Ukon malja

Summanus

Kun meillä täällä vietetään Keskiyön Auringon juhlaa juhannustulin, vietettiin Rooman valtakunnassa Summanus-juhlaa, yöllisen ukkosen jumalan kunniaksi.

Ukko vie meidät takaisin kokon ääreen. Kokkotulet olivat alunperin uhritulia ja myyttinen tuli syntyi Ukon nuolesta. Suomessa nykykokon lähihistoria palautuu Kupittaan lähteelle Turkuun vuoteen 1650, jolloin se ns. ensimmäinen kokko sytytettiin pahoja henkiä karkottamaan.

Toki kokkotulet olivat palaneet täällä aiemminkin. Ensin suurilla kukkuloilla palvottiin uhritulin Ukkosen jumalaa Tuuria, Turisasta, Toria. Sittemmin Kalevalan vaakalintua, ilmalintu Kokkoa ja Louhikäärmettä tulilieskoineen. Muinaisissa uskoissa esi-isillämme olivat omat taikamenonsa. Meillä omamme, vaikkakin samaa perua.




 


Pohjoismaisia vasaraa esittäviä riipuskoruja esikristilliseltä ajalta.
 

Ukon kirves, Ukon vasara, Taaran vasara ja Thorin vasara tarkoittavat esikristillisen ukkosenjumalan asetta tai tällaista symboloivaa korua tai merkkiä. Aseellaan ukkosenjumala muun muassa sai aikaan salamaniskuja ja jakoi oikeutta. Skandinaaveilla ukkosenjumala oli Thor, ja hänellä oli aseena Mjölner-vasara, jota saatettiin kutsua myös nuijaksi tai kirveeksi. Suomessa ukkosenjumala Ukon aseina saattoi olla kirves, miekka, vasara, kurikka tai jousi. Ukko saattoi myös tehdä rautaisten rakeiden sateen.

Kokko tai vaakalintu on jättiläismäinen kotka kalevalaisessa runoudessa. Synonyymi myös sanalle kotka.
Kokko on luultavasti sukua yleismaailmalliselle ukkoslintu-hengelle, joka tunnetaan Euroopasta aina Amerikan intiaaneille asti. Kokko on toisinaan tarusankarien ystävä, toisinaan taas vihollinen. Joskus sen tehtävä on vartioida.

Kokko, kotka, lohikäärme oli myös viikinkien palvonnan kohde ja viikinkiveneiden näyttävä keulakoriste. Niinpä Kokkotulet esim. Turun Linnasmäellä ja Vartiovuorenmäellä, Liedon Vanhalinnassa ja Rikalassa tai Helsingin Roihuvuorella kertoivat Kokkoveneiden liikkeistä.

Syntyi muinaistulien ketju, joka varoitti vihollisen liikkeistä, mutta kertoi myös kaupankäynnin mahdollisuuksista. Vartiotulien järjestelmän myötä ehdittiin siirtyä turvaan linnavuorien suojaan, kuten esim. saaristossa Nauvon Kasabergille. Syntyi myös rauhanomaisia kauppapaikkoja, kuten esim. Satavan Samppa tai Samppalinnan paaluvarustus. Valkoinen kilpi oli viikinkien rauhanomaisen lähestymisen merkki ja Turun Samppalinnan paaluvarustuksen tunnus. Täällä paloivat Muinaistulien Yön viestitulet myös rauhanomaisissa merkeissä.




 
 Linnasmäki, linnavuori Räntämäessä, Turussa. Linnasmäen muurin kiviperustaa. Kuva: Samuli Lintula.



Suomessa linnavuoria käytettiin rautakaudella, varsinkin ristiretkiajalla (noin 1050–1150/1300 jaa.), ja keskiajallakin. Myös pronssikautisista linnavuorista on muutamia viitteitä.
Linnavuoret tunnistaa parhaiten kivisistä valleista, jotka ovat ilmeisesti toimineet puisten rintavarustusten perustuksina. Usein linnavuoret ovat luultavasti olleet nopeasti rakennettuja, tilapäisiä varustuksia. Joskus linnavuorella saattoi olla pysyväkin miehitys.
Yhteensä varmoja tai todennäköisiä linnavuoria tunnetaan Suomessa noin 90 kappaletta. Näiden lisäksi tunnetaan lukuisia kohteita, joiden nimi tai joihin liittyvä perimätieto viittaa mäkilinnaan, vaikka niiltä ei tunneta varustusten jäänteitä. On myös mäkiä, joita tiedetään käytetyn puolustus- tai pakopaikkoina, mutta joita ei ole tiettävästi linnoitettu. Tällainen on esimerkiksi Seinävuoren rotkolaakso Tuusniemellä.
Sampo, sammas oli pylväs, kauppapaikan merkki, kauppaoikeuden valta- ja oikeussymboli kuin jokin obeliski tai toteemi. Kun Turun nimeä etsitään kauppapaikan ja torin käsitteestä, johtavat jäljet siis vielä senkin yli Ukkosen jumalaan (Tor, Tuuri, Turisas) ja suojaan, turvapaikkaan. Agricolan kielessä turva oli turua.



Ukon malja

Ja muistellaan vähän vielä Juhannuksen viettoa: Tänään 21-6 2013 ollaan viettävinään juhannusaattoa, vaikka se ihan oikea juhannus onkin vasta ensi viikolla 24.6. Kristillinen maailma kaappasi vanhan pakanajuhlan Johannes Kastajan syntymäpäiväksi, mutta kokkojen polton ja viinanjuonnin perinnettä oppi ei pystynyt kumoamaan.

Juhannusta vietettiin Suomessa alun perin Ukon juhlana sadon ja hedelmällisyyden varmistamiseksi. Etelä-Karjalassa juhannusta kutsuttiin Ukon juhlaksi vielä 1800-luvulla<sup>.

Meluaminen ja juopuminen ovat jo varhain kuuluneet juhannuksen viettoon. Niiden on uskottu tuottavan onnea ja karkottavan pahoja henkiä. Erään uskomuksen mukaan mitä enemmän juhannuksena juopoteltiin, sitä parempi tuli sadosta. Pahoja henkiä on karkotettu myös juhannuskokkoja polttamalla. Juhannuskokkoja poltettiin aluksi maan itäisissä osissa, mistä tapa levisi 1900-luvun aikana koko maahan.</sup>

Ukon juhla on Sateen antajan juhla, Ukko on ylijumala itse, ukkosen jumala, sään ja sadon jumala, sateen jumala ja Ukon kirves on se Thorin vasara. Ukon vakkajuhlilla pyydettiin sadetta, ja vakkahan merkitsi hyvää satoa, josta se juhlajuoma, pyhä olut tehtiin. Thorin kunniaksi poltettiin korkeilla mäkipaikoilla uhritulia.

Oluenpano toi aikanaan viljanviljelyn Suomeen. Oluen historia alkaa 5000 vuoden takaa Mesopotamiasta ja suomyrtti ja ohra olivat pitkään oluen raaka-aineina. Viikinkien myötä olut ja ohranviljely tulivat myös Aurajokilaaksoon. Esim. Turun Niuskalasta on hiiltyneestä ohranjyvästä saatu radiohiiliajoitus vuoden 1500 eaa tienoille.

Siitepölytutkimukset osoittavat myös, että täällä on viljelty ohraa jo viimeistään pronssikauden 1300 – 500 eaa alussa. Ensimmäiset asiakirjatiedot oluen käytöstä Suomessa ovat vuodelta 1366 ja esim. vuonna 1442 kuningas Kristoffer Baijerilainen määräsi jokaisen talonpojan kasvattamaan 40 tankoa humalaa eli suomyrtistä oltiin siirrytty oluenteossa humalaan.

Kristofer Baijerilainen (26. tammikuuta 1418 – 6. tammikuuta 1448) oli Kalmarin unionin maiden unionikuningas (Tanskan ja Norjan vuosina (1440–1448) ja Ruotsin vuosina (1440–1448).






Ukon Malja juotiin kevätkylvöjen yhteydessä ja siitä naiset nyt etenkin juopuivat. Ja jumalatkin rakastelivat, saatiin sadetta ja lopulta hyvä ilma.

Kun Agricola julkaisi Turussa 1551 Dauidin Psalttarin, listasi hän siinä samalla myös vanhat suomalaiset pakanajumalat, mainiten myös Ukon vakat.

