Auringolle

Tänään 5-2 tulee kuluneeksi tasavuosia kansallisrunoilijamme Johan Ludvig Runebergin syntymästä Pietarsaaressa 1804.

1804 – Johan Ludvig Runeberg, Suomen kansallisrunoilija (k. 1877)

Johan Ludvig Runeberg (5. helmikuuta 1804 Pietarsaari – 6. toukokuuta 1877 Porvoo) oli suomenruotsalainen runoilija, kirjailija ja toimittaja, jonka tuotanto on hyvin isänmaallista. Hän on ollut arvostettu myös Ruotsissa ja hänen tuotantonsa vaikutti suuresti koko ruotsinkieliseen kirjallisuuteen. Runebergiä pidetään Suomen kansallisrunoilijana, johon asemaan hän nousi jo elinaikanaan.

 
 J. L. Runeberg vuonna 1948 julkaistussa muistopostimerkissä - 15 markan arvoinen mies.

Runeberg suoritti ylioppilastutkinnon Turussa 1822 ja aloitti seuraavana vuonna Turun akatemiassa filosofian opinnot. Hän liittyi Pohjalaiseen osakuntaan. Opiskeluaikana hänen ystäväpiiriinsä kuului muita pohjalaisia, kuten Johan Jakob Nervander, J. V. Snellman ja uusimaalainen Elias Lönnrot. Runeberg valmistui filosofian kandidaatiksi heinäkuussa 1827.

Kun maamme ensimmäinen säästöpankki avasi ovensa Turussa 4.1.1823 ilmoittautuivat pojat heti pankin asiakkaiksi - lainapuolelle.

Sisään saatiin odotusten mukaisesti pikkusummia ja vastaavasti antolainaus oli sen mukaista. Lainansaajien nimilistalta löytyy tuttuja nimiä, kuten J.J. Nervander (200 ruplaa), J-L.Runeberg (300 ruplaa) ja J.V.Snellman (200 pankinruplaa).


Opiskelurahoja hän ansaitsi myös  kotiopettajana Saarijärvellä ja Ruovedellä. Ensin mainitun paikkakunnan innoittamana syntyi 1830 hänen esikoiskokoelmassaan julkaistu runo Saarijärven Paavo (Bonden Paavo).

 Runebergin ensimmäinen julkaistu runo oli Åbo Tidningar -lehdessä 1826 ilmestynyt Auringolle (Till solen).

Kesällä 1827 Runeberg asui arkkipiispa Jakob Tengströmin virkatalossa Paraisilla, missä hän opetti lapsia. Siellä hän tapasi Fredrika Tengströmin, jonka setä arkkipiispa oli. Fredrika ja Johan menivät naimisiin tammikuussa 1831.

Turun palo syyskuun 4.-5. 1827 karkoitti Runebergin kaupungista ja mies pakeni 1828 Helsinkiin. Siellä perustettiin 1832 Helsingfors Morgonblad -lehti, jonka ensimmäinen toimittaja Runeberg oli.

Helsingin-vuosinaan Runeberg asui useissa eri osoitteissa eri puolilla kaupunkia. Alkuvuonna 1837 Runeberg sai Porvoon kymnaasin roomalaisen kirjallisuuden lehtorin viran ja perhe muutti pysyvästi Porvooseen.

Opettajanuransa ohella hän toimitti Borgå Tidning -lehteä vuosina 1838–39. Runeberg toimi opettajana aina eläkkeelle siirtymiseensä asti vuonna 1857 ja keskittyi sen jälkeen kirjoittamiseen. Hän halvaantui vuonna 1863 saatuaan metsästysretkellä aivoverenvuodon ja vietti loppuelämänsä pääasiassa vuodepotilaana. Runeberg sai professorin arvon 1844.

 
 Albert Edelfelt: Sven Dufva.

Vänrikki Stoolin tarinat (ruots. Fänrik Ståls sägner, uusimmassa suomennoksessa Vänrikki Stålin tarinat) on Suomen kansallisrunoilija Johan Ludvig Runebergin kirjoittama laaja runoteos, joka ilmestyi ruotsinkielisenä kahdessa osassa vuosina 1848 ja 1860. Runot kertovat vuosina 1808–1809 käydystä Suomen sodasta, joka oli Ruotsin Venäjää vastaan käymä tappiollinen puolustussota.

Runeberg tekee eeppisissä sankariballadeissaan kunniaa sekä todellisille upseereille että keksityille suomalaisille kansanmiehille, jotka velvollisuudentuntoisesti puolustivat isänmaataan. Teos ilmensi ja voimisti suomalaisen kansallistunteen heräämistä 1840-luvulla. Se on Runebergin päätyö ja Suomen kirjallisuuden historian keskeisimpiä ja luetuimpia teoksia.

Vänrikki Stoolin tarinat koostuu kahdesta osasta, joista kummassakin on seitsemäntoista runoa. 1880-luvulla teokseen lisättiin vielä yksi runo, Viapori (Sveaborg), jonka Runeberg oli kirjoittanut sitä varten mutta jättänyt pois sen ensipainoksista; nykyisessä asussaan kokoelmassa on siis 35 runoa.

Suurin osa Vänrikki Stoolin tarinoiden runoista kertoo joko todellisista tai keksityistä Suomen sodan sotasankareista. Kaikkiaan 22 historiallista henkilöä on saanut kokoelmaan nimikkorunon.

