarkistossa.

Kolmikolkkahattujen sotaherrat kääntyivät sodan ollessa uhkaavassa vaiheessa keisarinna Elisabetin puoleen välirauhan pidentämiseksi. Elisabet antoikin manifestin 18. maaliskuuta 1742, valittaen sotaa ja moittien sen aloittanutta Ruotsin hallitusta. Suomalaisille hän lupasi sovintoa ja ystävyyttä, jos kansa ei auttaisi Ruotsin armeijaa. Muussa tapauksessa Venäjä hävittäisi maan tulella ja miekan terällä.




Keisarinna Elisabet.

Julistus sisälsi myös kuuluisan lupauksen, että jos suomalaiset haluavat erota Ruotsin valtakunnasta ja

ylös asettavat yhden oman vapan Hallituxen,

keisarinna tahtoo

häidän oman toivåns ja anomuxens jälcken caickissa tiloissa osotta heille yhden uskollisen avun.
Näillä sanoilla Suomi olisi voinut tulla itsenäiseksi valtioksi jo Turun rauhassa 1743. Ruotsin sotaherrojen Buddenbrock ja Lewenhaupt päät putosivat mestauspölkyllä Tukholmassa ennen rauhatekoa ja kansa sai muutakin hupia kun Pikkuvihan pyörteissä varakkaan turkulaisen liikemiehen Carl Merthenin tytär Eva valloitti venäläisten skottikenraali James Keithin sydämen, nousten Suomen epäviralliseksi herttuattareksi. Eva seurasi häntä venäläisten poistuessa maasta ja muutti "kihlattunsa" kanssa 1747 Preussiin.
Eva Merthen oli vuosien 1741 - 1743 sodan venäläisen ylipäällikön James Keithin rakastajatar ja laillistamaton puoliso, joka tuli kuuluisaksi Zachris Topeliuksen kirjoittaman Suomen herttuatar -romaanin päähenkilönä. Topeliuksen näkemyksen mukaan venäläisen miehityshallinnon lempeys oli nimenomaan Eva Merthenin ansiota.

Carl Merthen oli kaupungin johdossa venäläismiehityksen aikana 1742 - 1743 ja hänet nimitettiin venäläisaikaisen keisarillisen hovioikeuden assessoriksi. Hän kuoli miehityksen aikana.



James Francis Edward Keith (11. kesäkuuta 1696 Inverugie, Skotlanti – 14. lokakuuta 1758 Hochkirch, Saksi) oli aatelinen ja sotamarsalkka.

Turun kuningas

Kun Ruotsin kuningas Fredrik I kuoli tällä päivämäärällä 25-3-1751 tuli Aadolf Fredrikistä Ruotsin uusi kuningas.

Fredrik I toimi Ruotsin kuninkaana vuosina 1720-1751 eli hänen aikanaan solmittiin ensin isonvihan päättänyt Uudenkaupungin rauha 30.8.1721 ja pikkuvihan päättänyt Turun rauha 7.8.1743. Rauhat olivat aika synkkiä valtakunnalle; ensin menetettiin Suuressa Pohjan sodassa Inkerinmaa, Viro, Liivinmaa, Käkisalmen läänin eteläosa ja läntinen Karjalankannas Venäjälle ja sitten vielä Hattujen sodassa koko Kymijoen itäpuolinen Vanha Suomi Haminaa ja Lappeenrantaa myöten.


Turun rauhansopimuksen yhtenä ehtona oli juuri Aadolf Fredrikin valitseminen Ruotsin kruununprinssiksi ja vihdoin kuninkaaksi vuosiksi 1751-1771.
Aadolf Fredrik teki kesällä 1752 matkan Suomeen. Hän oli siten ensimmäinen Ruotsin kuningas yli 120 vuoteen, joka vieraili Suomessa. Suomalaiset suhtautuivat kuninkaan vierailuun suurella innolla. Esimerkiksi Himangalla pystytettiin kivinen muistomerkki sille paikalle, jossa kuningas suvaitsi syödä lounastaan. Degerbyn kaupunki puolestaan muutti nimensä Loviisaksi, kuningatar Loviisa Ulriikan kunniaksi. Kuningas kävi matkallaan myös katselemassa Suomenlinnan rakennustöiden edistymistä.

Suomenlinnan Kuninkaanportti rakennettiin juuri sille paikalle, jossa Aadolf Fredrik nousi maihin vuonna 1752.
Turun rauhansopimuksen 1743 ehtoihin kuului, että Aadolf Fredrik valittiin Ruotsin kruununprinssiksi.

Toki Turun Suomella oli ollut omia kuninkaita jo aikaisemminkin. Esim. kun Olaus Magnus julkisti Venetsiassa 1539 ensimmäisen Pohjoismaita kuvaavan kartan Carta marina eli Carta gothica oli siinä mukana myös Finningia Muinainen Kuningaskunta.



Kartan latinankielinen otsikko on CARTA MARINA ET DESCRIPTIO SEPTEMTRIONALIVM ERRARVM AC MIRABILIVM RERVM IN EIS CONTENTARVM DILIGENTISSIME ELABORATA ANNO DNI 1539 (suomeksi:Merikartta ja kuvaus pohjoisista maista sekä niissä olevista ihmeellisistä asioista, mitä suurimmalla huolellisuudella valmistettu Herran vuonna 1539).

Kartan kuvaamasta Suomesta löytyy runsaasti todellisiin paikkoihin yhdistettäviä nimiä. Rannikot on kuvattu paljon sisämaata tarkemmin. Kartassa on myös paljon tulkinnanvaraisuutta, joka on kiinnostanut tutkijoita.

Länsi-Suomessa on teksti: Finlandia-Vel-Finningia Olim Regnum ("Finningia Muinainen Kuningaskunta"), joka saattaa viitata saagojen käsityksiin suomalaisista kuninkaista. Nykyisin huonosti tunnetuista tarujen kuvaamista maista ja kansoista löytyvät kartalta muiden muassa Bjarmia, pirkkalaiset ja kveenit.


Rauhassa täällä
Turussa 7-8 2013
Simo Tuomola

Dominicus

Tänään 6-8 tulee kuluneeksi tasavuosia munkki Dominicuksen kuolemasta:

1221 – Dominicus, italialaissyntyinen munkki (dominikaanisääntökunnan perustaja) (s. n. 1170).


Viimeisinä elinvuosinaan Dominicus oli jo sairas. Bolognaan Dominicus oli saapunut 21.joulukuuta vuonna 1218. Dominicus kuoli keskipäivällä 6.elokuuta vuonna 1221 noin 50-51 vuoden iässä. Dominicus kanonisoitiin 13.heinäkuuta vuonna 1234.
 