”Ja quin Kevekylvö kylvettin silloin ukon malja jootijn. Sihen haetin ukon wacka nin joopui Pica ette Acka. Sijtte paljo Häpie sielle techtin quin seke cwltin ette nechtin. Quin Rauni Ukon Naini härsky jalosti Ukoi pohjasti pärsky. Se sis annoi Ilman ja WdhenTulon.”

Pornoili Agricola; mitä - eikös juhannus olekaan siveyden juhla.


Kippis ja Kulaus
Suomen Turussa
21-6 2013
Simo Tuomola

Seis Maailma

Tänään 21-6 vietetään Kesäpäivän seisausta. Meillä on menossa vuoden pisin päivä ja vastaavasti eteläisellä pallonpuoliskolla lyhyin. Napapiirin pohjoispuolella aurinko ei laske eikä eteläisen napapiirin eteläpuolella nouse.

Vietämme pakanajuhla Juhannusta.




Kesäpäivänseisaus, vuoden pisin päivä, pohjoisella pallonpuoliskolla ja talvipäivänseisaus, vuoden lyhin päivä, eteläisellä pallonpuoliskolla.

Muinoin moinen Auringon käyttäytyminen meni jumalten piikkiin ja aiheutti palvontamenoja, eikä nykyisessä uuspakanuudessa ja suomenuskossa asia sen kummemmin ole. Tähtitieteellisesti merkittävien ajankohtien mukaisesti mekin elämme ja elämöimme. Muinaisuudessa asiat vaan toteutettiin vielä suureellisemmin.


Suomenusko on Suomessa vaikuttava etnisiin itämerensuomalaisiin perinteisiin perustuva uuspakanuuden muoto. Suomenuskoisuuden keskeisimpiä arvoja ovat kansanperinteen ja luonnon kunnioitus. Liike on järjestäytynyt Taivaannaula-yhdistyksen ympärille.
 
Suomen osalta jääkausi pyyhkäisi pois melkein kaikki ihmisten muinaisuuden merkit Pohjanmaan paleoliittista asuinpaikkaa Susiluolaa lukuunottamatta. Vanhimman kivikauden ainoana jäänteenä se kertoo neandertalin ihmisten asuneen täällä luolissaan 75000 - 125000 eaa.




Susiluola on kiistelty muinaisjäännös, joka sijaitsee Kristiinankaupungin alueella, pääosin Karijoen kunnan omistamalla maalla. Luola on saanut nimensä sijaintipaikkansa Susivuoren mukaan.




 
 Susiluolan aidattu suuaukko.

Luolan pinta-ala on ainakin 400 neliömetriä. Luola on syntynyt kallion rakoon ja on iältään hyvin vanha. Eri aikakausien meren pinnan korkeusvaihtelut ovat muodostaneet luolaan kuusi eri-ikäistä sorakerrosta. Niistä vanhimmat ovat satoja tuhansia vuosia vanhoja.

Susiluola on mahdollisesti ainoa tunnettu paikka maapallolla, josta on löydetty oletettuja ihmiselämän merkkejä sellaisella alueella, joka on myöhemmin ollut jääkauden peittämä. Luolan sorakerroksista on löydetty väitettyjä ihmisen toiminnan jälkiä. Eräät kivilöydöt on tulkittu kivityökaluiksi ja niiden valmistamisessa muodostuneeksi "kivijätteeksi" eli iskoksiksi.

Luolasta on myös löydetty väitettyjä nuotion pidon jälkiä. Luolassa elänyt ihminen olisi todennäköisesti ollut neanderthalinihminen. Susiluolan mahdollisen asutuksen yhteydestä jääkauden jälkeiseen, yli 10 000 vuotta vanhaan Suomen alueen asutukseen ei ole tietoa.

Kivikautisia muistoja haudoista, temppeleistä ja dolmeneista sentään maailmalta  löytyy, kuuluisimpana esihistoriallisena megaliittina kenties aurinkotemppeli Stonehenge, jonka eri rakennusvaiheet ajoittuvat vuosille 3000 - 1600 eaa.

Stonehenge on kuuluisa esihistoriallinen monumentti Englannin Wiltshiressa, Salisbury Plain -tasangolla, noin 13 kilometriä Salisburyn kaupungista pohjoiseen. Se on megaliiteista koostuva neoliittinen ja pronssikautinen kivikehä. Stonehengen arvellaan liittyneen uskonnollisiin rituaaleihin, kuten tähtien ja auringon vaiheisiin perustuneisiin kultteihin. Se voi olla myös temppeli tai hautapaikka.

Yhden oivaltavan pilapiirroksen mukaan siinä pilkistävät esiin Tyynellä valtamerellä Pääsiäissaarilla sijaitsevien moaia-patsaiden varpaat, kun niistä siellä on vain pääosat esillä.


 
 Pääsiäissaaren moai-patsaita.


 

 
 Stonehenge, moai-patsaiden varpaat..

Meillä Suomessa vastaavalta ajalta 3000 - 2000 eaa ovat peräisin Perämeren rantojen kymmenet Jätinkirkot Kokkolasta Kemiin. Metelinkirkkojen oviaukot on suunnattu myös tiettyjen poikkeusaikojen mukaisiin auringon nousu- ja laskusuuntiin päivänseisausten ja -tasausten mukaisesti.

Dolmen on nuoremmalta kivikaudelta peräisin oleva suurista kivistä rakennettu rakennelma, jossa suuret pystykivet kannattelevat yleensä laattamaista vaakakiveä. Dolmenit kuuluvat megaliittiperinteeseen. Ne lienevät kaikki olleet aikoinaan maakumpujen ympäröimiä. Dolmenit olivat hautoja, ja hyvinsäilyneistä dolmeneista voi aavistella niiden käyttöä hautoina



Jätinkirkot eli metelinkirkot ovat neoliittisella kivikaudella noin 3000-2000 eaa. Perämeren tuntumaan tehtyjä isoja kivirakennelmia, jotka ovat yleensä suorakaiteen tai ympyrän muotoisia. Muita nimityksiä jätinkirkoille ovat mm. pirunkirkko ja jatulinkirkko.

Jätinkirkkoja on lähinnä Pohjanmaalla ja muualla Perämeren pohjoisilla rannoilla. Suurin jätinkirkko on 60-metrinen Raahen Kastelli. Maanviljely oli saapunut Suomeen jätinkirkkojen aikaan, muttei ollut levinnyt laajalle. Jätinkirkot rakensi Pöljän keramiikkaa valmistanut väestö.


Raahen Kastellin jätinkirkko on tiettävästi rakennettu noin 2700–2200 eaa., kuten valtaosa muistakin pohjoispohjalaisista jätinkirkoista. Rakennusajankohta sijoittuu kivikauden lopulle, jolloin merenranta oli 45–55 metriä nykyistä merenpinnan tasoa ylempänä.

Kastellin jätinkirkon neljä porttiaukkoa on sijoitettu kesäpäivänseisauksen, vapun ja elonkorjuun auringonnousun ja talvipäivänseisauksen auringonnousun ja -laskun suuntiin.



 
 Kastellin jätinkirkon kivivallia kesällä 2009.

Jätinkirkkoja tehtiin noin 3000-2000 eaa., ja rakentaminen lienee ollut huipussaan noin 2500 eaa. Jätinkirkkojen rakentaminen lienee päättynyt noin 2000-1500 eaa ja myös olemassa olleet rakennelmat hylättiin.

Neoliittinen kausi eli nuorempi kivikausi (kreikan neos uusi, lithos kivi) oli kausi esihistoriassa. Se oli noin vuosina 6000-3500 eaa., mutta ajoitus vaihtelee paljon alueesta ja kulttuurista riippuen. Neoliittisen ajan alkuna on pidetty yleensä kotieläinten ja viljelykasvien tuloa sekä kyläasutuksen ja -kulttuurin kehittymistä Aikakausi päättyi, kun metalleja alettiin käyttää aseiden ja työkalujen valmistukseen.