Heistä valtaosa eli 19 on Ruotsin armeijan upseereita: tässä joukossa on sekä korkeinta sodanjohtoa, kuten ylipäällikkö Klingspor, Viaporin komendantti Cronstedt ja kenraalit Adlercreutz, von Döbeln ja Sandels, että myös alempaa upseeristoa. Nimikkorunot ovat saaneet myös Ruotsin kuningas Kustaa IV Aadolf, maaherra Olof Wibelius sekä jopa yksi vihollissotilas, ritarillisuudestaan tunnettu Venäjän armeijan kenraali Jakov Petrovitš Kulnev.


 Jep jep, tänään liputetaan Suomen kansallisrunoilija Johan Ludvig Runebergin syntymän 5.2.1804 kunniaksi. No sopiihan se, vaikka mies kirjoittikin koko tuotantonsa ruotsiksi. Runebergin ensimmäinen julkaistu runo oli Åbo Tidningar -lehdessä 1826 ilmestynyt Till solen, Auringolle. Kun Turku sitten kärähti 1827 luikki Runebergkin täältä Nervanderin, Snellmanin, Lönnrotin ja monen muun tavoin pakoon Helsinkiin.



Turku talvella 1827 muutama kuukausi Turun palon jälkeen.

Kai herran tekstit pitäisi lukeakin sitten alkuperäisessä muodossaan, tyyliin;

Färd från Åbo

Ren öppnar mot oss
fjärden en vidgad famn.
På afstånd ser jag
stranden af Runsala,
Der mellan segelgamla ekar
Nymferna vårda Choraei källa.

Frid med din aska,
skald från mitt fosterland!
Som jag, du ofta vaggat
På Auras våg,
och ofta längtat åter
Hän till din dal
och dess gröna vakter.

Mitenkäs tuon suomentelisi:

Matka Turusta

Jo meitä vastaan
veen syli aukeaa.
Jo kaukaa nään nuo
Ruissalon rantamat,
sen muinaistammistossa
nymfit vaalivat
Choreaun lähteen rauhaa.

Tomulles rauha,
laulaja Synnyinmaan!
Kuin minä, keinuit aalloilla
Auran myös,
ja usein kaipasit kai silloin
laaksosi vartion vehmaan suojaan.
Jep jep, Choreauksen lähdehän se sieltä Ruissalosta löytyy.
Runoilija Michael Choraeus kirjoitti Åbo Tidningar -lehdessä 12.8.1799 seuraavasti: 

"Ruissalo on saari, puoli peninkulmaa Turusta, missä kaikki, mikä luonnossa on ihanaa ja lumoavaa, näyttää kohdanneen yhdessä pisteessä. Suuret ja mahtavat tammilehdot herättävät synkän ja juhlallisen tunnelman. Näyttää siltä, ikäänkuin luonto olisi huvitellut luonnostelemalla suunnitelmia useihin englantilaisiin puutarhoihin, joita hän ei ole nähnyt hyväksi saattaa loppuun. Jos joku joka rakastaa kaikkea kaunista matkustelee etsimässä maalauksellisia paikkakuntia isänmaassani ja haluaa kunnioittaa käynnillään myös Suomea, ei hänen pidä unohtaa tätä paikkaa."

Michael Choraeus (1774-1806) oli runoilija H. G. Porthanin ja F. M. Franzénin kauden Turussa, nuorena kuollut juhlarunojen kirjoittaja, satiirikko ja lyyrikko, joka kirjoitti luonnonkuvauksia, elegioita, yksinkertaista laulurunoutta sekä joukon virsiä. Choraeus oli myös Turun akatemian kaunopuheisuuden dosentti ja vuodesta 1802 teologian apulainen Karlbergin sota-akatemiassa Tukholmassa. Runoilijana hän oli Franzénin vaikutuspiirissä sekä runomuodoissaan että aihevalinnoissaan.

9.2.1772 syntynyt Franz Mikael Franzén oli aikansa suosituin suomalainen runoilija 1790-luvulla. Hänen John Miltonilta vaikutteita ottanut runoelmansa Människans anlete on miehen parhaimmistoa. Ja naimisiinkin mies päätyi lopulta Michael Choraeuksen lesken kanssa, runous yhdistää you know.

Suuntautuminen pappis- ja pappilamaailmaan oli yhteydessä Franzénin 1799 solmimaan avioliittoon kokkolalaisen kauppiaantyttären Margaretha Elisabeth Roosin kanssa; vaimo kuoli jo 1806 ja jätti kolme pientä lasta. Seuraavana vuonna Franzén meni naimisiin tehtailijantyttären ja runoilija (->) Michael Choraeuksen lesken, tukholmalaissyntyisen Sofi Westerin kanssa. Vaimolle avioliitto oli jo kolmas. Avioparille syntyi yhteisiä lapsia peräti seitsemän, joista kolmas poika Nils Choraeus sai toiseksi nimekseen äitinsä toisen puolison sukunimen.

Mutta palataan vielä Runebergiin:
Kouluaikana Runeberg luki ennen kaikkea Choraeuksen runoja ja osasi useita Franzénin lauluja. Hän oli ihastunut Carl Mikael Bellmanin runouteen ja osasi kaikki Fredmanin epistolat ja useita Fredmanin lauluja ulkoa.
Carl Michael Bellman (4. helmikuuta 1740 Tukholma – 11. helmikuuta 1795 Tukholma) oli ruotsalainen runoilija ja muusikko, jota on kutsuttu myös Ruotsin kansallisrunoilijaksi.

