Suomen Iwo Jima

Kansallinen veteraanipäivä on Suomessa sotaveteraanien kunniaksi 27. huhtikuuta vietettävä juhlapäivä ja yleinen liputuspäivä. Sitä vietettiin ensimmäisen kerran vuonna 1987 osana Suomen itsenäisyyden 70-vuotisjuhlavuotta.




Voitto Lapissa, suomalaiset nostavat lipun Norjan ja Suomen välisellä rajalla.


27. huhtikuuta 1945 on Lapin sodan päättymispäivä. Silloin viimeisetkin saksalaisen 20. vuoristoarmeijan sotilaista vetäytyivät kello 13:30 mennessä Kilpisjärveltä Norjan puolelle rajaa.






Raising the Flag on Iwo Jima is a historic photograph taken on February 23, 1945, by Joe Rosenthal. It depicts five United States Marines and a U.S. Navy corpsman raising the flag of the United States atop Mount Suribachi during the Battle of Iwo Jima in World War II.

Teekkaripilatus

Tänään 24-4 tulee kuluneeksi tasavuosia siitä, kun Vasa-laiva nostettiin historiallisesta kätköstään pinnalle Tukholmassa 1961. Tilanteeseen liittyvät myös teekkarit ja kosto siitä, että Ruotsi oli estänyt Paavo Nurmen kilpailemisen Los Angelesin olympialaisissa 1932.

Yksi kuuluisimmista teekkarijäynistä sattui näet juuri Vasa-laivan noston yhteydessä Tukholman edustalla vuonna 1961. Muutama teekkari poikkesi Tukholmassa hieman ennen nostoa mukanaan Paavo Nurmen juoksijapatsaan pienoisversio. Teekkarit palkkasivat sammakkomiehen, joka sukelsi patsaan laivan kannelle.

Laivan nosto oli suuri mediatapahtuma, ja sattuman kaupalla patsas oli ensimmäinen veden pinnan rikkonut esine laivan noston yhteydessä. Patsas aiheutti ensin meriarkeologisen sensaation ja myöhemmin pienen ulkopoliittisen selkkauksen. Patsas ei ole näytteillä Tukholman Vasa-museossa.


Vasa valmistui vuonna 1626, vaikka sen neitsytmatka tapahtuikin vasta kaksi vuotta myöhemmin. Valmistuessaan Vasa oli Ruotsin laivaston voimakkain sota-alus ja suurimpia sotalaivoja koko Euroopassa. Kolmikantisen aluksen pituus oli 69 metriä (vesilinjassa 46,5 metriä) ja korkeus kölistä mastonhuippuun 52 metriä. Vasa painoi noin 1 200 tonnia. Se oli varustettu 64 järeällä kanuunalla.


Vasa (Wasa) oli Ruotsin kuninkaan Kustaa II Aadolfin kruununlaiva, joka upposi 10. elokuuta 1628 aloitettuaan juuri neitsytmatkansa. Vuonna 1961 laiva nostettiin merenpohjasta. 18 vuotta laivaa ruiskutettiin säilöntäaineilla sen tilapäisessä sijaintipaikassa Wasavarvetilla. Vuodesta 1990 lähtien aluksen sijoituspaikka on ollut Vasa-museo Tukholmassa.

Nyt Wasa on hieno nähtävyys ja tutustumisen arvoinen matkailukohde Tukholmassa. Jos meillä toimittaisiin oikein, Turkuun saataisiin omassa lajissaan vastaava nähtävyys, rakentamalla tänne Vrow Maria -museo.

Hollantilainen kauppa-alus Vrouw Maria oli matkalla Amsterdamista Pietariin, kun se törmäsi 3. lokakuuta 1771 kahteen kariin Nauvon ulkosaaristossa ja myöhemmin upposi noin neljänkymmenen metrin syvyyteen. Alus sai törmäyksissä vaurioita peräosaan, muun muassa peräsin irtosi.

Aluksen ruumassa arvellaan olleen esimerkiksi taideaarteita, joita keisarinna Katariina Suuri ja muu Venäjän ylimystö oli tilannut Hollannista. Lisäksi lastina oli sokeria, väriaineita, sinkkiä ja kappaletavaraa. Miehistö ja paikallinen väestö ehti pelastaa osan lastista ennen aluksen uppoamista 8. lokakuuta 1771. Haaksirikosta pelastettua tavaraa myytiin myöhemmin Turussa ja Pietarissa.

Aluksen haaksirikosta tuli yksi Suomen etelärannikon kuuluisimpia aarrelaivalegendoja.

Aluksen hylky on säilynyt poikkeuksellisen ehjänä. Hylyn runko on pituudeltaan noin 26 metriä ja leveydeltään 7 metriä. Vrouw Marian, kuten muiden Itämeren hylkyjen, säilymistä on edesauttanut puisia hylkyjä tuhoavan laivamadon puuttuminen pohjoiselta Itämereltä.


Tässä varhaisempi blogipäivitys asiasta:

Vrouw Maria

Tänään 8-10 tulee kuluneeksi tasavuosia hollantilaisen kauppalaiva Vrouw Marian uppoamisesta Nauvon vesillä vuonna 1771. Hyvin säilyneestä aluksesta olisikin saatavissa Aurajokisuistoon Turkuun melkoinen nähtävyys vähän Tukholman Wasa-laivan tapaan.

