Vankikaupunki Turku

Tänään 14-1 selailemme vähän Turun linnan vankilistaa vuosimallia 1600. Vilskettä pitää, kun Kaarle-herttua tekee valtaan noustuaan lopullisesti selvää vastustajistaan.
 

Syksyllä 1599 ennen kuin Sigismund ja Suomen aateliset ehtivät toteuttaa uusia suunnitelmiaan, tapahtui pelätty Kaarlen maihinnousu Suomeen.
Suomen kaikki linnat vallattiin ja taistelujen päätyttyä Kaarle toimeenpani oikeudenkäynnit, joiden päätteeksi useita Suomen johtohenkilöitä mestattiin muun muassa Turun verilöylyssä. Kaikkiaan mestattuja aatelisia oli viitisenkymmentä, ja useat muut tuomittiin vankeuteen.

 
 Hertig Karl, skymfande Klas Flemings lik, målning av Albert Edelfelt.

Kaarle IX (ruots. Karl IX, 4. lokakuuta 1550 – 30. lokakuuta 1611) oli Ruotsin kuningas 1604–1611. Hän oli yksi kuningas Kustaa Vaasan pojista. Kaarlesta on käytetty myös nimitystä Kaarle-herttua viitattaessa tapahtumiin ennen hänen kuninkuuttaan.

Tänään 14-1 1600 Turun linnan vankilistaan lisätään jälleen uusi nimi, kun pappismies Johannes Clementis Mentzius tuodaan epäiltynä linnan muurien suojaan - tosin vain muutaman viikon ajaksi.
Kuningas Sigismundin ja Kaarle-herttuan väliseen valtataisteluun liittyvässä herttuan ja Suomen papiston välisessä konfliktissa Mentzius oli hävinneen osapuolen kannattajaksi epäiltynä muutaman viikon vankeudessa Turun linnassa 14.1.1600 alkaen.


  Herttuan epäilysten hälvettyä hän kuitenkin pääsi vielä samana vuonna kaiketi aikaisemman asemansa perusteella Kaarle-herttuan hyväksymänä Turun tuomiokapitulin ehdokkaana Kokemäen kirkkoherraksi virasta erotetun ja vangitun Johannes Michaeliksen jälkeen.

Ei tiedetä, milloin ja missä Mentzius vihittiin papiksi, mutta oletettavasti hän oli ordinoitu Turun papiston apulainen jo vuonna 1593. Silloin hän kollegan virkanimellä mainittuna Turun katedraalikoulun apuopettajana (hypodidascalus) allekirjoitti (Confessio Fidein vuoden 1693 painetussa suomennoksessa "Collegae Scholae Aboensis – – Johannes Clementis") Uppsalan kokouksen päätöksen Turussa 19. kesäkuuta.
 
 Samtida porträtt av Karl IX av okänd konstnär.


Kaarle-herttua oli 1593  Upsalan kokouksessa julistanut, miten uskontoa valtakunnassa oikein tulee harjoittaa. Katolisvaaraa torjuttiin ja Juhana-herttuan Punainen kirja julistettiin pannaan.

Punainen kirja oli Ruotsin kuningas Juhana III:n vuonna 1576 tai 1577 julkaisema uusi jumalanpalvelusjärjestys, jossa luterilaiseen jumalanpalvelukseen pyrittiin yhdistämään piirteitä katolisesta messusta.


Turku kaupunkina allekirjoitti sopimuksen 19-6 1593, samoin 263 papiston jäsentä, mutta vain 33 aatelista. Suomen aatelisto kokoontui sen sijaan Turkuun Juhana Sparren koolle kutsumana. Turun aateliskokokous tunnusti 112 aatelisen voimin tuolloin Klaus Flemingin johdolla Sigismundin kuninkaaksi.

Yksi Confessio Fidein allekirjoittaneista papiston edustajista oli Johannes Mentziuksen ohella Johannes Michaelis, jonka viran Kokemäen kirkkoherrana Mentzius onnekkaampana peri. Myös kirkkoherra Johannes Michaelis (Kokemäen kappalainen 1578, kirkkoherra 1579)  on kirjattu Turun linnan mantaaliluetteloon 14.1. 1600.
  Juhana-herttua puhui kansalle Turussa suomeksi.
 
Kaarle-herttuan laivastoa hänen molemmilla Suomen-retkillään 1597 ja 1599 johtaneen Ruotsin laivaston yliamiraali Joakim Scheelin joukot luultavasti vangitsivat, kaiketi marraskuussa 1599, Kokemäen kirkkoherran kapinoitsijana, ja hänet vietiin vankina Turun linnaan, jonka käskynhaltijana yliamiraali Scheel toimi 1599–1600.

Joakim Scheel, Jaakkima Scheel, Joachim Scheel, sukunimi myös: Scheele tai Scheelen (k. 14. huhtikuuta 1606 Turku) oli saksalaissyntyinen sotilas, Ruotsin laivaston yliamiraali vuodesta 1596. Hän johti Kaarle-herttuan laivastoa kummallakin Suomen retkellä vuosina 1597 ja 1599. Hän oli Turun linnan käskyhaltija 1599–1600, sitten yliamiraali Liivinmaan sodassa.
 

 Joakim Sceelin vaakuna.

Turun linnaan tuotuna ”kapinasta vangittu Kokemäen herra Hans (fången för opror her Hans i Kumo)” esiintyy mantaaliluetteloon 14.1.1600 merkittynä ja ”lopullisesti menetettäväksi (för att definitivt ´mistas`)” mainittuna 15.3.1600.

Oletetaan kuitenkin, ettei kuolemantuomiota pantu täytäntöön, vaan manttaaliluettelossa 12 vuotta myöhemmin, huhtikuussa 1612 mainittu ”her Johan fordom kyrkoherde i Kumo” luultavasti on marski Klaus Flemingin kannattajiin kuulunut Kokemäen entinen kirkkoherra, sillä tiedossa ei ole kenenkään hänen samannimisen seuraajansa virasta erottamista.