Eli summa summarum: pitäkööt Runeberg päivänsä, mutta samalla se lippu siinä liehuu muutaman muunkin suomalaisen ja turkulaisen runoliikkeen kansallisrunoilijan kunniaksi.

Ja ettei ruotsin suomentelu liian helpoksi mene, palataan hetkeksi vielä Eerikinkronikan pariin, alkukielenä klassinen muinaisruotsi:

erik konunger var nokot swa læsper wid
haltan thz war ok hans sidh
Han storkte gerna skæll ok ræth
ok ælskade gerna sin eghin ææt
han hiolt hwsæra ok ædela sidh
ok bondom gaff han godhan friid
A alwora kunne han sik wel forsta
mz torney kunne han ey mykit vmg

Eli että Erik-kuninkaalla oli ruumiillisia vajavaisuuksia ja hän oli vakavamielinen, alamaisilleen hän kuitenkin oli hyvä kuningas, vai kuinkas se nyt olikaan. Ja kenelles se Runeberg-palkinto kuuluukaan; Kari Hotakaiselle vai. Sellainen on Ihmisen osa.

 RunoTurussa
 5-2 2014
Simo Tuomola

 

Pohjolan apostoli

Tänään 3-2 tulee kuluneeksi tasavuosia arkkipiispa Ansgarin kuolemasta Bremenissä vuonna 865.

865 – Ansgar, Hampurin-Bremenin arkkipiispa (”Pohjolan apostoli”) (s. 801)
 
Ansgar (8. syyskuuta? 801 – 3. helmikuuta 865) eli Ansgarius oli Hampurin-Bremenin arkkipiispa. Hampurin piispanistuimella oli erityinen tehtävä viedä kristinuskoa pohjoiseen ja Ansgar tuli tunnetuksi Pohjolan apostolina.

 
 Ansgar

Hänet tunnettiin Pohjolan apostolina ja Skandinavian suojeluspyhimyksenä. Frankkien kuningas Ludvig Hurskas lähetti hänet kristinuskon julistajaksi Ruotsin Birkaan 829.

Viikinkiajan huomattavana kauppapaikkana Bierkø kukoisti 700-900 luvuilla ja sen autioiduttua 900-luvun lopulla peri Bircan aseman kaupan keskuksena Sigtuna, jonka dominikaaniluostarilla oli vahvat yhteydet Turkuun.

Sigtunan tuhosta kesällä 1187 kertoo Eerikinkronikka näin;

He [karjalaiset] purjehtivat mereltä ylävirtaan Mälarille oli tyyni, sade tai myrsky, salaa tulivat Ruotsin saaristoon. Kerran heille tuli sellainen halu että he polttivat Sigtunan, ja niin he polttivat sen perustuksiaan myöten ettei kaupunki ole vieläkään ole toipunut. Jon arkkipiispakin sai siellä surmansa, ja siitä monet pakanat saivat iloita, että kristityt sellaiseen ahdinkoon joutuivat, siitä karjalaisten ja venäläisten maa iloitsi.

Merentakaisen kostohyökkäyksen tekijöistä ei ole varmaa tietoa, mutta tässäkin jäljet tuntuvat johtavan Turkuun, kun taistoa käydään ristiretkien muodossa maan hallinnasta. Kirkko pääsee alueella voitolle vasta vuonna 1229, kun Suomen piispanistuin viimein siirretään voiton merkkinä Nousiaisista Koroisiin.

Tätä aiemmin kirkko ei pystynyt tunkeutumaan Aurajokilaaksoon, joka oli pakanallisen uskon sydänseutuja. Ja vielä vauras ja järjestäytynyt sellainen. Viikinkien Idäntien myötä esim. Turusta Hämeenlinnaan johtava Hämeen Härkätie kehittyi 800-luvulla Birkan suolatieksi, jota pitkin matkasivat ihmisten lisäksi myös turkikset ja kynttilävaha, hylkeenrasva.

Tämä Turun järjestelmä ei luonnollisestikaan ollut kovin suosiollinen ulkopuolisia tunkeutujia kohtaan.

 
 Ansgar käännyttää hampurilaiset. Maalaus Hampurin kaupungintalossa.

 13-11 tuli puolestaan kuluneeksi tasavuosia paavi Pyhä Nikolaus I Suuren kuolemasta vuonna 867. Hän nimitti aikoinaan Pyhän Ansgarin lähettilääksi tänne Pohjolaan:

• 867 – Pyhä Nikolaus I Suuri, paavi

Pyhä Nikolaus I Suuri (k. 867) oli paavina 24. huhtikuuta 858 – 13. marraskuuta 867. Hän oli syntyisin Roomasta. Hän voimisti paavin auktoriteettia ja valtaa ja oli osaltaan nostamassa Rooman piispan merkitystä läntisen Euroopan kristittyjen kirkkojen johtohahmoksi. Hän nimitti myös valtakaudellaan Pyhän Ansgarin lähettilääkseen pohjoismaihin. Lisäksi hän lähetti lähetyssaarnaajat käännytystyöhön Bulgariaan. Hänen muistopäiväänsä vietetään 13. marraskuuta.



Pyhä Nikolaus I Suuri.

Ansgar (8. syyskuuta 801 – 3. helmikuuta 865) eli Ansgarius oli Hampurin-Bremenin arkkipiispa. Hampurin piispanistuimella oli erityinen tehtävä viedä kristinuskoa pohjoiseen ja Ansgar tuli tunnetuksi Pohjolan apostolina.