Maatalous levisi Suomeen sekä idästä että etelästä. Suomeen maanviljely ja karjanhoito saapuivat mahdollisesti noin 3200 eaa. nuorakeraamisen kulttuurin mukana. Ahvenanmaalla on viljelty maata jo 4200 eaa. ja Keski-Suomessa vasta 2000 eaa. Maanviljelyyn liittyy Kiukaisten kulttuuri noin vuosien 2400–1200 eaa välillä.

Turusta Niuskalasta on löydetty vuodelta noin 1500 eaa. peräisin olevia ohranjyviä. Uusien tutkimusten mukaan maanviljelystä on harjoitettu nykyisen Jaalan alueella jo vuonna 5200 eaa.

Länsi-Suomessa rannikolla rakennettiin pronssikaudella hiidenkiukaita, hautaröykkiöitä, joiden sisällä oli alkujaan sisäkkäisiä kehiä. Niihin haudattiin päälliköitä, aluksi polttamatta, myöhemmin yhä useammin polttohautaamalla. Tämä tapa oli Skandinavian vaikutusta ja kertoi ehkä Ruotsista saapuvasta siirtolaisuudesta. Maahanmuuttajia ei liene suhteessa ollut paljoa.

Skandinavian eteläosiin kehittyi voimakas kulttuuri viimeistään kivikauden lopulla, ja tämän kulttuurin vaikutus levisi Suomeenkin. Noin 1800–600 eaa. tämä kulttuuri oli pronssikautinen. Pronssi tuotiin Keski-Euroopasta, samoin Välimeren ja Keski-Euroopan vaikutus oli huomattava.

Skandinavian eteläosissa pronssikausi ajoitetaan noin 1700–600/500 eaa. ja Suomessa 1500/1300–500 eaa.

Kreikan Mykenen kulttuurin ja Italian Villanovan kulttuurin vaikutus ulottuu ilmeisesti pohjolaan asti. Itämeren alue vei etelään Mykeneen meripihkaa.

Tämä rikas kulttuuri harjoitti kaskiviljelyä ja rakensi olkikattoisia pitkiä taloja. Luolamaalauksista ja kulttuurin leviämisestä päätellen rakennettiin myös laivoja, jotka purjehtivat kauas vaarallisille Suomen karikkoisille rannikoillekin. Kivistä rakennettiin laivamaisia hautarakennelmia. Rakennettiin maakumpuja ja maakuvioita. Pronssista ja kullasta valmistettiin esineitä ja ainakin jotkin heimot palvoivat aurinkoa, on löydetty auringon kuvaa esittävät aurinkovaunut, joissa on pronssinen auringon kiekko. Äitijumalatar oli laajalti tunnettu. Uhreja tehtiin usein vesiin, esimerkiksi heittämällä esineitä, eläimiä tai ihmisiä.

Dolmenissa
Turussa 21-6 2013
Simo Tuomola

Juhannus on sekoitus maallista ja taivaallista

Juhannus on saanut nimensä Johannes Kastajan syntymäpäivästä, mutta käytännössä uskonto näkyy ja tuntuu keskikesän juhlassa varsin vähän. Suojeluspyhimykset sitovat kuitenkin uskonnon vahvasti juhannukseen.

Kuva: Arja Lento

Moni kristillinen juhla on perua pakanallisista juhlista. Esimerkiksi joulun vietossa yhdistyvät pakanalliset ja kristilliset perinteet. Talven taittumisen juhlaa, talvipäivänseisausta, juhlittiin jo kauan ennen kristinuskon syntyä.
Juhannuksella on vahva sidoksensa kirkkoon suojeluspyhimys Vituksen ja Johannes Kastajan kautta, mutta käytännössä uskonto näkyy ja tuntuu keskikesän juhlassa varsin vaisusti. Vuoden pisimmän päivän juhlinnassa moni asia on kuitenkin kuin kätketysti kytköksissä kirkkoon, muotoilee Turun yliopiston uskontotieteen professori Veikko Anttonen.
- Jos ajatellaan juhannuksen hillittömyyttä, ryyppäämistä jä rälläämistä, niin siinähän ihmiset pystyvät vapautumaan kaikesta luterilaisuuden askeettisuudesta. On silti vaikea ajatella juhannusta ilman, että muistaa sen kytköksen kristilliseen kulttuuriympäristöön.

Luonto on suomalaisen kirkko

Juhannus on saanut nimensä Johannes Kastajan syntymäpäivästä, mutta keskikesää ei yleensä juhlisteta kirkonmenoilla.
- Toisaalta ihmiset lähtevät sinne, missä elämän odotetaan olevan kukkeimmillaan, sanoo Anttonen ja vertaa luontoa kirkkoon.
Katoliselta ajalta asti juhannukseen on liitetty kaksi suojeluspyhimystä.
- Saksalaiselta kulttuurialueelta on peräisin Pyhä Vitus eli toinen kesäpäivänseisauksen pyhimyksistä. Hänen muistopäivänsä on kesäkuun 15. päivä. Johannes Kastaja on korvannut pohjoismaissa pitkälti Pyhän Vituksen perinnettä juhannuksen vietossa, Anttonen kertoo.
- Perinteissä on samankaltaisuuksia. Esimerkiksi Saksassa poltettiin kokkoja Pyhän Vituksen kunniaksi. Kokon polttaminen on yksi esimerkki kristillisestä sisällöstä, joka juhannukseen liittyy, mutta jota ei ole osattu aina mieltää kristilliseksi sisällöksi.

Juhannuksellakin on esikristillinen perustansa

Kesäpäivänseisauksen perinne pohjaa uskontotieteen professorin mukaan jo pronssikaudelta peräisin olevaan auringon juhlaan.
- Siihen liittyvä perinne näkyy esimerkiksi kalliomaalauksissa, joissa näkyy aurinkopyöriä sun muita. Ne osoittavat, että keskikesän juhlalla on ollut merkitystä jo ennen kristinuskoa, Veikko Anttonen kertoo.
Hänen mukaansa nykypäivänä juhannuksenvietossa kuitenkin tuntuu vahva katolinen vaikutus ja nimenomaan kahden edellä mainitun suojeluspyhimyksen kautta.
- Onhan juhlan nimikin toiselta pyhimykseltä saatu.

Juhannusjuhla on ja pysyy

Anttonen kuvailee, että juhannus on vahvasti kansallisromanttinen juhla. Siksi hän uskoo sen pysyvän suomalaisten juhlakalenterissa jatkossakin ja melko muuttumattomana.
- Moni asia juhannuksessa kytkeytyy suomalaisuuteen: Suomen lippu, vesi, saunavihta, kimmeltävät järvenselät... ne kaikki ovat ja pysyvät. Niihin kaikkiin on ladattu paljon identiteettimerkityksiä, jotka ovat ja pysyvät.
Hän uskoo, että myös uskonnolla on oma, vaikka sitten pienempikin, sijansa juhannuksessa.
- Se pysyy kyllä melko privaattiasiana kuitenkin, arvelee Anttonen ja sanoo uskovansa, että juhannusta juhlitaan joka tapauksessa vielä tulevinakin vuosisatoina.
- Juhannus on hauska juhla, joka kokoaa ihmiset yhteen. Niin kauan kuin ihmisillä on tarve kokoontua yhteen sellaisten asioiden äärellä, jotka ovat heille tärkeitä, on myös juhlia, Anttonen kiteyttää.

• Sannimari Lehtilä Yle Turku

Laiska-Jaakko

Tänään 20-6 tulee kuluneeksi tasavuosia Laiska-Jaakon syntymästä;

1583 – Jaakko de la Gardie (”Laiska-Jaakko”), ruotsalainen kreivi, sotapäällikkö, valtiomies ja marsalkka (k. 1652).

Jakob (Jaakko) De la Gardie (20. kesäkuuta 1583, Tallinna – 12. elokuuta 1652, Tukholma) oli ruotsalainen kreivi, sotapäällikkö, valtiomies ja marsalkka. Jakob De la Gardieta kutsuttiin Suomessa nimellä Laiska-Jaakko, koska tämän johtamat joukot miehittivät Novgorodia kuusi vuotta. Tämä sai suomalaisjoukot piruilemaan sanomalla: "Lähti suvi, lähti talvi, vaan ei lähde Laiska-Jaakko".

