Hattujen sota

Tällä päivämäärällä 24-8

1742 – Ruotsin armeija antautui venäläisille Helsingissä. Hattujen sota päättyi ja Pikkuviha alkoi.

Hattujen sota oli sota, joka käytiin Ruotsin ja Venäjän välillä 1741–1743. Sodan seurauksena Venäjän joukot miehittivät Suomen. Miehitysaikaa kutsutaan pikkuvihaksi. Sota päättyi Turun rauhaan 7. elokuuta 1743. Rauhanteossa Ruotsi menetti alueita Uudenkaupungin rauhan rajasta aina Kymijokeen asti.


Mutta katsotaanpas tuota Hattujen sotaa hieman tarkemmin:

Hattujen sota (28.7.1741 - 24.8.1742)

Tausta

Rajaton itsevaltius oli vuoden 1721 perustuslailla muuttunut valtiopäivien, neljän säädyn, rajattomaksi vallaksi kuitenkin siten, että aatelissääty oli tasa-arvoisempi kuin toiset. "Vapauden aika" oli käytännössä aatelisvallan aikaa erityisesti ulko- ja sotilaspolitiikassa. Näistä asioista päättävän salaisen valiokunnan voimasuhteet olivat: aatelisto 50, papisto 25, porvaristo 25 sekä talonpoikaissäädyn 25 edustajaa, jotka kutsuttiin ns. suuren salaisen valiokunnan istuntoon erittäin tärkeitä ratkaisuja tehtäessä - lähinnä kuulemaan valmista.

Toimeenpanovaltaa edusti valtioneuvosto (valtaneuvosto), johon kuului 12 - 14 valtioneuvosta sekä kansliapresidentti (vastasi pääministeriä). Valtioneuvosto esitteli lait (yleensä salaisen valiokunnan valmistelemat) säätyjen hyväksyttäviksi. Valtioneuvoston puheenjohtajana toimi kuningas, jolla oli kaksi ääntä ja jonka ääni ratkaisi äänestyksen mennessä tasan.

Kuninkaan virallinen valta rajoittui äänivaltaan valtioneuvostossa, mutta Fredrik I ei ollut vailla vaikutusvaltaa. Hänen ulkopoliittista ja erityisesti sotilaallista asiantuntemustaan arvostettiin, ja hän oli taitava suostuttelija. Hänen sotilaallinen asiantuntemuksensa perustui kokemukseen Espanjan perimyssodassa1702-15 Englannin hesseniläisten liittolaisjoukkojen komentajana, Gibraltarin valtauksessa 1704 ja komentaessaan Marlboroughin alaisuudessa vasenta siipeä Ramilliesin taistelussa 1706. Fredrik oli myös erittäin kiinnostunut Suomen puolustuskysymyksistä ja siten puuttui yksityiskohtia myöten ase- ja varustehankintoihin. Hän olisi myös halunnut toimia ylipäällikkönä Suomessa, mutta "hänen henkilönsä katsottiin liian arvokkaaksi" eli hän oli toisen henkilön kunnianhimon tiellä.

.....

Vuosina 1741 - 1742 käytiin kehnosti valmisteltu ja onnettomasti päättynyt Hattujen sota, jonka tarkoituksena oli vallata takaisin Uudenkaupungin rauhassa 1721 Venäjälle menetetyt alueet.

Venäläisten vuodesta 1734 tukeman rauhaa ajavan myssypuolueen ollessa enemmistönä Ruotsin valtiopäivillä oli ranskalaisten tukemien hattujen eräänä tärkeänä ohjelmakohtana sota Venäjää vastaan suurvalta-aseman palauttamiseksi. Saavutettuaan enemmistön vuoden 1738 valtiopäivillä ryhtyi hattupuolue toteuttamaan suunnitelmaansa, valmistelemaan sotaa. Valmistelujen painopiste oli propagandassa, koulutustason kohottamiseen ei uhrattu aikaa, eikä sotavarustuksen määrän lisäämiseksi tai laadun parantamiseksi tehty juuri mitään.

Joukot

2.1 Ruotsin armeijan toimet ennen sodanjulistusta

Suomalaisten joukkojen hitaan liikekannallepanon ongelma ratkaistiin vuonna 1739 siten, että huomattava määrä ruotsalaisia joukkoja siirrettiin Suomeen. Aluksi lähetettiin kaksi värvättyä rykmenttiä varuskuntajoukoiksi: everstien Bousquetin ja Willebrandin rykmentit, joissa kummassakin oli noin 800 miestä. Bousquet ja 1100 miestä asettui Haminaan, Willebrand ja 400 miestä Lappeenrantaan, Savonlinnaan jäi vaatimattomat 100 miestä. Nämä joukot olivat perillä heinä-elokuussa.

Syyskesällä kuljetettiin Suomeen lisäksi noin 6000 miestä jalkaväkeä eli kahdeksan vajaata rykmenttiä. Vajauksen syynä oli puolustuslaitoksessa tehdyt säästöt käyttäen ns. vakanssimaksujärjestelmää käyttäen, jolloin osa ruoduista vapautettiin sotamiehen asettamisvelvollisuudesta maksua vastaan. Vasta kesällä 1741 vapautetut ruodut asettivat palvelukseen sotamiehensä, jotka sitten laivattiin Suomeen kouluttamattomina alokkaina samaan aikaan kuin Lappeenrannassa taisteltiin.

Ruotsista siirretyt rykmentit olivat:

• Upplannin rykmentti 700 miestä
• Södermanlannin rykmentti 750 miestä
• Taalainmaan rykmentti 750 miestä
• Västmanlannin rykmentti 700 miestä
• Hälsingen rykmentti 750 miestä
• Västerbottenin rykmentti 650 miestä
• Närke-Värmlannin rykmentti 988 miestä
• Itägöötanmaan rykmentti 750 miestä

Siirrettyjä joukkoja oli yhteensä 6038 miestä. Turun-Hämeenlinnan maantien varteen sijoitettiin saapumisjärjestyksessä edestä lukien Taalainmaan, Västerbottenin ja Södermanlannin rykmentit. Joukot sijoitettiin hajamajoitettuna talonpoikien luokse. Pohjoinen osasto lienee majaillut Valkealan, Hollolan ja Hämeenlinnan seuduilla.

Helmikuussa 1741 annettiin vastanimitetylle Suomessa olevien joukkojen ylipäällikölle kenraaliluutnantti vapaaherra Henrik Magnus von Buddenbrockille käsky koota ja keskittää rajalle 10000 - 12000 miehen armeija. Käskyn toteuttaminen oli vaikeaa, jollei mahdotonta, koska muona-, rehu- ja ampumatarvikevarastoja ei ollut muodostettu. Jo maaliskuussa aloittivat marssin keskitysalueille Uudenmaan, Hämeen ja Savon rykmentit. Nämä rykmentit olivat keskitysalueillaan 1.8.1741. Uudenmaan Rykmentti sekä Kymenpataljoona leiriytyivät Myllykylään Haminan pohjoispuolelle.

Henrik Magnus von Buddenbrock, född 22 juli 1685 i Livland, död 16 juli 1743 i Stockholm (avrättad), friherre, militär; överste 1717, generalmajor 1730 och generallöjtnant 1740. Chef för Hälsinge regemente mellan 1723-1738. Hans föräldrar var lantrådet Henrik Gotthard von Buddenbrock och Charlotta Cronman. Hans hustru hette Magdalena Elisabet Rahm.

Porin Rykmentti sai myös liikekannallepanokäskyn helmikuussa 1741. Käskyä ei voitu toteuttaa, koska rykmentillä ei ollut varattuna riittävästi muonaa ja rehuja, vaikka sotaa oli valmisteltu jo yli kaksi vuotta. Käsky liikkeellelähdöstä annettiin uudelleen 1.7., mutta puutteita ei ollut vieläkään korjattu. Kesti vielä kaksi kuukautta, ennen kuin rykmentti oli lähtövalmiina Messukylässä. Ei liene yllättävää, että rykmentin komentajalle, eversti von Lodelle, myönnettiin ero tehtävästään 21.8 ja rykmentin uudeksi komentajaksi määrättiin eversti Johan Henrik von Knorring.

Porin Rykmentti lähti liikkeelle Messukylästä 1.9. Sen II Pataljoona marssi Haminaan kolmessa viikossa, mutta I Pataljoona saapui sinne vasta 6.10. Porin Rykmentti ennätti mukaan aselepoon ja oli talven leirissä Hollolassa. Talven aikana levisivät kulkutaudit aliravituissa ja huonosti varustetuissa joukoissa. Porin Rykmentti menetti talven aikana sairastuneina ja kuolleina 25% vahvuudestaan.

Pohjanmaan Rykmentin vahvuus oli keväällä ollut 1170 miestä. Pohjanmaan Rykmentti sai todennäköisesti keskityskäskyn 1.5.1741. Saatu käsky koski ainoastaan seitsemää komppaniaa, koska Kemin komppania pidettiin ruoduillaan. Rykmentti aloitti marssin keskitysalueelleen 18.7. ja saapui Anjalaan 20.8. liittyen päävoimiin.

Lopulta olivat päävoimat noin 5000 miestä Vehkalahden lähellä olevassa Myllykylässä ja noin 3000 miestä Marttilassa (nykyinen Taavetti).

Charles Emil Lewenhaupt.

Charles Emil Lewenhaupt, d.ä. svensk general, född 28 mars 1691 i Stockholm, död 4 augusti 1743, far till Charles Emil Lewenhaupt d.y.

Lewenhaupt studerade utomlands och fick mycket goda vitsord. Då hattarna framkallade krig mot Ryssland 1741 (Hattarnas krig) fick han leda en av de svenska arméerna som dock blev slagen. Lewenhaupt och hans närmaste man Henrik Magnus von Buddenbrock avrättades genom halshuggning två år senare på grund av påstått grava försumligheter under kriget.

Sota julistettiin valtiopäivillä 28.7. Tukholmassa. Joukkojen ylipäälliköksi määrättiin kenraali kreivi Charles Emil Lewenhaupt. Hänen suhtautumistaan komentajatehtävään kuvannee se, että hän jatkoi istumistaan valtiopäivillä vielä kolme viikkoa sodanjulistuksen jälkeen. Hän otti joukkojen komentajan tehtävät hoitaakseen Suomessa vasta 3.9. Venäjän hovissa tapahtuneen vallankaappauksen ansiosta olisi Ruotsin sotavoimilla ollut mahdollisuus vallata ainakin Viipuri ja Käkisalmi lähes ilman vastarintaa.