Samana vuonna 1221 kun Pyhä Dominicus Guzman kuolee:

Paavi antoi Suomen piispalle oikeuden käyttää talouspakotteita pakanoiden käännyttämiseksi. Suomen piispa, Episcopus Finlandensis mainitaan ensimmäisen kerran asiakirjoissa. Paavi Honorius III kieltää kirjeessään kaupanteon Itämerellä Novgorodin kanssa. Paavi kehottaa myös Turun piispa Tuomasta uhkaamasta kirkonkirouksella niitä, jotka uhmaavat kauppakieltoa itään.

Tuomas (k. 1248) oli Suomen kolmas varsinainen katolinen piispa eli Suomen piispa. Hän hoiti virkaa noin vuosina 1234–1245. Hän oli mahdollisesti englantilaissyntyinen dominikaanimunkki.
Piispa Tuomas on ensimmäinen Suomen piispa, joka mainitaan nimeltä asiakirjassa ja jolta on säilynyt hänen itse laatimansa asiakirja. Kaksi hänen edeltäjäänsä mainitaan tosin nimettöminä paavi Innocentius III:n bullassa "Ex tuarum", joka on päivätty 30. lokakuuta 1209.

Vuodelta 1241 on säilynyt Ruotsin kaikkien piispojen luettelo, eikä Suomen piispaa mainita siinä. Tämä on tulkittu siten, että Tuomas olisi ollut suoraan paaville alistettu piispa.

Piispa Tuomas mainitaan usein myös yhtenä Ruotsin vuonna 1240 suorittaman epäonnisen Novgorodia vastaan suuntautuneen sotaretken "arkkitehdeista". Tämä on historiantutkijoiden päättelyä, jonka perustana on venäläisten kronikoiden maininta, jonka mukaan ruotsalaisten rinnalla tuolloin taisteli myös norjalaisia sekä suumeja (varsinaissuomalaisia?) ja jäämejä (hämäläisiä?).
Piispa Tuomas erosi virastaan 1245 ja vetäytyi Gotlantiin, missä hän kuoli vuonna 1248.

Dominicus (noin 1170 – 6. elokuuta 1221 Bolognassa) perusti saarnaajaveljestön eli dominikaanisääntökunnan. Dominicus kanonisoitiin 13. heinäkuuta 1234. Dominicuksen juhlaa vietetään 8. elokuuta.
Itämeren alueelle dominikaanit saapuivat jo varhain. Säilyneet lähteet osoittavat dominikaanien yhteyksistä Turun hiippakuntaan jo 1200-luvun alkupuolelta alkaen. Dominikaanien liturgia oli merkittävä myös hiippakunnan kirkollisen elämän kannalta koko keskiajan.


Pyhä Dominicus. Vanhin tunnettu kuva, tuntematon tekijä, 14. vuosisata (Pyhän Dominicuksen basilika, Bologna, Italia).

Pohjoismaihin dominikaanit saapuivat jo vuonna 1222. Suomessa dominikaaneilla oli keskiajalla kaksi konventtia, Turussa ja Viipurissa. Jo varhain dominikaaneilla oli merkittävä vaikutus Suomen kirkon liturgian historian kannalta. Veljeskunnan puku on valkoinen, viitta ja päähine mustat. Tämän vuoksi heistä käytettiin myös nimitystä "mustat veljet". Turusta löytyykin vielä Lyypekinmäeltä Pyhän Olavin dominikaaniluostarin muistona mm. Mustainveljestenkuja.

Turun dominikaaniluostari kuului Visbyn ja Tallinnan kanssa ns. merikonventtien ryhmään, joka puolestaan kuului Dacian provinssin piiriin. Se taas oli monikansallinen, monen eri valtakunnan osien kokonaisuus; Visby ja Turku kuuluivat Ruotsiin ja Tallinna Tanskaan. Myöhemmin perustettu Viipurin konventti liittyi merikonventtien ryhmään 1392.

Näin Turku oli osa idän ja lännen taistelua paitsi uskontojen leviämisen kesken, myös taloudesta ja piispa Tuomas oli tässä kuviossa Suomen ensimmäinen sotilaspoliitikko, joka saarnasi tässä taistelussa risti toisessa, miekka toisessa kädessä.

Kun novgorodilainen laivasto purjehti 1227 ruhtinas Jaroslavin johdolla hämäläisten maahan käännyttämään karjalaisia kreikkalaiskatoliseen uskoon, lähetettiin 1228 piispa Tuomaan johdolla 2000-miehinen suomalaisjoukko kostoretkelle.

Turku oli tässä kostotapahtumien ketjussa mukana vähän samaan tapaan kuin aiemmin ns. Sigtunan tuhossa.

Sigtunan tuho oli tapahtuma kesällä 1187, jolloin Sigtunan kaupunkiin Keski-Ruotsiin tehtiin meren takaa yllätyshyökkäys, jonka yhteydessä Uppsalan arkkipiispa sai surmansa.


THa loth konung erik ouer alt sith rike
bade riddare ok riddare like
Swa ok bönder oc tiänistomen
swa som herra plägha oc än
at sighia synom mannom til
taghar han eth örlogh driwa wil
Swa bödh han them til hedith land


Silloin käski kuningas Erik koko valtakuntaansa,
sekä ritareita että ritarien vertaisia,
niin talonpoikia kuin virkamiehiä,
kuten herrain tapana on,
sanomaan miehilleen,
että hän tahtoi sotaan lähdettävän;
niin käski hän heitä pakanamaalle

Erikin kronikka (Erikskrömikan) Ruotsin valtakunnan varhaisin historianteos. Se on myös vanhin säilynyt ruotsalaisten tekemäksi ja ruotsikieliseksi mainittu tunnettu kirjallinen tuotos.

1300-luvun alussa kirjoitettu Eerikinkronikka ilmoittaa Sigtunan hävittäjien olleen karjalaisia, kun taas eräät muut keskiaikaiset lähteet puhuvat epämääräisemmin "pakanoista". Eerikinkronikka kuvaa tapahtumia seuraavalla tavalla:

"He [karjalaiset] purjehtivat mereltä ylävirtaan Mälarille oli tyyni, sade tai myrsky, salaa tulivat Ruotsin saaristoon. Kerran heille tuli sellainen halu että he polttivat Sigtunan, ja niin he polttivat sen perustuksiaan myöten ettei kaupunki ole vieläkään ole toipunut. Jon arkkipiispakin sai siellä surmansa, ja siitä monet pakanat saivat iloita, että kristityt sellaiseen ahdinkoon joutuivat, siitä karjalaisten ja venäläisten maa iloitsi."