Syksyllä 1771 Amsterdamista lähti Vrouw Maria –niminen kaksimastoinen snau –tyyppinen pienehkö kauppalaiva Pietaria kohti. Laivan kapteenina oli tanskalaissyntyinen kokenut Reinhold Lorenz. Aluksen matka katkesi sen törmätessä vedenalaiseen kariin 3.10. Nauvon ulkosaariston alueella. Miehistö pyrki pitämään vuotavan laivansa pinnalla pumppaamalla saaristolaisten avustuksella. Pelastamisyrityksistä huolimatta lokakuun kahdeksannen ja yhdeksännen päivän välisenä yönä alus oli kuitenkin uponnut (Turun maistraatin pöytäkirjat 1771), eikä sitä pystytty 1700-luvun lopun menetelmin enää paikantamaan.

Vrouw Marian haaksirikkoutuminen sai paljon huomiota jo 1700-luvulla, koska sen lasti erosi osittain muiden laivojen kuljettamista lasteista. Tyypillisten tavaroiden ohella Vrouw Maria kuljetti nimittäin Venäjän keisarinna Katariina Suuren taideaarteita, jotka hän oli ostattanut hollantilaisen taiteenkeräilijä Gerrit Braamcampin kuolinpesän huutokaupasta. Pyrkimyksistä arvokkaan lastin pelastamiseksi kertovat monet aiheeseen liittyvät kirjeet, joita säilytetään Riksarkivetin Diplomatica –kokoelmassa. Laivan muuta lastia koskevaa tietoa löytyy mm. Juutinrauman tullitileistä.

Vrouw Maria –hylky on n. 26 m pitkä ja 7 m leveä ja se on vajonnut 41 m syvyyteen. Hylky on hyvin säilynyt ja sen mastojen alaosat ovat vielä pystyssä kohoten 22-24 metriin. Löytymisvuonna 1999 siitä nostettiin identifioinnin varmistamiseksi kuusi esinettä, jotka olivat lyijysinetti, sinkkiharkko, kolme liitupiippua sekä kivennäisvesipullo.

Aluksen lokikirja kertoo laivan viime vaiheista näin:

Tiistaina 8. lokakuuta pelastustyöt jatkuivat; vettä pumpattiin pois ja laivasta pelastettiin lastia. Alun perin kaunis ilma muuttui synkäksi ja tuuli kääntyi idästä etelän ja kaakon välille.

Kun miehet menivät seuraavana päivänä katsomaa laivaa, eivät he enää nähneet sitä. Turusta tuli kaksi tullipalvelijaa ja pelastetut tavarat päätettiin lastata jahtiin.

Muutamaa päivää myöhemmin Vrouw Marian kapteeni matkusti miehistönsä kanssa pohjoistuulen saattelemana Turkuun, jossa hän teki meriselityksen.

Vrouw Marian ruumassa on säilynyt läpileikkaus 1770-luvun eurooppalaisesta yhteiskunnasta. Se kertoo useiden ihmisryhmien toiminnasta: eri maiden tavarantoimittajista, Amsterdamin lastaajista, pelastustoimia tehneistä Nauvon saaristolaisista ja Turun porvareista. Pelastetun tavaran osalta linkki ylsi aina Pietariin asti. Matkan aikana ketjuun osallistui Tanskan Juutinrauman tullin henkilökunta ja luonnollisesti Vrouw Marian miehistö.

Vrouw Marian historia liittyy niin oleellisesti Turun saaristoon ja Turkuun, ettei museohanke voisi oikein muualla sijaitakaan kuin juuri Turussa Forum Marinumin piirissä. Turun Maistraatin pöytäkirjat 1771 kertovat omaa tarinaansa haaksirikon tapahtumista ja niihin liittyvät myös pelastetun tavaran luettelot. Turun huutokauppakamarin pöytäkirjoista 1771 ja 1772 käyvät myös selville huutokauppakamarissa Turussa Vrouw Mariasta myydyt tavarat.

Vrouw Marian lastista on saatu tietoa Juutinrauman tullitileistä, pelastetun tavaran luettelosta (Turun maistraatin pöytäkirjat 1771), keisarinnan omaisuuden pelastamiseen liittyvästä diplomaattisesta kirjeenvaihdosta sekä huutokauppakamarin pöytäkirjoista (Turun huutokauppakamarin pöytäkirjat 1771 ja 1772). Juutinrauman tullitilien mukaan Vrouw Maria kuljetti useista eri artikkeleista koostuvaa lastia. Nimeltä mainittujen hyödykkeiden ohella laiva sisälsi arvoltaan huomattavan suuren sekalaista kauppatavaraa käsittävän lastin sekä laivurin yksityisvaraston mikä käy ilmi Juutinrauman tullitileistä.

Itämeren kaupankäynnin ja Turun saariston historian kannalta kyse on niin ainutlaatuisesta aarteesta, ettei hankkeen rahoittaminenkaan voi olla kuin järjestelykysymys.

Rouva Marialle
Turussa 24-4-2010
Simo Tuomola

Ryöstöretkellä

Ateneum on lähtenyt ryöstöretkelle Turkuun ja haluaa turvallisuussyistä palauttaa takaisin kokoelmiinsa kaksi Turun linnassa 50 vuotta lainassa ollutta arvotaulua: Albert Edelfeltin "Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista" ja Erik Löfgrenin maalaus "Kuningas Eerik XIV ja Kaarina Maununtytär".