He tulivat syksyllä 829 monen vaivan jälkeen järvien, jokien, metsien ja korpien poikki Mälarenin rannalle, Birkan kauppapaikkaan.

Kuningas Björn otti suosiolla Ansgariuksen vastaan ja salli hänen saarnata kristinuskoa kaupungissa. Ansgarius käännytti monta ihmistä ja muiden joukossa Hergeirinkin, joka oli kuninkaan korkein neuvonantaja ja Birkan hallitusmies. Hergeir antoi rakentaa kartanoonsa kirkonkin, perimätiedon mukaan Ruotsin ensimmäisen. Puolentoista vuoden päästä Ansgarius palasi Saksaan.

Herigar, död cirka 851, var en hövitsman i Birka cirka år 830. Han ingick i Ansgars första församlig på Birka och är den förste nämnde svensken som blev kristen.

Herigar var konung Björns rådgivare och sägs ha kristnats redan vid Ansgars första besök till Sverige 829 och sedan hållit stadigt fast vid densamma. Rimbert berättar att han byggde den första kyrkan i Sverige, på sin fars gård, då biskop Gautbert hade kommit till Birka.

Björn på Håga var enligt Hervarar saga där han kallas 'Björn vid Högen' son till Erik Björnsson och regerade i Svitjod tillsammans med sin bror Anund Uppsale. Denna sagokungs historiska existens styrks av Rimbert som förtäljer att en kung Björn samregerade med sin bror Anund (Anoundus) och att de efterträtt en kung Erik.

Björn tog emot Ansgar vid sitt hov på Adelsö och gav honom tillstånd att grunda en kristen församling.

Björn II Eriksson "på Håga" av Munsöätten var en son till Erik III.
"Svearnas kung Björn" var den kung som mötte Ansgar då det var han som sänt en beskickning till den tyske kejsaren Ludvig den fromme för att utbe sig kristna förkunnare. Björn omnämns i Hervararsagan där det står att han hade sin gård 'at haugi', alltså 'vid högen'.

'Björn på Håga' kommer sig efter den gravhög som finns i Håga utanför Uppsala, en hög som är från bronsåldern och invid vilken man föreställt sig att Björn skall ha haft sin boning.



Ansgar.

Piispana Ansgarius vihki erään Gautbert-nimisen munkin, jota myös Simoniksi kutsutaan, Birkan piispaksi. Mutta piispa Simon tuli pian niin vihatuksi, että asukkaat tappoivat hänen apumiehensä ja ajoivat hänet itsensä pois valtakunnasta. Niin Ruotsista puuttui taas saarnaajia, ja kristinoppi joutui perääntymään. Hergeir pysyi kuitenkin uskossansa.

Gautbert var namnet på en missionsbiskop, utnämnd av sin släkting ärkebiskop Ebo av Reims, som sändes till Sveaväldet. Gautbert blev utnämnd 832, året efter att Ansgar hade lämnat Birka, och färdades till Birka med sin släkting Nithard. Gautbort blev med välvilja mottagen av kungen (antagligen Björn) och han byggde en kyrka.

Kun Ruotsissa oli kristinusko jo hävinnyt, eikä kukaan uskaltanut sinne lähteä uudestaan saarnaamaan. Silloin päätti vihdoin Ansgarius uudelleen lähteä Birkaan v. 853 paikkeilla. Silloinen alueen kuningas Olavi otti hänet suosiolla vastaan ja hankki käräjiltä Ansgariukselle luvan saarnata kristinoppia Ruotsissa.

Ansgarius saikin monet kääntymään, hän rakensi kirkon Birkaan, holhosi köyhiä ja orpolapsia ja lunasti vankeja. Jonkun ajan perästä palasi hän Tanskaan ja Bremeniin, ja kristinoppi tuli jälleen laiminlyödyksi Ruotsissa. Piispanistuimeltaan koetti Ansgarius yhä edistää lähetyssaarnaajien työtä pohjoismaissa.

Mutta vanhat uskonnot olivat syvälle juurtuneet skandinaavien ajatustapaan. Kun Ansgarius 865 kuoli Bremenissä, kristinusko taas perääntyi pohjolassa.


Ansgarin muistomerkki muinaisen Birkan paikalla.

Birka tai Birca oli viikinkiajan huomattava kaupunki ja kauppapaikka Ruotsissa. Birkan alkuperäinen nimi on luultavasti ollut Bierkø tai Bjärkö. Birkaa pidetään Ruotsin ensimmäisenä kaupunkina.

Birkassa on asunut enimmillään ehkä noin 700–1 000 ihmistä. Alueelta on löydetty noin 3 000 hautaa ja jäänteitä hirsiasumuksista. Birka oli aikoinaan Pohjois-Euroopan tärkeimpiä markkinapaikkoja.

Vanhat tarinat kertovat ruotsalaisten viikinkien retkeilleen usein Suomen rannikoilla. Niinpä kuningas Eerik Emundinpojan mainitaan laskeneen valtansa alle Suomen, Karjalan Viron, Kuurinmaan ja laajalti seutuja idän puolella.

Samaa kerrotaan hänen pojanpojastaan Eerik Voitollisesta, joka kuoli 900-luvun lopulla.
Birka kukoisti 700–900-luvuilla. Länsisuomalainen kulttuuri sai keskiruotsista, Birkan kautta, huomattavasti vaikutteita jo ennen viikinkiaikaa.

Mm. Aurajokilaakso oli jo tärkeä tuon ajan kauppapaikka. Tämä näkyy muunmuassa korutyypeissä ja edellyttää säännöllisen kauppareitin kaltaista kanssakäymistä.

