Suomen Iwo Jima

Kansallinen veteraanipäivä on Suomessa sotaveteraanien kunniaksi 27. huhtikuuta vietettävä juhlapäivä ja yleinen liputuspäivä. Sitä vietettiin ensimmäisen kerran vuonna 1987 osana Suomen itsenäisyyden 70-vuotisjuhlavuotta.




Voitto Lapissa, suomalaiset nostavat lipun Norjan ja Suomen välisellä rajalla.


27. huhtikuuta 1945 on Lapin sodan päättymispäivä. Silloin viimeisetkin saksalaisen 20. vuoristoarmeijan sotilaista vetäytyivät kello 13:30 mennessä Kilpisjärveltä Norjan puolelle rajaa.






Raising the Flag on Iwo Jima is a historic photograph taken on February 23, 1945, by Joe Rosenthal. It depicts five United States Marines and a U.S. Navy corpsman raising the flag of the United States atop Mount Suribachi during the Battle of Iwo Jima in World War II.

Teekkaripilatus

Tänään 24-4 tulee kuluneeksi tasavuosia siitä, kun Vasa-laiva nostettiin historiallisesta kätköstään pinnalle Tukholmassa 1961. Tilanteeseen liittyvät myös teekkarit ja kosto siitä, että Ruotsi oli estänyt Paavo Nurmen kilpailemisen Los Angelesin olympialaisissa 1932.

Yksi kuuluisimmista teekkarijäynistä sattui näet juuri Vasa-laivan noston yhteydessä Tukholman edustalla vuonna 1961. Muutama teekkari poikkesi Tukholmassa hieman ennen nostoa mukanaan Paavo Nurmen juoksijapatsaan pienoisversio. Teekkarit palkkasivat sammakkomiehen, joka sukelsi patsaan laivan kannelle.

Laivan nosto oli suuri mediatapahtuma, ja sattuman kaupalla patsas oli ensimmäinen veden pinnan rikkonut esine laivan noston yhteydessä. Patsas aiheutti ensin meriarkeologisen sensaation ja myöhemmin pienen ulkopoliittisen selkkauksen. Patsas ei ole näytteillä Tukholman Vasa-museossa.


Vasa valmistui vuonna 1626, vaikka sen neitsytmatka tapahtuikin vasta kaksi vuotta myöhemmin. Valmistuessaan Vasa oli Ruotsin laivaston voimakkain sota-alus ja suurimpia sotalaivoja koko Euroopassa. Kolmikantisen aluksen pituus oli 69 metriä (vesilinjassa 46,5 metriä) ja korkeus kölistä mastonhuippuun 52 metriä. Vasa painoi noin 1 200 tonnia. Se oli varustettu 64 järeällä kanuunalla.


Vasa (Wasa) oli Ruotsin kuninkaan Kustaa II Aadolfin kruununlaiva, joka upposi 10. elokuuta 1628 aloitettuaan juuri neitsytmatkansa. Vuonna 1961 laiva nostettiin merenpohjasta. 18 vuotta laivaa ruiskutettiin säilöntäaineilla sen tilapäisessä sijaintipaikassa Wasavarvetilla. Vuodesta 1990 lähtien aluksen sijoituspaikka on ollut Vasa-museo Tukholmassa.

Nyt Wasa on hieno nähtävyys ja tutustumisen arvoinen matkailukohde Tukholmassa. Jos meillä toimittaisiin oikein, Turkuun saataisiin omassa lajissaan vastaava nähtävyys, rakentamalla tänne Vrow Maria -museo.

Hollantilainen kauppa-alus Vrouw Maria oli matkalla Amsterdamista Pietariin, kun se törmäsi 3. lokakuuta 1771 kahteen kariin Nauvon ulkosaaristossa ja myöhemmin upposi noin neljänkymmenen metrin syvyyteen. Alus sai törmäyksissä vaurioita peräosaan, muun muassa peräsin irtosi.