  Fleming tuki Sigismundia, joka avulla Flemingin tavoitteena oli saada aikaan unioni Puola-Liettuan kanssa. Lähellä oli ettei Suomi olisi eronnut koko Ruotsista ja liittynyt Puola-Liettuan ja Baltian maiden muodostamaan valtiomuodostelmaan.

Johannes Michaelis esiintyi Kokemäen käräjillä 1586. Hänet ("Her Hans i Cuma") määrättiin 9.12.1589 maksamaan 8 taalaria raha-apuna sotaväen palkkaukseen, mutta 20.8.1590 hänelle palautettiin hänen Turun tuomiokirkon rakennuskuluihin luovuttamansa 5 tynnyriä ruista vuosilta 1586–1590.

Kun kalastuksesta kiinnostunut kirkkoherra sai Kaarle-herttualta heinäkuussa 1590 oikeuden osuuteen kruunun kalastuksen tuotosta Lammaistenkoskessa (joka 25. kalaan Lammaistenkosken Pirilänvirrasta), Tämän katsotaan ”viittaavan siihen, että herttua yritti taivutella regaalipitäjän kirkkoherraa puolelleen”.

Kaarle-herttuan ja hänen veljenpoikansa kuningas Sigismundin välisessä valtataistelussa kirkkoherra Johannes Michaelis kuitenkin asettui viimeistään nuijasodan aikaan herttuan valtapyyteitä vastustavan laillisen kuninkaan puolelle.

 Marski Klaus Flemingin tukijana hän varusti ainakin kaksi ratsumiestä hevosineen asepalvelukseen Flemingin joukoissa ja sai Flemingin kirjeellä 31.1.1597 nautittavakseen neljän manttaalin verot Huittisten Kauvatsan Yttilän kylästä.

 

 Klaus Eerikinpoika Fleming (lähteissä myös Klaes tai Klas; luultavasti 1535, Parainen – 13. huhtikuuta 1597, Pohja) oli suomalainen sotapäällikkö, vapaaherra ja valtaneuvos, joka toimi 1591–1597 Suomen ja Viron käskynhaltijana ja oli tuolloin käytännössä itsenäinen sotilasdiktaattori Suomen alueella.


Sotatoimien alettua Michaelis myöhemmän muistitiedon mukaan piileskeli 1599 erään talon riihessä Kokemäen Hampulan kylässä, mutta Kaarle-herttuan toisella Suomen-retkellä tämän sotajoukot vangitsivat kirkkoherran, joka oli marraskuusta 1599 ainakin maaliskuuhun 1600 asti vangittuna Turun linnassa.


Jo ennen kuin herttua oli päässyt lopullisesti voitolle Suomessa, kirkkoherra Johannes Michaelis oli herttuan vaatimuksesta Turussa pidetyssä hiippakunnan pappeinkokouksessa erotettu virastaa, ja herttua oli myös syyttänyt häntä noituudesta.


Ericus Erici Sorolainen (Eerik Sorolainen) (n. 1546–1625) toimi Turun piispana vuosina 1583–1625. Hän toimi myös Viipurin piispana vuoteen 1618. Hän toimi puheenjohtajana vuonna 1602 asetetussa Raamatun suomennoskomiteassa. Komitean kääntämä Raamattu ei päässyt koskaan painoon.


 

Juhana III

Sorolaisen myöntyväisyydestä johtui, että Juhana III:n Punainen kirja tuli käyttöön Suomessa ja että Sorolainen joutui Kaarle-herttuan epäsuosioon. Tämän vuoksi hän oli vangittuna vuonna 1599 ja hänet pidätettiin virasta vuonna 1605. Sorolainen oli kuitenkin vahvasti luterilaisuuden kannalla.
 
Piispa Ericus Erici Sorolaisen Linköpingin valtiopäivillä 15.3.1600 antaman selityksen mukaan herra Hans, jonka toimista hänen seurakuntalaisensa olivat valittaneet ja jota oli syytetty mm. noituudesta, oli kyllä pappeinkokouksessa julkisesti erotettu virastaan, mutta päätöstä ei ollut voitu panna täytäntöön kuningas Sigismundille uskollisen Klaus Flemingin alipäällikön, viimeksi Kastelholman linnanpäällikkönä toimineen Salomon Illen ja eräiden muiden vaikutusvaltaisten aatelisten otettua kirkkoherran suojelukseensa.

Syytteen, jonka mukaan herra Hans olisi ollut noita (Trollkarl), papisto oli kuitenkin kokouksessaan todennut perättömäksi.



 Lopulta Kastelholma antautuu 31-7 1599 taisteluitta, kun herttuan hyökkäystä johtava amiraali Joakim Scheel oli edellisenä päivänä ilmoittanut linnaketta puolustaneelle käskynhaltija Salomon Illelle, että hänellä on mukanaan neljä järeää tykkiä murjomaan linnoitusta tarvittaessa. Linnakkeen upseerit toimitettiin Turkuun mestattavaksi.

Salomon (t. Salomo) Ille (k. 6. syyskuuta 1599 Turku) oli sotilas ja linnanpäällikkö.Illen syntymäaika ja -paikka eivät ole tiedossa, mutta hänen vanhempansa olivat amiraali Maunu Ille ja Margareta Stålarm. Ille toimi Käkisalmen linnan päällikkönä ja Klaus Flemingin alipäällikkönä nuijasodassa vuonna 1591. Talonpojat ryöstivät kostoksi hänen kartanonsa Rövarnäsin Paraisilla vuonna 1598.