 Jakob Pontusson De la Gardie, född 20 juni 1583 i Reval, död 12 augusti 1652 i Stockholm, var en svensk fältherre, från 10 maj 1615 greve av Läckö. Han föddes i Reval (nuvarande Tallinn) i Estland som son till Pontus De la Gardie och hans hustru Sofia Johansdotter (Gyllenhielm), illegitim dotter till Johan III.









 

De la Gardien vanhemmat olivat Pontus I De la Gardie ja Sofia Johansdotter Gyllenhielm, joka oli Juhana III:n ja tämän rakastajattaren Kaarina Hannuntyttären tytär. Sofia kuoli Tallinnassa synnyttäessään poikaansa Jakobia 1583 ja Pontus hukkui Narvan jokeen pari vuotta myöhemmin.

Orvoksi jäänyt Jakob de la Gardie lähetettiin Wääksyn kartanoon Kangasalle isoäitinsä hoiviin. Jakob oli naimisissa Ebba Brahen kanssa, jonka kanssa hän sai useita lapsia. Kuuluisimmat heidän lapsistaan olivat Axel Julius De la Gardie ja Magnus Gabriel De la Gardie.

Kaarina Hannuntytär (kastettuna Katarina Hansdotter; 1539–1596) oli Juhana-herttuan, myöhemmin Ruotsin kuninkaana Juhana III, rakastajatar. Kaarina Hannuntyttärellä ja Juhanalla oli neljä lasta. Ennen avioitumistaan Puolan kuninkaan sisaren Katariina Jagellonican kanssa Juhana edesauttoi Kaarinan avioliittoon suosikkihovimiehensä Klas Vestgöten kanssa.

Kaarina muutti puolisonsa kanssa vuonna 1562 Kangasalle Vääksyn kartanoon. Onni jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä Vestgöte mestattiin kuningas Eerik XIV:n käskystä vuonna 1563 noin kolmenkymmenen muun Juhanan läheisen kannattajan kanssa. Kaarina avioitui sittemmin toisen kerran Ylä-Satakunnan voudin Lars Hordelin kanssa.

Vuonna 1580 Turun linnan käskynhaltijaksi nimitettiin Juhana III:n ja Kaarinan poika Julius Gyllenhielm.
Kaarina oli Jakob De la Gardien isoäiti.


Ebba Magnusdotter Brahe (16. maaliskuuta 1596, Lerjeholm – 5. tammikuuta 1674, Tukholma) oli ruotsalainen hovineiti. Hän oli kuningas Kustaa II Aadolfin rakastettu tämän ollessa prinssi, mutta hänet kuitenkin naitettiin sotamarsalkka Jakob De la Gardielle, sillä kuningatar Kristiina ei pitänyt häntä tarpeeksi hienona puolisona prinssille.

Jakob De la Gardie ja Ebba saivat 14 lasta, joista 7 kuoli varhain. Kuuluisin lapsista oli Magnus Gabriel De la Gardie. Miehensä kuoleman jälkeen Ebba Brahe jatkoi tämän keskeneräisiä töitä ja muun muassa perusti Pietarsaaren, jolle antoi nimen (Jakobstad) miehensä mukaan.

Mutta palataanpa Jaakkoon:


  
Postimerkki "Laiska-Jaakosta" vuodelta 1934

 De la Gardie palveli Morits Oranialaisen armeijassa Alankomaissa vuodet 1606–08. Hän oli vastuussa alankomaalaisen taktiikan käyttöönotosta Ruotsin kuningas Kaarle IX:n armeijassa. Aluksi hanke epäonnistui ja tuloksena oli Kirkholman taistelun katastrofi vuonna 1605. Myöhemmin De la Gardie onnistui paremmin ja ruotsalaiset käyttivät taktiikkaa menestyksekkäästi.

 De la Gardie johti Ruotsin armeijaa Venäjällä vuosina 1608–13 ja pyrki tukemaan Ruotsin kanssa liittoutunutta tsaari Vasili IV:ää Puola-Liettuaa ja toista Vale-Dmitriä vastaan hyökkäämällä vuonna 1610 Moskovaan Novgorodista käsin. Matkalla De la Gardien pääosin suomalaisista koostuvat joukot purkivat Troitse-Sergijeva lavran piirityksen ja sen jälkeen miehittivät Moskovan. Samana vuonna puolalais-liettualaiset kuitenkin voittivat De la Gardien ja venäläisten joukot Smolenskin lähellä Klušinon taistelussa.

1609 Kaarle IX aloittaa Venäjää vastaan sodan, päämääränä Jäämerelle pääsy. Ylipäälliköksi idänretkelle tulee 25-vuotias soturi Jaakko De la Gardie, tukenaan Aksel Kurki ja Evert Kaarlenpoika Horn palkkasotureineen. Antti Böije ja Tonne Yrjönpoika toimivat myös sotapäällikköinä. 1611 De La Gardie valloittaa Novgorodin ja 1613 hän luopuu Moskovasta. 

1615 Turun historiassa De la Gardien nimi esiintyy hänen ostaessa Turun tuomiokirkolta Tallinnassa valmistetun kullatun kalkin pateeneineen, sekä Tallinnassa 1488 Clotbaerin kellonvalimossa Turulle valetun kirkonkellon, jossa on teksti: Disse klocke scal to Abou; help Iesus unde Maria anno Domini MCCCCLXXXVIII eli Tämä kello tulee Turkuun; auta Jeesus ja Maria Herran vuonna 1488.

1618 Jaakko De la Gardie ja Kustaa Adolfin rakkaus Ebba Brahe menevät naimisiin. Laiska-Jaakosta tulee Etelä-Suomen laamanni. 1620 Gardie toimittaa ainoan säilyneen Tuomiokirkon keskiaikaisen kellon Pietarsaaren kirkkoon.

De la Gardie toimi vuosina 1619—1630 Baltiassa kuvernöörinä. Marsalkan arvon hän sai vuonna 1620. Jakob De la Gardie on haudattu Ruotsissa Enköpingissä sijaitsevaan Veckholmin kirkkoon. Ebba Brahen perustama Pietarsaaren kaupunki (ruotsiksi Jakobstad) on nimetty Jakob De la Gardien mukaan.

1621 Liivinmaalle purjehtii kuninkaan johdolla 14 000 miehen sotajoukko ja suomalaisen Klaus Laurinpoika Flemingin rakennuttama laivasto, jossa on viitisenkymmentä sotalaivaa ja yli 100 kuljetusalusta Riikaa piirittämään. Jaakko De  la Gardie tuo Turusta 3 rykmenttiä, noin 4000 miestä. Kuningas Kustaa II Aadolf ja hänen veljensä Kaarle Filip ovat itse eturintamassa Riikaa valloittamassa.

Rauhan neuvotteluiden epäonnistuttua Puolan kanssa (Sigismund ei suostunut luopumaan vaatimuksistaan Ruotsin kruunuun) Kustaa II Aadolf lähti hyökkäykseen Liivinmaalla kesällä 1621. Ensitavoitteena oli Riian valtaus. Riika antautuikin kuukauden piirityksen jälkeen syyskuussa. Muuta merkittävää ei saavutettu ja heinäkuussa 1622 solmittiin taas aselepo, joka kesti vuoteen 1625 asti.

Puolan sota toimi Ruotsin armeijan testilaboratoriona, jonka taisteluissa Kustaa II Aadolf testasi ja kehitti erilaisia vaihtoehtoja armeijansa uudistamiseksi. Näin armeija oli huomattavasti vastustajiaan edellä, kun Kustaa lähti kolmekymmenvuotiseen sotaan vuonna 1630. Myös Altmarkin välirauhassa saavutetut tullitulot mahdollistivat riittävän suuren armeijan kokoamisen uutta sotaretkeä varten.

Puolan sota (myös toinen Puolan sota) oli sota Puolan ja Ruotsin välillä vuosina 1600–1629. Sodan syynä oli aikaisempi Sigismundin ja Kaarle-herttuan (myöhemmin Kaarle IX) kamppailu Ruotsin valtaistuimesta sekä Saksalaisen ritarikunnan jättämän valtatyhjiön hallinta Baltiassa. Sota jakautui neljään eri osaan, joiden välissä oli aselepoja. Se oli myös osa suurempaa niin sanottua kuusikymmenvuotista sotaa (1598–1661) Ruotsin ja Puolan välillä. Samaan sotaan kietoutui vielä Puolan ja Moskovan välinen sota 1605–1618, jossa ruotsalaisia taisteli välillä venäläisten rinnalla, sekä Ruotsin ja Venäjän välinen sota (ns. Inkerin sota) 1611–1617.