On mahdotonta sanoa, pitääkö Eerikinkronikan tieto paikkansa vai ei. Suomessa elää vahva mielikuva siitä, että Sigtunan tuhosi "suomalainen" sotajoukko.

Otaksuttavasti Olavi Sylikuninkaan tai hänen isänsä Eerik Voittoisan 900-luvun lopulla tai vuoden 1000 tienoilla perustama Sigtuna on Lundin ohella Ruotsin kaupungeista vanhin. Huomattavia rakennuksia ovat Pyhän Pietarin kirkon (piispankirkon) ja Pyhän Olavin kirkon rauniot (1100-luvulta) sekä vuonna 1237 perustetun dominikaaniluostarin yhteyteen vuonna 1255 valmistunut Pyhän Marian kirkko. Ruotsin (Sveanmaan) ensimmäinen piispanistuin oli Sigtunassa noin vuosina 1060–1130. Myöhemmin se siirrettiin Upsalaan. Kaupungissa ja sen läheisyydessä on merkittäviä muinaisjäännöksiä ja museoita.

Vuonna 1178 karjalaiset merisissit tekivät hävitysretken Lounais-Suomeen vieden kristittyjen johtajan Rudolfin mukanaan surmaten tämän. 1187 vastaavasti itämerensuomalaiset viikingit hävittivät Sigtunan venäläisten yllyttämänä.

1191 tanskalaiset tekivät hävitysretken Suomeen kuningas Knuutin johdolla ja 1198 karjalaiset ja novgorodilaiset polttavat Koroisten Turun. Sigtunan hävitykseen osallistuneet olivat käyttäneet paluumatkallaan Turkua talven yli turvapaikkanaan ja siksi se lähimpänä kohteena oli myös otollinen kostokohde.



Koroisten niemelle rakennettiin vuoden 1220 jälkeen hirsistä piispankirkko, johon 1250-luvulla lisättiin muurattu kuori.


Koroisten risti ja kirkon rauniot Koroistenniemellä.

Taistelun melskeessä
Turussa 6-8 2013
Simo Tuomola

Kuuntytär

Tällä päivämäärällä 5-8 historian tapahtumista löytyy tieto, että

 1654 – Tulipalo tuhosi kolme neljäsosaa Helsingistä.

 ja syntyneiden listalta mm.

1787 – John Jacob von Julin, suomalainen vuorineuvos (k. 1853)



Mutta me selaamme tällä kertaa Turun linnan historian sivuja ja löydämme päivämäärältä 5-8 merkinnän, joka liittyy kuninkaallisiin:

Eerik XIV ja Kaarina Maununtytär olivat aikoinaan Turun linnassa myös vankeina. Vangit saapuivat linnaan 15. heinäkuuta 1570 ja lähtivät 5. elokuuta 1571. Kaarina tuli uudelleen Turkuun henäkuussa 1573 ja Eerikin kuoleman (26.7. 1577) jälkeen 1.6. 1577 Kaarina seurueineen siirtyi Liuksialaan. Kaarina oli 20-vuotias tullessaan ensimmäisen kerran Turkuun ja Eerik oli 48 v.


Kaarina Maununtytär (syntymänimeltään Karin Månsdotter) (6. marraskuuta 1550 – 13. syyskuuta 1612) oli Ruotsin kuninkaan Eerik XIV:n puoliso. Hän oli myös Ruotsin kuningattarena hetken aikaa vuonna 1568.




Juhana III ei tuntenut oloaan turvalliseksi vanhimman veljen perheen kasvaessa eikä edes tämän eläessä, joten kesäkuussa 1573 Eerik XIV ja hänen puolisonsa erotettiin toisistaan. Entinen kuningas sai virua vankina Västeråsissa, Kaarina Maununtytär ja elossa olevat lapset vietiin Turkuun.

Kaarina Maununtyttären elämästä Turussa 1573 - 1577 tiedetään vähän, sillä Turun linnan tilit eivät juuri kerro mitään hänestä. Eerik XIV:n tuskat päättyivät helmikuussa 1577 Örbyhusissa, 1900-luvun ruumiinavauksen mukaan arsenikkikuolemaan.

Ruotsin entinen kuningatar oli vasta 26-vuotias menetettyään puolisonsa ja kolme lastaan sekä päästessään Sigrid-tyttärensä kanssa vapaaksi. Juhana III turvasi hänen tulevaisuutensa läänittämällä "rakkaalle rouva Kaarina Maununtyttärelle, velivainajamme kuningas Eerikin leskelle" 20.3.1577 Ylä-Satakunnasta Kangasalta Liuksialan kuninkaankartanon siihen kuuluvine 26 verotaloineen.

Kesäkuun 1. päivänä 1577 Kaarina Maununtytär ja hänen tyttärensä sekä parinkymmenen hengen seurue ynnä kolme pappia, neljä teiniä ja neljä aseistettua miestä lähtivät Turusta. Neljä vuotta myöhemmin hän sai Liuksialan eliniäkseen, ei ainoastaan toistaiseksi. Kaarina Maununtytär eli Liuksialassa 33 vuotta ja hoiti kartanoaan menestyksellisesti niin, että siitä tuli Suomen tuottoisimpia maatiloja.



Liuksialan kartano vuonna 1910.

Liuksialan kartano on Kangasalla sijaitseva kartano. Kartanon alueella on ollut Kangasalan ensimmäinen kirkkorakennus ja nykyään siellä on samalle paikalle vuonna 1930 rakennettu kappeli.

Ruotsin kuningatar Kaarina Maununtytär asui Kangasalla Liuksialan kuninkaankartanossa miehensä Ruotsin kuninkaan Eerik XIV:n kuoltua vuodesta 1577 lähtien. Hänen jälkeensä kartano siirtyi Creutz-suvulle, sekä vuodesta 1821 Meurman-suvulle, jolle kartano kuuluu edelleen.



Kaarinan elämä sammui 13.9.1612 kotona Liuksialassa, ja hänet haudattiin 21.3.1613 Turun tuomiokirkkoon. Hautajaisissa luettiin Johannes Petri Parginsulanus -nimisen henkilön laatima Epicedion eli sururuno ja Grafscrift eli hautakirjoitus.