Sittemmin Ille toimi Savossa ja Pohjanmaalla Sigismundin hyväksi. Flemingin seuraaja Arvid Stålarm määräsi hänet Kastelholman linnan päälliköksi 1599, mutta hän joutui antautumaan Kaarle-herttuan amiraalin Jaakkima Scheelin johtamille joukoille 31. heinäkuuta. Ille mestattiin Turussa.


Vankikaupunki
Turussa  14-1 2018
Simo Tuomola

Rata Turkuun

Tänään 13-1 tulee kuluneeksi tasavuosia siitä, kun kauan kaivattu rautatie saatiin vihdoin vedettyä Turkuun saakka.
 

Turun nykyisen päärautatieaseman kohdalla aiemmin sijainnut Turun vanha rautatieasema vihittiin käyttöön 1876. Sieltä liikennöitiin junia aluksi Toijalaan ja Turun satamaan ja myöhemmin Karjaalle ja Helsinkiin. Kaksikerroksisen asemarakennuksen suunnitteli arkkitehti Pehr Erik Degenaer. Aseman alakerrassa oli kolmen eri luokan odotusssalit, naisten huone, lipunmyynti- ja matkatavarahalli, asemakonttori, asemapäällikön konttori, lennätinkonttori, postikonttori, matkatavaroiden säilytyshuone ja huone matkustavia viranhaltijoita varten. Yläkertaan rakennettiin asuntoja.
Nykyisen asemarakennuksen suunnittelivat arkkitehdit Martti Välikangas ja Väinö Vähäkallio, ja se valmistui vuonna 1940 Helsingin Olympialaisten merkeissä. Rakennuksen toteutti rautatiehallituksen sijaan poikkeuksellisesti rakennushallitus.

Toijola-Turku rata valmistui 13.1. 1876, mutta radan viralllisesti avannut juhlajuna taivalsi kaupunkiin vasta 22.6. 1876. Tilastojen mukaan radalla kulki aluksi vain satunnaisesti matkustajia, mutta kesän lähestyessä päivittäinen matkustajamääräkin kasvoi reilusti.
   Vuonna 1876 avattu rautatieasema yhdisti Turun entistä kiinteämmin muuhun Suomeen.


  Turun rautatieasema kuvattuna 22.6.1876 juhlajunan saapuessa vasta avatulle Turun ja Toijalan väliselle rataosuudelle. Valokuvannut J.J.Reinberg.
Rautateiden rakentaminen alkoi Suomessa suhteellisen myöhään. Ensimmäinen rataosuus avattiin 17. maaliskuuta 1862 Helsingin ja Hämeenlinnan välillä; tästä muodostui myöhemmin Suomen päärata.

Vuonna 1870 valmistui yhteys Pietariin, joka siihen aikaan oli tärkeä yhteys tsaarivaltakunnan pääkaupunkiin. Koska Suomi oli osa Venäjän valtakuntaa, täällä alettiin käyttää venäläistä raideleveyttä (1 524 mm / 5', Venäjällä nykyisin 1 520 mm).
Helsingin-Hämeenlinnan rataosan jatke Toijalan kautta Tampereelle sekä haararata Toijalasta Turkuun avattiin liikenteelle 22. kesäkuuta 1876. Näin maan kolme suurinta kaupunkia oli yhdistetty.


  Turkulainen senaattori ja taloustieteilijä, vapaaherra Lars Gabriel von Haartman oli vaikutusvaltainen "Suomen pääministeri" lähes kaksikymmentä vuotta aikana, jolloin valtiopäivät eivät kokoontuneet (valtiollinen yö) eikä valtaapitävillä ollut juuri tapana perustella julkisuudessa ratkaisujaan. 
Taloudelliseen kehitykseen paljolti keskittynyttä Lars Gabriel von Haartmania kutsuttiin Hopea-Lasseksi 1840 aloitetun raharealisaation toteuttajana. Von Haartman sai myös lempinimen Hänen Hirmuisuutensa, mikä johtui hänen kiivaasta ja usein kihdin takia ärtyisästä luonteestaan.
 
 Lars Gabriel von Haartman

Syntynyt	23. syyskuuta 1789 Turku
Kuollut	16. joulukuuta 1859 (70 vuotta) Merimasku
Ammatti	senaattori, taloustieteilijä

Suomen vaurastumisen myötä liikenneyhteyksien parantaminen alkoi. Haartman uskoi henkilökohtaisesti kanavien hyödyllisyyteen Suomessa, ja Haartmanin toimesta rakennutettiin Saimaan kanava, joka oli avainasemassa Itä-Suomen kehittymisessä. Myös Suomen rautatieverkoston rakentaminen pantiin alulle Haartmanin aikana, jolloin aloitettiin Helsingin ja Hämeenlinnan välisen rautatien rakentaminen.

Selvimmin von Haartmanin visio Suomen tulevaisuudesta ja asemasta Venäjän keisarikunnassa tulee näkyviin Krimin sodan jälkeen vuonna 1856 laadituissa muistioissa sekä myös kiistassa rakennettavan rautatien suunnasta.

von Haartman ei ollut periaatteellisesta syystä rautatietä vastaan vaan hänen mielestään suunniteltu suunta oli väärä: hän olisi halunnut rakentaa rautatien Pietarista Turkuun eikä Helsingistä Hämeenlinnaan, sillä

 "tuo haluttu suunta menee pohjoiseen ja kulkiessaan maan sydämen läpi kutkuttaa fennomaanisia ja kansallisia toiveita, jotavastoin se suunta, jota minä olen ehdottanut, lähentää meitä keisarikuntaan, yhdistää meidät siihen.  

Mieluummin jääkööt kaikki rautatiet kuin että rakennettaisiin tie demokraattisten hourailujen eduksi."

 
Gustaf Mauritz Armfeltin patsas. veistäjänä Matti Peltokangas.