2.2 Venäjän armeijan toimet ennen sodanjulistusta

Saatuaan tiedon ruotsalaisten joukkojen siirroista Suomeen 1739 venäläiset marssittivat noin 6000 miestä Viipuriin. Nämä ryhtyivät kenttälinnoittamaan kaupungin luoteispuolella Sorvalia ja Neitsytniemeä. Joukkojen siirtoa Turkin rajalta pohjoiseen kiirehdittiin. Venäjän vakinainen armeija oli paperilla suuri, 215000 miestä, mutta sodan jäljiltä riveissä oli suuria aukkoja. Lisäksi valtakunnan pitkillä rajoilla tarvittiin muuallakin joukkoja. Painopisteen ollessa Kuurinmaalla Preussin hyökättyä Sleesiaan. 1740.

James Keith was a Scottish mercenary in the service of Russia and Prussia.

James Francis Edward Keith (11 June 1696 – 14 October 1758) was a Scottish soldier and Prussian field marshal. As a Jacobite he took part in a failed attempt to restore the Stuart Monarchy to Britain, before joining the Spanish and Russian armies. He ultimately came to serve in the Prussian army under Frederick the Great where he distinguished himself. He died at the Battle of Hochkirk during the Seven Years War.

Kenraali Francis Edward James Keith otti komentoonsa Osinorotshen leiriin (parikymmentä kilometriä Pietarista luoteeseen) kootut joukot 13.7.1742. Niitä oli kuusi erillistä krenatöörikomppaniaa ja kaksi jalkaväkirykmenttiä, yhteensä 2657 miestä, sekä 2500 rakuunaa eli kuusi vajaata rykmenttiä. Tykistöä oli 18 rykmentinkanuunaa ja neljä 12 naulan kanuunaa sekä 244 tykkimiestä. Samalla Keithille alistettiin kenraalimajuri Fermerin Viipurin luona olevat joukot sekä kenraali Krister Teofil von Kindermannin johdolla Käkisalmessa, Räisälässä ja Kiviniemessä kenttälinnoitteita rakentavat joukot.

Count Peter von Lacy, or Pyotr Petrovich Lacy (Russian: Пётр Петрович Ласси), as he was known in Russia (1678–1751), was one of the most successful Russian imperial commanders before Rumyantsev and Suvorov. During a military career that spanned half a century, he professed to have been present at a total of 31 campaigns, 18 battles, and 18 sieges.

Kun sotamarsalkka Peter de Lacy, herttua-suuriruhtinas Anton Ulrich ja Kuurinmaan herttua (? karkoitettuna Siperiaan?) olivat 15.7. suorittaneet leirissä juhlallisen katselmuksen, Keithin johtama armeija lähti liikkeelle 17.7. Marssi oli huolellisesti suunniteltu: majoituspartio ja tienkorjausosasto päivää edellä, jalkaväki, ratsuväki ja tykistö marssivat erikseen. Päivämarssit olivat lyhyitä, jalkaväellä alle 20 kilometriä ja ratsuväellä keskimäärin alle 25 kilometriä. Matkalla Valkeasaaren - Joutselän - Pamppalan - Muolaan kautta Muolaiseen Muolaanjärven - Äyräpäänjärven kannakselle. Jalkaväki lepäsi kahdesti, ja ratsuväki laidunsi kaksi päivää hevosiaan Joutselänjärven rantaniityillä.

Valkeasaaressa oli saatu vahvistuksena kaksi merisairasta pataljoonaa Permin ja Vjatkan rykmenteistä, jotka oli tuotu proomuilla Kronstadtista. Koska näillä ei ollut kuormastojaan mukana, pataljoonista irrotettiin krenatöörikomppaniat ja loput lähetettiin leiriytymään Uudellekirkolle. Keithin lähdettyä jatkamaan marssia Muolaisesta, nämä joukot siirrettiin sinne linnoitustöihin ja aseman runkomiehitykseksi.

Keith viipyi Muolaisessa runsaat kolme viikkoa. Aikaa käytettiin tarkoin hyödyksi: osa harjoitteli, osa rakensi kenttälinnoitteita. Aikaisemman valli- ja kaivantolinjan eteen rakennettiin toinen, yhden redutin (tykin sivustatuliasema) lisäksi kaksi uutta. Näin varmistettiin vetäytymistie mahdollisen tappion varalle. Kaikki kapeikot Muolaanjärvestä Laatokkaan oli siten suljettu kenttälinnoittein, kummallakin siivellä lisäksi linnoitukset: Viipuri ja Käkisalmi. Vain Muolaanjärven ja Viipurin välillä oli aukko, mutta sen kautta kulki vain rannikkoa kiertävä tie, jonka Viipuri sulki.

Harjoitukset käsittivät tavallisen aseenkäsittelykoulutuksen ja sulkeisharjoittelun lisäksi ammuntaa paukkupatruunoin sekä musketeilla että tykeillä hevosten totuttamiseksi.

Elokuun 6. päivänä Keith sai Viipurista tiedon, että suomalaiset rakuunarykmentit oli koottu, ja Buddenbrock aikoi koota koko armeijansa Lappeenrannan lähistölle. Seuraavana päivänä Lacy kirjoitti, että Ruotsi oli julistanut sodan 21.7. Vastauskirjeeseen, jolla Keith kuittasi tiedon saaduksi, Keith liitti vahvuusilmoituksen, jonka mukaan hänellä oli Muolaisessa ja Viipurissa yhteensä 11000 taistelukelpoista miestä. Elokuun 11. päivänä tuli Lacyn käsky: "Sodanjulistus virallisesti vahvistettu, tiedotettava siitä joukoille ja marssittava Viipuriin; mahdollisesti tavattavat erilliset vihollisosastot lyötävä."

Seuraava päivä sattui olemaan tsaarin 1-vuotissyntymäpäivä. Sodanjulistus julkistettiin paraatikatselmuksen yhteydessä, huudettiin uraata ja ammuttiin kaikilla aseilla. 13.8. marssittiin Perojoelle ja seuraavana päivänä Viipurin läpi Sorvaliin Fermerin leirin viereen. Fermer sai käskyn olla marssivalmiina 15.8.

Kenraali Keithillä oli elokuun 14. päivän iltana Sorvalin ja Neitsytniemen alueella Viipurin luoteispuolella 9 jalkaväkirykmenttiä, 11 krenatöörikomppaniasta koottu valiorykmentti ja kuusi vajaata rakuunarykmenttiä, joissa oli vain 400-500 hevosta kussakin eli alle puolet määrävahvuudesta. Jalkaväkirykmenteissä oli krenatöörikomppanioiden erottamisen jälkeen keskimäärin runsaat tuhat taistelukelpoista miestä. Upseerit ja aliupseerit eivät sisältyneet vahvuuteen. Keithin koko armeijakunnan, venäläisten koko kenttäarmeijan, vahvuus oli siten noin 13000 miestä eli huomattavasti pienempi kuin Buddenbrockin johtamien ruotsalaisten vahvuus, jos ne olisi saatu keskitetyksi. Tykistö oli lukumääräisesti vahvempi kuin ruotsalaisilla. Kenttätykistöä oli 11 putkea: neljä 12, neljä 8 ja kolme 6 naulan kanuunaa, mutta 3 naulaisia rykmentinkanuunoita oli 42 kappaletta eli kullakin jalkaväkirykmentillä neljä ja rakuunarykmentillä yksi.

Välittömästi sodanjulistuksen jälkeen toiminta oli epäjohdonmukaista. 15. päivän aamuna kenraalimajuri Fermer kertoi, että Lappeenrannassa oli vain kaksi rykmenttiä. Hän oli lisäksi tiedustellut maastoa ja tiesi kertoa, että Kananojalla aivan rajan pinnassa oli tärkeä kapeikko, joka oli saatava haltuun ennen vihollista.

Keith käski sen vuoksi kenraalimajuri Yxkullin ottaa 1200 rakuunaa, neljä pataljoonaa jalkaväkeä ja kymmenen tykkiä sekä marssia nopeasti Kananojalle puolustukseen. Muutamaa tuntia myöhemmin Keith sai vakoojatiedon, jonka mukaan Lappeenrannassa olikin 11000 miestä. Upseerilähetti ratsasti tavoittamaan Yxkullia mukanaan uusi käsky: tämän oli pysähdyttävä Rapattilaan odottamaan. Keith tulisi sinne mukanaan kahdeksan jalkaväkipataljoonaa, 600 ratsukrenatööriä ja seitsemän tykkiä. Lähetti tietenkin tapasi Yxkullin vasta Kananojalla, minne tämä oli kiiruhtanut rakuunoiden kanssa jalkaväkeä odottamatta. Yxkull ilmoitti kirjallisesti asettuneensa erittäin edulliseen asemaan, jonka uskoi voivansa helposti pitää. Hän oli myös tiedustellut rajalle, missä tavattu vihollisen ratsuvartio oli vetäytynyt näkymättömiin.

Keith marssi 16.8. Kananojalle mukanaan edellä mainittu tukiosasto. Leiriin jäi kenraaliluutnantti Bahmetevin komentoon vielä krenatöörirykmentti, kolme jalkaväkirykmenttiä, 1200 rakuunaa ja koko kenttätykistö. Bahmetevin, apulaisenaan kenraalimajuri Shipov, oli määrä odottaa kuormastoa ja saattaa se sitten Kananojalle.

Matkalla Keith arvioi Kärkijärven maaston viisi kilometriä ennen Kananojaa sopivammaksi sekä taistelua että leiriytymistä varten ja pysäytti osastonsa sinne. Yxkull joukkoineen sai silti jäädä varmistukseen Kananojalle.

Rajalla kenraali Keith tyytyi odottamaan Bahmetevin jälkijoukon saapumista, ja se tulikin Kärkijärven leiriin jo 17.8. Samalla tuli de Lacyltä kirje, jossa tämä kertoi tulevansa "muutamiksi päiviksi Viipuriin", ei siis ryhtyvänsä johtamaan aktiivisia sotatoimia. Lisätietoja odotellessaan Keith lähetti 18.8. pienen rakuunapartion rajan yli tavoittamaan vankia kuulusteltavaksi. Rakuunat palasivat tyhjin toimin kertoen, ettei rajan läheisyydessä ollut edes talonpoikia.