Molemmat 1800-luvun historianmaalaukset liittyvät oleellisesti aiheiltaan Turussa vaikuttaneiden kuninkaiden ja Turun linnan historiaan. Hanke on estettävä ja kuten tiedettyä: hyökkäys on aina paras puolustus.





Näiden teosten säilyminen Turun linnan kokoelmissa tulee taata ja samalla Turkuun pitää palauttaa Helsingin yliopiston kokoelmista joukko Turun Akatemian historiaan oleellisesti liittyviä esineitä; Akatemian juhlasalin ovet ja katederi sekä mm. Akatemian valtikat. Tukholman kuninkaanlinnan kokoelmista pitäisi pystyä Turkuun palauttamaan mm. Turun verilöylyyn 1599 liittyvä miekka.

Turun akatemian perustamiskirja (1640), pergamenttia

Perustamisasiakirjan hopealipas (1817)

Valmistunut 1817 Turun uuden akatemiarakennuksen vihkiäisiin.

Perustamisasiakirjan hopealippaan jalusta (1817)

Valmistunut 1817 Turun uuden akatemiarakennuksen vihkiäisiin.

Turun akatemian hopeavaltikat (1640)

Rehtorin aseman vertauskuvalliset avaimet (1759)

Otawa ja seksiä

Historian hämäriin, ikäänkuin kakkossijalle voittajien varjoon unohtuu aina tärkeitäkin hahmoja. Yksi sellainen ikuinen kakkonen, jolle julkisuus ei ole oikeutta tehnyt on Carl Axel Gottlund, jonka kuolemasta 20-4-1875 tuli juuri tasavuosia täyteen.

Carl Axel Gottlund (1796-1875) oli tutkija, lehtimies ja kirjailija, suomalaisuuden edistäjä. Hänen merkittävimpiä saavutuksiaan olivat Otawan julkaiseminen sekä tutkimukset Ruotsin ja Norjan nk. metsäsuomalaisista. Otawa oli Gottlundin itsensä kustantama ja lähes kokonaan kirjoittamakin ensimmäinen suomenkielinen kirjallis-taiteellinen albumi. Gottlund halusi näin osoittaa, että suomen kieltä voitiin käyttää erilaisten asioiden ilmaisemiseen kuten muitakin sivistyskieliä. Kirjakielenään Gottlund käytti savon murteen mukaelmaa. Otawa sisältää tutkielmia Suomen historiasta, kieli- ja musiikkitieteellisiä artikkeleita, näytteitä kansanrunoudesta, Gottlundin omia runoja sekä runojen käännöksiä Sapfosta Bellmaniin. Otawan kuvittivat Magnus ja Wilhelm von Wright sekä Robert Ekman. Kustannuksia alentaakseen Gottlund maalasi itse albuminsa kivipiirrokset värillisiksi. Osa III julkaistiin vasta Gottlundin kuoleman jälkeen. Teoksen täydellisinä säilyneet kappaleet ovat erittäin harvinaisia

Carl Axel Gottlund (24. helmikuuta 1796 Ruotsinpyhtää – 20. huhtikuuta 1875 Helsinki), suomalaisittain Kaarle Aksel Gottlund, oli kirjailija ja Helsingin yliopiston suomen kielen lehtori. Hän teki tutkimusmatkoja metsäsuomalaisten pariin ja kannatti kirjakielen kehittämisessä itämurteita, erityisesti savolaismurteita.

Gottlund aloitti opiskelun Porvoon lukiossa 1810 saatuaan alkeisopetusta kotona. Opiskeluja enemmän häntä kiinnostivat silti huvitukset: tanssiaiset, urheilu, metsästys ja soittoharrastukset. Todistus ei ollut kovin hyvä, mutta Gottlund pääsi sen turvin aloittamaan opiskelut Turun akatemiassa vuonna 1814 valmistuttuaan ylioppilaaksi.

Akatemiassa Gottlund sai kansallisromanttisia vaikutteita, jotka innostivat hänet vuosina 1815–1816 keräämään kotipitäjästään kansanperinneaineistoa: runoja, loitsuja, satuja, loruja, leikkejä. Työssä häntä auttoivat jo lapsuudessa solmitut yhteydet ja kansan elämän tuntemus. Gottlund ei sensuroinut aineistoaan vaan otti mukaan myös seksuaalista materiaalia, mikä oli varsin poikkeuksellista.

Gottlundin opinnot eivät olleet sujuneet Turun akatemiassa toivotulla tavalla, joten hän siirtyi syksyllä 1816 jatkamaan opintoja Ruotsissa Upsalan yliopistossa. Hän opiskeli siellä klassisia kieliä, luonnontieteitä, historiaa ja filosofiaa mutta varsin verkkaiseen tahtiin ja nauttien kaupungin huveista, myös tappeluista. Opiskellessaan Gottlund omaksui käsityksen Suomen kansan menneestä suuruudenajasta. Upsalassa Gottlund sai ensimmäiset runonsa lehtiin ja kirjoitti myös suomalaisten mytologiasta. Siitä heräsi Gottlundin kiinnostus Ruotsin metsäsuomalaisiin.