På hösten 1614 reste De la Gardie hem till Sverige tillsammans med Gustaf II Adolf, som ett år deltagit i fälttåget, För att lära sig kriget under De la Gardie, men återvände 1615 tillsammans med kungen och ledde med honom belägringen av Pskov, som dock misslyckades. Framgångarna i freden i Stolbova, där De la Gardie var en av ombuden, kan till stora delar hänföras till De la Gardies erövringar. Han hade 1613 utnämnts till riksråd, och upphöjdes 1615 till grevligt stånd.

1619 blev han guvernör i Estland, han deltog 1621 i Rigas erövring och blev därefter generalguvernör i Livland. I kungens frånvaro förde han högsta befälet över trupperna i Östersjöprovinserna och ledde ofta förhandlingarna med polackerna. 1625 intog han Dorpat men hade i övrigt få nya militära framgångar. Tvärtom ansågs han agerande huvudsakligen vara orsak till att segern i slaget vid Wallhof 1626 inte bättre kunde utnyttjas. Gustaf II Adolf karaktäriserade honom också 1628 som uti sina consiliis något trög och sen, så ock mycket blöt uti sitt kommando.

1635 tog De la Gardie befälet över de trupper, som sändes ut till Preussen under förhandlingarna med polackerna, men för övrigt ägnade han sig, sedan han 1628 återvänt till Sverige, mest åt förvaltningen, framför allt åt militärförvaltningen. 1630 organiserade han på kungens uppdrag krigsrätt, på samma gång högsta militära förvaltningsmyndighet och domstol, och blev dess president och högste befälhavare i Sverige i kungens frånvaro. Efter 1634 års regeringsform hade han som riksmarsk ledningen av Krigskollegium och plats i förmyndarstyrelsen. I denna stod han Axel Oxenstierna nära men spelade ingen mer framträdande roll. Under sina sista år var han blind.

 Sveriges riksmarsk
1620–1652

Laiskotellen Turussa
20-6 2013
Simo Tuomola
 

Suomen Leijona

Suomen Leijona

Tänään 20-6 juhlistetaan kuningas Sigismundin syntymää 20-6 1566. Hän oli Juhana III:n ja Katariina Jagellonican poika, joka hallitsi hatarasti Ruotsia, mutta tukevammin Turkua 1593-1599 ja toimi Puola-Liettuan kuninkaana Zygmunt III Waza pitempään 1587-1632, siis kuolemaansa saakka.
Sigismund (puol. Zygmunt III Waza, liett. Zigmantas Vaza, ruots. Sigismund, 20. kesäkuuta 1566 – 30. huhtikuuta 1632) oli Ruotsin kuningas vuosina 1593–1599 ja Puolan kuningas vuosina 1587–1632. Suomessa ja Ruotsissa hänet tunnetaan vain Sigismundina. Puolan kuninkaana hänet tunnetaan nimellä Sigismund III Vaasa.



Turussa vannottiin uskollisuudenvaloja Juhana III:lle ja vallanperijä Sigismundille keväällä 1582, valtakunnanmarsalkka Klaus Flemingin pitäessä Turun linnaa käskyvallassaan. Kyse oli myös katolisuuden ja luterilaisuuden kädenväännöstä, Juhanan Punaisen Kirjan liturgian suosiessa katolilaisuutta.

Juhana III kuolee 1592, mutta Fleming pysyy kuninkaaksi nousevan Sigismundin takana Kaarle-herttuan kiusaksi. Aateliset tunnustavat Turussa hänen johdollaan Sigismundus Rexin uudeksi kuninkaakseen ja Fleming varustaa 27 laivan laivaston noutamaan kuningasta Danzigista, amiraalilaivanaan Suomen Leijona.


Kaarle-herttua yllyttää talonpojat kapinaan Jaakko Ilkan johdolla, mutta Nuijasota kukistetaan verisesti. Säädyt kieltävät Kaarle-herttuan vaatimuksesta katolisen jumalanpalveluksen valtakunnassa 1595. Fleming kuolee, mutta taistelu Turussa jatkuu.
Sigismund yrittää paluuta Tukholmaan, mutta vetäytyy kuitenkin takaisin Puolaan ja pannaan viralta kesällä 1599, jolloin Kaarle-herttuasta tulee kuningas Kaarle IX.
Nuijasota oli suomalaisten talonpoikien kapina aatelistoa ja sotaväkeä vastaan 1596–1597. Se päättyi verisesti armeijan kukistaessa heikosti varustetut talonpojat.
Historiantutkimuksen keskeisiä selityksiä nuijasodan puhkeamiselle ovat olleet muun muassa "sota-ajan ja ankarien katovuosien aiheuttamat rasitukset, sotaväsymyksen aiheuttama tyytymättömyyden purkautuminen, poliittinen kiihotus sekä lukumäärässä ja vauraudessa kasvaneen aatelin harjoittama talonpoikien riisto".


Turun linnan historian viimeinen piiritys, kuudes laatuaan, johtaa vangitsemisiin ja teloituksiin, kun Kaarle-kuningas kostaa täkäläisen vikuroinnin mestauttamalla 10.11.1599 Turun Suurtorilla seitsemän aatelista ja seitsemän sotapäällystöön kuulunutta miestä. Päänsä menettävät mm. Juhana Fleming, Sten Fincke, Hartikka Henrikinpoika, Niilo Iivarinpoika Särkilahti, Krister Matinpoika Björnram, Mikael Paavalinpoika Munck sekä Olavi Klaunpoika.
Seitsemän vankia mestattiin Turun torilla 10.11.Kuolemaantuomittujen joukossa oli mm. 21-vuotias Juhana Fleming, marskin poika, sekä Juhanan velipuoli Olof Klasson. Juhanan palvelija vei äidille, Ebba Kustaantyttärelle, sormuksen ja viimeisen viestin: "Kuljen tietäni kuin mies, joka kiirehtii lepoon, koska hän on väsynyt päivätyöstään."

Arvid Stålarm - viidesti tuomittu, viidesti armahdettu

1590-luvulla elettiin Suomessakin sotaista aikaa. Kuningas Sigismundia kannattaneet suomalaiset aatelismiehet kävivät armotonta taistelua Kaarle-herttuan joukkoja vastaan. Tämä taisto päättyi Sigismundin kannattajien katkeraan tappioon. Turun linnan edustalla loppusyksystä 1599 annettiin tuomiot . Yrjö Koskinen kertoo Nuijasota -kirjassaan tapauksesta seuraavaa;

"Sotaväki seisoi piirissä vankien ympärillä ja saapuvilla oli paljon väkeä, pappeja, porvareita ja talonpoikia. Kreivi Mauri Leijonhufvud oli esimiehenä ja kansliakirjuri luki tuomion, jonka perästä kreivi Mauri, joka kenties toivoi herttuan vielä leppyvän, toi hänet itsensä ulos linnasta. Silloin otettiin uskollisuudenvala kaikelta rahvaalta, joka lupasi parannusta ja kuuliaisuutta. Kaikki tuomitut olivat polvillansa, ja kun herttua taas tahtoi piiristä pois mennä, nousi nuori Fleming rukoellen, että Hänen ruhtinaallinen armonsa ei etsisi korkeinta oikeutta. Herttua vain käski heidän ajatellaa pitkää matkaa mentäväänsä."

Kyseinen nuori Fleming oli vasta 21 -vuotias Juhana Klaunpoika, joka isänsä kuoleman jälkeen oli lähtenyt vuonna 1597 Puolaan. Sittemmin hän kävi kuningas Sigismundin kanssa Ruotsissa seuraavana vuonna ja sieltä jatkoi matkaansa Preussiin. Saman vuoden syksyllä hän palasi Danzigista Suomeen yksityisasioidensa takia. Hänen äitinsä ja kaksi sisartaan olivat tuolloin vankeina Ruotsissa. Juhana Fleming aikoi lähteä takaisin ulkomaille, mutta Arvid Stålarm puhui hänet jäämään Suomeen rohkaisemaan kansaa Kaarle-herttuaa vastaan.