Elokuun 19. päivän aamuna Keith sai käskyn lähteä heti Viipuriin, minne de Lacy oli tullut edellisenä päivänä. De Lacy oli lähtenyt Pietarista 16.8. heti saatuaan Ostermannilta "keisarin käskyn" ja suoritettuaan virallisen jäähyväiskäynnin sijaishallitsija Anna Leopoldovnan ja generalissimus Anton Ulrichin luona.

De Lacy kertoi 19.8. iltapäivällä Keithille saaneensa useita vakoojatietoja, jotka yhtäpitävästi kertoivat vihollisia kerääntyneen Lappeenrannan alueelle ainakin 11000 miestä. Samalla kerrottiin sen olevan keskittämässä tälle suunnalle jopa 30000 miehen vahvuista armeijaa. Näin ollen he tulivat siihen tulokseen, ettei eteneminen olisi viisasta, vaan olisi jäätävä odottamaan uusia tietoja. Illalla tuotiin Lappeenrannasta tullut loikkari, joka kertoi taas uuden tarinan. Lappeenrannassa ei ollut enempää kuin kuusi komppaniaa jalkaväkeä, kuusi komppaniaa rakuunoita ja tykkikomppania. Mies kuvaili myös kaupungin linnoitteita totuudenmukaisesti. Kun vähän myöhemmin tuli toinen loikkari, joka erikseen kuulusteltuna kertoi samat asiat, ei de Lacylle jäänyt valinnan varaa varsinkaan, koska neuvotteluissa oli mukana myös Viipurin varuskunnan päällikkö kenraaliluutnantti von Stoffel. De Lacy päätti hyökätä Lappeenrantaan ja ottaa yhteiseen yritykseen mukaan myös von Stoffelin, jonka tilalle Viipuriin määrättiin kenraalimajuri Shipov. Keith lähti vielä samana yönä Kärkijärvelle johtamaan lähtövalmisteluja. De Lacyn oli määrä tulla sinne seuraavana päivänä.

De Lacy järjesti 20.8. välittömästi leiriin saavuttuaan kenraalien neuvottelun ja antoi sen jälkeen käskynsä. Armeijakunta lähtee marssille seuraavana päivänä aamunkoitteessa. Kuormasto, teltat ja kantamukset jätetään leiriin, jota vartioimaan käskettiin 500 miestä everstiluutnantin johdolla. Muuten leiriin jäisivät vain sairaat. Miehille oli annettava mukaan leipää vain viideksi päiväksi, eikä yksikään upseeri saanut ottaa mukaan tavara-ajoneuvoaan. Sotamarsalkka de Lacy oli selvästi päättänyt tehdä nopean iskun rajan taakse sekä palata sitten lähtöasemiin.

Vanha Löwenin hyökkäyssuunnitelma oli varmuudella venäläisten tiedossa, ja he odottivat siten hyökkäystä Lappeenrannan kautta. Näin siitäkin huolimatta, ettei Ruotsin laivaston keskittäminen Haminan lähivesille voinut pysyä salassa. Venäläiset myös pitivät itsestään selvänä, että ruotsalaiset olivat koonneet hyökkäystä varten huomattavia varastoja Lappeenrantaan. Tämän makasiinin tuhoaminen sotkisi pahasti ruotsalaisten hyökkäyssuunnitelmia ja saattaisi jopa estää ne kokonaan ennen uusien varastojen keräämistä. Oli kuitenkin toimittava nopeasti, ettei ruotsalaisten joukkojen keskittäminen ennättäisi edetä liiaksi.

Sotatapahtumat

Vuosi 1741

Armeijakunta, johon kuului krenatöörirykmentti, yhdeksän jalkaväkirykmenttiä ja kaikki 2700 rakuunaa sekä koko tykistö ammusajoneuvoineen, mutta ei lainkaan muita ajoneuvoja, valmistautui ylittämään rajan elokuun 21. päivänä kello 0700.

Keithin armeijakunnan marssijärjestys rajaa ylitettäessä oli: Kasanin, Jaaman, Inkerin, Kiovan, Pietarin ja Arkangelin rakuunarykmentit, Krenatöörirykmentti sekä Inkerin, Astrakanin, Novgorodin, Narvan, Rostovin, Nevan, Velikie Lukin, Aspheronin ja Nisovin jalkaväkirykmentit. Rykmentintykit seurasivat joukko-osastojaan ja viimeisenä rivistössä marssi kenttätykistö. Kolmessa ensimmäisessä rakuunarykmentissä oli 500 ja lopuissa 400 hevosta. Rykmenttien krenatöörieskadroonista koottu ratsukrenatöörirykkmentti oli hajotettu ja eskadroonat palautettu rykmentteihin. Kun rakuunoita jätettiin varmistamaan marssitietä paluuta varten, krenatööreistä muodostettiin uudelleen erillinen rykmentti.

Vaikka varustusta oli kevennetty, marssi suoritettiin rauhalliseen tahtiin. Kahdentoista kilometrin marssin jälkeen levättiin neljä tuntia ja vain kuusi kilometriä myöhemmin pysähdyttiin yöpymistä varten. Alkupää oli silloin Sinkkolan kohdalla. Rivistö tiivistettiin yöpymisen ajaksi siten, että joukot ryhmittyivät molemmin puolin tietä säilyttäen kuitenkin marssijärjestyksen. Miehet nukkuivat taisteluvalmiudessa, eli aseiden kanssa, ja metsä oli paikoin niin tiheätä, että oli raivattava oksia ja pensaita riittävän tilan saamiseksi.

Kun marssi jatkui seuraavana aamuna kello 0800, rivistön alkupää törmäsi jo kilometrin päässä Haarajoen revittyyn siltaan. Sillan korjaus ei sinänsä aiheuttanut suurtakaan viivytystä, mutta de Lacy ryhtyi aikaa vieviin järjestelyihin. Hän päätti mahdollisen hätäisen vetäytymisen varalta järjestää vastaanotto aseman Haarajoelle. Vaikeasti liikuteltavat 12 naulan kanuunat jätettiin tähän suojanaan 700 rakuunaa eversti Retsanovin johdolla. Tämä sai käskyn rakennuttaa asemat raskaille kanuunoille sekä mukaan otettaville 8 naulaisille. Myös puolet kenttätykistön ammuksista, 60 laukausta tykkiä kohti, jätettiin vastaanotto asemaan.

Lisää viivytystä aiheutti vielä marsalkan päätös järjestää sillan luona ohimarssi. Siihen kului Keithin mukaan kolme tuntia, joten marsalkka ja kenraalit jäivät vastaavasti jälkeen kärjestä, joka sillä välin pysähtyi leiriytyäkseen Armilan harjanteelle.

Ennen kuin sinne asti päästiin, tuli vielä lyhyt pysähdys. Tuskin oli edellä lähivarmistuksena ratsastanut rakuunaosasto ylittänyt korjatun sillan, kun sen kimppuun kävi osasto Karjalan rakuunoita. Venäläiset pakenivat, jolloin yhden Karjalan rakuunan hevonen ryöstäytyi mukaan ja vei rakuunan venäläisten vangiksi. Keithin mukaan kyseessä oli vain partio, kun taas de Lacyn puhuu lähes sadasta miehestä. Lacyn mukaan myös venäläisten etujoukko karkotti hyökkääjät ja ajoi sitä takaa jolloin saivat otettua vangin.

Vangiksi joutunut rakuuna tiesi kertoa asioita, jotka saivat de Lacyn jälleen epäröimään. Hän tosin vahvisti loikkareiden aikaisemmin antamat tiedot, mutta Lappeenrantaan tulisi vielä samana iltana seitsemän jalkaväkirykmenttiä kenraali Wrangelin johdolla ja seuraavana päivänä viisi rakuunarykmenttiä ylipäällikkö von Buddenbrockin mukana. De Lacy käski kiirehtiä marssia, kokosi kenraalinsa, otti suojaksi 400 ratsukrenatööriä ja lahti maastontiedusteluun. Kello oli tällöin noin 17.

Carl Henrik Wrangel.

Carl Henrik Wrangel, född 28 januari 1681 i Hapsal, Estland, död 23 mars 1755 i Sperlingsholm^[1] , friherre Wrangel af Adinal, militär, fältmarskalk. Son till Reinhold Wrangel^[2], far till Georg Gustaf Wrangel af Adinal, brorson till Didrik Wrangel af Adinal.

Elokuun 23. päivänä käytiin Lappeenrannassa sodan ainoa todellinen taistelu, jossa kenraalimajuri Carl Henrik Wrangelin Marttilan osasto lyötiin. Lappeenrannan taistelun jälkeen Pohjanmaan Rykmentti siirrettiin nopeasti Valkealan pitäjän Kuivalaan sulkemaan Lappeenrannan - Hämeenlinnan tietä, mutta onneksi eivät venäläiset jatkaneet sotatoimiaan.

Joukkojen - varsinkaan upseeriston - taistelumoraali ei ollut alun pitäenkään erityisen korkealla, ja tieto Lappeenrannan tappiosta oli vaikuttanut täysin masentavasti. Esimerkiksi Pohjanmaan rykmentin komentaja luovutti Kuivalassa rykmentin pastorille oman ja poikansa kellot sekä hopeamiekat ja lisäksi oman rahakukkaronsa vietäväksi everstinnalle. He luultavasti kaatuisivat, sillä venäläisten tulo oli odotettavissa.

Lappeenrannan taistelun jälkeen hiljenivät sotatoimet partiokahakoiksi. Pohjanmaan rykmentin ainoaksi taistelukosketukseksi koko sodan aikana lienee jäänyt kahakka syyskuussa 1741 Vilajoella, johon pieni osa rykmenttiä osallistui, ja jossa vänrikki Friedenreich kunnostautui. Loppusyksyn ja talven oli rykmentti majoittuneena Kymenlaaksossa Vehkalahdella, Husulassa, Sippolassa ja Iitissä. On luultavaa, etteivät pohjalaiset osallistuneet uuden ylipäällikön kenraali C. Lewenhauptin toimeenpanemaan "Säkkijärven operaatioon".