Eerik XIV:n ja Kaarina Maununtyttären haudat ovat eri maissa, satojen kilometrien päässä toisistaan. Eerik XIV haudattiin 1500-luvulla vaatimattomasti Västeråsin tuomiokirkon lattian alle, mutta Kustaa III teetti hänelle komean sarkofagin ja siirrätti sen päälle Juhana III:n haudan arvonmerkit.

Kaarina Maununtyttären hautaa ryhdyttiin kohentamaan 1860-luvulla. Hänetkin nostettiin kirkon lattian alta Tottien kappelista, josta arkku oli vielä tunnistettavissa. Muistomerkkikomitea keräsi Z. Topeliuksen lehtikirjoituksen avustamana yli 10 000 markkaa ja teetti mustan marmorisarkofagin.


Hautamuistomerkki Turun tuomiokirkossa.

"Tässä haudassa on hänen tuhkansa, joka oli muinoin ensimmäisten joukossa säätyyn, hyveisiin ja onneen nähden ylistetty, Katariinan, Liuksialan valtiattaren, jolle Eerik XIV, svealaisten ja goottien kuningas soi kunnian olla kumppanina kuninkaallisessa aviovuoteessa.

Sen jälkeen hän vietti leskeysaikansa rauhassa aina elämänsä 63:een vuoteen saakka tavoiltaan ylistettynä, hurskaana ja viattomana Liuksialan kartanossa. Hän kuoli uudistetun pelastuksen vuotena 1612. Lisäksi hänen kuninkaallisesta aviovuoteesta laillisesti saamansa tyttären, rouva Sigridin (tuhka), joka oli mitä kuuluisimman herra Henrik Tottin puoliso ja hyvin suuren sankarin Åke Tottin synnyttäjä, minkä osoittaa seikkaperäisemmin vastakkaiselle puolelle asetettu taulu.

Herran vuonna 1678 mitä loistavin Ruotsin valtakunnan drotsi, kreivi Pietari Brahe huolehti tämä epitafin teettämisestä mitä kuuluisimman kreivitär rouva Christina Brahen nimissä ja varoilla, joka oli syntyään Wisingsborgin vapaaherratar, Skoftebyn, Eksholmsundin ja Lehalslähnin läänin valtiatar. Samalla hän lahjoitti tälle Turun seurakunnan katedraadille tuhat riikintaalaria."

Kruunupäissään
Turussa 5-8 2013
Simo Tuomola

Kagaali

Tänään 4-8 tulee kuluneeksi tasavuosia valkoisen Suomen hovirunoilijaksi nimetyn Turun yliopiston rehtorin Veikko Antero Koskenniemen kuolemasta 1962. Hänen hautansa löytyy Vanhan hautausmaan Kappelikujan varrelta V.5.3.11.163a, hautareliefinä Jussi Vikaisen muotoilema matkasauva ja käsi -aihe.

1962 – V. A. Koskenniemi, oululainen runoilija (”Finlandia”) (s. 1885)

Koskenniemi oli kotoisin Oulusta ja opiskeli Helsingin yliopistossa, josta valmistui maisteriksi 1907. Vuoteen 1921 Koskenniemi toimi kriitikkona ja vapaana kirjoittajana. Vuonna 1921 hän sai kotimaisen ja yleisen kirjallisuushistorian professuurin Turun yliopistosta, jonka rehtorina hän toimi 1924–1932.

Yliopistollinen opetus tuli takaisin Turkuun vuonna 1917, kun kaupunkiin perustettiin ruotsinkielinen Åbo Akademi. Nykyinen Turun yliopisto perustettiin vuonna 1920 Turun Suomalaisen Yliopistoseuran toimesta suomenkieliseksi monialayliopistoksi ruotsinkielisen Åbo Akademin ja kaksikielisen Helsingin yliopiston rinnalle.

Yliopiston alkuaikoja leimasi vahva suomalaiskansallinen henki, ja se toimikin aluksi nimellä Turun Suomalainen Yliopisto. Yliopiston tunnuslause "Vapaan kansan lahja vapaalle tieteelle" kuvaa itsenäisyyden alkuajan aatetta ja 22 040 vapaaehtoista lahjoittajaa, jotka mahdollistivat yliopiston perustamisen.




Turun yliopisto aloitti toimintansa entisen Hotelli Phoenix'n rakennuksessa Kauppatorin laidalla. Opetus alkoi 27. kesäkuuta vuonna 1922. Tuolloin yliopiston kirjoissa oli 87 opiskelijaa, ja se koostui kahdesta tiedekunnasta – humanistisesta ja matemaattis-luonnontieteellisestä.

Koskenniemen kansallismielisyys heijastui monista hänen runoistaan ja sanoituksistaan, kuten Lippulaulusta ja Finlandiasta. Koskenniemi oli aikansa suosituin suomenkielinen runoilija Eino Leinon jälkeen ja merkittävä kulttuuriauktoriteetti.

Finlandia on Jean Sibeliuksen vuonna 1899 orkesterille säveltämän sarjan Historiallisia kuvia viimeinen osa, alun perin nimeltään Suomi Herää.

Nuorsuomalaiset järjestivät mielenosoituksellisen juhlan venäläisten toteuttamaa sortopolitiikkaa vastaan lehtiensä puolesta 4. marraskuuta 1899. Tähän laadittiin suomalaiskansallinen historiallinen kuvaelma, jonka Sibelius sävelsi, Kaarlo Bergbom kuvitti ja Eino Leino sekä Jalmari Finne laativat sille tunteellisen ja kansallisen taustatekstin; Leino vastasi mm. Suomi Herää (Finlandia) -osan tekstistä.

Vaikka Finlandia-hymnin nykyiset sanat kirjoitti V. A. Koskenniemi vasta puoli vuosisataa myöhemmin, ne heijastelevat sävellyksen alkuperäistä suomalaiskansallista henkeä sortovallan vastaisessa taistelussa. Sibelius ei tarkoittanut teosta laulettavaksi, mutta sille tehtiin alusta asti sanoituksia, eikä Sibelius vastustanut tätä. Omat sanansa Finlandiaan on kirjoittanut Wäinö Sola.




FINLANDIA-HYMNI
Music: J. Sibelius
Lyrics: V.A. Koskenniemi


Oi Suomi, katso, sinun päiväs' koittaa,
yön uhka karkoitettu on jo pois,
ja aamun kiuru kirkkaudessa soittaa
kuin itse taivahan kansi sois'.
Yön vallat aamun valkeus jo voittaa,
sun päiväs' koittaa, oi synnyinmaa.
Oi nouse, Suomi, nosta korkealle
pääs' seppelöimä suurten muistojen,
oi nouse, Suomi, näytit maailmalle
sa että karkoitit orjuuden
ja ettet taipunut sa sorron alle,
on aamus' alkanut, synnyinmaa.