Lopputuloksena oli molempien herrojen jääminen pahimpien vihamiestensä käsiin. Perjantaina 9. päivä marraskuuta vuonna 1599 ilmoitettiin tuomituille Sigismundin kannattajille, että heidät tultaisiin mestaamaan seuraavana päivänä. Arvid Stålarm ja Aksel Kurki saivat kuitenkin tiedon, että heidät tultaisiin kuljettamaan Ruotsin puolelle tarkempaa tutkintaa varten. Molemmat miehet olivat olleet Sigismundin vankkumattomia kannattajia.

Lauantaina 10. päivä marraskuuta kulki kuolemansaatto linnasta kaupungin puolelle. Herttuan tallimestari Antti Niilonpoika toimi päällysmiehenä tässä surullisessa näytelmässä. Väkeä kokoontui runsaasti mestausta seuraamaan ja eniten surkuteltiin nuoren Juhana Flemingin, Viikin herran kohtaloa. Tämä oli ikäänsä nähden tyyni. Häntä lohdutti Turun kirkkoherra Gregorius, mutta Juhanan kerrotaan yhtä paljon lohduttaneen itse kirkkoherraa. Juhana julisti syyttömyyttään ja syytti Kaarle-herttuaa verenhimosta. Viime hetkillään hän vannotti äitiään ottamaan virallisesti pojakseen poikapuolensa Olavin, joka oli Klaus Flemingin avioton lapsi. Olavi seisoi itsekin tuomittujen joukossa ja nähdessää velipuolensa pään putoavan, juoksi hän esiin ja halusi vuodattaa verensä velipuolensa veren sekaan. Hänet palautettiin paikalleen ja vasta viidentenä tuli hänen vuoronsa.

Muut mestatut olivat Sten Fincke, Hartikka Henrikinpoika, Krister Björnram, Mikko Munck ja Niilo Iivarinpoika, kaikki aatelisia. Lisäksi päänsä menettivät jalkaväenpäällikkö Sipi Sipinpoika sekä Jaakko Möl, Hannu Jänis, Esko Jaakonpoika, Herman Hannunpoika ja monia muita. Juhana Flemingiä lukuunottamatta kaikki päät asetettiin Turun raastuvan ylle.

Yrjö Koskinen antaa näiden mestauspäivän tietojen viitteeksi eräitä Ruotsin ja Suomen Valtionarkistossa olleita käsikirjoituksia. Tarkemmin Yrjö Koskinen : Nuijasota, sivu 566, kolmas painos 1929.
Arvid Stålarm joutui siis Tukholmaan, jossa hänet ja Aksel Kurki määrättiin sitten teloitettavaksi. Kaksi kertaa lähti vankisaatto liikkeelle kohti mestauspaikkaa ja kahdesti sen matka katkesi ennen aikojaan. Ensimmäisellä kerralla Stålarm pyysi saada puhua Sten Banerin kanssa. Hän soimasi Baneria siitä, että tämä itse oli kiihottanut suomalaiset herttuaa vastaan ja hänen takiaan koko onneton sota oli tämän syytä.Toisella kertaa tuomitut olivat jo mestauspiilun juurella, kun esiin astunut herttuan avioton poika Kaarle Gyllenhjelm ilmoitti mestauksen lykkäämisestä.

Kaarle-herttua ilmeisesti aikoi käyttää Stålarmin ja Kurjen todistusta seuraavilla Linköpingin valtiopäivillä ja siihen asti heitä pidettäisiin vankeudessa. Valtiopäivien ja pitkän tutkinnon jälkeen kuolemantuomioita jaettiin jälleen laajassa mitassa. Kustaa Baner, Eerik Sparre, Sten Baner ja Tuure Bielke menettivät päänsä maaliskuun 20. päivä vuonna 1600. Heidän jälkeensä punainen vaate levitettiin Arvid Stålarmille. Mutta samassa Kaarle-herttuan käsikirjuri Eerik Tegel tuli esiin ja luki herttualta tulleen kirjeen. Siinä Stålarmin ja Kurjen henki luvattiin säästää, mikäli säädyt niin haluaisivat. Kansa, jota ympärillä seisoi, huusi täyttä kurkkua armoa; "On jo kylliksi verta, kylliksi verta! armoa, armoa!". Stålarm ja Kurki polvistuivat väkijoukolle, heittivät 10 taalaria pyövelille ja vetäytyivät syrjään. Kuitenkin vielä yksi mies sai heittää henkensä. Kuudenkymmenen ikäinen Pentti Falk mestattiin ja muut vietiin takaisin vankilaansa.

Vankilassa Stålarm ja Kurki kaiversivat seinään seuraavan tekstin; 

 

"Anno 1600 den 3 Aprilis Bleffüe wij här insatte, Troo Gudh i alle tingh, Arffwid Ericksonn Till Lindöö och Peÿtz, Gud wett min lycka, Axel Korck Till Aniela, Wij haffue setted för vår troohett och lydett för wåre synder, kome här uth den"

 

 siinä lukeepi, että:

Vankilassa Stålarm ja Kurki kaiversivat seinään seuraavan tekstin;
"Anno 1600 den 3 Aprilis Bleffüe wij här insatte, Troo Gudh i alle tingh, Arffwid Ericksonn Till Lindöö och Peÿtz, Gud wett min lycka, Axel Korck Till Aniela, Wij haffue setted för vår troohett och lydett för wåre synder, kome här uth den"

Arvid Stålarm lausui aikalaisten mukaan; "Nuo, herravainajat, valtaneuvokset, nyt varmaankin ihmettelevät, mihinkä lienen joutunutkaan, kun en tule heidän jälkeensä taivaaseen, johon odottavat minua".
Arvid Erikinpoika Stålarm armahdettiin lopulta 1602 ja sai tiluksensa takaisin. Hänestä tehtiin lisäksi sotaeversti Liivin sotaan. Tuossa sodassa Ruotsi koki tappioita. Samoihin aikoihin tuli ilmi epäilyjä kirjeenvaihdosta Stålarmin ja Sigismundin välillä. Niinpä Arvid S. joutui kiiruhtamaan Tukholmaan itseään puolustamaan. Vuonna 1605 hänet säätyjen ollessa jälleen koolla tuomittiin kuolemaan 2.5.1605. Stålarm pyysi, ettei hän mestattaisi, vaan ammuttaisiin. Hän pyysi myös, että hänen ruuminsa haudattaisiin ilman silpomista ja hänen velkansa maksettaisiin perintötilojen varallisuudella. Stålarmin vaimo Elin Hermansdotter Fleming oli kuollut kolmisen vuotta aiemmin ja kahdesta tyttärestä ei ole mainintoja vuoden 1598 jälkeen. Elinin muistokivi löytyy Tenholan kirkosta.

Uskomattomalla tavalla Arvid Stålarm selviytyi tästä viidennestä mestausmatkastaan. Hänet nimittäin armahdettiin mestauspaikalla ja tuomittiin sen sijaan pitkään vankeuteen. Gripsholmin linnan seinien sisällä Stålarm vietti viitisentoista pitkää vuotta, kunnes hän noin 70 vuotiaana kuoli toukokuussa 1620. Hänet haudattiin Yrjö Koskisen sanoin "sopivalla kunnioituksella". Gripsholmenin linnan tilikirjoja tutkinut tohtori Vaaras sanoo niiden osoittavan, että Stålarm kuoli toukokuun 6. ja 13. päivän välisenä aikana ja hautaus on tapahtunut saman kuun 28. päivä.

Punainen kirja

Tänään 10-4 tulee kuluneeksi tasavuosia paavi Gregorius XIII kuolemasta 1585. Hän lähetti aikoinaan jesuiittaisä Antonio Possevinon Tukholmaan ja Turkuun tutkimaan mahdollisuuksia vastauskonpuhdistuksen merkeissä maan käännyttämiseen takaisin katolilaisuuteen.

Paavi Gregorius XIII, syntymänimeltään Ugo Buoncompagni, oli paavina 13. toukokuuta 1572 – 10. huhtikuuta 1585).


Etenkin Turussa oltiin valmiita hylkäämään luterilaisuus ja siihen antoi pontta myös Juhana III vuonna 1576 laatima "Katolisen ja oikeauskoisen kirkon mukainen Ruotsin kirkon liturgia", joka tunnetaan nimellä Punainen kirja. Kustaa Vaasan pojista Erik ja Kaarle olivat puolestaan kalvinisteja.