Hän oli kreivi Kustaa Mauri Armfeltin ohella niitä johtavia suomalaispoliitikkoja, jotka kannattivat Suomen tulevaisuuden kehittämistä Venäjän keisarikunnan osana.

"Uskoni on ollut ja on yhä, että isänmaani onni on kuulua Venäjälle, ja taistelen nyt ja elämäni loppuun saakka kaikkea sellaista enemmän tai vähemmän salattua toimintaa vastaan, joka pyrkii horjuttamaan yleisen mielipiteen luottamusta ja lojaalisuutta Venäjää kohtaan."

Radat rakennutti tuohon aikaan Suomen suuriruhtinaskunta, ja Helsinki–Hämeenlinna-radan rakennusvaroja kerättiin muun muassa viinanpolttoverolla, kun kruunu ei juurikaan muualta rahaa saanut. Tämän veron kertymää hidastivat muun muassa suuret katovuodet 1850-luvun lopussa.



Suomen rataverkon historian voidaan katsoa ulottuvan ainakin maaliskuun 20. 1849, jolloin tie- ja vesirakennuslaitoksen päällikkö eversti Alfred Stjernvall ehdotti hevosvetoisen rautatien rakentamista Helsingistä Turkhautaan. Rata olisi ylittänyt Salpausselät ja yhdistänyt maan pääkaupungin purjehduskelpoiseen Järvi-Suomeen.


Turkhaudan nimi oli aiemmin Hausteturku ja se sai nimensä majavista saatavasta ihmelääkkeestä, hausteesta. Hausteen uskottiin mm. lisäävän sukupuolista kyvykkyyttä ja auttavan erilaisiin tauteihin. Myös Hausjärvi on saanut nimensä hausteesta. 

Kenraalikuvernööri määräsi asiaa tutkittavaksi, ja vuonna 1851 valmistui suunnitelma veturirautatien rakentamisesta Helsingistä Hämeenlinnaan. Tälle välille avattiinkin vuonna 1862 Suomen rataverkon ensimmäinen rataosuus, joka on nykyään osa Suomen päärataa.

1800-luvun lopulla junat oli Suomessa suunniteltu kulkemaan vain 25 kilometriä tunnissa, joten matkanteko oli hidasta mutta silti hevoskyytiä nopeampaa.



 Jo Juhana III:lla ja Jagellonicalla oli mukana kuljetettava, kullattua hopeaa oleva matka-aurinkokello. Jonkinlainen aurinkokello sijaitsi aikoinaan myös Turun linnan edustan puistossa.

Aurinko on Helsingistä katsoen etelässä keskimäärin 20 min 11 sek kellon osoittaman puolenpäivän jälkeen. Turussa siis 30 min 58 sek. Näin on, joka paikkakunnalla oli ihan oikeesti oma kellonaikansa aikoinaan. Yhteiseen aikaan siirryttiin lähinnä rautatieaikataulujen yhdenmukaisuuden vuoksi.


Asemalaiturilla
Turussa 13-1 2018
Simo Tuomola

Turun Smolna

Tänään 12-1 löydämme itsemme nuoruuteni kulmilta täältä Vartiovuoren mäeltä. On vuosi 1918 ja punakaarti on tuossa juuri valloittamassa Vartiovuoren observatorion rakennusta päämajakseen, nimeten sen saman tien Pietarin ja Helsingin esikuvan mukaisesti Smolnaksi.
 
 Turun Smolna.
27-1 Turussa pidetään sittemmin kokous, jossa päätettää aloittaa lopulta myös täällä vallankumous ja sitä johtamaan valitaan paikallinen 12-hengen vallankumousneuvosto.
Vallankumouksen aloittamisesta päättivät Turun vallankumouskomitea, SDP:n Turun piirin piiritoimikunta, Turun sos.dem. kunnallisjärjestö, kunnallistoiminkunta sekä punakaartin piiri- ja paikallisesikunnat.
Ensitöikseen punakaarti valtasi täällä puhelinlaitoksen, rautatieaseman sekä porvarillisten lehtien kirjapainot. Seuraavana päivänä valtausvuorossa oli lääninhallitus, sitten vallattiin pankit ja posti. Vallattujen laitosten johtoon nimettiin kullekin oma komissaarinsa. 


  Tässä menossa kuoroharjoitukset Vartiovuoren ulkolavalla tähtitornin vieressä n. 1892. Piankos meno oli toisenlaista.
Tänään 12-1 myös eduskunta antoi senaatin toivomat valtuudet "lujan järjestysvallan" luomiseen. Monien mielestä tämä päätös vaikutti merkittävästi sisällissodan puhkeamiseen.
Helmikuun alussa 1-2 vallankumouskomitea täydensi itseään 20 jäsenellä ja otti nimekseen Turun työväen valtuuskunta. Turussa oli alkujaan tuolloin noin 2000 punakaartilaista ja määrä kasvoi pian kolmeen tuhanteen.
Kun valkoiset eivät täällä ryhtyneet vastarintaan, jäi väkivaltakin vähäiseksi. Turussa surmattiin kahdeksan henkilöä tai varmuudella ainakin viisi. Pidätyksiä ja haitantekoa oli runsaammin.
 

Kun saksalaiset nousivat 3-4 maihin Hangossa 1918, muuttui tilanne myös Turussa ja punaisen siviiliväestön evakuoiminen kaupungista alkoi. Lähes tuhat turkulaista, pääosin naisia ja lapsia, päätyi tuolloin Venäjälle asti.
Kun Turun Sanomat jälleen 13-4 lauantaina 1918 pääsi ilmestymään, se oli komeasti yksisivuinen lehtinen.

 Yleislakko käytiin Suomessa 14.–20. marraskuuta 1917. Se protestoi leipäpulan vuoksi ja pyrki painostamaan eduskuntaa. Varsinkin Etelä-Suomessa ja Helsingissä lakko oli punakaartien voimannäyttö. Se tuki lokakuun vallankumousta ja loi pohjaa Suomessa tapahtuvalle vallankumoukselle. Lakon aikana punakaartit saivat venäläisiltä sotilailta aseita.