Gottlund asui Uppsalassa juuri opintoja suorittamatta. Sen sijaan hän ryhtyi valmistelemaan uutta julkaisua, josta hän aikoi suomen kielen kirjallista monumenttia. Siinä Gottlund joutui pettymään, sillä vain harvat suostuivat avustamaan häntä. Tuloksena oli kahdessa osassa vuosina 1828–1832 ilmestynyt Otawa, joka sisälsi kielitieteellisiä, historiallisia, uskontotieteellisiä ja folkloristisia kirjoituksia sekä runoja. Teos ei saanut Suomessa kovin suosiollista vastaanottoa, vaan sitä moitittiin savolaisen kielen vuoksi. Sisältönsä puolestakaan se ei vastannut Suomessa noussutta romanttista suuntausta vaan oli enemmän valistushenkinen.

Elias Lönnrotin Kalevalan ilmestyminen vuonna 1835 oli Gottlundille katkera pala, sillä se syrjäytti Otavan ja vei Gottlundin omalle teokselleen suunnitteleman paikan kansallisena merkkiteoksena. Toisaalta myöskään Lönnrot ei antanut Gottlundille kirjoituksissaan tunnustusta kansanrunouden kerääjänä ja kansaneeposidean esittäjänä. Eikä arpa suosinut Gottlundia myöskään tärkeitä virkapaikkoja jaettaessa.

Gottlund julkaisi vuonna 1840 yliopiston kustannuksella Runola-eepoksen, jolla hän pyrki haastamaan Kalevalan. Teos kuitenkin romahdutti Gottlundin jo muutenkin arveluttavan maineen: teoksen runomittaa pidettiin virheellisenä, kielikuvien nähtiin osoittavan huonoa suomen kielen hallintaa ja olevan eroottisesti liian rohkeita.

Gottlund anoi 1842 lupaa kirjapainon perustamiseksi ja sai sen. Rahoitusvaikeudet viivästyttivät painon alullepanoa useita vuosia. Gottlund perusti 1846 Suomalainen-lehden, joka oli ensimmäinen suomenkielinen sanomalehti Helsingissä. Lehti ehti ilmestyä vain kuusi kuukautta ennen kuin senaatti lakkautti sen erään poleemisen kirjoituksen vuoksi.


N=1. Lauvantaina, 31:ääs päivänä Tammi-kuuta, 1846.

Sillä moni on ehkä meiltäkin kysyvä: minkäpätähden tämä Suomalainenkin on tähän maailmaan joutunut? Mikä hänen on aikomuksensa? (sillä joku aivotus hänellä toki mahtanoon olla), mitäs hään tässä mielii vaikuttoo ja aikoin saattaa?

Maininnan ansaitsee vielä Gottlundin vuonna 1846 julkaisema runoalbumi Sampo, joka sisälsi Gottlundin omia runoja ja käännöksiä, muun muassa Bellmanin runoja. Teos haukuttiin Suomettaressa, mutta se oli silti lajissaan – joka oli siihen aikaan nousemassa maailmalla suosioon – ensimmäinen suomenkielinen kirja.

Gottlund keräsi myös seksuaalisia kansanrunoja, joita osa runonkerääjistä siihen aikaan vältti, tai keräsi jättämällä "tuhmat" sanat pois. Jotkut katsoivat seksuaalisten kansanrunojen pilaavan suomalaisten siveää mainetta. Gottlund myös kirjoitti itse seksuaalisia ja seksuaalis-sävyisiä runoja ja kertomuksia. Seksuaalisen materiaalinsa vuoksi Gottlundia jonkin verran paheksuttiin. Hän saikin mainetta seksuaalisena hurjastelijana.

Joka tapauksessa myöhemmät runonkerääjät ja tutkijat ovat harmitelleet aikaisempien kerääjien torjuvaa asennetta seksuaalisia runoja kohtaan, ja Gottlundin ansiosta tiedetään hieman enemmän siitä, millaisia uskomuksia ja tapoja liittyi sukupuolisuhteisiin entisajan Suomessa. Jotkut aiemmin arkistojen piiloihin kätketyt seksuaaliset runot liitettiin vasta vuonna 1997 Suomen Kansan Vanhat Runot -teokseen.

Minkäpätähden
Turussa 22-4-2010
Simo Tuomola

Hakkaa päälle!

Tänään 21-4 tulee kuluneeksi tasavuosia suomalaisen ratsuväen kenraali Torsten Stålhandsken kuolemasta Haderslevissä Tanskan sotaretkellä 1644. Hänet haudattiin 1645 Turun tuomiokirkon Sielujen kappeliin arkussa, jossa on teksti; Quod si quis cerret non coronabitur nisi legitime certaverit - Eihän sitäkään, joka kilpailee, seppelöidä, ellei hän kilpaile sääntöjen mukaisesti (2 Tim.2:5). Arkku on kannunvalaja Caspar Becke vanhemman tinasta ja messingistä valmistama.



Stålhandsken ja hänen puolisonsa Kristiina Hornin (1604-1673) haudalle Tuomiokirkkoon pystytettiin 1681 suuren kirkkopalon jälkeen kuvan muistomerkki paadella makaavine kokovartalokuvineen, veistäjänä Jürgen Meintz Heinrich Wilhelmin työpajassa Hampurissa.