Juhana oli Turussa suuressa suosiossa; jouluksi 1562 hän toi Turun linnaan Suomen herttuattaren, puolalaisen prinsessan Katariina Jagellonican, joka oli harras katolilainen. Hänelle pystytettiin linnaan oma katolinen alttarinsa, mutta niin tiukka vaimo ei ollut, etteikö hän olisi nauttinut ehtoollisella myös viiniä.

Juhana halusi jälleen antaa arvoa piispanviralle ja kirkollisille seremonioille ja jumalanpalvelus tuli toimittaa uuden liturgian Nova ordonantion mukaisesti. Esim. vuonna 1580 Juhana III kielsi vouteja maksamasta papinmaksuja niille, jotka eivät noudata hänen Punaisen kirjansa liturgiaa. Ahvenanmaan Finströmin pappi Abraham Angermannus vangittiin Turun linnaan 30 viikoksi hänen uhmattuaan kuninkaan liturgiaa.

Vastarinta Ruotsin luterilaisessa papistossa oli kova ja Juhanan kuoleman jälkeen Upsalan kokous totesi 1593 liturgian taikauskoiseksi, paavin messun kaltaiseksi ja pahennusta herättäväksi sekä portiksi Superstitionille, taikauskon pedolle, joka houkuttelee kristittyjä paavin kauheaan eksytykseen. Vastapainona pedolle olisi tarpeen Profanitas.

Juhana halusi johdattaa Ruotsin kirkon kohti sellaista suvaitsevaista katolilaisuutta, jota Katariina edusti, mutta Roomankaan kanssa ei voinut neuvotella, sitä piti vain totella. Turussa Katariinan perintö oli muuta maata tiukemmassa. Täällä oli vannottu uskollisuutta Juhanalle ja vallanperijä Sigismundille 19.4.1582 ja siitä valasta pidettiin myös kiinni katkeraan loppuun saakka.

Valtakunnanmarsalkka Klaus Fleming piti Turun linnaa käskyvallassaan Kaarle-herttuan harmiksi ja kun Kaarle valtaa Juhana III kuollessa Suomen 1592, Fleming pysyy kuninkaaksi nousevan Juhanan ja Katariinan pojan Sigismundin takana. Aateliset tunnustavat Turussa Flemingin johdolla Sigismundin kuninkaaksi ja Fleming varustaa 27 laivan laivaston Turusta noutamaan kuningasta Puolasta, amiraalilaivana Suomen Leijona.

Sigismund (puol. Zygmunt III Waza, liett. Zigmantas Vaza, ruots. Sigismund, 20. kesäkuuta 1566 – 30. huhtikuuta 1632) oli Ruotsin kuningas vuosina 1593–1599 ja Puolan kuningas vuosina 1587–1632.


Kaarle-herttua yllytti suomalaisia talonpoikia kapinaan Jaakko Ilkan johdolla, mutta Nuijasota kukistettiin verisesti. Sigismund yritti paluuta 1598 Tukholmaan, mutta vetäytyi lopulta takaisin Puolaan ja pantiin kesällä 1599 viralta Kaarle-herttuan noustessa kuninkaaksi nimellä Kaarle IX. Turusta oli Suomen käskynhaltijaksi nousseen Arvid Eerikinpoika Stålarmin käskystä Aksel Kurjen johdolla lähetetty Sigismundin tueksi 14 laivaa, 50 kuljetusalusta ja 3000 miestä.

Rautamarski Klaus Fleming oli kuollut paluumatkallaan Turkuun jo 13.4.1597 valmistautuessaan taisteluun Kaarle-herttuaa vastaan:
Nuijasodan päättyi Flemingin hyväksi, mutta kauaa hän ei ehtinyt tästä nauttia. Klaus Fleming kuoli tarinan mukaan matkalla Viipurista Turkuun, Pohjan pitäjässä, Kuninkaantien varrella. Noin kilometri pitäjän keskiaikaiselta kivikirkolta Perniön suuntaan on iso siirtolohkare, jota paikkakunnalla kutsutaan Flemingin kiveksi. Kiven äärellä marski sai sairaskohtauksen, josta Flemingiä Perniön kuninkaankartanossa odottanut leski Ebba Stenbock kirjoitti sisarelleen Katarinalle seuraavasti;

"Kun hän siten matkasi, hän kävi hyvin heikoksi eikä pystynyt kulkemaan kuin kuuden peninkulman päähän kuninkaankartanosta, siellä hän kävi niin heikoksi, ettei kukaan rohjennut sallia häntä kuljetettavan kauemmaksi. Hänen parturinsa Marcus luki hänelle joistakin mukana olleista kirjoista, minkä jälkeen hän niin lohdullisesti antoi henkensä."

Aikalaiset kertoivat kuoleman kohdanneen Flemingin joko Pohjan pappilassa tai Clemet Erikssonin talossa kirkolla. Edelleen lesken kertomuksen mukaan vainaja tuotiin kehnolla rekikelillä Turun linnaan ja asetettiin linnankirkkoon.

Albert Edelfeldt ikuisti kuuluisaan tauluunsa kohtauksen, jossa Kaarle herttua herjasi kuolleen marskin ruumista. Eräiden tutkijoiden mukaan on hyvin epätodennäköistä, että tätä olisi koskaan tapahtunutkaan. Kaarle herttua ei tuohon aikaan luultavasti edes oleskellut Turussa.
Viimeisen leposijansa mahtava Klaus Fleming sai Paraisten kirkosta. Hän omistuksiinsa kuului mm. pitäjässä sijaitseva Kuitian kartano.

Kaarle Herttua:
"Jos olisit nyt ollut hengissä, ei pääsi olis ollut kovin tukevasti paikoillaan".

Ebba Stenbock:
"Jos miesvainajani olis elänyt, ei teidän ruhtinaallinen korkeutenne koskaan olisi
päässyt tänne asti".

Valtaan noustuaan Kaarle IX kostaa Turun niskuroinnin verisesti: 10.11.1599 Turun suurtorilla mestataan seitsemän aatelista ja seitsemän alempaan sotapäällystöön kuulunutta. Mestatuiksi aatelisista tulevat marskin ja Ebba Stenbockin poika Juhana Fleming, Sten Fincke, Hartikka Henrikinpoika, Niilo Iivarinpoika Särkilahti, Krister Matinpoika Björnram, Mikael Paavalinpoika Munck sekä Olavi Klaunpoika. Flemingin päätä ei pistetä seipään nokkaan muille varoitukseksi kapinoinnista. 

 

Uskonsodassa
Turussa 20-6-2013
Simo Tuomola

Ex tuarum

Tänään 18-6 ja eilen 17-6:

1300 – Piispa Henrikin (väitetyt) pyhäinjäännökset siirrettiin Turun tuomiokirkkoon.

Turun tuomiokirkko eli suojelupyhimyksensä mukaisesti Pyhän Henrikin kirkko vihitään käyttöön 17. kesäkuuta 1300. Piispa Henrikin pyhäinjäännökset siirretään sinne juhlasaatossa Nousiaisista 18. kesäkuuta.

Suorakaiteen muotoista 35 x 23 metristä kirkkorakennusta viimeistellään Unikankareen mäellä saksalaisen rakennusmestarin johdolla. Pääsisäänkäynti on etelässä, sivusisäänkäynnit lännessä ja pohjoisessa.

Kirkon rukoushuone on tuettu nelikulmaisin pilarein. Kirkossa on sakaristo, kuori, ja matala tornirakennelma. Aluksi kirkko on hyvinkin yksinkertainen, kirkkokuorin ja sakariston muodostama pyhättö. Se on kuitenkin saanut ympärilleen myös runsaasti asutusta. Lyypekinrinteeseen on noussut Dominikaaniluostari.

Jo 1250-luvulla saksalaisten kauppiaiden hansalaivat kiinnittyvät Unikankareen rantaan ja kun Birger Jaarli uskoo 1254 maan ulkomaankaupan saksalaisten kauppiaiden huomaan, ryhdytään 1255 yhdyskunnan tarpeisiin vanhalle uhrilehto- ja hautapaikalle rakentamaan puukirkkoa.