Aluksen ruumassa arvellaan olleen esimerkiksi taideaarteita, joita keisarinna Katariina Suuri ja muu Venäjän ylimystö oli tilannut Hollannista. Lisäksi lastina oli sokeria, väriaineita, sinkkiä ja kappaletavaraa. Miehistö ja paikallinen väestö ehti pelastaa osan lastista ennen aluksen uppoamista 8. lokakuuta 1771. Haaksirikosta pelastettua tavaraa myytiin myöhemmin Turussa ja Pietarissa.

Aluksen haaksirikosta tuli yksi Suomen etelärannikon kuuluisimpia aarrelaivalegendoja.

Aluksen hylky on säilynyt poikkeuksellisen ehjänä. Hylyn runko on pituudeltaan noin 26 metriä ja leveydeltään 7 metriä. Vrouw Marian, kuten muiden Itämeren hylkyjen, säilymistä on edesauttanut puisia hylkyjä tuhoavan laivamadon puuttuminen pohjoiselta Itämereltä.


Tässä varhaisempi blogipäivitys asiasta:

Vrouw Maria

Tänään 8-10 tulee kuluneeksi tasavuosia hollantilaisen kauppalaiva Vrouw Marian uppoamisesta Nauvon vesillä vuonna 1771. Hyvin säilyneestä aluksesta olisikin saatavissa Aurajokisuistoon Turkuun melkoinen nähtävyys vähän Tukholman Wasa-laivan tapaan.

Syksyllä 1771 Amsterdamista lähti Vrouw Maria –niminen kaksimastoinen snau –tyyppinen pienehkö kauppalaiva Pietaria kohti. Laivan kapteenina oli tanskalaissyntyinen kokenut Reinhold Lorenz. Aluksen matka katkesi sen törmätessä vedenalaiseen kariin 3.10. Nauvon ulkosaariston alueella. Miehistö pyrki pitämään vuotavan laivansa pinnalla pumppaamalla saaristolaisten avustuksella. Pelastamisyrityksistä huolimatta lokakuun kahdeksannen ja yhdeksännen päivän välisenä yönä alus oli kuitenkin uponnut (Turun maistraatin pöytäkirjat 1771), eikä sitä pystytty 1700-luvun lopun menetelmin enää paikantamaan.

Vrouw Marian haaksirikkoutuminen sai paljon huomiota jo 1700-luvulla, koska sen lasti erosi osittain muiden laivojen kuljettamista lasteista. Tyypillisten tavaroiden ohella Vrouw Maria kuljetti nimittäin Venäjän keisarinna Katariina Suuren taideaarteita, jotka hän oli ostattanut hollantilaisen taiteenkeräilijä Gerrit Braamcampin kuolinpesän huutokaupasta. Pyrkimyksistä arvokkaan lastin pelastamiseksi kertovat monet aiheeseen liittyvät kirjeet, joita säilytetään Riksarkivetin Diplomatica –kokoelmassa. Laivan muuta lastia koskevaa tietoa löytyy mm. Juutinrauman tullitileistä.

Vrouw Maria –hylky on n. 26 m pitkä ja 7 m leveä ja se on vajonnut 41 m syvyyteen. Hylky on hyvin säilynyt ja sen mastojen alaosat ovat vielä pystyssä kohoten 22-24 metriin. Löytymisvuonna 1999 siitä nostettiin identifioinnin varmistamiseksi kuusi esinettä, jotka olivat lyijysinetti, sinkkiharkko, kolme liitupiippua sekä kivennäisvesipullo.

Aluksen lokikirja kertoo laivan viime vaiheista näin:

Tiistaina 8. lokakuuta pelastustyöt jatkuivat; vettä pumpattiin pois ja laivasta pelastettiin lastia. Alun perin kaunis ilma muuttui synkäksi ja tuuli kääntyi idästä etelän ja kaakon välille.

Kun miehet menivät seuraavana päivänä katsomaa laivaa, eivät he enää nähneet sitä. Turusta tuli kaksi tullipalvelijaa ja pelastetut tavarat päätettiin lastata jahtiin.

Muutamaa päivää myöhemmin Vrouw Marian kapteeni matkusti miehistönsä kanssa pohjoistuulen saattelemana Turkuun, jossa hän teki meriselityksen.