Joukkojen välillä oli aselepo 6.12.1741 - 28.2.1742

Vuosi 1742

Helmikuussa 1742 (1.3.alkaen) Venäjän keisarinna Elisabet I irtisanoi aselevon, kun venäläiset olivat saaneet sotavalmistelunsa tehtyä. Aselevon irtisanomisen seurauksensa mm Porin Rykmentti (750 miestä) siirrettiin Liikkalaan. Venäläisten noin 25000 miehen armeija aloitti etenemisen rantatietä pitkin 6.6.1742 marsalkka Peter de Lacyn johdolla. Rajajoen ylitys tapahtui 13.6. ja venäläiset saapuivat 22.6. Ravijoelle. Lewenhaupt päätti tyhjentää Vehkalahden. Se tapahtui niin yllättäen, että Pohjanmaan rykmentti unohti lippunsa. Venäläiset etenivät normaalisti niin hitaasti, että ruotsalaiset kerkesivät vetäytyä alta pois ja siten ei taisteluita juuri syntynyt. Vetäytymisen aikana ainoa kahakka syntyi Summan kylän ja Kyminlinnan välillä Porin Rykmentin toimiessa jälkijoukkona. Rykmentti pysäytti venäläisten etenemisen ja aiheutti heille jonkin verran tappioita. Porin Rykmentistä kaatui viisi miestä. Tämän jälkeen venäläiset sopeuttivat etenemisnopeutensa vielä paremmin ruotsalaisten vetäytymisnopeuteen.

Lewenhauptin johtama Ruotsin armeija vetäytyi aina Helsingin pitäjään asti ja se saapui heinäkuun 30. päivänä Helsingin pitäjän Malmille. Ryhtymättä täälläkään taisteluun Lewenhaupt vetäytyi Helsinkiin, jossa hän ryhmittyi Kampin alueelle, nykyisen eduskuntatalon ja linja-autoaseman kohdalle. Lewenhaupt ja von Buddenbrock kutsuttiin tässä vaiheessa Tukholmaan, jossa heidät tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin.

Armeija antautui elokuun 24. päivänä Helsingissä. Antautuneet joukot luovuttivat aseensa, ampumatarvikkeensa ja lippunsa palaten sen jälkeen kotiseuduilleen.

Seuraukset

Ruotsalaiset joukot aseineen ja kalustoineen saivat palata meritse Ruotsiin; tykit oli kuitenkin luovutettava venäläisille. Suomalaiset joukot sen sijaan luovuttivat aseensa ja vannoivat uskollisuudenvalan keisarinnalle. Pohjalaisista lähti ruotsalaisten mukana rykmentin komentaja, kahdeksan muuta upseeria sekä 17 aliupseeria ja korpraalia.

Suomi miehitettiin jälleen, mutta vain runsaaksi vuodeksi. Pohjanmaalle sijoitettujen joukkojen komentaja kenraalimajuri von Kinderman piti maakunnassa hyvää kuria ja puuttui aseista riisutun rykmentin asioihin. Rullat ylläpidettiin, ja von Kinderman jopa täytti vapautuneita virkoja.

Turun rauhassa 7.8.1743 Venäjälle luovutettiin Suomenlahden rannikkoalue Kymijokea myöten ja Ruotsin oli hyväksyttävä kruununperijäkseen tsaaritar Elisabetin sukulainen, Holstein-Gottorpin prinssi Aadolf Fredrik.

Rauhassa täällä
Turussa 24-8-2010
Simo Tuomola

Kustaa Mauri

Tänään 19-8 tulee kuluneeksi tasavuosia Kustaa Mauri Armfeltin kuolemasta

1814 – Kustaa Mauri Armfelt, suomalainen hovimies, diplomaatti ja jalkaväenkenraali (s. 1757)

Tarvasjoki Go Go

Eilen 31-3 jos jumala soi, oli meidän jalkaväenkenraalimme, kreivi Gustaf Mauritz Armfeltin syntymäpäivä. Mies oli putkahtanut ilmoille Tarvasjoella 31.3.1757.

Samassa paikassa, jossa allekirjoittanut on "syntynyt" pari sataa vuotta myöhemmin -1949 ja siellä myös Venomin lämppärinä Euroopassa kierrellyt Metallica soitti ensimmäisen Suomen keikkansa Tarvashovissa 14.12.1984. Piti soittaa Tankin kakkosbändinä, mut Tank perus. Micke sai rumpupalikat ja nimmarit farkkutakkiinsa.





Turun läänin maaherran poika Mauritz sen sijaan opiskeli aikansa Turun Akatemiassa, mutta karkasi sitten Tukholmaan yltäen aina kuningas Kustaa III:n neuvonantajien ja kulttuurivaikuttajien piiriin saakka. Kuninkaan kuoltua Armfelt toimi hänen alaikäisen poikansa holhoojana ja Tukholman ylikuvernöörinä.

Myöhemmin hän veljeili Venäjän Katariina II kanssa ja Tukholmassa hänet tuomittiin kuolemaan petturina. Aikanaan miehen kunnia palautettiin ja hän palasi Venäjän miehittämään Suomeen, toimien mm. Suomen kenraalikuvernöörinä ja Turun Akatemian kanslerina.

Mies kuoli 1814 ja haudattiin Halikon kirkkoon.

Sittemmin kansalliseksi herättäjäksi nimitetyn Adolf Iwar Arwidssonin suuhun laitettu lentävä lause ”Ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia” ("Svenskar äro vi inte längre, ryssar vilja vi inte bli, låt oss alltså bli finnar"), oli jo Armfeltin piirin johtolauseena.

Turussa Armfelt ei ollut niitä pidetyimpiä ihmisiä. Hänen mielestään:

"Turku on tyytymättömyyden ja kateuden tyyssija, kurja kylä, jossa ilmapiiri on saastunut ja jossa vallitsee maailman huonoin yhteishenki."

"Turussa asuu leväperäisiä virkamiehiä, laiskoja professoreja, juutalaismielisiä kauppiaita ja häijyjä akkoja. Turku on luola ja hökkelikylä, joka on sytytettävä ja poltettava poroksi"

Kun Turku sitten 4-9-1827 paloi, oli täällä iloista opiskelijaelämää eläneellä Armfeltin pojalla Alexander Armfeltillä vähän hankalat olot. Isää voitiin syyttää Turun syrjimisestä, mutta oli Armfelt jotain saanut aikaankin; hänen aloitteestaan tänne oli perustettu Kliininen instituutti. Ja Alexander itse asteli eteenpäin isänsä viitoittamaa tietä aina Pietariin Suomen asioiden esittelijäksi, vaikuttaen mm. Suomen markan käyttöönottoon. Sataikko, omena ja suomo olivat markka-sanan vaihtoehtoja tuolloin.

Kreivillisesti
Turussa 1-4-2010
Simo Tuomola

Aikoinaan KMF voitti myös Mobilen Suurin turkulainen -kisan:

Kustaa Mauri Armfelt 27.05.2005 / Teksti: Mike Pohjola Mobilen Suurin turkulainen -kisan voitti ylivoimaisella äänienemmistöllä Kustaa Mauri Armfelt (1757-1814). Voittoa edesauttoi, että Armfelt on kauan sitten kuollut konservatiivinen aatelismies, jonka todellisia tekoja ei enää juuri muisteta. Kustaa Mauri tai oikeammin Gustaf Mauritz Armfelt vietti suuren osan elämäänsä Turussa ja teki kaupungissa myös elämäntyönsä. Hänet muistetaan ennen kaikkea Turun ja turkulaisten fanaattisena vihaajana. Itse hän kutsui kaupunkia Suomen liikavarpaaksi ja Sodoman ja Gomorran lihalliseksi serkuksi. Armfeltista tuli vuonna 1811 Suomen asiain komitean puheenjohtaja, siis korkea-arvoisin suomalainen virkamies. Heti seuraavana vuonna Armfelt junaili Helsingistä pääkaupungin, sillä hän uskoi, että Turusta tulivat kaikki Suomessa vallitsevan pahan siemenet. 1800-luvun alussa Ranskan vallankumouksen tasavaltalaiset ihanteet olivat levinneet Ruotsiin ja sitä kautta myös kaikkiin Suomen kulttuurikaupunkeihin - toisin sanoen Turkuun. Armfelt ei voinut sietää ajatusta tasavaltalaisuudesta, jonka henki oli Turussa niinkin vahva, että aatelisille tarkoitettuihin virkamiesasemiin saattoivat päästä porvaritkin. Kaupungissa piti valtaa Turun valhekomissio, johon Armfeltin mukaan kuuluivat laiskat virkamiehet, kapinamieliset yliopistolaiset, juutalaiset kauppiaat ja häijyt akat. Turun akatemia (nyk. Helsingin yliopisto) sai myös osansa kritiikistä. Professorit olivat omavaltaisia, riidanhaluisia, velttoja, sukulaisiaan suosivia, keskinkertaisia tiedoiltaan, vallankumouksellisia periaatteiltaan sekä vailla käytöstapoja tai käsitystä yhteiskunnallisista velvollisuuksista. Kustaa Mauri Armfelt oli Akatemian kansleri vuodesta 1812 kuolemaansa asti. Armfelt osallistui aktiivisesti politiikkaan jo Ruotsin vallan aikana. Hänen merkittävimpiä tekojaan tuolta ajalta on osallistuminen vallankaappausyritykseen vuonna 1793. Tarkoitus oli Venäjän laivaston avulla palauttaa valta holhoojahallitukselta oikealle kuninkaalle. Salaliiton paljastuttua Armfelt tuomittiin menettämään henkensä, kunniansa ja omaisuutensa. Eräs korkeimman oikeuden jäsen toivoi, että tuota pahaa ja vaarallista miestä ei milloinkaan palautettaisi kunniaan eikä varsinkaan käytettäisi valtakunnan tärkeimpiin virkoihin ja toimiin. Ilmeisesti varoitus sittemmin kuitenkin unohtui, sillä Armfelt oli seitsemän kuukauden ajan Suomen kenraalikuvernööri. Autonomian aikana Armfelt kritisoi Suomen, ja erityisesti Turun ja turkulaisten liian läheisiä suhteita Ruotsiin. Turkulaiset pitivät yhteyttä Ruotsin bonapartistisiin kanaljoihin ja kaupungissa vallitsivat ruotsalaiset ennakkoluulot. Armfeltin oma vaimo ja poika Alexander asuivat kuitenkin Ruotsissa. Turkua Armfelt luonnehti pahanhajuiseksi koirankoloksi, jossa oli myrkyttynyt ilmapiiri, kurjat katukiveykset ja maailman huonoin kansalaishenki. Turkulaiset olivat inhottavaa roskaväkeä, ja oikeastaan koko kaupunki olisi pitänyt polttaa poroksi.