Myös Turussa julkisten rakennusten lipputangoissa liehuivat nyt punaiset liput, kun työväenjärjestöt ottivat käytännössä vallan käsiinsä ja kaupungin poliisilaitos ja virastot suljettiin.

 Vuodenvaihteessa 1917-1918 radikaalin turkulaistyöväen punakaartit olivat ainoa varteenotettava aseellinen voima Turussa. Joulukuu oli ollut levoton, ja Turun Sanomatkin oli jo kuun puolivälissä aavistanut, mitä tuleman piti.

"Säpäleiksi lyödyt ikkunat, ryöstetyt liikkeet antavat vääjäämättä vastauksen niillekin, jotka ennen eivät ole pahinta uskoneet", pääkirjoitus varoitteli.

 

 Vuonna 1917 turkulainen työväki osoitti mieltään kaupunginvaltuustoa vastaan.

 Tammikuun alussa Turun Sanomat pohdiskeli sovittelevassa pääkirjoituksessaan "vapaamielisen puolueen" perustamista. Siihen olisi lehden mukaan pitänyt saada vanhojen puolueiden edistysmieliset henkilöt.

"He ovat vapaa- eli edistysmielisiä (liberaaleja eli demokraatteja) tunnustaen, että onnellisimmin asioita ei voi ratkaista äärimmäisyyksien kuten sosialistien ja oikeistolaisten, mielipiteiden mukaan."

4. tammikuuta lehti muistutti, että "lakia ei ole uhmailtava". Pääkirjoituksen mukaan siitä ei ole syytä tinkiä rahtuakaan, vaikka sosialistit olivatkin jo uhanneet olla noudattamatta sotalaitoksesta annettavaa lakia.

Tammikuun lehdissä vilahteli vähän väliä pikku-uutisia "punakaartilaisten uhreista" ja "punakaartin puuhista". Paljon käsiteltiin myös Suomen itsenäisyyden tunnustamista ja maassa olleen venäläisen sotaväen "vapaalle Suomelle" aiheuttamaa ongelmaa.

10. tammikuuta pääkirjoitus vaati sosialidemokraattista puoluetta valitsemaan, onko se väkivaltaa vastaan vai sen puolesta.

 

 Tämä kuva on otettu Turussa vuonna 1917. Tuhansien ihmisten kulkueessa liehuvat punaliput.

Kaksi päivää myöhemmin Turun punakaarti valtasi Vartiovuorella sijainneen observatorion, mikä aiheutti monta tuomitsevaa kirjoitusta.

Vallankumouslinja oli voittamassa lopullisesti sosialidemokraattisessa puolueessa. Samaan aikaan eduskunta antoi senaatille valtuudet luoda maahan "luja järjestysvalta" suojeluskuntien avulla.

Turun miliisijohto määräsi 15. tammikuuta öisen ulkonaliikkumiskiellon, koska kaduilla oli rettelöity ja ammuskeltu. Ilmassa oli selviä merkkejä aseellisesta yhteenotosta. 

Laajamittainen kahakointi alkoi Karjalassa 17.-20. tammikuuta. 24. tammikuuta lehden sivua komisti poikkeuksellinen koko sivun otsikko. "Suomi kansalaissodan partaalla. Punakaartilaiset mellastaneet rajantakaisten sotilaiden avustamina Viipurissa, Kiikalassa ja Urjalassa."

 Kulkue valmistautuu lähtöön nykyisen Ursininkadun ja Yliopistonkadun kulmassa.

"Hirveä ammunta" ja "kamalat tapaukset" saivat lehden entistä uhmakkaammaksi. Vielä kolmen päivän lehdet ehtivät julistaa "punakaartilais-venäläisen pakkovallan" jatkumista.

27. tammikuuta Turun Sanomien toimitukseen ilmestyi aseistettuja punakaartilaisia, jotka lopettivat lehden ilmestymisen. Kun seuraava lehti 13. huhtikuuta ilmestyi, vallalla oli toinen komento.

Ja jos oikein muistan: Kun Turku oli punainen marraskuusta 1917 huhtikuuhun 1918, toimi kaupunginjohtajana Uuno Peltola. Hän pakeni Pietariin hyviin asemiin, toimien Kustannus Osakeyhtiö Kirjan johtajana ja mies ammuttiin Stalinin vainoissa 15.11.1937.

Smolnan kulmilla

Turussa 12-1 2018

Simo Tuomola

Bassin kulmilla

Tänään 11-1 löydämme itsemme Skanssin malmilta, Turun vanhalta hautausmaalta. Kas tuossa lepää hautausmaan suunnittelija, arkkitehti Charles Bassi 1772-1840. Aluetta oli ehdotettu kaupungin hautausmaaksi jo vuonna 1785, mutta lopulta suunnitelmat hyväksyi kuningas Kustaa Adolf 15. lokakuuta 1805.
 
 Charles (Carlo) Francesco Bassi (12. lokakuuta 1772 Torino, Italia – 11. tammikuuta 1840 Turku) oli Yleisten rakennusten intendentinkonttorin ensimmäinen päällikkö.

Piirustukset hautausmaata varten oli laatinut italialaissyntyinen arkkitehti Charles Bassi, jonka oma maallinen vaellus päättyi Turussa Skanssin malmille 11-1 vuonna 1840. Hautakivi löytyy hautausmaan vanhalta puolelta V.3.5.3.17.
 