Birka autioitui 900-luvun lopulla, kun viikinkien idänkauppa hiipui. Mälarin alueelle syntyi uusi kaupunki, Sigtuna, mutta on epäselvää, oliko tämä Birkan aseman perinyt kauppakaupunki vai pikemminkin poliittinen ja kirkollinen keskus.

Ruotsalaiset viikingit suuntasivat matkansa itään. Tämä johti Itämeren poikki Väinäjoelle ja siitä edelleen nykyiselle Venäjälle tai Suomenlahden pohjoisrannikon saaristoa pitkin Nevalle, josta edelleen Laatokalle ja Olhavajokea pitkin Sisä-Venäjälle. Venäjän suurten jokien kautta viikingit ulottivat matkansa aina Mustalle merelle ja Kreikkaan saakka, jossa näitä ns. varajageja palveli Itä-Rooman keisarin henkivartijoina. Sopiviin kohtiin vakinaisilla kulkureiteillä varajagit perustivat linnoitettuja tukikohtia.

Näin Birkan läheisyydellä on epäilemättä ollut merkittävä rooli myös muinaisen Turun alueen kehitykselle. Tai jopa toisinpäin, sillä varmaa kuitenkin on, että sekä Bírka että Eskilstuna ryöstettiin ja tuhottiin suhteellisen lyhyen ajan sisällä, ja ilmeisesti asialla olivat idästä tulleet sotajoukot.

Turun alueella oli tuolloin oma hallintokulttuurinsa, joka ilmeisesti joutui ristiriitaan Birkan alueen pyrkimysten kanssa.

Voi siis hyvinkin olla, että suomalaiset tuhosivat Ruotsin pääkaupungin kahdesti, ensin Bírkan ja sitten Eskilstúnan, ja että ruotsalaiset tietoisesti ovat vaienneet tapahtuneesta, myöhemmän historian poliittisista syistä johtuen.

Näin sitä ns. ensimmäistä ristiretkeäkään ei koskaan oikeasti ollut, oli vain jokin Ruotsista tullut avustusjoukko, joka hyväksyttiin Aurajokilaaksossa mukaan länsi-suomalaisten taisteluun karjalaisia vastaan.


Kun Ruotsin ensimmäinen kirkko näin ajoitetaan Birkan kauppapaikalle vuoteen 829, on yhteyksien vetäminen lahden toiselta puolen Aurajokilaaksoon ilmeistä. Varhais-Turku saikin juuri uutta valaistusta, kun Kaarinan Ravattulan kaivauksissa löydettiin Aurajoen rannan tuntumasta Ristimäestä Suomen vanhimman kirkon perustukset.

Kirkkorakennus on varhaiskeskiaikaisen romaanisen rakennustyylin ja esinelöytöjen perusteella ajoitettu 1100-luvulle. Rakennus on ollut pituudeltaan noin 10 metriä ja leveydeltään 6 metriä. Siinä on ollut erillinen runkohuone ja tätä kapeampi kuoriosa. Tutkimuksissa kirkon itäreunalta löydettiin myös alttarin kiviset perustukset.
 
Kaarinasta nyt löytynyt kirkollinen rakennus on Suomessa siis ajalta ennen täällä tunnettua seurakunnallista järjestäytymisvaihetta. Kirkko on todennäköisesti toiminut läheisen kylän asukkaiden yksityis- tai kyläkirkkona 1200-luvun alkupuolelle asti.

Lähettiläänä
Turussa 3-2 2014
Simo Tuomola
 

Sammalkieli

Tänään 2-2 tulee kuluneeksi tasavuosia Ruotsin kuningas Eerik Eerikinpojan kuolemasta vuonna 1250.

1250 – Eerik Eerikinpoika (”Sammalkieli”), Ruotsin kuningas (s. 1216).


Eerik XI Eerikinpoika (Sammalkieli) (Erik den läspe och halte) (1216–2. helmikuuta 1250) oli Ruotsin kuningas 1222–1229 ja 1234–1250.

 
 Eerik Eerikinpoika.

Eerik Sammalkielestä tehtiin kuningas vuonna 1222 kun Juhana Sverkerinpoika kuoli. Hän oli vielä alaikäinen ja neuvosto hallitsi hänen sijastaan.

Neuvoston johtaja Knuut Pitkä syrjäytti kolmetoistavuotiaan Eerikin ja kukisti hänet Olustran taistelussa vuonna 1229. Eerik pakeni Tanskaan. Liikanimensä "Sammalkieli" (oik. "Sammalkieli ja ontuja") Eerik on saanut jälkikäteen. Eerikinkronikan mukaan hän oli änkyttäjä ja sen lisäksi ontui.

Knuutin kuoltua vuonna 1234 Eerikistä tuli taas kuningas. Hän ilmoitti itse olevansa kolmas tämän niminen Ruotsin kuningas. Todellinen valta oli tosin Eerikin jaarlin Birgerin käsissä.

Eerik kuoli ilman perillistä vuonna 1250. Eerik kuvataan heikoksi, mutta viisaaksi hallitsijaksi, joka tunsi omat puutteensa, ja hallitsi Birgerin kautta.

Birger Maununpoika (Birger Magnusson) (n. 1200 – 21. lokakuuta 1266) tunnetaan paremmin nimellä Birger-jaarli. Birgeristä tuli Ruotsin jaarli vuonna 1248.