Ståhlhandske-suvun hautakammio, joka ennen muinoin oli Tott-suvun hautakammion jälkeen komein, on eteläisen kirkonoven länsipuolella, ja rauta-aitaus eroittaa sen kirkosta. Tämän hautakammion osti vuonna 1654 Torsten Stålhandsken leski Kristiina Horn, ja sitä kaunistaa kallisarvoinen hautapatsas mustasta ja ruskeasta marmorista, jossa on valkoisia marmorikuvia. Tuon suuren sota-uroon (+ 1644) jäännökset säilytetään komeassa lyijykirstussa.

Torsten Stålhandske aloitti sotilasuransa eversti Patrick Ruthwenin asepoikana ja oli tämän mukana rekrytointiretkellä Skotlannissa. Hän matkusti henkivartiokaartin vänrikkinä Kustaa II Adolfin mukana Preussiin 1622. 1626 hänet ylennettiin majuriksi Arvid Hornin (k. 1653?) jalkaväkirykmenttiin, mutta siirtyi jo seuraavana vuonna Åke Tottin ratsuväkirykmenttiin. Hänet ylennettiin everstiluutnantiksi 1629 johtamaan suomalaisia hakkapeliittoja.

Ruotsin liittyessä 30-vuotiseen sotaan 1630 Stålhandske oli mukana Pommerissa ja seuraavana vuonna Breitenfeldin taistelussa. 1632 hänet ylennettiin everstiksi ja oli ratsumiehineen ratkaisevassa roolissa Lützenin taistelussa, jossa Kustaa II Adolf sai surmansa.

Kesäkuussa 1634 hän haavoittui Hamelin taistelussa. 1635 hän liittyi kenraalimajurina Johan Banérin johtamaan armeijaan. Hän valtasi 35 lippua Wittstockin taistelussa ja ajoi vihollisen pakenemaan. Huhtikuussa 1642 hän haavoittui vakavasti Breitenfeldin toisessa taistelussa. Toukokuussa hänet nimitettiin ratsuväen kenraaliksi. Hän kokosi pitkillä sotaretkillään huomattavan omaisuuden.

Hänen vaimonsa Kristiina lahjoitti Turun akatemialle Aarhusin piispalta sotasaaliiksi otetun kirjaston. Århusia valloittaessaan Stålhandske sai saaliikseen sikäläisen piispan jäämistöstä 890 niteen kirjaston, jonka hänen leskensä lahjoitti Turun akatemialle 1646.

Torsten Stålhandske vuonna 1934 julkaistussa postimerkissä. Samaan sotilasmerkkisarjaan kuuluvat Punaisen Ristin merkit Laiska Jaakosta, Jakob de la Gardie, sekä Evert Hornista.

Vietettyään lähes kaikki aikuisvuotensa sotaretkillä Stålhandskelle ei ollut juuri jäänyt aikaa siviilielämään ja perheen perustamiseen. Hän solmi Tanskan sotaretken alla 1643 edullisen avioliiton entisen päällikkönsä Arvid Hornin tyttären Kristinan kanssa, mutta liitto jäi lyhyeksi ja lapsettomaksi. Stålhandsken ruumis tuotiin takaisin kotimaahan, ja hänet haudattiin 1645 Turun tuomiokirkkoon. Hänen monumentaalinen hautamuistomerkkinsä, missä hänen ja hänen puolisonsa kuvat on veistetty kiveen, on edelleenkin nähtävissä suurvaltakauden kuvanveistotaiteen pysyvänä muistomerkkinä.

Torsten Stålhandske oli tyypillinen Ruotsin suurvaltakauden sotilas niin hyvässä kuin pahassa. Hän oli erittäin taitava ratsuväen päällikkö, joskin hänen kykynsä sodanjohtajana ja strategina jäivät vaille näyttöä. Hänen henkilökohtainen rohkeutensa ja aggressiivinen taistelutapansa toivat hänelle menestystä sotakentillä ja tekivät hänestä legendaarisen sotilaan, joka suomalaisten hakkapeliittojen päällikkönä muodostui koko käsitteen henkilöitymäksi. Hänen ystävyytensä Brittein saarilta tulleisiin upseereihin, joiden kieltä hän osasi, levitti myös hänen mainettaan, sillä heidän kauttaan hänen tekonsa pääsivät hyvin esiin suositun The Swedish Intelligencers -aikalaisteoksen sivuilla.

Toisaalta Stålhandskea on moitittu liiallisesta mieltymyksestä viiniin, mutta moite lienee yhtä hyvin perustein kohdistettavissa lähes jokaiseen tuon ajan päällikköön ja sotilaaseen. Toinen syytös koskee hänen tapaansa hankkia sotasaalista. Sotasaaliin hankkiminen ja erilaisten lunnaitten suoranainen kiristäminen voitetuilta kuului myös ajan sodankäyntitapaan. Merkittävin sotasaalis, jonka Stålhandsken tiedetään hankkineen ja toimittaneen kotimaahansa, lienee juuri tuo mainittu Århusin piispan kirjasto, 890 nidettä, jonka hän ryösti Tanskasta. Hänen leskensä lahjoitti miesvainajansa toivomuksen mukaisesti kokoelman juuri sopivasti 1640 perustetun Turun akatemian kirjastolle, missä se muodosti kirjaston arvokkaimman osan kunnes tuhoutui Turun palossa 1827.