Kreivi Gustaf Mauritz Armfelt (suomeksi usein myös Kustaa Mauri), 31. maaliskuuta 1757 Tarvasjoki Marttila – 19. elokuuta 1814 Tsarkoje Selo Pietari) oli hovimies, diplomaatti ja jalkaväenkenraali. Hän syntyi Suomessa ja oli Kaarle XII:n kenraalin, Carl Gustaf Armfeltin, pojanpojanpoika. Gustaf Mauritz Armfeltin poika oli ministerivaltiosihteeri Alexander Armfelt.



Turun keskusta vuonna 1811 pian Ruotsin vallan ajan päättymisen jälkeen.

Armfeltin edeltäjä Turun akatemian kanslerin toimessa oli keisarin valtiosihteeri Mihail Speranski. Venäjän Ranska-politiikan käännekohdassa Speranski joutui keisarin epäsuosioon 1811 ja hänen oli jätettävä kaikki virkansa. Yliopiston johto Turussa toivoi nyt Armfeltin kautta saavansa edelleen nauttia hallitsijan suosiosta, ja kanslerin tehtävässään Armfelt ryhtyikin tarmokkaasti toteuttamaan vuoden 1811 melkein kaksinkertaistettua yliopiston menosääntöä ja saattamaan päätökseen vielä kesken olevaa uutta yliopistorakennusta.

Armfelt saneli yliopiston rakennustoimikunnalle ohjeet uuden päärakennuksen ja sen ympäristön viimeistelystä ja sisustamisesta. Tässäkin asiassa hän käänsi huomionsa Pietarin suuntaan. Sieltä hankittiin hänen välityksellään sekä stukkatöörejä että sisustusesineitä ja kalusteita.
Tärkein taideteoshankinta, jonka Armfelt välitti Pietarista oli kolossaalikokoinen, graniittijalustalle uuden juhlasalin katederin taakse sijoitettu Aleksanteri I:n pronssinen rintakuva. Patsas tilattiin Venäjän uusklassismin johtavalta kuvanveistäjältä Ivan Martosilta ja se siirtyi sittemmin yliopiston mukana Helsinkiin.



Armfelt vanhemmilla päivillään.

Armfeltin viimeisten elinvuosien suuri muutoshanke oli Helsinki-nimisen rannikkokaupungin korottaminen suuriruhtinaanmaan pääkaupungiksi. Hän ei milloinkaan voinut sietää turkulaisten sisäpiirien ("barbarer, bovar och trähuvuden") kotiinpäinvetoa ja näköalattomuutta. Keisari päätti uudesta pääkaupungista ja vahvisti sen suureellisen uuden asemakaavan vuonna 1812, Armfelt oli keisarille jo edellisenä vuonna esittänyt keskushallinnon siirtoajatuksen. Näyttää myös siltä, että vaikka J. A. Ehrenström, Armfeltin kohtalontoveri Kustaa III:n ajoilta, varsinaisten arkkitehtien puuttuessa laati itse asemakaavan ja siihen liittyvän selostuksen, niin sen ideasisältö kuvastaa Armfeltin käsityksiä Suomen tulevaisuudesta.


Armfelt menehtyi rintatautiin 19. elokuuta 1814 57-vuotiaana Tsarskoje Selossa Pietarin lähellä. Hänet on haudattu sukuhautaan Halikon kirkkoon, lähelle omistamaansa Joensuun (Åminne) kartanoa. Viimeisinä vuosinaan 1811-1814 hän kunnosti kartanon päärakennusta ehtimättä kuitenkaan asua siellä. Armfeltien suku omisti kartanon 1786-1925.

Olkaamme siis turkulaisia
Turussa 19-8-2010
Simo Tuomola

Aurora soikoon

Tällä päivämäärällä 19-8

1773 – Aurora-seura järjesti Suomen historian ensimmäisen julkisen konsertin Turussa.


Aurora-seura oli Turussa vuosina 1770-1779 toiminut isänmaallis-kirjallinen salaseura. Sen keskushenkilönä oli H. G. Porthan. Seura harrasti runoutta sekä Suomen historian, maantiedon, kielen ja talouden tutkimusta. Seura julkaisi vuosina 1771-1778 Suomen ensimmäistä sanomalehteä Tidningar Utgifne Af et Sällskap i Åbo, joka lyhentyi jokapäiväisessä käytössä Åbo Tidningariksi. Lehti ilmestyi katkoksen jälkeen vielä 1782-1785.

Eos (muinaiskreikaksi Ἠώς) eli Aurora (lat.) oli kreikkalaisessa mytologiassa jumalattareksi olennoitu aamurusko. Eos ajoi aamulla Helioksen eli auringon nelivaljakkoa.



Tidningar Utgifne Af et Sällskap i Åbo, 31. tammikuuta 1776

Tidningar Utgifne Af et Sällskap i Åbo ("Erään turkulaisen seuran julkaisemia lehtiä") oli Suomen ensimmäinen sanomalehti. Se oli Aurora-seuran äänenkannattaja ja sen toimittajana oli Henrik Gabriel Porthan ja Johan Lilius. Lehti ilmestyi Turussa vuosina 1771–78 ja 1782–85. Puhekielessä lehden nimi lyhentyi nopeasti Åbo Tidningariksi.



Utile dulci

Tänään 19-8 kirjaamme ylös jälleen yhden sellaisen päivämäärän, joka tulisi erityisesti huomioida viimeistään vietettäessä Turun Kulttuurivuotta 2011. Tänään tulee kuluneeksi näet tasavuosia siitä, kun Porthanin ympärille ryhmittynyt salaseura Aurora järjesti Turussa 19-8-1773 maamme ensimmäisen julkisen konsertin.



Johan Erik Hedberg: Henrik Gabriel Porthan, 1799.

Konsertti järjestettiin vuotta aiemmin tapahtuneen Kustaa III vallankaappauksen kunniaksi, kun valistunut monarkki oli uuden hallitusmuodon myötä kaapannut vallan säädyiltä elokuussa 1772. Musiikkiharrastus oli Tukholmassa laajentunut jo hovin ulkopuolelle ja sinne oli 1766 perustettu salaseura Utile dulci, jonka kokouksissa musiikilla oli tärkeä rooli. Tähän seuraan kuuluivat suomalaisista mm. Carl Fredrik Fredenheim, Pehr Jusleen sekä hänen serkkunsa Henrik Gabriel Porthan.

Utile Dulci var ett framstående vittert och musikaliskt ordenssällskap i Stockholm. Sällskapet stiftades år 1766 till minne av Olof von Dalin, och hade sin sista sammankomst 1795. Namnet kommer från latinets "det nyttiga förenat med det nöjsamma", efter ett berömt Horatiuscitat.

Elokuussa 1770 Utile dulcen esikuvan innoittamina miehet perustivat Turkuun oman salaseuransa Auroran. Se pisti pystyyn Suomen ensimmäisen sanomalehden ja käänsi sääntömuutoksen myötä 1773 huomionsa myös kansan musiikilliseen sivistykseen. Tuomiokirkon urkurille oli aikoinaan myönnetty yksinoikeus huolehtia musiikista kaupungista, eikä se herroja tyydyttänyt.

Carl Petter Lenning ei heidän mielestään hoitanut kunnolla esim. vuoden 1772 promootiomusiikkia ja niinpä Aurora-seuran vuoden 1773 sääntömuutoksessa lausutaan julkisen konserttitoiminnan syntysanat Turussa:

Hyvää musikaalista makua ei voida onnellisesti levittää, ellei Yleisö saa kuulla hyvin järjestettyjä ja esitettyjä Konsertteja; ja se kustannus, mikä tästä koituu, on kohtuuden mukaan korvattava. Siten voi Yhdyskunnan musikaalinen luokka, tarvittaessa muiden taitavien muusikkojen avustamana, kernaimmin Yhdyskunnan omassa huoneistossa, joka siltä osin järjestetään vapaaksi, silloin tällöin esittää Yleistä musiikkia, parhaitten mestarien teoksia; joihin pilettejä voidaan myydä siihen hintaan ja tulo käyttää niihin tarpeisiin, jotka Yhdyskunta parhaaksi ja hyödyllisimmiksi havaitsee. Sellaisia Yleisiä konsertteja ei sen vuoksi järjestetä ilman koko Yhdyskunnan suostumusta, koska myös jäsenet, lukuun ottamatta musikaalista luokkaa, maksavat pilettinsä.

Carl Petter Lenning (1711–1788) oli ruotsalais-suomalainen urkuri ja suomalaisen orkesteritoiminnan perustaja.

Ennen muuttamistaan Turkuun Lenning oli toiminut Tukholmassa hovikapellin muusikkona ja Strängnäsin tuomiokirkon urkurina. Urkujen lisäksi Lenning soitti ainakin viulua ja klaveeria. Vuodesta 1741 alkaen Lenning toimi urkurina Turun tuomiokirkossa. Hän antoi kaupungissa myös yksityisopetusta viulun ja kosketinsoitinten soitossa.

Ensimmäisen julkisen konserttinsa Aurora-seura järjesti siis 19.elokuuta 1773 ja Auroran lehti raportoi siitä näin:

eräs taitava ääni lauloi tätä tilaisuutta varten sävelletyn, sopivin säkeistöin varustetun aarian (en til detta tillfället componerad Aria, med tjenlige verser, af en skickelig röst blef utsungen).

Myöhempi salapoliisityö on arvioinut konsertin mahdollista sisältöä näin:

Aariaa on arveltu joko katedraalikoulun laulunopettajan Johan Lindellin tai Turussa opiskelleen runoilijan, myöhemmin mm. Joseph Martin Krausin (1756—92) suuroopperan Aeneas i Carthago libretistinä tunnetuksi tulleen Johan Henrik Kellgrenin säveltämäksi.

Luultavasti konsertissa kuultiin myös sotilaskapellimestari Johan Fredrik Jahnin (n. 1730 — n. 1791) johtaman, Auroran musikaalisen luokan jäsenistä ja sotilassoittajista koostuvan orkesterin esityksiä, kuten seuran toisessakin, 21. elokuuta 1774 järjestämässä konsertissa, joka jäi myös sen viimeiseksi. Molemmista konserteista Jahnille ja hänen sotilassoittajilleen maksettiin palkkio.