Ruotsin toinen ristiretki tehtiin 1300-luvulla kirjoitetun Eerikinkronikan mukaan Hämeeseen vuosina 1249–50 ruotsalaisen mahtimies Birger-jaarlin johdolla. Eerikinkronikka kertoo Birger-jaarlin olleen tällä sotaretkellä Ruotsin kuninkaan Eerik Sammalkielen kuollessa 2.2.1250. Sotaretki oli menestys, jonka seurauksena Varsinais-Suomi ja Häme liitettiin osaksi Ruotsin valtakuntaa.


Myös Lyypekin kaupunginkronikka 1340-luvulta kertoo Birger-jaarlin alistaneen Suomen Ruotsin kruunulle. Yhden tulkinnan mukaan ristiretki liittyikin Hämettä laajemman Lounais- ja Etelä-Suomessa sijaitsevan alueen liittämiseen osaksi Ruotsin valtakuntaa. Jörgen Weibull toteaa asian seuraavasti:"Todellinen Suomen valloitus pantiin alulle Birger jaarlin hallituksen aikana"


Eerikin kuoltua vuonna 1250 ilman perillistä Birgerin vanhin poika Valdemar valittiin kuninkaaksi. Koska Valdemar oli tässä vaiheessa vielä lapsi, Birger hallitsi maata hänen nimissään kuolemaansa asti. Birgerillä oli lisäksi kaksi muuta lasta, Maunu Ladonlukko ja Pentti (Bengt), josta tuli ensimmäinen Suomen herttua.

 
 Birger-jaarli. Fantasiamuotokuvassa Birger on kuvattu 1600-luvun asussa.



Birger tunnetaan Tukholman perustajana. Hän perusti kaupungin vuonna 1252. Tukholmassa Riddarholmin kirkossa on jaarlia esittävä patsas, joka on pystytetty 1884.

Paavi otti suomalaiset vuonna 1229 suojelukseensa ja kielsi kaupankäynnin novgorodilaisten kanssa, etteivät he enää hyökkäisi suomalaisten kimppuun. Näin Turku oli perustettu jo ennen Tukholmaa.

Valdemar Birgerinpoika (1240–26. joulukuuta 1302) oli Ruotsin kuningas 1250–1275. Hänen isänsä oli Birger-jaarli, jolla oli todellinen valta Valdemarin vielä ollessa alaikäinen. Valdemar oli naimisissa tanskalaisen prinsessa Sofian kanssa.

 
  Valdemar Birgerinpojan vaakuna (1252).

Tukholman (1252) perustaja Birger-jaarli oli talvella 1250 sotaretkellä Suomessa liittämässä Varsinais-Suomea ja Hämettä osaksi Ruotsin valtakuntaa, kun hänen alaikäinen poikansa Valdemar valittiin maan kuninkaaksi.

Todellinen valta Ruotsissa oli kuitenkin koko ajan Birger-jaarlin käsissä. Eikä silloinen Turku, josta nyt tuli osa Ruotsin valtakuntaa, ollut mikä tahansa kyläpahanen. Piispanistuin oli siiretty 1229 Nousiaisista Turun Koroisiin, jonne oli noussut tärkeäksi kauppapaikaksi linnoitettu piispankartano. Hansakaupan myötä saapuivat myös kerjäläismunkit ja perustivat Koroisiin Pyhän Olavin Dominikaaniluostarin 1249.

Viljasuolle Unikankareen rantaan syntyi vanhalle uhripaikalle ensin satamatoimintaa, sittemmin kirkollinen keskus. Turun linnaleirin rakennustyöt pantiin aluille Aurajoen suistossa Aniniemen saarella 1283. Dominikaanit siirsivät konventtinsa Lyypekinmäelle rakennettuun uuteen luostariin 1297 ja 17.6.1300 Pyhän Henrikin kirkko Unikankareen kukkulalla on valmis vihittäväksi käyttöön. Turku oli siis jo aikalailla kaupunkimainen kun kuningas Valdemar 1302 kuoli.

 

 Kung Valdemars sigill

Han dog 1302 på Nyköpingshus. Enligt en traditionell uppfattning är han begravd i Vreta kloster. Enligt en nyare hypotes har han begravts i Riddarholmskyrkan i Stockholm.

Civitas Aboa
Turussa 2-2 2014
Simo Tuomola

Kuolemantuomioita

Tänään 1-2 tulee kuluneeksi tasavuosia Turun Sanomien perustajan Antti Mikkolan poliittisesta murhasta 1918. Punaiset ampuivat kansanedustajan Helsingissä Töölönlahden rannalla sisällissodan käänteissä, eikä syyllisiä koskaan rangaistu.

 

Anders Vilhelm (Antti Vilho) Mikkola (4. joulukuuta 1869 Lieto – 1. helmikuuta 1918 Helsinki) oli asianajaja, Turun Sanomien perustaja ja ensimmäinen päätoimittaja sekä nuorsuomalaisen puolueen kansanedustaja.

Mutta me sukellamme historiaan vielä syvemmälle ja löydämme sieltä Abraham Achreniuksen, jonka syntymäpäivää tänään vietämme;

Abraham Achrenius (1. helmikuuta 1706 Somerniemi – 28. syyskuuta 1769 Nousiainen) oli suomalainen herännäispappi ja virsirunoilija. Hän oli rukoilevaisuuden hengellinen isä.