Päivämäärällä 4-11

1899 – Jean Sibeliuksen säveltämä Finlandia sai kantaesityksensä Ruotsalaisessa teatterissa Helsingissä. Mestari itse johti esityksen.

Finlandia on Jean Sibeliuksen vuonna 1899 orkesterille säveltämän sarjan Historiallisia kuvia viimeinen osa, alun perin nimeltään Suomi Herää.

Nuorsuomalaiset järjestivät mielenosoituksellisen juhlan venäläisten toteuttamaa sortopolitiikkaa vastaan lehtiensä puolesta 4. marraskuuta 1899. Tähän laadittiin suomalaiskansallinen historiallinen kuvaelma, jonka Sibelius sävelsi, Kaarlo Bergbom kuvitti ja Eino Leino sekä Jalmari Finne laativat sille tunteellisen ja kansallisen taustatekstin; Leino vastasi mm. Suomi Herää (Finlandia) -osan tekstistä.

Vaikka Finlandia-hymnin nykyiset sanat kirjoitti Turussa V. A. Koskenniemi vasta puoli vuosisataa myöhemmin, ne heijastelevat sävellyksen alkuperäistä suomalaiskansallista henkeä sortovallan vastaisessa taistelussa. Sibelius ei tarkoittanut teosta laulettavaksi, mutta sille tehtiin alusta asti sanoituksia, eikä Sibelius vastustanut tätä.

Kaiken taustalla oli jo alkuvuodesta 1899 julkaistu Helmikuun manifesti ja sen synnyttämät tunnelmat maassa:

15. helmikuuta – Helmikuun manifesti – ensimmäinen sortokausi alkoi Suomessa.


Venäjän pyrkiessä yhtenäistämään Venäjää, erityisesti rajamaakuntia venäläistämällä, esteenä olivat Suomen autonomia ja Suomen perustuslaki, joten ne täytyi joko lakkauttaa ja tai määritellä uudestaan. Helmikuun manifestin tuoman muutoksen vuoksi voitiin Venäjällä säätää Suomea koskevia lakeja, vaikka ne olivat vastoin Suomen perustuslakia. Siten voitiin ohittaa Suomen säädyt, joiden yksimielinen päätös oli edellytyksenä perustuslakien muutoksille.

Varhain lauantaiaamuna oli Helsingin Senaatintorilla väkeä tuhansittain liikkeellä odottamassa tietoa manifestin julkaisemisesta.

Tieto manifestin julkaisemisesta otettiin vastaan kaikkialla maassamme surun, toivottomuuden ja katkeruuden tuntein vastaan. Helsingissä muotiliikkeiden ikkunoissa oli suruvaatteita, harsoja ja kankaita, kirjakauppojen ikkunoilla Suomen oikeuksia puolustavia teoksia. Erityistä huomiota herätti se, että melkein kaikki kaduilla kulkevat naiset olivat surupuvuissa. Ylioppilaiden käsissä oli suruharsot. Koko kaupunki oli hautajaistunnelmissa.

Kagaali oli ensimmäisellä sortokaudella (1899-1905) syntynyt suomalainen vastarintajärjestö. Se vastusti venäläistämistoimia ja niitä toteuttanutta valtakoneistoa, etenkin kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovia. Järjestön tärkein ase oli propaganda.


Sortovuodet eli sortokaudet olivat ajanjaksot 1899–1905 (ensimmäinen sortokausi) ja 1908–1917 (toinen sortokausi), jolloin Venäjän keisarikunta yritti venäläistää Suomea. Nimi "sortovuodet" on otettu käyttöön jälkeenpäin, ensimmäisestä sortokaudesta käytettiin nimeä routavuodet.




Hyökkäys on suomalaisen taidemaalarin Edvard Iston maalaus ja eräs tunnetuimmista suomalaisista maalauksista. Teoksessa kuvataan Venäjän kaksipäinen kotka ahdistamassa Suomi-neitoa.


Helmikuun manifesti nostatti Suomessa suuren kohun. Manifesti herätti sekä passiivista että aktiivista vastarintaa, joihin kuuluneet toimet Suuren adressin ohella tekivät ihmiset tietoisiksi perustuslaeista ja Suomen valtio-opista. Suomessa kieli ei voinut toimia kansakuntaa yhdistävänä tekijänä, mutta perustuslait saattoivat. Tämä kansallisuusaate ilmenee myös ajan taiteessa; kuten Edvard Iston tunnetussa maalauksessa Hyökkäys, jota painokuvan muodossa levitettiin ympäri Suomea.


Niin ja Finland, maailmalla sehän on:

Finland on Minnesotan osavaltiossa Yhdysvalloissa sijaitseva suomalaislähtöisten siirtolaisten perustama kylä. Kylä sijaitsee Laken piirikunnassa Minnesota State Highway 1:n varrella, noin kuuden kilometrin päässä Yläjärven rannalta. Kylä on perustettu vuonna 1895.

USS Finland (ID-4543), Yhdysvaltain laivaston alus.

Mount Finland on Etelämantereella, Kuningatar Maudin maalla sijaitseva ennen valloittamaton 2879 metriä korkea vuori. Suomalaiset Patrick "Pata" Degerman ja Pekka Holma valloittivat sen 19. marraskuuta 2006 kello 23.10.

Vuonna 2005 Norjan kuningatar Sonja avasi norjalaisen tutkimusaseman Troll. Myös Suomella ja Ruotsilla on omat tutkimusasemat Kuningatar Maudin maalla. Suomen aseman nimi on Aboa ja Ruotsin aseman Wasa. Ne muodostavat yhdessä Nordenskiöld Base Camp -tukikohdan.

Aboa on Suomen tutkimusasema Etelämantereella. Aboa rakennettiin vuonna 1988 Etelämantereelle Kuningatar Maudin maalle. Aboa sijaitsee noin 130 kilometrin päässä rannikolta Vestfjellan vuoristossa Basen-nimisellä nunatakilla eli jäätiköstä esiin työntyvällä vuorenhuipulla. Nimi Aboa on peräisin Turun latinankielisestä nimestä.


Aboilua
Turussa 4-8 2013
Simo Tuomola

Turku-ooppera

Tänään 3-8 tulee kuluneeksi tasavuosia siitä, kun Turku laulettiin Italiassa 1686 Suomen metropoliksi.