Julistuksen mukaisesti avoin konsertti pidettiin "Yhdyskunnan omassa huoneistossa" Aurajokirannassa vanhan Kirjaston edustalla sijainneessa kauppias ja laivanvarustaja Baerin kolmikerroksisessa talossa, jonka keskikerroksessa Aurora-seura kokoontui.




Kesällä 2009 Aurora-seuran talon jäännökset löytyivät Linnankadun remontin yhteydessä.

Musisoiden
Turussa 19-8-2010
Simo Tuomola

Lääninviulisti E.T.

Tänään 22-2 tulee kuluneeksi tasavuosia Vähänkyrön suuren pojan Erik Eriksson Tulindbergin syntymästä 1761. Hänen toimintansa Turussa olisi jälleen kerran yksi niistä tärkeistä historiallisista muistoista, joiden tulisi näkyä myös tämän päivän Kulttuuripääkaupungin toiminnoissa, mutta kun ei näy.

Tulindberg, Erik (1761 - 1814)

säveltäjä, viulisti, hallituskonseljin jäsen, lääninkamreeri

Erik Tulindberg kuuluu Suomen ensimmäisiin nimeltä tunnettuihin taidemusiikkisäveltäjiin. Hänen tuotantoonsa sisältyy seitsemän suurimuotoista sävellystä. Harrastajamuusikko Tulindberg oli keskeinen henkilö sekä Turun että Oulun musiikkielämässä. Erityistä arvostusta musiikin saralla osoittaa hänen valintansa Tukholman Kuninkaallisen musiikkiakatemian jäseneksi jo 1797. Ammatiltaan Tulindberg oli kuitenkin valtion korkea virkamies. Talonpoikaissäädyn ehdotuksesta hänet valittiin hallituskonseljin jäseneksi.

Tulindbergin säilyneet teokset:

• Viulukonsertto B-duuri op. 1
• Jousikvartetto No. 1 B-duuri op. 2 nro 1
• Jousikvartetto No. 2 d-molli op. 2 nro 2
• Jousikvartetto No. 3 C-duuri op. 2 nro 3
• Jousikvartetto No. 4 G-duuri op. 3 nro 1
• Jousikvartetto No. 5 c-molli op. 3 nro 2
• Jousikvartetto No. 6 F-duuri op. 3 nro 3
• Polonaise con variationi sooloviululle

Tuntemattoman taiteilijan tekemä varjokuva Tulindbergistä.

Erik Eriksson Tulindberg (22. helmikuuta, 1761, Vähäkyrö – 1. syyskuuta 1814, Turku) oli suomalainen säveltäjä ja viulisti, lääninkamreeri sekä hallituskonseljin valtionvaraintoimituskunnan puheenjohtaja (valtiovarainministeri). Häntä pidetään varhaisimpana tunnettuna taidemusiikin säveltäjänä Suomessa.


Hallituskonselji, josta myöhemmin tuli Suomen Senaatti, perustettiin Turussa 18.8.1809 ja sen avajaisia vietettiin täällä lokakuun 2. päivänä 1809. Sen ensimmäisenä puheenjohtajana ja Suomen kenraalikuvernöörinä toimi Yrjö Maunu Sprengtporten, toisena Michael Barclay de Tolly ja vuosina 1810-1823 Fabian Steinheil.

Näin kirjoitin Tulindbergin kuolinpäivänä:

Tulindberg

Tänään 1-9 tulee kuluneeksi tasavuosia Erik Tulindbergin kuolemasta Turussa 1814. Hän toimi täällä 1809 Suomen hallituskonseljin jäsenenä ja valtionvaraintoimikunnan puheenjohtajana eli valtionvarainministerinä, mutta paremmin hänet muistetaan kuitenkin muusikkona ja säveltäjänä. Hän oli varhaisin tunnettu taidemusiikin säveltäjä Suomessa.

Hänen tuotannostaan on säilynyt kuusi jousikvartettoa, viulukonsertto ja sooloviuluteos Polonaise con variazioni. Kun aikoinani etsiskelin Turun vanhalta hautausmaalta arkkitehti Charles Bassin ja kauppaneuvos Eric Julinin hautoja, törmäsin siinä lähellä myös lääninkamreeri Erik Tulindbergin hautamuistomerkkiin, ja kuvittelin sieluni silmin juuri hänen musiikkinsa sopivan soimaan tähän maailmaan.

Tulindberg saapui 15-vuotiaana vuonna 1776 opiskelemaan Turun akatemiaan, josta hän valmistui maisteriksi vuonna 1782. Hän muutti virkamieheksi Ouluun 1784, josta palasi Turkuun 1809. Hänet oli valittu vuonna 1797 Ruotsin kuninkaallisen musiikkiakatemian jäseneksi.

Tulindbergin viulukonsertto on esitetty Turussa ilmeisesti jo vuonna 1783. Sitä pidetään ensimmäisenä suomalaisen säveltäjän luomana suurimuotoisena sävelteoksena. Tulindberg sävelsi myös toisen viulukonserton, mutta se on kadonnut.

Tukholman Kuninkaallisen oopperan vihkiäisissä tammikuun 18. päivänä 1773 esitettiin hovikapellimestari Francesco Antonio Uttinin Johan Wellanderin librettoon säveltämä ooppera Thetis et Pelée. Kumpikin tekijä oli Utile dulcin jäsen. Teos ei jäänyt huomaamatta Suomessakaan: 16-vuotiaalla turkulaisella ylioppilaalla Erik Tulindbergilla oli sen orkesteriääniä hallussaan vuonna 1777.

Kun Tukholmaan perustettiin 1766 salaseura Utile dulci, kuului sen toimintaan musiikin edistäminen. Toiminta huomioitiin myös Suomessa ja se löi leimansa mm. Aurora-seuran toiminnan kehittämiseen. Turun musiikilliset kuviot olisivat olleet Tulindbergille enemmän kuin otolliset, mutta virkamiesura vei hänet muualle, tuoden miehen urhoollisesti takaisin kuitenkin miehitettyyn Turkuun 1809.

Tiiviiksi curriculumiksi puristettuna Tulindbergin elämä ei näytä sujuneen erityisen värikkäissä merkeissä. Todellisuus oli kuitenkin aivan toisenlainen, ja varsinkin opiskeluaikoinaan Tulindberg osasi ottaa ilon irti. Läheisen ystävän Nils von Schoultzin luonnostelemassa henkilökuvassa näyttäytyy kiistattoman lahjakas mutta samalla railakkaan boheemi persoonallisuus, joka asettuu luontevasti osaksi bellmanilaisen ajan kirjavaa henkilögalleriaa:

"Tulindbergillä oli harvinaisen hyvä pää, tavattoman nopea käsityskyky ja suuret musikaaliset lahjat, niin että hän oli paras viulisti koko maassa. Sitä paitsi hän oli luonteeltaan erityisen lystikäs, täynnä päähänpistoja ja hupaisia kaskuja; hänen seurustelutapansa olivat suhteellisen sivistyneet, joten hän oli tervetullut kaikkialle. Mutta kevytmielisenä, bakkanaalisena ja hekumoiden Freyjan palvonnassa hän käytti vain vähän aikaa opiskeluun, oli milloin konsertissa, milloin krouvissa, milloin ilotyttöjen parissa; näihin paikkoihin hän aina vei minut mukanaan. Ainoastaan varjelevaa Kaitselmusta samoin kuin vanhempieni helliä neuvoja ja kehotuksia kiitän siitä, etten kokonaan joutunut turmioon..."

Laamanni, Rautalammin tuomikunnan tuomari Nils Fredrik von Schoultz, joka nimitettiin virkaansa vuonna 1799 oli kotoisin Porvoon pitäjästä Kullon kartanosta. Hänen kotiopettajanaan oli ollut ensimmäiseksi suomalaiseksi säveltäjäksi mainittu Erik Tulindberg (1761-1814). Schoultz on eräässä kirjeessään maininnut pääharrastuksekseen musiikin ja kutsuttiinpa hänet vuonna 1799 Ruotsin Kuninkaallisen Musiikkiakatemian jäseneksikin.

Schoultzin kuvaus mainitsee hillittömän juhlimisen ohella myös Tulindbergin viulistinlahjat sekä käynnit konserteissa. Musiikki olikin keskeisessä asemassa hänen elämässään. Hän musiikkiopinnoistaan ei tiedetä oikeastaan mitään, mutta hän on luultavasti opiskellut viulunsoittoa Turun akatemian musiikinjohtajan Carl Peter Lenningin johdolla ja kenties saanut tältä muutakin ohjausta. Hänen on kuitenkin täytynyt olla suhteellisen taitava viulisti jo Turkuun saapuessaan. Lisäksi hän soitti myös selloa. Hän sai musiikillisista ansioistaan stipendin vuosina 1780-84, joten häneen oli ilmeisesti asetettu ainakin jonkinlaisia odotuksia.
Turussa olivat tuohon aikaan muodissa ns. assembleet eli illanvietot, joissa aina tarvittiin osaavia esiintyjiä ja seuramiehiä.

Vasta 1700-luvun puolivälin tienoilla musiikkielämä Turun akatemiassa alkoi kehittyä, kun tuomiokirkon urkuri Carl Petter Lenning (n. 1711—88) vuonna 1747 nimitettiin myös akatemian musiikinjohtajaksi. Käytännössä Lenning sai näin yksinoikeuden musiikin esittämiseen koko kaupungissa, sillä hänen aikaisemmat privilegionsa kattoivat paitsi tuomiokirkon musiikin myös koulun ja kaupungin porvarien yksityistilaisuuksien juhlamusiikin

Tulindbergin tuotanto lienee syntynyt kokonaisuudessaan Turussa vuoteen 1784 mennessä. Teosten tarkemmasta syntyajankohdasta ei kuitenkaan ole varmaa tietoa, ei liioin niiden mahdollisista esityksistä Tulindbergin elinaikana. Viulukonsertto on saatettu esittää Turussa 1783, ja tuntuisi luontevalta, että myös kuusi jousikvartettoa tai edes jotkut niistä olisi esitetty Tulindbergin ystäväpiirin voimin. Tähän viittaisi sekin, että säilyneistä versioista puuttuu toisen viulun osuus, jonka voisi ajatella unohtuneen tätä osuutta aikanaan soittaneen muusikon haltuun.