Torsten Stålhandsken nimi on jäänyt historiaan nimenomaan hakkapelittojen synonyymina ja symbolina:



Hakkapeliitta kuvattuna vuonna 1940 julkaistussa Punaisen Ristin neljän postimerkin sarjassa.



Hakkapeliitat olivat Ruotsin sotaväessä kolmikymmenvuotisen sodan aikana palvelleita suomalaisia ratsumiehiä. Aseinaan heillä oli kaksi ratsupistoolia ja miekka. Lisäksi varusteina saattoi olla kypärä, nahkahaarniska (költeri) tai teräksinen rintahaarniska, kyrassi. Hakkapeliitat ratsastivat suomenhevosruunilla. Ruotsin ratsuväki ja hakkapeliitat sen osana käytti 1600-luvun alussa täysin uutta ratsuväen rynnäkkötaktiikkaa, jonka tuloksena oli erinomainen sotamenestys.

Hakkapeliittojen nimi tulee suomalaisen myytin mukaan hyökkäyskomennosta "Hakkaa päälle." Käsityksen esitti muiden muassa Daniel Juslenius teoksessaan Vanha ja uusi Turku. Hän kirjoitti: "Suomalaisten loputon into lyödä viholliset synnytti uuden sanan 'hakkapeliitta' ('hakkaa päälle' merkitsee 'lyö, iske, hakkaa kaikin voimin'), jonka kuuluessa Puola aina vapisi ja itävaltalaiset ja pyhän (jos jumalat tämän sanan sallivat) liigan puolustajat useimmiten joutuivat kauhun valtaan ja menettivät henkensä."

Vaihtoehtoinen etymologia nimelle on viron kielen "hakka peale", joka tarkoittaa yksinkertaisesti johonkin ryhtymistä. Suomalainen sotaväki Ruotsin sotaväessä sai puhua omaa kieltään ja sitä myös johdettiin suomen kielellä, vaikka hallintokieli oli ruotsi. Värvättäessä ei ratsumiehiä kutsuttu hakkapeliitoiksi, vaan he olivat tavanomaisemmin pelkkää Ruotsin ratsuväkeä, "ryttäreitä". Lempinimi liitettiin joukkoihin vasta Ruotsin sotamenestyksen myötä.

Hakkapeliitat olivat kaiketi ensimmäinen joukkotyyppi, joka käytti suomenhevosta taistelussa. Suomenhevosessa yhdistyvät kylmä- ja lämminverihevosten hyvät ominaisuudet; vaikka suomenhevonen ei ole yhtä nopea ja ketterä kuin lämminverihevoset, se on sotahevosenakin hyvin sitkeä eikä väsy helposti.

Kirkkoreissulla
Turussa 21-4-2010
Simo Tuomola

Kuningas Alexander

Jatketaan vielä kuningatar Kristiinan tutkiskelua, kun häntä edellisessä jutussa nimiteltiin "kuninkaaksi" ja muistutettiin, että Helsingin yliopiston sukupuolentutkimusinstituutti on nimetty hänen mukaansa. Molempiin huomioihin oli hyvä syynsä. Kas näin:

Ruotsin kuningatar Kristiina (1626–1689) oli sekä fyysisiltä että psyykkisiltä ominaisuuksiltaan aikansa naisista selvästi poikkeava yksilö, jolla oli elämässään voimakas taipumus korostaa miehisiä piirteitä ja myös yritys muuttaa itsensä alkemian avulla fyysisesti naisesta mieheksi. Ruotsalainen tutkija Kjell Lekeby (s. 1939) on perehtynyt aiheeseen teoksessaan ”Kung Kristina”.

Kristiina halveksi voimakkaasti naisen olemusta ja naisellisuutta itsessään. Lisäksi hän halveksi voimakkaasti avioliittoa ja naisen alistamista sekä pelkäsi raskautta ja synnytystä. Hän viihtyi mielellään vanhempien ja oppineiden miesten seurassa henkisistä syistä, mutta hän ei pitänyt miehistä sen vuoksi että he olivat miehiä, vaan sen vuoksi että he eivät olleet naisia.

Kaikesta huolimatta on hyvin todennäköistä, että Kristiina oli elänyt 1640-luvulla sukupuolisuhteessa hovimiehenä ja diplomaattina toimineen Magnus Gabriel de la Gardien (1622–1686) kanssa. Tämä oli liehakoinut Kristiinaa kahdeksan vuoden ajan ja ollut myös Kristiinan intohimon kohteena, kunnes heidän välinsä rikkoutuivat. Toinen mies, jonka uskotaan päässeen Kristiinan vuodekumppaniksi, oli Antonio Pimentel (s. 1604), Ranskan lähettiläs Ruotsissa.

Kristiina kielsi sukupuolisen kiinnostuksensa miehiä kohtaan tai ei ainakaan tunnustanut sitä. Sen sijaan hän osoitti julkisesti lemmenkipeyttään naisia kohtaan 1640-luvun lopulta lähtien, jolloin hän oli vähän yli 20 vuoden ikäinen. Kristiina oli hyvin ihastunut kauniiseen Ebba Sparreen (1626–1662), joka tuli hoviin vuonna 1645.