Turku piirrettiin maailmankartalle Italiassa jo 1154, kun arabimaantieteilijä al-Idrisi julkaisi maantieteellisen teoksen ja kartaston, jossa Abuwa, Turku mainitaan. Ja kun Trevisossa esitettiin Suomelle omistettu ooppera "Alfo in Finlandia"  1686 tapahtumapaikkana siinä oli juuri Turku saaristoineen.

Tuon ajan kansanoopperoissa etsittiin eksoottisia ympäristöjä ja tapahtumia - ja tässä tapauksessa ajatukset veivät kuulijat kauas pohjolan mystisiin perukoihin. Oopperan libreton kuvituskin antoi Turusta varsin omaperäisen kuvan, kunhan vaan oltiin jossakin kaukana maan äärissä.

Kun vuonna 2000 kirjoitin historiakirjan "Abo - Suomen metropoli. 1600-luku Turussa" poimi se nimensä juuri tästä Italian Trevisossa vuonna 1686 esitetystä Suomelle omistetusta oopperasta "Alfo in Finlandia", jonka tapahtumapaikkana oli Turku ja Turun saaristo; Abo, metropoli della Finlandia.

Itse asiassa Turusta kertovia 1600-luvun kansanoopperoita oli tarjolla kaksinkin kappalein; Alvilda in Abo 1678 ja Alfon kärsimykset Turussa 1686. Vain tarina, jossa amatsooninaiset taistelivat Turun saaristossa ja hääjuhlat pidettiin lopulta Turun linnassa, oli jäljellä, musiikki kateissa.

Tästä Turku-oopperasta esitettiin muutama vuosi sitten Turun linnan puitteissa myös oma versionsa ja järkevää olisikin ottaa teos kaupungin kuvaksi oopperamaailmassa ja esittää se tällä jokavuotisesti jossakin muodossaan.

Alvilda in Abo

5.–17.8.2011
Ooppera muinaisesta Turusta, Pohjolan vahvoista amatsoninaisista ja Turun linnaan sijoittuvasta kuninkaallisesta hääjuhlasta.
Italialainen Carlo Agostino Badia sävelsi vuonna 1692 oopperan, jonka tapahtumapaikkana on Suomen rannikko ja Turku - "Abo, metropoli della Finlandia". Ensimmäistä kertaa tarinan aidolla huipennuspaikalla, Turun linnan pihalla, nähtävässä oopperassa riittää suurta rakkautta, torjuttuja tunteita ja intohimoista kaipuuta.






Tässä Hannu Salmen arviointi tapahtumasta kommentteineen;

Alvilda in Abo Turun linnassa

Kävin eilen katsomassa Alvilda in Abo -oopperan, joka kuuluu Turku2011-ohjelmistoon. Luigi de Annan ja Totti Tuhkasen tutkimuksiin pohjautuva produktio nostaa esiin 1600-luvun italialaisen oopperan ja sen myyttiset käsitykset kaukaisesta pohjolasta. Suomea kuvattiin vahvojen naisten valtakuntana, mutta toisinaan amatsonien maa sijoitettiin myös muualle pohjoismaihin. Oopperoita aiheesta tehtiin useita 1600- ja 1700-luvuilla: teemaa käsitteli myös Vivaldi, mutta hänen teoksensa Alvilda, regina de Goti on tiettävästi kadonnut. Turun esitys perustuu vähemmän tunnetun säveltäjän Carlo Agostino Badian (1672-1738) oopperaan L'amazone corsara, ovvero L'Alvida, regina de' Goti, joka kantaesitettiin Innsbruckissa vuonna 1692. Venetsialaissyntyinen säveltäjä loi uransa Wienissä, ja hänen tunnetuimpia teoksiaan on ursuliinisisarille sävelletty oratorio La Fuga in Egitto, josta on myös erinomainen levytys.

 

Turun esitys perustuu siis Badian oopperaan, mutta nimensä se on saanut Giuseppe Antonio Bernabein (1649-1732) oopperasta Alvilda in Abo (kantaesitys Münchenissä 1678). Lähellä liikkuu myös tuntemattoman säveltäjän Alfo in Finlandia (1686). Näiden kolmen teoksen libretot on hiljattain julkaistu Settentrione-lehdessä, jossa on mukana myös suomennokset.

Vaikka Turun esityksessä musiikki on pääasiassa Carlo Agostino Badian ja teksti Giulio Cesare Corradin käsialaa, teosta on vahvasti muokattu: kokonaiskestoa on lyhennetty, resitatiiveja poistettu ja mukana on varmaan myös muiden säveltäjien musiikkia, jotta kokonaisuudesta on saatu tarpeeksi mehukas. Tämä on ollut tärkeä ratkaisu, ja sitä paitsi esitystilannetta varten tehdyt sovitukset ovat ehdottomasti myös 1600-luvun hengen mukaisia. Ajatus siitä, että säveltäjien teokset ovat jollakin tapaa pyhiä tai koskemattomia, on vasta paljon myöhempää perua. Vielä 1800-luvullakin oli tapana, että kapellimestari sovitti oopperakirjallisuutta käytettävissä olevien resurssien pohjalta.

 

Näin myös Turkuun on saatu toimiva barokkiooppera, joka antaa tuulahduksen 1600-luvun mielikuvituksesta nykyajan dramaattisin keinoin kuvattuna. Itse kaipasin kyllä resitatiiveja, koska ne ovat usein barokkioopperan suola, joka tekee siirtymät aarioihin vaikuttavammiksi, mutta toisaalta ratkaisu on ymmärrettävä, ja alun muutamat resitatiivit oli tietoisesti muutettu vitsikkään simultaanitulkkauksen kautta komediaksi. Tähän väliin voi todeta vielä, että Anssi Mattilan johtama Suomalainen barokkiorkesteri teki loistavaa työtä!

Pyöräillessäni kotiin yön pimeydessä pohdiskelin vielä kysymystä siitä, mitä oikein tarkoittaa se, että Alvilda in Abo on tuotu "aidolle paikalle", Turun linnaan. Oopperan alussa Tanskan kuningas Alfo raahaa Turun linnaan sieppaamansa amatsonimerirosvo Alvildan, juuri muuta paikallisuutta teoksessa ei olekaan. Voi väittää, että "aito" linna ei oikeastaan olisi tarpeen, sillä se Turku, jonne Badia ja Corradi amatsoninsa sijoittivat, oli mielikuvituksen tuotetta, imaginäärinen paikka. Meidän Turun linnaamme Badia ja Corradi eivät ajatelleet.