Tulindbergin jousikvartetot muodostavat 1700-luvun suomalaisen musiikin merkittävimmän teoskokonaisuuden. Ne edustavat täysipainoisesti ajan klassistisia ihanteita. Yhtenä vertailukohtana ja ilmeisesti Tulindbergin tietoisena mallina olivat Haydnin kvartetot op. 9 (1769-70), jotka hänen tiedetään hankkineen 1781. Toisaalta Tulindberg ei ollut mikään jäljittelijä vaan loi oman, vapaammin rönsyilevän tyylinsä. Tulindberg oli Suomen syrjäisiin oloihin nähden hyvin perillä siitä, mitä maailmalla sävellettiin, sillä hänen laajaan, yli 150 teosta käsittävään nuottikirjastoonsa sisältyi Haydnin lisäksi teoksia mm. sellaisilta klassismin kauden säveltäjiltä kuin Mozartilta, Carl Friedrich Abelilta, Karl Stamitzilta ja Luigi Boccherinilta.

Vaikka klassismin aikana oli tapana ryhmitellä kvartetot kuuden teoksen opuksiksi, Tulindberg ajatteli ilmeisesti jakavansa kvartetot kahteen kolmen teoksen opukseen, joissa kummassakin olisi ollut keskimmäisenä mollisävellajissa ollut teos. Kaikki kvartetot ovat neliosaisia, jo selvästi lajiltaan divertimentoon kytkeytyneestä varhaisesta kvartetto-traditiosta irtaantuneita teoksia. Kolmessa kvartetossa menuetti on jo toisena, kolmessa totunnaisemmalla paikalla kolmantena.

Jos teosten numerointi vastaa niiden syntyjärjestystä, tuntuu Tulindberg saaneen teossarjan edetessä lisää rohkeutta. Teosten ulkoiset mitat nimittäin kasvavat tasaisesti teos teokselta. Tavallaan tämä pätee myös sisältöön, sillä ensimmäisessä kvartetossa Tulindberg on lähimpänä Haydnia. Teosten ilmaisu vaihtelee kepeän elegantista klassistisuudesta c-molli-kvarteton dramaattiseen, Sturm und Drang –henkiseen uhmaan. Omaperäisimmillään Tulindberg on epäsovinnaisten muotoratkaisujen rakentajana.


Sturm und Drangia
Turussa 19-8-2010
Simo Tuomola

Zénin Lohikäärme

Tänään 14-8 tulee kuluneeksi tasavuosia runoilija Frans Mikael Franzénin kuolemasta 1847.

Franz Mikael Franzén (9. helmikuuta 1772 – 14. elokuuta 1847) oli suomalainen runoilija.

Henkilötiedot

Nimimerkit: F-n

Syntynyt
9.2.1772 Oulu

Franzén on ensimmäinen Oulua kuvannut runoilija. Hän kuvasi synnyinkaupunkiaan monissa runoissaan, mm. vanhimmassa säilyneessä, 14-vuotiaana kirjoittamassaan De långa skuggor. Suorasanaista Oulun kuvausta on omaelämäkerrallisessa teoksessa Till min biografi.

Kuollut
14.8.1847 Härnosand

Koulutus
Yo 1785. FM 1789 Turun akatemiasta. Pappisvihkimys 1803, teol.toht. Uppsalan yliopistosta 1818.

Ammatti
Kaunopuheisuuden dosentti 1792. Turun akatemian kirjastonhoitaja 1795-, oppihistorian professori 1798-, historian ja moraalin professori 1801-1811. Paimion kirkkoherra 1803; Kumlan kirkkoherra 1811-1824; rovasti 1812, lääninrovasti 1820, Tukholman Klaran kirkkoherra 1824-1834; Härnösandin piispa 1831-. Pappissäädyn valtiopäiväedustaja. Toimitti Åbo Tidningar-lehteä 1794 sekä 1802-1807.

Franzén syntyi oululaiseen kauppiasperheeseen. Jo nuorena hänet huomattiin kirjallisesti lahjakkaaksi, ja hänestä tuli aikansa lapsitähti. Hän kirjoitti ylioppilaaksi jo 13-vuotiaana, 17-vuotiaana hänestä tuli maisteri ja 20-vuotiaana dosentti.




Franz Mikael Franzén Fredrika Bremerin maalauksessa.

Parhaiten hänet kuitenkin tunnettiin runoilijana, joka vaikutti merkittävästi Runebergiin ja Topeliukseen. Hän myös sepitti rationalistisessa hengessä virsiä, joita on edelleen suomalaisessakin virsikirjassa: numerot 5, 234, 392, 562, 588. Lisäksi hän kirjoitti juomalaulun Glädjens ögonblick.

1790-luvulla Franzén oli kenties suosituin suomalainen runoilija. Hänen parhaimpia teoksiaan lienee runoelma Människans anlete.

Franzén teki 1790-luvun puolivälissä matkan Pariisiin. Kotimaahan palattuaan hän toimi Turun akatemian kirjastonhoitajana ja otti 1798 hoitaakseen kirjallisuushistorian professorin viran. Myöhemmin hän otti vastaan pappisviran. Vuonna 1811 hän muutti Ruotsiin ja toimi siellä muun muassa Ruotsin akatemian jäsenenä.

Franzén oli myös jonkin aikaa Åbo tidning -julkaisun päätoimittajana.

1. FRANZÉNIN PROMOOTIORUNO ››

F. M. Franzén: Verser til de, vid Åbo Academie. Åbo: tryckt i Frenckellska tryckeriet 1792

22.6.1792 päivätty Verser til de, vid Åbo academie on Frans Mikael Franzénin laatima, 26 oppineelle herralle omistettu maisteripromootioruno. Vasta 20-vuotias Franzén (1772-1847) oli runon kirjoittamisen aikaan juuri nimitetty kaunopuheisuuden dosentiksi. Oppineisuuden sijaan hän tähdentää velvollisuudentuntoa ja uskoa uuteen, Ranskan vallankumouksen jälkeiseen aikaan.

5-4-3-2-1-0

Tänään 9-2 tulee kuluneeksi tasavuosia siitä, kun kieltolaki 1932 kumottiin käydyn kansanäänestyksen perusteella Suomessa; eduskunnan hyväksyttyä 9.2. uuden väkijuomalain, joka astui voimaan 5.4.1932, Alkojen avatessa ovensa klo 10: 5-4-3-2-1-0.

Tänään vietämme myös suomalaisen runoilijan Frans Mikael Franzénin 1772 syntymäpäivää. Hänkin oli numeromiehiä; 5, 234, 392, 562, 588. Nuo hänen virsistään löytyvät vielä nykyisestä virsikirjasta, mutta kyllä myös lasinen virsikirja oli miehelle tuttu. Hän oli iloinen ja vilkas seuramies ja tuottelias juomalaulujenkin tekijä.

Yksi hänen kirjoittamistaan juomalauluista on:

Glädjens ögonblick

text: F.M. Franzén (1772-1847)
musik: O. Åhlström (1756-1835)

Sörj ej den gryende
dagen förut.
Njut av den flyende
varje minut.
Rosornas doft,
druvornas ånga
skynda att fånga:
yngling, de vissna, du själv är ett stoft.

Fatta det blinkande
glaset förnöjd.
Sjung om den vinkande
kärlekens fröjd;
men då du ler
munter för dagen,
skräm ej behagen.
Flydda en gång, de ej följa dig mer.

Dock ur den sparade
ungdomens bål!
drick den bevarade
oskuldens skål!
Glädje och dygd
elda varannan:
Kransad om pannan
vishetens skämtar i vinrankans skygd.

Klinga med roliga
vänner i lag!
Tryck den förtroliga
handen i dag!
Kanske du den
aldrig mer trycker:
Härjaren rycker
brud ifrån brudgum och vän ifrån vän.

Glad må du somna i
graven, du ock:
känslorna domna i
tiden ändock.
Efter en kväll
måttligen njuten,
hjärtligen sluten,
sover man roligt och vaknar man säll

Niinpäs: Älä sure ennalta huomista päivää ...

Ja melkoisen kuuluisa on myös:

Champagnevinet

Drick! de förflyga de susande
 Perlorna: Drick!
Skynda! Det ljufva, det ädla, det höga
 Söker du fåfängt, se’n anden förgick.
Dåren, som fäste vid skummet sitt öga,
 Vatten, blott vatten, på läpparne fick.

Njut! de försvinna, de tjusande
 Stunderna: njut!
Ytterst förfinade, känslan och löjet
 Reta och domna i samma minut.
Snappa i flykten behaget och nöjet:
 Högst är raketen, i det han går ut.

Snar är på jorden den rusande
 Glädjen, ack! snar.
Fångad af ynglingens spända förhoppning,
 Än ur en drufva, förädlad och rar,
Än från en mun, lik en ros i sin knoppning,
 Strax till sitt hem öfver molnen hon far.

H.Alfvén näitä Zénin juomalauluja aikanaan sävelteli, mutta oli Frans Mikaelin teksteillä muitakin käyttäjiä; mm. Blåsippan (op.88; kuusi laulua, no 1) , Vitsippan (no 3) ja De bägge rosorna (no 2) taipuivat Sibeliukselta sävellyksiksi.

Ei siis ihan turha jätkä.

Kippistellen

Turussa 14-8-2010

Simo Tuomola

Zén - Miltoninsa lukenut:

Sobria dubitatio

Oi miksei soinut taivaan varoitus, jok' Ilmestyksen näkijälle kaikui, kun Lohikäärme, kahdesti jo lyöty, syöks maahan hävittääkseen ihmissuvun.

Noin alkaa John Miltonin kuuluisa eeppinen runoelma Paradise Lost, Kadotettu paratiisi, vuodelta 1667. Riimittömin säkein Milton tilittää siinä kristillistä näkemystä ihmisen alkuperästä ja Aatamin ja Eevan karkoituksesta Eedenin puutarhasta.

Tässä tarinassa palaamme siis aikansa tunnetuimpaan turkulaisrunoilijaan Frans Michael Franzéniin ja hänen läpimurtorunoonsa vuodelta 1793; Människans anlete, Ihmisen kasvot, joka alkaa Milton-sitaatilla:

The human face divine.
MILTON

Redan hann sin purpurslöja
över cederskogen höja
tidens sjätte dag.
Guldbevingad över bäcken
fjäriln flög till rosenhäcken,
kysste dess behag.