Opiskeluaikana hän kuuli varoituksia sen ajan herätysliikkeestä pietismistä. Ollessaan kotiopettajana Ahvenaisten kartanossa hän tutustui pietismiin kartanon isännän Gustaf Creutzin kautta ja joutui kovaan synninhätään. Achreniuksesta tuli itsestään pietisti.

Tultuaan papiksi 1730 Achrenius toimi ensin pitäjänapulaisena Pietarsaaressa, vuodesta 1733 Pohjanmaan rykmentin saarnaajana ja vuodesta 1736 kappalaisena Ähtävällä, missä tutustui kirkosta eroon pyrkivään yltiöpietismiin eli separatismiin.

Pietismi on 1600-luvun lopussa Saksassa syntynyt luterilaisen kirkon sisällä toiminut herätysliike, jota pidetään aitoluterilaisuuden jatkona. Pietismiksi liikkeen nimesivät sen vastustajat. Nimi tulee latinan sanasta pietas, joka tarkoittaa hurskautta.

Erityisesti juuri pietismin estämiseksi säädettiin Pohjoismaissa konventikkeliplakaatti, joka kielsi seurojen pidon rangaistuksen uhalla. Suomessa laki astui voimaan 1726. Konventikkeliplakaatti oli voimassa Ruotsissa vuoteen 1858, Suomessa 1869 ja Norjassa 1842.

Konventikkeliplakaatti oli laki, joka kielsi herätysliikkeiden seurat rangaistuksen uhalla. Tämä oli kirkon pappien yritys estää kirkon sisällä toimivien herätysliikkeiden leviäminen. Ruotsin konventikkeliplakaatin syntymisessä avusti suomalaissyntyinen maamarsalkka ja kansliapresidentti Arvid Horn ja sen sääti Ruotsin kuningas Fredrik I vuonna 1726. Kodissa pidettäviä hartauksia kutsuttiin ennen konventikkeleiksi.

 
 Arvid Horn Lorens Paschin maalaamana

Saarnatessaan kirkossa helluntaina 1740, Achrenius oli joutunut hurmoksiin ja selittänyt olevansa "ajan merkki tuhatvuotisen valtakunnan ja lopullisen tuomion tulosta". Tästä syystä hän luopui papinvirastaan lahkolaisherännäisyyden vaikutuksesta. Tämän johdosta hän joutui Turun tuomiokapitulin kuultavaksi.

Myöhemmin Achrenius haki takaisin papinvirkaan ja toimi mm. Turun linnan saarnaajana. Hän oli kuollessaan Nousiaisten kirkkoherra. Sen ajan konventikkeliplakaatti kielsi saarnaamisen kirkon ulkopuolella mutta ei kieltänyt veisaamista, siksi Achrenius kirjoitti pitkiä virsiä.


Achreniuksen virret, erityisesti Zionin Juhla-Wirret (1769), ja hartauskirjat ovat herätysliikkeissä käytössä edelleen. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virsikirjassa virret 103, 153, 265 ja 390 ovat hänen kirjoittamiaan.

Abraham Achrenius oli Achreniuksen pappis- ja runoilijasukua. Hänen poikansa Antti Achrenius ja veljenpoikansa Simo ja Henrik Achrenius kirjoittivat myös runoja. Tytär Fredrika Achrenius avioitui tähtitieteilijä Anders Planmanin kanssa.

Omalla tavallaan Achrenius kulki samaa tietä, joka oli johtanut jo aiemmin pietistit Lars Ulstadiuksen (1650-1732) ja Pietari Schäfferin (1660-1729) vaikeuksiin ja tuomiolle Turun linnaan.

Lars (Lauri) Ulstadius (noin 1650, Oulu – 6. lokakuuta 1732, Tukholma) oli suomalainen pietistinen pappi.

Lars erosi 1683 pappisvirastaan Oulussa ja matkusti opiskelukaupunkiinsa Turkuun suorittaakseen täällä häneltä pohjoisessa evätyn julkiripin.

Ennen lähtöään Turkuun 1683 Ulstadius räjäytti ruudilla ilmaan isältään perimänsä kirjaston. Muutettuaan Turkuun Ulstadius vietti eristäytynyttä elämää keskittyen mietiskelyyn ja askeesiharjoituksiin. Hän ei leikannut hiuksiaan tai partaansa eikä vaihtanut vaatteitaan. Turussa asuessaan Ulstadius anoi itselleen myös julkista kirkkorangaistusta nuoruudessa tekemistään synneistä. Tämän rangaistuksen hän saikin 1685.

Tuomiorovasti Enevaldus Svenonius suostui 1685 Lars Ulstadiuksen julkirippiin kirkossa Larsin pitäessä itseään profeettana Jesajan tapaan. Hän oli myös läsnä jokaisessa kirkon jumalanpalveluksessa. 

 

Hourupää on se, joka panee toivonsa ihmisiin ja häpeää olla köyhä Kristuksen tähden, julistaa Ulstadius.

22. heinäkuuta 1688 Ulstadius aikaansai skandaalin Turun tuomiokirkossa kun hän keskeytti papin saarnan, menetti syntyneessä nujakassa vaatteensa ja juoksi kirkon käytävällä alasti julistaen tuomiota viralliselle kirkolle ja papistolle. Ulstadius ilmoitti hylkäävänsä Raamatun arvovallan ja nojaavansa yksinomaan Pyhän Hengen ilmoitukseen.

Ulstadius tuomittiin kuolemaan mutta tuomio muutettiin elinkautiseksi pakkotyöksi Turun linnassa ja vuodesta 1693 Tukholman Smedjegårdissa.