Toki Turun linnanpiha tarjoaa hienot puitteet barokkioopperalle, koska lavastusta ei juuri tarvita. Ohjaaja Ville Sandqvist sai yllättävän paljon irti sisäpihan nurkkauksesta. Valitettavasti oma paikkani oli aivan äärimmäisessä laidassa oikealla, ja välillä laulajat häipyivät nurkan taakse, kuolleeseen kulmaan, ja loppuillasta tuulikin vei osan laulua eri suuntaan. Kokonaisuutena Sandqvistin ohjaus oli kuitenkin erittäin onnistunut.

 

Oli varmaankin tarkoituksellista, että alku on vaudikas, ja commedia dell'arte -tyylinen huumori tempasi mukaansa. Väliajan jälkeen barokkioopperan tunnelma valtasi alaa, ja ainakin itse nautin tästä osuudesta enemmän. Laulajat suoriutuivat viilenevässä illassa erinomaisesti, erityisesti Mari Palo väkivahvana Alvildana ja Riku Pelo humoristisena Alfona. Mieleenpainuvasti lauloi niin ikään Jussi Merikanto Deliona, ja Irenan (Anneliina Koskinen) ja Delion duetto oli illan kohokohtia. Ernandon roolissa Sören Lillkung sai panna parastaan joutuessaan laulamaan pää alaspäin. En olekaan ennen nähnyt moista - mutta tällaista voikin kokea vain turkulaisessa amatsonioopperassa! 

 

5 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos innostavasta arviostasi.
Pari juttua. Olen vastuussa lopullisesta musiikista.
Badian alkuperäisestä opperasta tänne Turkuun jäi ehkä 50 %?? 40 ??
Kaipaamistasi resitatiiveista alkuperäisen oopperan ensimmäisessä ja toisessa näytöksessä suurin osa oli tosi huonoa. Väittäisin, että nuori säveltäjä löysi kielensä alun vasta kolmannessa.

Muiden säveltäjien musaa ei ole käytetty. Kiittelemäsi duetto Delio/Irena - olen pidentänyt sitä viulujen duetolla ja kertauksin. Kaiken kaikkiaan oopperassa ei ole ensembleja... ja niitä harvoja haluttiin säilyttää ja hmmm... lannoittaa... ;) Yhden Ritornellon, jota ei haluttu poistaa jouduin rekonstruoimaan vaan käsikirjoituksen bassostemman pohjalta. Mutta sanoma siis... mukana vain Badiaa.... muutamalla lisämausteella. Loppukuoro on omaa sovitustani ja kuulostaakin tässä ympäristössä enemmäm Mozartilta...

15. elokuuta 2011 23.26

Anonyymi kirjoitti...

Ja edellinen "Anonyymi" on siis Anssi Mattila, ;) orkan kippari ja Alvildan musiikkivastaava

15. elokuuta 2011 23.28

Hannu Salmi kirjoitti...

Kiitos kommentista - ja erinomaisesta musiikista! En tosiaan tullut ajatelleeksi, että Badia oli kantaesityksen aikaan vain 20-vuotias, nuori säveltäjä. Tärkeää kuulla myös, että mukana oli vain Badiaa. En tiedä, mistä minulle tuli sellainen käsitys, että mukana olisi voinut olla muutakin.

16. elokuuta 2011 0.37

Totti Tuhkanen kirjoitti... 

 

Oopperan ”aidosta paikasta”: heh, sadun paikkatieto on fiktiota ja faktaa. Käsiohjelmassa kerrotaan yksi sovelias päätelmä monen vihjeen pohjalta.

Kaikkien Alvilda-oopperoiden lähtökohta on Ventura Terzagon Alvilda in Abo -libretto vuodelta 1678. Badian säveltämä G.C. Corradin (1688) teksti on siitä lyhennelmä ja jättää kertomatta monia amatsonisaagaan liittyneitä taustatietoja. Kun Terzagon Alvildassa on 10 nimiroolia, 6 jumalhahmoa ja vielä kuorokohtauksissa viljalti hovipoikia, aseseppiä, sotilaita ja amatsoneja, Corradin L’Amazzone corsarassa on vain 7 nimiroolia ja tanssikohtauksissa hieman ”juhlivaa kansaa ja sotilaita”.

Corradin version rinnalle asettuvan Alfo in Finlandian (1686) saatesanoissa perustellaan lyhentämistarvetta: ”Jotta se on saatu soveliaaksi nykypäivän käytäntöön ja sovitetuksi henkilöhahmojen määrään, on ollut välttämätöntä lyhentää sitä joiltakin osin, tehdä siihen joitakin muutoksia ja lisätä siihen runsaasti aarioita. … Ota myös huomioon, että draama esitetään sellaisen paikan ahtaissa oloissa, joissa hädin tuskin pystyy liikkumaan näyttämötyöskentelystä puhumattakaan.”

Badia sävelsi oopperansa pienen hoviseurueen kavaljeerien ja daamien – siis harrastelijoiden – esitettäväksi, joten toteutuksella oli myös muita kuin tilallisia ja henkilömäärään liittyviä rajoitteita.

Luigi de Anna kuvaa Settenrione -aikakauslehden Alvilda-numerossa laajasti oopperan roolihahmojen kirjallista genealogiaa ja liittymistä osaksi italialaista kertomaperinnettä 1500-luvulle tultaessa. Terzago ei libretossaan viittaa näihin primaareihin historiakuvauksiin vaan toteaa nojanneensa ”Isacio Pontanon teoksen Istorie Danesi 5. kirjan luvuista 36 ja 39 sekä Morisoton teoksen Centurie marittime 2. kirjan 15. luvusta lainattuihin tosiasioihin. …

Tästä alkavat todenkaltaiset tapahtumat, joista koostuu draama ALVILDA TURUSSA, Suomen metropolissa, joka tarjoaa näyttämön historiallisiin tosiasioihin pohjautuvalle sepitetylle tapahtumasarjalle.”

Kovin yksityiskohtaisia olosuhdekuvauksia satamakaupunki Turusta ei näissä yli 150 vuotta ennen Acerbin Suomen retkeä julkaistuissa teoksissa ei liene ollut, eikä siten oopperassakaan.

Terzagon Alvildan prologi sijoittuu Thessaliaan, ja 1. ja 2. näytöksen tapahtumat goottikuningas Sivardon valtaistuinsaliin, ritaritaisteluun varatulle muuripihalle ja 3. näytöksen aluksi vankityrmään Turussa. Näitä avartaa ”Laaja ranta Suomenlahdella, merellä kaksi laivastoa, goottien ja tanskalaisten.”  