Kristiina toteutti päätöksensä luopua kruunusta 6.6.1654 ja matkusti Ruotsista jo 10.6.1654. Rajan ylitettyään hän ajoi hiuksensa, käytti miehen peruukkia ja pukeutui miehen asuun. Kristiina kääntyi katoliseen uskoon Brysselissä joulukuussa 1654. Hän asettui asumaan Roomaan, josta hän teki joitakin matkoja muualle Etelä- ja Keski-Eurooppaan.

Jo kreikkalainen Aristoteles (noin 384–322 eKr.) oli pohtinut ihmisen lisääntymistä sekä lapsen sukupuolista kehitystä. Jos miehen muotoa antava voima oli tarpeeksi suuri, tuli lapsesta poika, ja muussa tapauksessa tyttö. Tämän katsottiin osoittavan, että nainen oli kehittyessään jäänyt mieheen verrattuna vajavaiseksi. Näin naisen sukupuolen muuttamista mieheksi ei tarvinnut välttämättä pitää todellisena muutoksena, vaan kesken jääneen kehityksen loppuun saattamisena.

Kapusiinimunkki J. E. Seuin oli jo vuonna 1672 kertonut Kristiinalle salakirjoituksella laaditussa kirjeessä, että hän oli löytänyt alkemiasta viisasten kiven. Siten Kristiina voisi sen avulla toteuttaa haaveensa ja täydentää sen, missä luonto oli epäonnistunut. Myös Azzolino oli kertomansa mukaan ollut vuonna 1667 lähellä löytää viisasten kiven. Kristiina kirjoitti vielä vuonna 1686 Pierre Baylelle (1647–1706) ja pyysi tätä lähettämään itselleen joitakin mielenkiintoisia, erityisesti alkemiaa eli kuninkaiden tiedettä käsitteleviä kirjoja.

Joskus 1670-luvun loppupuolella kuningatar Kristiina elätti toivoa, että hän olikin muuttumassa mieheksi. Ilmeisesti vuonna 1678 hän oli huomannut sukuelimistään pistävän esiin jotakin kiinteää. Hän ymmärsi sen olevan kasvamassa oleva miehen sukuelin. Hänen kamarineitonsa Ottavia oli sen nähtyään ja sitä tunnusteltuaan ollut samaa mieltä ja lausunut kuningattarelle: ”Ole tervehditty ruotsalaisten kuningas!”

Kristiina kertoi asiasta ilman epäilyksiä myös lääkärilleen, kirurgilleen, markiisi Pignatellille, jesuiittaisä Sforza Pallavicinolle (1607–1677) ja kardinaali Azzolinolle. Kaikki olivat samaa mieltä ilmiön laadusta ja pitivät sen salaisuutena. Kuningatar oli niin varma asiasta, että hän antoi maalauttaa itsensä ratsun selässä, täydessä sotavarustuksessa kypärä päässään. Kuvassa hänen nimekseen oli merkitty: ”Alexander, ruotsalaisten kuningas”.

Kolmessa kuukaudessa anatomisen ilmentymän koko kasvoi ja muoto muuttui selvästi. Silloin lääkäri huomasi vihdoin, että hän ja muut asiasta tietoiset olivat tehneet virheen. Kyseessä ei ollut miehen sukuelin, vaan kohdun pidentynyt kaulaosa, joka oli alkanut tunkeutua esiin emättimestä kohdunlaskeuman seurauksena.

Pohjolan Minerva

Tänään 19-4 tulee kuluneeksi tasavuosia Turullekin mm. Turun akatemian perustajana 1640 niin tärkeän Ruotsin hallitsijan, kuningatar Kristiinan kuolemasta Roomassa 1689. Hän oli syntynyt 1626, joten hän oli valtansa periessään vasta 6-vuotias lapsi. Kuningattarena hän toimi vuosina 1632-1654, jolloin luopui kruunusta, kääntyi katolilaisuuteen ja matkusti Roomaan. Hänen aikanaan saneltiin kuningattaren käskykirjeellä 1649 myös Turun joulurauhan nykyinen sanamuoto.

Hän oli viimeinen Vaasa-suvun edustaja valtaistuimella, hän luopui kruunusta 6. kesäkuuta ja poistui kotimaastaan Belgian kautta Itävaltaan, jossa kääntyi katolilaiseksi. Kuoltuaan hänet haudattiin Pietarinkirkkoon kultakruunuin koristellussa kärpännahkaviitassa ja hopeanaamio kasvoillaan.

Kuningas Kristiinan hautajaiset

Ruotsin kuningatar, Kustaa II Aadolfin tytär Kristiina kuoli Roomassa 19.4.1689. Aikaisemmin helmikuussa 62-vuotias entinen hallitsija oli kaatunut ja telonut itsensä. Huhtikuun puolivälissä näytti jo siltä, että hän selviäisi, mutta puhjennut keuhkokuume ja korkea kuume uuvuttivat potilaan.

Viimeisen voitelun Kristiina oli saanut jo kaatumisen jälkeen. Paavi Innocentius XI olisi itse sen halunnut antaa, mutta vanhana ja raihnaisena miehenä hän ei kyennyt asuintiloistaan poistumaan.