Charles Bassin toi Suomeen yhteistyö ruotsalaisen ns. kustavilaisen klassismin huomattavimpiin arkkitehteihin kuuluneen Carl Christoffer Gjörwellin kanssa.
Gjörwell suunnitteli vuonna 1800 Turun akatemian uuden toimitalon, Akatemiatalon. Charles Bassi muutti vuonna 1802 Turkuun valvomaan tuolloin käynnistettyjä rakennustöitä. Hänen kädenjälkensä hankkeessa näkyy parhaiten talon aulatiloissa.

 Kotitaide-lehtien läpiselauksessa löytyi numerosta 11-12/1907 pitkä Kasimir Lönnbohm-Leinon artikkeli Charles Bassi, Suomen rakennushallituksen ensimäinen intendentti.
Italian Torinossa syntynyt mies tuli 30-vuotiaana Suomeen ja jäi tänne. Artikkeli kertoo miehen taustasta ja erityisesti Turun akatemiatalon rakennusvaiheista. Lopussa todetaan:
Bassi asettui siis nyt asumaan akatemiatalon yläkertaan "taloudenhoitajattarensa" kanssa.
 



Vuonna 1810 aloitti toimintansa valtakunnallinen intendentinkonttori. Konttorin tehtävänä oli hoitaa aikaisemmin Tukholmasta käsin hoidettuja rakennusasioita. Charles Bassi nimitettiin konttorin johtajaksi intendentin virkaan.
Konduktööriksi tuli Suomessa syntynyt, mutta Ruotsissa opiskellut Anton Wilhelm Arppe (1789–1862). Seuraavana vuonna konttori sai virallisen aseman. Konttori sijaitsi aluksi Turussa, mutta muutti vuonna 1821 Helsinkiin.
Rakennushallitus oli ensimmäinen Suomeen autonomian aikana perustettu keskusvirasto. Viraston nimi oli ensin Yleisten rakennusten intendentinkonttori ja asetus sen perustamiseksi annettiin 3. syyskuuta 1811.
Konttori perustettiin aluksi Turkuun, mutta siirrettiin Helsinkiin vuonna 1821. Viraston ensimmäinen päällikkö (intendentti) oli italialaissyntyinen arkkitehti Charles Bassi. Alkuvaiheessa viraston tehtävänä oli tarkistaa kirkkojen ja muiden yleisten rakennusten piirustukset ja kustannusarviot, jonka jälkeen ne lähetettiin keisarille hyväksyttäväksi.
 
 Merkittävä pettymys Bassille oli se, kun hänen laatimansa yliopiston tähtitornin piirustukset hylättiin vuonna 1816. Tehtävä annettiin Carl Ludvig Engelille.
Lisäksi Bassin elämää synkensi vakava sairaus vuodesta 1819 lähtien. Bassi ei myöskään alkuunkaan viihtynyt Helsingissä, jossa hän joutui olemaan Engelin varjossa. Hän erosikin intendentinvirastaan vuonna 1824 ja palasi Turkuun. Täällä hän kuoli 68 vuoden iässä vuonna 1840.



 Bassin kuoleman jälkeen hänen vaimonsa Johanna Bassi kauppasi Turun taloa, varmaankin perheen kotia ( Åbo Underrättelser 2.5.1840). Piispankadulla, puutalo, jossa sali, 4 kamaria, 2 tampuuria, 2 garderoobia; siipirakennus, jossa pakaritupa ja 2 kamaria; 2 kivikellaria, joiden päällä rehuliiteri, talli, lampola, puuliiteri, vaunuliiteri ja ruokapuoti; kaivo pihalla ja puutarha, jossa marjapuskia.

Ruotsin vallan aikaisia arkkitehteja, kuten uuden Yleisten rakennusten intendentinkonttorin johtajaksi nimitettyä Charles Bassia, pidettiin tyyliltään vanhentuneina ja liian "ruotsalaisina". Lisäksi Turku sinänsä edusti ruotsalaisuutta ja Helsingistä etenkin haluttiin leimallisesti venäläinen kaupunki.
 
 Bassin klassismia torin kulmalla vuodelta 1831.
Bassin suunnitelmille ominaista oli yksinkertainen ruotsalainen uusklassismi. Hänen merkittävimpänä luomuksenaan pidetään (Gjörwellin piirtämää) Turun akatemiataloa, jonka rakentamista Bassi valvoi.
Talossa Bassi luotti erittäin niukkoihin tehokeinoihin; rakennusmassojen täydellisiin mittasuhteisiin ja sileisiin pintoihin, joita elävöittävät ainoastaan ikkuna-aukot sekä jokunen yksittäinen kapea lista.
Merkittävä pettymys Bassille oli se, kun hänen laatimansa yliopiston tähtitornin piirustukset hylättiin vuonna 1816. Tehtävä annettiin Carl Ludvig Engelille.
Turussa Engel tutustui Turun akatemian fysiikan professoriin Gustaf Gabriel Hällströmiin, jonka kautta hän sai suunniteltavakseen akatemian tähtitornin. Vuonna 1819 valmistuneesta Vartiovuoren tähtitornista tuli Engelin ensimmäinen merkittävä suunnittelutyö Suomessa.


 
 Hällström ajoi tarmokaasti omaa observatoriohanketta ja laati rakennuksesta varsin yksityiskohtaisen luonnoksen, jota hän näytti mm. Turussa 1814 vierailleelle Carl Ludwig Engelille. Vuonna 1817 keisari hyväksyi Engelin suunnitelman, joka pohjautui Hällströmin luonnoksiin.
Omalla tavallaan Bassin ura symboloi tätä uuden ja Helsinkiä vastustavan vanhan Turun taistelua, jossa ruotsalaisuus sai väistyä, täällä tosin vain vähän taka-alalle.
Bassin kulmilla Turussa 11-1 2018 Simo Tuomola

Jumalainen näytelmä

Tänään 10-1 Eino Leinon kuolinpäivänä löydämme itsemme Fiume Teveren rantamilta tässä seitsemän kukkulan kaupungissa. Takana on Ponte Cavourin silta, edessä Lungotevere Prati numero 17. 