Alfon näyttämöjako on sama, tarkenteella ”in extremis Finningiae, sive Finlandiae recessibus”, mikä korostaa amatsoniaiheelle ominaista etäisyyttä, äärimmäiseen periferiaan sijoittumista. Corradi pyöräyttää asetelman käänteiseksi: hänen librettonsa alkaa merenrantanäkymästä ja etenee kuninkaallisiin tiloihin ja puutarhoihin. Ja vaikka Pohjolassa ollaan, Gildeä ollaan viemässä Artemiin temppeliin! Barokkinäyttämö rakasti eksotiikkaa ja epäloogisia käänteitä.

Lienee ajeltavissa, että kuninkaallinen residenssi muureineen, tyrmineen, sotilaallisine varustuksineen ja sotilastupineen viittaa – siinä fiktiivisessä mielessä joka libretoissakin mainitaan – Turun kivilinnaan joka 1500-luvulla hetken toimi myös Bona Sforzan tyttären Katarina Jagellonican renessanssihovina. Vaihtoehtoja ei liene tarjolla? Näyttämö on tietysti vain tapettia teokselle, jonka fokus on voimakkaiden jännitteiden, tunnepurkausten ja naisen mahdollisuuksien kuvaamisessa.

Kiinnostavaa oli huomata, että myös Corradin L’Atanagilda regina di Gottia -oopperan (1688) libretossa on viittaus Turkuun: ”avvenen che ad Abo […] nacquero due bambine” eli ”samaan aikaan Turussa syntyi kaksi tyttölasta…” Kun paikkatietoja ei oopperoista ole perinteisesti tutkittu, vasta tuleva tutkimus näyttää, miten monin tavoin on kotikaupunkimme barokkioopperan maailmankartalle päässyt!

- Totti

20. elokuuta 2011 15.05

Hannu Salmi kirjoitti...

Kiitos, Totti, kommentista ja hienoista teksteistä käsiohjelmassa ja Settentrionessa! Oma näkökulmani tulee 1800-luvun oopperan harrastuksesta, mutta tuntuu, että juuri oopperan ja draaman paikkatiedossa - tilallisessa mielikuvituksessa - olisi paljon tutkittavaa. Suomeen liittyvistä viittauksissa myöhemmässä oopperassa tulee mieleen Giacomo Meyerbeerin Pohjantähti. Kun Topelius näki oopperan Dresdenissä, hän oli liikuttunut, kun lavalla nähtiin Jääsken kansallispukuja!

20. elokuuta 2011 15.36 

 

 

OopperaTurussa

3-8 2013

Simo Tuomola

 

Wulfstan of Hedeby

Palataanpas vähän vielä näihin kauppamies Wulfstanin tutkimusmatkoihin Suomenlahdelle saakka. Niiden kohde oli tutkia, että mistä niitä perhanan tanskalaisia viikinkejä oikein Alfred Suuren maita kiusaamaan riittää, ja kohde myös löytyi.

Tanskalaiset viikingit sitten varmemmin kokivat Alfred Suuren kehittämän turvalinnakkeiden eli burhien tehokkuuden heidän hyökkäyksiään estämässä ja toivat ainakin sen idean Suomenlahden piiriin, ehkä jopa Turun syntysijoille saakka.

Wulfstan

of Hedeby

Wulfstan of Hedeby (Latin Haithabu) was a late 9th century traveller and trader. His travel accounts, as well as those of another trader, Ohthere, were included in Alfred the Great's translation of Orosius' Histories. It is unclear if Wulfstan was English or indeed if he was from Hedeby, in todays northern Germany near the city of Schleswig.

Hedeby (Danish pronunciation: [ˈheːðəby], Old Norse Heiðabýr, from heiðr = heathland, and býr = yard, thus "heath yard"), mentioned by Alfred the Great as aet Haethe (at the heath), in German Haddeby and Haithabu, a modern spelling of the runic Heiðabý(r) was an important trading settlement in the Danish-northern German borderland during the Viking Age. It flourished from the 8th to the 11th centuries.


According to this account, Wulfstan undertook a journey by sea from Hedeby to the trading center of Truso around the year 880. He names the lands the coasts he passes.


Location of Druzno Lake.

Truso, situated on Lake Druzno, was an Old Prussian (Pomesanian) town near the Baltic Sea just east of the Vistula River. It was one of the trading posts on the Amber Road, and is thought to be the antecedent of the city of Elbląg (Elbing). In the words of Marija Gimbutas, "the name of the town is the earliest known historically in the Baltic Sea area". The main goods of Truso were amber, furs, and slaves.

"Wulfstan said that he went from Haethum to Truso in seven days and nights, and that the ship was running under sail all the way. Weonodland was on his right, and Langland, Laeland, Falster, and Sconey, on his left, all which land is subject to Denmark. "Then on our left we had the land of the Burgundians, who have a king to themselves. Then, after the land of the Burgundians, we had on our left the lands that have been called from the earliest times Blekingey, and Meore, and Eowland, and Gotland, all which territory is subject to the Sweons; and Weonodland (= the land of the Wends) was all the way on our right, as far as Weissel-mouth."

This may be the earliest recorded use of the word "Denmark" (or "Danemearcan").

Toinen merkittävä tuon ajan matkailija oli Othere:

Ohthere of Hålogaland (Norwegian: Ottar fra Hålogaland) was a Viking adventurer from Hålogaland. Around 890 AD he travelled to England, where Alfred the Great, king of Wessex, had his tales written down.

Ohthere reported that he lived "north-most of all the Northmen", and that "no-one [lived] to the north of him". He spoke of his travels north to the White Sea, and south to Denmark and England, describing his route.

He also spoke of Sweoland, the Sami people (Finnas), and of two peoples called the "Cwenas" living in Cwena land and the "Beormas". 

Ohthere reported that the Beormas spoke a language related to that of the Sami people, and lived in an area of the White Sea region. This is marked on the accompanying map as "Bjarmland", and has been seen by some as a reference to people of the Old Permic culture.



"Ottars reise" - a modern map, annotated in Norwegian, showing Ohthere's reported travels.
Ohthere's story is the earliest known written source for the terms "Norway" (Norðweg) and "Denmark" (Denamearc). The regular opinion is that the place where Ohthere lived was somewhere in the Malangen-area of southern Troms.

Matkalla jossain
Turussa 3-8 2013
Simo Tuomola