Paavi Aleksanteri IV anekirjeestä 1259 löytyy ensimmäinen maininta Turusta, Aboa, ja samalla mainitaan myös ensimmäistä kertaa Turun tuomiokirkko. Pian puinen kirkkopyhättö Unikankareen mäellä saa myös harmaakivisen sakariston.


Turun tuomiokirkon alkuvaiheista on hyvin vähän tietoa. Todennäköistä lienee, että kirkko on rakennettu aivan 1200-luvun lopulla puusta. Sen vihkimisen ajankohdasta on epävarmuutta. Kirkko on saatettu vihkiä käyttöön vuosien 1292 ja 1296 välillä tai 17. kesäkuuta 1300 tai 1300-luvun alussa, mahdollisesti 1309.

Tutkimuksessa on ollut aikaisemmin vallalla ajatus, että kirkko olisi rakennettu tiilestä jo 1200-luvun lopussa. Teoria on kuitenkin kyseenalaistettu. Knut Draken mukaan kirkon ydinosa on todennäköisesti rakennettu harmaakivestä 1300-luvun loppupuolella.

Markus Hiekkanen pitää Draken perusteluita kivikirkon nuoremmasta iästä vankkoina ja on esittänyt varhaisimmille kiviosille vielä myöhäisempää ajoitusta 1400-luvun alkuun. Kirkko omistettiin Neitsyt Marialle ja Suomen ensimmäiselle piispalle Pyhälle Henrikille.

Uuden Turun vanha puukirkko puretaan 1286 ja Johannes I aloittaa kivikirkon rakentamisen Unikankareelle. Muurarimestarit tulevat Turkuun Mälarista. Kirkko omistetaan Neitsyt Marialle ja se saa erillisen kellotapulin.

1290 Pyhän Henrikin legenda kirjataan ylös Turussa ja syntyy myös piispa Henrikin surmanvirsi.

Johannes I oli varmuudella toinen Turun piispa tällä arvonimellä, jonka käytöstä ensimmäinen alkuperäislähdelähde on vuodelta 1270. Hän hoiti virkaa vuosina 1286–1290. Sitä ennen hän oli Sigtunan dominikaanien priori. Hänet valittiin sittemmin Upsalan arkkipiispaksi. Paavi hyväksyi valinnan 8. heinäkuuta 1290, mutta matkalla Roomaan 1291 hakemaan arkkipiispan arvomerkkiä, palliumia, hän kuoli Ranskassa. Ruumis tuotiin Ruotsiin ja haudattiin Sigtunan dominikaanien kirkkoon. Johanneksesta on säilynyt alkuperäistä lähdemateriaalia.

 

 
 Piispa Henrik ja Lalli.



Piispa Henrik (kuoli 20. tammikuuta, 1158) oli legendan mukaan Suomessa vaikuttanut keskiaikainen kirkonmies, joka mahdollisesti oli englantilaista syntyperää. Hän on katolisen Suomen suojeluspyhimys. Pyhän Henrikin legendan mukaan hänet surmasi miestaposta nuhdeltu, nimeltä mainitsematon murhaaja, kansanomaisen surmavirren mukaan hän koki marttyyrikuoleman Köyliönjärven jäällä tai Nousiaisissa Lalli-nimisen, pakkokestityksestä suuttuneen, talonpojan murhaamana.


 
 Henrikin sarkofagia Nousiaisissa peittävä kuparilevy jossa ristiretkeä esittävä kaiverrus.


Henrikistä tuli vähitellen keskiaikaisessa Suomessa kirkon symboli. Turun tuomiokirkkoa, jossa oli ilmeisesti useampia alttareita omistettuna pyhimykselle, alettiin nimittää suojeluspyhimyksensä mukaan Henrikiksi. Testamenteissa, jotka annettiin kirkon hyväksi, oli saajana joskus mainittu Sanctus Henricus.
Katolinen kirkko kunnioittaa nykyäänkin piispa Henrikiä Suomen taivaallisena esirukoilijana. Katolisen kirkon Pyhän Henrikin katedraaliseurakunta kantaa pyhimyksen nimeä, ja Henrikin pyhäinjäännöstä säilytetään nykyisin Pyhän Henrikin katedraalin alttarilla Helsingissä.


Mutta palataan vielä hetkeksi Unikankareen kummulle ennen alueen kirkkorakentamista. Mitä täällä palvottiin muinoin. Kummun kiviin kaiverrettiin kuppikiviä, joiden kautta päästiin yhteyteen kuoleman rajan taakse, mm. viljaa vainajille tarjoamalla.

Ja ohraa, oluen antajaa, täällä osattiin viljellä jo varhain 1500 eaa. Pellonpecko Ohran casuon soi. Ja isoilla kukkuloilla palvottiin isoja jumalia - Ukkosen jumala Tor, Taara, Turisas oli myös maanviljelyn jumala. 

Aurajokilaakso oli tärkeä viikinkiajan kauppapaikka ja goottien kieli toi meille mm. sanat kartano, airot, ruhtinas, kuningas, aura, olut, leipä ja äiti. Fin land tarkoitti vihollismaata, paholaisen tyyssijaa.

Lopulta piispa Tuomas otti 1231 kirkon haltuun pakanalliset uhrilehdot ja pyhät paikat, kuten Liedon Vanhalinnan. Kirkko sijoitti kätevästi omat juhlansa jo vakiintuneiden pakanallisten juhlapäivien kohdalle.


Tuomas (myös Thomas, k. 1248 (oletettavasti) Visby, Ruotsi) oli Suomen kolmas varsinainen katolinen piispa eli Suomen piispa ja ensimmäinen, josta on varmoja tietoja. On epäselvää, milloin hän aloitti tehtävässä, mutta hänen tiedetään eronneen vuonna 1245. Tuomas oli mahdollisesti englantilaissyntyinen dominikaanimunkki. Hänet muistetaan kirkon aseman jonkinasteisesta vakiinnuttamisesta Suomessa sekä varsinkin osallistumisesta Neva-joelle tehtyyn sotaretkeen vuonna 1240, joskin hänen osuuttaan siinä lienee liioiteltu.

Piispa Tuomas on ensimmäinen Suomen piispa, joka mainitaan nimeltä asiakirjassa ja jolta on säilynyt hänen itse laatimansa asiakirja. Kaksi hänen edeltäjäänsä mainitaan tosin nimettöminä paavi Innocentius III:n bullassa Ex tuarum, joka on päivätty 30. lokakuuta 1209.



Ex tuarum -nimellä tunnetaan 30. lokakuuta 1209 päivätty Suomea koskeva bulla, jonka paavi Innocentius III lähetti Lundin arkkipiispa Andreas Sunenpojalle. Latinankielinen Ex tuarum on vanhimpia säilyneitä asiakirjoja, joissa kerrotaan kirkon asemasta Suomessa.

Ex tuarumissa puhutaan kahdesta nimettömäksi jäävästä Suomen piispasta, joista toisen mainitaan kuolleen lähetystyössä ja toisen nimittämiseen paavi myönsi luvan tämän aviottomasta syntyperästä huolimatta. On esitetty erilaisia tulkintoja siitä, olisivatko nämä piispat saattaneet olla Suomen piispainkronikassa mainitut Rodolphus ja Folkvinus.

Bullassa todetaan, että "muuan maan, jonka nimi on Suomi, on äskettäin muutamien ylhäisten huolenpidon avulla kääntynyt kristinuskoon, jossa se kuten Jeesus-poikanen varttuu viisaudessa ja iässä".

Bullassa kerrotaan edelleen "maan piispan, sen jälkeen kun hän oli siellä levittänyt katolista uskoa, laillisesti päättäneen päivänsä ja että hänet oli kutsuttu vastaanottamaan taivaallista voittopalkintoa".

Samoin todetaan, että "uuden istutuksen ja sen seudun ihmisten uppiniskaisuuden ja myös epäsuotuisan ilmaston takia sinne valitun ei katsota olevan kunniapaikalla vaan marttyyriudella alttiina niin että tuskin kukaan haluaa sen istuimen haltijaksi, paitsi sellainen, joka jumalansanan sytyttämänä haluaa kestää kidutuksia".

Kidutuksia kestäen
Suomen Turussa
18-6 2013
Simo Tuomola