Talon kyljessä kyltti - "In questa casa negli anni 1908 - 1909 il grande poeta finlandese Eino Leino tradusse La Divina Commedia con amore ispirato alla universalità di Roma." 

 E pur si muove! Se kuitenkin liikkuu.
 

 
 
Elokuussa 1908 Eino Leino jätti Suomen ja suuntasi kohti Italiaa. Matkan mahdollisti Suomalaisen kirjallisuuden edistämisvaroista annettu apuraha Danten Divina Commedia -teoksen suomentamista varten. Kotiuduttuaan Roomaan Saksassa vietettyjen kuukausien jälkeen Leino ryhtyi intensiivisiin italian opintoihin ja työhön Danten parissa.

»Elomme vaelluksen keskitiessä
ma harhaelin synkkää metsämaata
polulta oikealta poikenneena.
Ah, raskasta on sanoa kuink' oli
tuo salo kolkko, autio ja sankka!
Sit' aatellessa vielä muisti säikkyy.
Ei kaameampi itse kalma liene;
mut koska hyvää myös ma löysin sieltä,
kuvata muutkin tahdon tapaamani.»

 Jumalainen näytelmä (ital. La divina commedia) on italialaisen Dante Alighierin 1300-luvulla italiaksi kirjoittama runoelma. Danten kirjallisen uran pääteos on kolmiosainen näkymatka tuonpuoleiseen. Se kertoo Danten tekemästä matkasta Helvetin ja Kiirastulen kautta Taivaaseen.

 
 Domenico di Michelinon freskossa Dante pitelee teostaan Jumalainen näytelmä (1465). Hän seisoo kiirastulen seitsenpenkereisen vuoren ja Firenzen kaupungin välissä sekä osoittaa Helvetin sisäänkäyntiä, jossa syntisiä johdatetaan alas helvetin eri tasoille. Kiirastulen vuoren päällä seisovat Aatami ja Eeva maanpäällisessä paratiisissa. Heidän yläpuolellaan Aurinko ja Kuu edustavat taivaallista paratiisia. Fresko viittaa myös itseensä, sillä kuvassa näkyy Firenzen katedraali, johon fresko on maalattu.

Paitsi Dante-suomennosta Leino työsti Rooman aikana näytelmäluonnoksiaan ja kirjoitti matkakirjeitä Turun Sanomiin. Lehti etsikööt ne esille ja aarteensa esitelkööt!

Turku ja Turun linna piirtyvät leinolaiseen kuvastoon tarkemmin vuonna 1916. Pahennustakin herättänyt suhde virolaisen tutkijan ja diplomaatin suomalaissyntyiseen kirjailijapuolisoon antoi virikkeen renessanssi-tyyliin sommiteltuun runoelmaan Juhana Herttuan ja Catharina Jagellonican lauluja (1919).

Tätä ensin Turun, sitten Gripsholmin linnassa käytyä runollista vuoropuhelua Leino itse nimitti ”viimeisen romantikon” lahjaksi rakastetulleen.

 
 Runoelmassa rakastavaiset Suomen herttua ja Ruotsin tuleva kuningas Juhana ja hänen vaimonsa Puolan prinsessa Katariina Jagellonica käyvät runollista vuoropuhelua, joka alkaa laivamatkalla Turkuun, jatkuu Turun linnan renessanssihovissa sekä sittemmin vankeudessa Gripsholmin linnassa Ruotsissa Mälaren rannalla. Runoelman loppuosasto Rime sisältää Catharinan Juhanalle lohdutukseksi kirjoittamia runoja. Kokoelman kaikilla runoilla on joko latinan- tai italiankieliset nimet.

 Eino Leino (oikealta nimeltään Armas Einar Leopold Lönnbohm, 6. heinäkuuta 1878 Paltamo – 10. tammikuuta 1926 Tuusula) oli suomalainen kirjailija, lehtimies ja kriitikko.

 Viimeisten elinvuosiensa aikana Leino laati muistelmateoksensa Elämäni kuvakirjan (1925). Hänen viimeinen asuinpaikkansa oli Tuusulan Nuppulinnassa Riitahuhta-nimisessä talossa ystäväperheen alivuokralaisena.

Siellä Eino Leino kuoli 47-vuotiaana 10. tammikuuta 1926. Hänet haudattiin valtion kustannuksella, ja hautajaisiin osallistui presidentti Relander ja muuta maan johtoa. Leino on haudattu Helsingin Hietaniemen hautausmaan uudelle alueelle, hautaan U21-15-22. Hautakivessä olevan Leinoa esittävän muistomedaljongin on toteuttanut kuvanveistäjä Ville Vallgren.

 
 Eino Leinon kuolinuutinen julkaistiin Suomen Kuvalehdessä 16. tammikuuta 1926.

 Mutta mikäs runo se löytyykään Suomen passista! Kyllä vaan, viranomaiset ovat heittäytyneet hempeiksi ja präntänneet sinne Eino Leinoa; Ruislinnun laulu korvissani ... Tai löytyy ainakin vuoden 2009 passistani, nyt taitaa olla muut metkut.

6-7 vietämme runoilijan syntymäpäivän kunniaksi liput liehuen Eino Leinon päivää, runon ja suven päivää. Paltamossa mies syntyi 1878 ja sai nimen Armas Einar Leopold Lönnbohm - ois voinut olla Mustonenkin.

Eino Leino syntyi 6. heinäkuuta 1878 Paltamon Paltaniemellä (nykyisin osa Kajaania) sivistyneeseen keskivarakkaaseen maalaisvirkamieskotiin. Isä Anders Lönnbohm (alk. Mustonen) oli valtion palveluksessa oleva maanmittari, joka viljeli samalla omistamaansa Hövelön tilaa.