Viestin vakavasti loukkaantuneelle Kristiinalle paavi kuitenkin lähetti.

Kristiina oli 1654 luopunut kruunustaan serkkunsa Kaarlen hyväksi. Ruotsin laki ei sallinut katolista hallitsijaa, ja kirkkokuntaa vaihtaakseen Kristiinan oli luovuttava kruunusta. Läksiäisiksi Kristiina sai huomattavan elinkoron, jonka avulla hän perusti hovin uuteen kotikaupunkiinsa Roomaan.

Ruotsiin hän palasi vain kerran. Kaarle X Kustaa kuoli 1660, ja Kristiina kävi Tukholmassa muistuttamassa olemassaolostaan. Kruununperijä Kaarle XI (s. 1655) oli vasta lapsi ja Kristiina tahtoi teroittaa valtiopäiville, että jos nuori Kaarle kuolee, hänestä tulee uudelleen hallitsija.

1600-luvun puolivälissä Ruotsi oli suurvalta. Protetanttisen maan johtajan kääntyminen otettiin Vatikaanissa suurena voittona, sen mukaisesti Kristiina sai asuttavakseen siiven eräästä Vatikaanin keskeisimmistä rakennuksista. Ennen Kristiinan muuttoa kiireesti maalattiin piiloon Omne malum ab Aquilone (lyhennös Jeremia 1:14 "Pohjoisesta purkautuu onnettomuus tämän maan asukkaiden päälle.") huomautukset ja paavi lakkasi sylkemästä pohjoistuulelle.

Niinpä Innocentius XI (k. elokuussa 1689) olisi todella tullut itse antamaan viimeisen voitelun, jos olisi vain kyennyt. Kristiinan tullessa Roomaan paavina oli Aleksanteri VII (k. 1667), Kristiina rippi-isinä ehti toimia myös Klemens IX (k. 1669) ja Klemens X (k. 1676).

Innocentiuksen kanssa Kristiina oli ollut riidoissa, entinen hallitsija ei malttanut pitää sormiaan erossa maailmanpolitiikasta. Innocentius olisi nimittäin halunnut lakkauttaa tavan, jonka mukaan kunkin maan suurlähetystöt ovat sijaintivaltakunnan lainsäädännön ulottumattomissa, naapurimaiden itsenäisiä osia pääkaupunkien keskellä.

Osaltaan Kristiina itse oli syyllinen riitaan Innocentiuksen kanssa. Hän oli nimittäin perustanut teatterin kortteeriinsa Vatikaanin pyhimpään.

Kristiina piipahti Pyhälle Isälle toteamassa, että idea on tolkuton. Eikä se edennytkään mihinkään. Teatterin Innocentius sen sijaan sai muutettua takaisin varastotilaksi.

Innocentius XI:n seuraaja Aleksanteri VIII (k. 1691) teki viimeisen palveluksen Kristiinalle, joka oli kuollut suurissa veloissa. Aleksanteri osti Kristiinan kirja- ja käsikirjoituskokoelman Vatikaanin kirjastoon huomattavalla rahamäärällä. Näin kuningattaren maine tuli pelastettua velkojienkin silmissä.

Kristiina itse oli toivonut pieniä ja vaatimattomia hautajaisia. Se ei sopinut Kirkkovaltion johdolle. Kristiinalle järjestettiin huomattavat nelipäiväiset maahanpanijaiset, kulkueineen ja monine messuineen.

Hautapaikkakaan ei ollut missään maanpovessa vaan Pietarinkirkossa. Se on naiselle harvinainen viimeinen leposija. Vain kolme naista on kirkkoon haudattu, kaksi heistä Ruotsin kuningattaria. Ennen Kristiinaa tähän paavien leposijaan haudattiin Katariina Jagellonica, Ruotsin Juhana III:n vaimo, tärkeä henkilö hänkin Turun historiassa.

Kristiinan kuolemaan palattiin vielä 1702 Ruotsin Kaarle XII:n aloitellessa mittavia sotaretkiään. Paavi Klemens XI teetti Carlo Fontanalla monumentin Pietarinkirkkoon Kristiinan muistoksi.

Viimeksi Kristiina sai vierelleen ikuiseen lepoon Pietarinkirkon kätköihin paavi Johannes Paavali II:n.








Valtakunnan asioiden sijasta Kristiinan mielenkiinto kohdistui taiteeseen. Kristiinan aikana Ruotsin hovi kohosi lyhyeksi aikaa Euroopan suurimmaksi kulttuurikeskukseksi. Hän kutsui Tukholmaan suurin joukoin eurooppalaisia oppineita, joista kuuluisin oli filosofi René Descartes, hankki Euroopasta kirjakokoelmia ja taideteoksia sekä harrasti teatteria, oopperaa ja balettia.

Kristiina luopui Ruotsi-Suomen kruunusta vuonna 1654 ja siirtyi yli 30 vuodeksi Roomaan. Hän oli oppinut, eurooppalainen kulttuurihenkilö, jota on kutsuttu Pohjolan Minervaksi, tieteen ja taiteen suosijaksi. Roomassa Kristiina perusti kolme tieteellistä akatemiaa. Helsingin yliopiston sukupuolentutkimusinstituutti on nimetty hänen mukaansa.


Pohjolan Minervalle
Turussa 19-4-2010
Simo Tuomola