Ulstadiuksen ajatukset tulivat myös Euroopassa ja Amerikassa tunnetuiksi 1600- ja 1700-lukujen vaihteessa hänen kannattajakseen kääntyneen Petter Schäferin välityksellä.

Ulstadius armahdettiin 1719 mutta hän jäi omasta tahdostaan vankilaan jossa hän kuoli 1732.

 
 Turun linna, jossa Ulstadius oli vangittuna elinkautisensa kolme ensimmäistä vuotta

Petter Schaefer (Schäfer, n. 1660 – 1729) oli suomalainen pietistijohtaja, jonka profetiat herättivät 1700-luvun alkuvuosina suurta kiinnostusta Suomessa, Ruotsissa ja ulkomailla. Hän julisti Pietari Suuren ilmestyvän Nebukadnessarin kaltaisena taivaallisena kostajana ja tuhovan katumukseen taipumattoman papiston.

Toinen tuon ajan uskonnollisista kapinallisista oli Pietari Schaefer, joka syntyi varakkaaseen turkulaiseen kauppiassukuun.

Isä Abraham Henrik Schaefer oli valtaporvari ja tämän vaimo Elin Thorwöste kuului myös kaupungin kauppiaseliittiin. Asemansa turvin hän sai hyvän kasvatuksen ja saattoi kouluttautua 1677 ylioppilaaksi ja 1688 maisteriksi.

Petter kavereineen tuntui elelevän Turussa normaalia opiskelijaelämää ja joutui kolttosistaan välillä tuomiollekin. Kellaripoika Antti Samuelinpoika vaatikin 1683 ylioppilas Pietari Schaeferilta ja D. Johannes Neubaulta maksua 5,5 tuopillisesta espanjan viiniä, poikain kiistäessä juoneensa kellarissa niin paljon kuin Antin pykäläpuu kertoi. Vaatimus pudotettiin 4 tuopilliseen, mutta siihenkään pojat eivät suostuneet. Senaatti närkästyi asiasta ja tuomitsi Neubaun maksamaan 4 tuopillista viiniä kellaripojalle.


Schaefer oli saanut uskonnollisen herätyksen jo opintojensa alkuvaiheessa, mutta tutustuttuaan Laurentius Ulstadiukseen ja tämän kirkon radikaaliin uudistamiseen tähdänneeseen liikehdintään Schaeferin käsitykset radikalisoituivat ja hänestä tuli pian koko pietistiliikkeen johtohahmo.

Maisteri Pietari tuomitaan Turussa lopulta 1689 uskonnollisista mielipiteistään jukirippiin, mutta hän karkaa maasta.

 
 Turun tuomiokirkko

Tammikuussa 1700 Schäfer ajautui ulkomailla uskonnolliseen kriisiin. Ankara paasto uhkasi viedä häneltä hengen ja kriisin seurauksena kypsyi päätös palata takaisin Turkuun "todistamaan totuudesta". Myös Turussa tehty armonanomus vaivasi hänen mieltään, sillä anomus ei ollut vilpitön. Päinvastoin hän syytti kirkkoa entistä jyrkemmin sanoin. Turkuun palattuaan Schaefer rettelöi aikansa ja 1707 hän haastoi hovioikeuden jäsenet kuulemaan hänen "omantunnonjuttuaan".

Oikeudenkäynnissä Schaefer uudisti entistä kiihkeämmin syytökset vääräoppista luterilaista kirkkoa vastaan ja julisti tuomiota ja perikatoa koko Suomelle sekä 1000-vuotisen valtakunnan läheisyyttä.

Hovioikeus langetti Petter Schäferille 3.4.1709 kuolemantuomion, mutta kuninkaallinen majesteetti armahti hänet ja määräsi vangiksi Turun linnaan.

Venäläisten hyökättyä 1713 Suomeen Schaefer siirrettiin vankeuteen Geflen linnaan Ruotsin puolelle. Petter Schaefer kuoli vankeudessa Geflessä 1729.

Turun linnassa vierailleet ystävät toivat Petter Schäferille paitsi elintarvikkeita myös kiellettyä kirjallisuutta, kuten Anton Römelingin, Jakob Böhmen, Johan Konrad Dippelin ja August Hermann Francken teoksia. Schaeferin vankeusaikanaan pitämä päiväkirja antaa seikkaperäisen kuvan sekä hänen järkähtämättömyydestään että kiusauksistaan ja inhimillisistä heikkouksistaan.

Petter Schaefer vihki itse 1712 vaimokseen turkulaisen porvarissuvun tyttären Anna Wargentinin. Päiväkirjassaan hän kertoo, että "Yhdistin Itzeni Annan cans Pyhän Awiokäskyyn, Jumalan Sanala ja Rucouxella ja tulimme Awioparixi."

Anna veli oli Joachim Wilhelminpoika Wargentin ja vanhemmat oikeusneuvosmies, valtaporvari Wilhelm Wargentin ja Magdalena Wittfoot.

Schaeferin kirjoitukset, joista valtaosa on säilynyt, sisälsivät tuomionjulistuksia ja lopun ajan ennustuksia, herjakirjoituksia sekä pietismille tyypillisiä itsetutkiskeluja.

Schäfer, Petter: Minä Pietar ja Minä Anna. Toimittanut Matti Piispa. Keuruu: Kustannusosakeyhtiö Otava, 2000. ISBN 951-1-16504-6.

Hurmoshenkeä
Turussa 1-2 2014
Simo Tuomola