 Oulujärven välittömässä läheisyydessä sijaitseva maatila oli sama, jossa Elias Lönnrot oli asunut nelisenkymmentä vuotta aikaisemmin Kajaanin vuosinaan. Sekä isän että äidin Anna Emilian (o.s. Kyrenius) kautta Leinon sukujuuret juontavat Liperiin ja Sortavalaan Karjalassa, äidin kautta lisäksi Varsinais-Suomeen.


 



Työn orja, Rahan orja, Naisen orja, Onnen orja. Romaaniensa lisäksi Jumalten keinussa syntyi hurja joukko uskomattomia runoja, joissa tulkitsijoille on tuskaa piisannut.

 

  
 Onnen orja (1913) oli viimeinen Eino Leinon Orja-romaanisarjasta

Istuimme kerran Juicen kanssa kapakissa, kun tuo haastoi minut tekemään runoriimin itsestään;

keksin kyllä vielä keinon
päästäkseni einoksi paikalle leinon
 
  loihen tuolloin lausumaan ja äijä tykkäs.







Kesä on vuonna 1913 kuvattu suomalainen Kaarle Halmeen ohjaama mykkäelokuva. 
Elokuvan käsikirjoitti Eino Leino Vanteenheittäjät-runonsa pohjalta. Runo oli ilmestynyt 1912 Tähtitarha-kokoelmassa. 

Vanteenheittäjät

Lentävi vanteet ristin rastin,
ilmassa leikki ja laulu soi,
kuuluvi pajatus kylihin asti,
ihmiset kylissä aprikoi:
rovastilla on vieraita varmaan.
Notkuvi varret, vilkkuvi nilkat,
neitojen helmat hulmuelee,
herrojen otsilta tippuvi tilkat,
kenpä se ylinnä keikahtelee?
Talon rouva nuori ja notkee. Hänpä se kaartelen kauneimman heittää,
lausehen sorjimman suustansa suo,
ripsillä pitkillä silmänsä peittää,
oravan-silmänsä ruskeat nuo.
Ja vantehet lentää ja liitää. Kas, miten hänehen maisteri vilkkuu,
sihtaa silmä kuin tulijous.
Vantehen kaulaansa sai, että kilkkuu,
siitäkös nauru ja kikatus nous -
talon rouvan vetreän vanteen.
Istuvat kuistilla vanhemmat herrat,
maistavat maljoa höyryävää.
Unhottuu puhe useat kerrat,
nyykähtää ukko rovastin pää,
kun vanteet niin kauniisti lentää.
Ah, älä katsele vartta sa tuota
liioin, maisteri liekkisyön!
Karkkoa kaunihin naurajan luota,
pelkää keijuja kesäisen yön!
On nuori vanhalle mennyt.
Vilkkuvi nilkat ja punaiset sukat,
aurinko painuvi metsän taa,
hehkuvi puut sekä poskien kukat,
tuoksuvi kasteinen nurmi ja maa.
Ja nuorten riemu se raikuu.
Eino Leino

Nuori Nietzsche

Tuo tulleeko päivä mullekin
kuin monelle muulle on tullut,
että elämä jonkin on arvoinen,
jota säästää ja säälii ne hullut,
että pelkään ma katsoa kuolemaa
kuin kumppani silmäterään -
Pyhä Aurinko, kuinka ma pelkäänkään
sitä päivää, jona ma herään!
Tää kaikki, kaikk’ onhan unta vain:
mun aatteeni armahimmat,
mun henkeni heleä morsian,
tuon suudelmat tulisimmat,
hän, hän, satavuosiks mi sekunnit loi
ja minuutit miljoonaksi,
joka yhdellä sydänyö-katseellaan
tomun tään teki jumalaksi!
Ja unta, untahan kaikk’ on tää:
mun murheeni mustimmatkin,
epätoivoni, tuskani, taistoni,
sydänkaihoni katkeratkin;
mitä oon minä, onneton, kärsinyt,
mitä mulla on onnea ollut,
on unten aaltoja ollut vain
ja unten tuomana tullut.
Tuo koittaako päivä, kun laskea
mun pitäisi pitkin öitä,
elon paatisen polkuja suunnittaa
ja ankeita arkitöitä,
jona oisin ma yhteiskunnassa yks -
kentiespä kohta jo kaksi -
ja vuosi vuodelta vaipuisin
taas raa’aksi rahvahaksi?
Ah, älköhön tulko se milloinkaan!
Mut terve, mun päiväni sorja,
mun päiväni ylpeä, seppelpää,
jona en ole onneni orja,
jona seison ma seppona murheeni,
jona aatos on ahjossa valkee -
sa terve, päiväni punainen,
kun haaveiden kuoret halkee!
En maitoa suoniin ma saanutkaan,
mut sain minä tummaa verta,
se otsasuonissa ouruaa,
kun kuohuun se nousee kerta …
minä kuulen kuin kohinan kaukaisen
tai tuhanten miekkojen melskeen -
hei, tunnettenko te, ystäväin,
tuon alkavan aamun helskeen?
Ja silloin mun silmäni pimentyy,
mut sieluni salamoitsee -
haa, kuulettenko, kuin myrskyssä
mua taivahat jumaloitsee?
Olen arkki-enkeli Mikael,
mua Auringon parvet seuraa -
päin, lapset, laumoja pimeyden,
päin ihmis-yön jalopeuraa!
Eino Leino

Elokuva kuvattiin kesällä 1913, mutta tuntemattomasta syystä sen esittäminen viivästyi ja se sai ensi-iltansa vasta 18. tammikuuta 1915 Lyyra-teatterissa Helsingissä.

 

Kesä-elokuvan mainosilmoitus Uudessa Suomettaressa 17.1.1915.

Tähtitarhassa
Turussa 10-1 2018
Simo Tuomola