Pärlan sken i vattnets spegel;
vita glänste svanens segel
i ett skuggrikt sund;
vinet glödde rött i druvan;
öm och menlös lekte duvan
uti Edens lund.


Frans Mikael Franzén (9.2.1772-14.8.1847) oli aikansa ihmelapsi, joka aloitti opintonsa Turussa 1785 ja promovoitiin filosofian maisteriksi 1789. Hän oli kantilainen kirkonmies, joka vastusti valistuksen materialismia. Tuotannollaan hän edelsi uusromantiikkaa.

Ensimmäiset opiskeluvuotensa Turussa Franzén asusti Porthanin kotona ja sai myös vaikutteita aikansa fennofiilin näkemyksistä, joihin oleellisena kuului kriittinen "sobria dubitatio", järkevä epäily. Henrik Gabriel ei oikein pitänyt edeltäjiensä goottilaisesta historiankirjoituksesta, jossa ei juuri lähdekritiikille ollut sijaa.

Höh, mikä ihmeen lähdekritiikki. Minulle 18 4/9 27 oli Paratiisista karkoitus; vaan saivat mennä.





Jälkiparatiisissa
Turussa 14-8-2010
Simo Tuomola

The Tyger

Tänään 12-8 vietetään Taiteiden yötä ja sen kunniaksi voisi heittäytyä vaikkapa vähän runolliseksi. Tulee näet kuluneeksi myös tasavuosia William Blaken kuolemasta Turun palon aikoihin 12-8-1827.

1827 – William Blake, englantilainen runoilija, taidemaalari, mystikko ja taidegraafikko (Eurooppa: Ennustus) (s. 1757)

William Blake (28. marraskuuta 1757 Lontoo – 12. elokuuta 1827 Lontoo) oli englantilainen runoilija, taidemaalari, mystikko ja taidegraafikko. Hänet tunnetaan erityisesti lyyrisistä ja eeppisistä runoistaan, joiden kuvituksen kirjoihin hän itse teki.

Kun mies kuolee kuvittaessaan Danten Jumalaista näytelmää, ei voi kuin nostaa hattua: Acta est fabula, plaudite!

Jumalainen näytelmä (La divina commedia) on italialaisen Dante Alighierin 1300-luvulla italiaksi kirjoittama runoelma. Se kertoo Danten tekemästä matkasta Helvetin ja Kiirastulen kautta Taivaaseen.

1794: Europe: a Prophecy, The First Book of Urizen, Songs of Experience (sisältää Blaken kuuluisimman runon The Tyger):

Tiikeri

The Tyger

Tiikeri, kuin liekki loistava	Tyger Tyger, burning bright,
väijyt öisen metsän varjossa.	In the forests of the night;
Kenen käsi, silmä ikuinen,	What immortal hand and eye,
sinuun liitti julman kauneuden?	Could frame thy fearful symmetry?
Syvyyden vai taivaan takana	In what distant deeps or skies,
tuli silmien sai alkunsa?	Burnt the fire of thine eyes?
Kuka sinne siivin lentää voi?	On what wings dare he aspire?
Mikä käsi tulen tänne toi?	What the hand, dare seize the fire?
Mikä taito, mitkä hartiat	And what shoulder & what art,
sydämeesi voiman antoivat?	Could twist the sinews of thy heart?
ja kun alkoi syke sydämen,	And when thy heart began to beat,
Kenen käsi, jalka tunsi sen?	What dread hand? & what dread feet?
Mikä alasin, ja miten takoi?	What the hammer? what the chain?
Aivosi missä ahjossa loi?	In what furnace was thy brain?
Mistä kahleet sai? Käsi kenen	What the anvil? What dead grasp,
taltuttaa voi kauhun sen?	Dare its deadly terrors clasp?
Kun sinkoivat tähdet keihäitään,	When the stars threw down their spears
ja taivas itki kyyneliään,	And watered heaven with their tears;
Hänkö hymyten työtään katsoi,	Did he smile his work to see?
ken Karitsankin meille antoi?	Did he who made the Lamb make thee?
Tiikeri, kuin liekki loistava,	Tyger Tyger, burning bright
väijyt öisen metsän varjossa.	In the forests of the night;
Kenen käsi, silmä ikuinen,	What immortal hand or eye
luoda saattaa julman kauneuden?	Dare frame thy fearful symmetry?
(Käännös: Arno Forsius)

Thomas Philips, William Blake, 1807.


Uusi Jerusalem
Turussa 12-8-2010
Simo Tuomola

Potaskaa ja hamppua

OMG - tänään 11-8 tulee kuluneeksi tasavuosia Suomen ensimmäisen kemian professorin PAG:n kuolemasta Turussa 1797.

Pehr Adrian Gadd (1727 Pirkkala – 11. elokuuta 1797 Turku) oli suomalainen luonnontutkija, taloustieteilijä ja kemisti. Hän oli Turun Akatemian ja samalla Suomen ensimmäinen kemian professori vuodesta 1761 alkaen. Hän tutki muun muassa kemian soveltamista metallurgiaan ja maanviljelyyn sekä salpietarin ja potaskan valmistukseen. Gadd perusti Turkuun myös maan ensimmäisen kemian laboratorion.

Potaskaa on käytetty lasin ja saippuan raaka-aineena sekä lannoitteena muinaisesta Egyptistä ja Roomasta alkaen. Sitä käytetään toisinaan myös ruoan valmistuksessa.

Gadd hylkäsi latinan ja alkoi julkaista väitöskirjoja ruotsiksi. Hän myös julkaisi pienen kirjan suomeksi vuonna 1768: Lyhykäinen ja yxikertainen neuvo kuinga krydimaan yrttein kaswannot Suomen maasa taittaan saatettaa tuleundumaan.

Heti Gaddin kuoleman jälkeen ja ikäänkuin hänen työtään jatkamaan perustettiin tänne Turun Talousseura 1.11.1797. Ja samalla Gaddin saappaisiin astui Jacob Gadolin, joka jo tunnetaankin Gaddia paljon paremmin. Eikös hänen laboratorionsa ja työnsä muistomerkkinä ole muistolaattakin tuossa Kaskenmäen päällä, vaan ei taida vastaavaa Gaddin työn muistomerkkiä löytyä kaupungista.

Gadolin oli Turun Akatemian rehtori kahteen otteeseen. Häntä voidaankin pitää Suomen Talousseuran varsinaisena alkuunpanijana. Hän toimi myös yrittäjänä. Gadolin oli perustamassa Turun Soitannollista Seuraa vuonna 1790.




Johan Gadolin (5. kesäkuuta 1760 – 15. elokuuta 1852) oli suomalainen kemisti, fyysikko ja mineralogi. Gadolin löysi alkuaine yttriumin vuonna 1794, mutta laajemmin hänen työnsä johti harvinaisten maametallien eli lantanoidien löytämiseen. Hän oli Suomen toinen kemian professori ja häntä pidetään Suomen kemiantutkimuksen isänä.

Gadolin vaikutti myös suomalaiseen teollisuuteen ollen mukana Suomen Talousseuran perustamisessa sekä toimi aktiivisesti seurassa. Seurassa Gadolin esitti muun muassa käsityö- ja manufaktuurikoulujen perustamista Suomeen. Tämä oli ensi askel teknisen opetuksen aloittamiseksi Suomessa.

















Vuonna 1797 perustetun Suomen Talousseuran talo sijaitsee Turun keskustassa Hämeenkadun varrella. Kuva: TMM


Vuonna 1797 perustettiin Suomen Talousseura eli "Kuningallinen Suomalainen Huonenhallituxen Seura". Suomen tultua vuonna 1809 liitetyksi suuriruhtinaanmaana Venäjän keisarikuntaan seuran nimeksi tuli vuoteen 1917 saakka Keisarillinen Suomen Talousseura. Seuran ensimmäinen esimies oli silloinen Turun piispa Jakob Gadolin ja sen jäseninä olivat alkuaikoina lähes kaikki maamme sivistyneistöön kuuluvat henkilöt.

Suomen Talousseura (ruots. Finska Hushållningssällskapet) on vuonna 1797 perustettu yhdistys, joka on nauttinut eräänlaista puolivirallisen neuvonta- ja tukiorganisaation statusta kautta vuosikymmenten.

Seura perustettiin Turussa 1. marraskuuta 1797, ja se oli alkuperäiseltä nimeltään Kuninkaallinen Suomalainen Huoneenhallituksen Seura ja sen kotipaikka oli Turku. Autonomian aikana seuran virallinen nimi oli Keisarillinen Suomen Talousseura, ja sen kotipaikkana säilyi Turku, kuten itsenäistymisen jälkeenkin.

Perustajajäseniä olivat Turun Akatemian henkilökuntaan, papistoon, upseeristoon, kauppiaisiin, tehtailijoihin ja hallinnon sekä oikeuslaitoksen virkamiehiin kuuluvia henkilöitä. Heidän joukossaan oli myös kaksi talonpoikaa.

Talousseuran tavoitteena oli edistää esim. perunan viljelyä ja käyttöä nauriiseen tottuneen väestön keskuudessa. Tähän se pyrki muun muassa jakamalla ilmaisia siemenperunoita maaseutuväestölle.

Ruotsiin peruna saapui 1655, jolloin lääkäri ja luonnontieteilijä Olof Rudberg istutti perunaa Uppsalan kasvitieteelliseen puutarhaan. Jonas Alströmer puolestaan vakiinnutti englannin kielestä lainaamansa sanan potatis perunan nimeksi. Suomessa perunoita on nähty ainakin 1720-luvun lopulta, jolloin niitä tuli Inkooseen Fagervikin kartanoon saksalaisten peltiseppien mukana.

Vaatetuskasvien eli pellavan ja hampun viljelyn edistämiseksi keisari myönsi seuralle vuotuisen määrärahan. Seura hankki ulkomailta siemeniä ja jakoi niitä verkostonsa kautta.

Hamppu (Cannabis sativa) on hamppukasvien (Cannabaceae) heimoon kuuluva perinteinen viljelyskasvi. Nykypäivänä hamppu on yksi maailman kiistellyimmistä kasveista eräiden hamppulajikkeiden päihdyttävien vaikutuksien vuoksi.

KTF - puistokemistinä
Turussa 11-8-2010
Simo Tuomola