Vrouw Marian ruumassa on säilynyt läpileikkaus 1770-luvun eurooppalaisesta yhteiskunnasta. Se kertoo useiden ihmisryhmien toiminnasta: eri maiden tavarantoimittajista, Amsterdamin lastaajista, pelastustoimia tehneistä Nauvon saaristolaisista ja Turun porvareista. Pelastetun tavaran osalta linkki ylsi aina Pietariin asti. Matkan aikana ketjuun osallistui Tanskan Juutinrauman tullin henkilökunta ja luonnollisesti Vrouw Marian miehistö.

Vrouw Marian historia liittyy niin oleellisesti Turun saaristoon ja Turkuun, ettei museohanke voisi oikein muualla sijaitakaan kuin juuri Turussa Forum Marinumin piirissä. Turun Maistraatin pöytäkirjat 1771 kertovat omaa tarinaansa haaksirikon tapahtumista ja niihin liittyvät myös pelastetun tavaran luettelot. Turun huutokauppakamarin pöytäkirjoista 1771 ja 1772 käyvät myös selville huutokauppakamarissa Turussa Vrouw Mariasta myydyt tavarat.

Vrouw Marian lastista on saatu tietoa Juutinrauman tullitileistä, pelastetun tavaran luettelosta (Turun maistraatin pöytäkirjat 1771), keisarinnan omaisuuden pelastamiseen liittyvästä diplomaattisesta kirjeenvaihdosta sekä huutokauppakamarin pöytäkirjoista (Turun huutokauppakamarin pöytäkirjat 1771 ja 1772). Juutinrauman tullitilien mukaan Vrouw Maria kuljetti useista eri artikkeleista koostuvaa lastia. Nimeltä mainittujen hyödykkeiden ohella laiva sisälsi arvoltaan huomattavan suuren sekalaista kauppatavaraa käsittävän lastin sekä laivurin yksityisvaraston mikä käy ilmi Juutinrauman tullitileistä.

Itämeren kaupankäynnin ja Turun saariston historian kannalta kyse on niin ainutlaatuisesta aarteesta, ettei hankkeen rahoittaminenkaan voi olla kuin järjestelykysymys.

Rouva Marialle
Turussa 24-4-2010
Simo Tuomola

Ryöstöretkellä

Ateneum on lähtenyt ryöstöretkelle Turkuun ja haluaa turvallisuussyistä palauttaa takaisin kokoelmiinsa kaksi Turun linnassa 50 vuotta lainassa ollutta arvotaulua: Albert Edelfeltin "Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista" ja Erik Löfgrenin maalaus "Kuningas Eerik XIV ja Kaarina Maununtytär".

Molemmat 1800-luvun historianmaalaukset liittyvät oleellisesti aiheiltaan Turussa vaikuttaneiden kuninkaiden ja Turun linnan historiaan. Hanke on estettävä ja kuten tiedettyä: hyökkäys on aina paras puolustus.





Näiden teosten säilyminen Turun linnan kokoelmissa tulee taata ja samalla Turkuun pitää palauttaa Helsingin yliopiston kokoelmista joukko Turun Akatemian historiaan oleellisesti liittyviä esineitä; Akatemian juhlasalin ovet ja katederi sekä mm. Akatemian valtikat. Tukholman kuninkaanlinnan kokoelmista pitäisi pystyä Turkuun palauttamaan mm. Turun verilöylyyn 1599 liittyvä miekka.

Turun akatemian perustamiskirja (1640), pergamenttia

Perustamisasiakirjan hopealipas (1817)

Valmistunut 1817 Turun uuden akatemiarakennuksen vihkiäisiin.

Perustamisasiakirjan hopealippaan jalusta (1817)

Valmistunut 1817 Turun uuden akatemiarakennuksen vihkiäisiin.

Turun akatemian hopeavaltikat (1640)

Rehtorin aseman vertauskuvalliset avaimet (1759)

Otawa ja seksiä

Historian hämäriin, ikäänkuin kakkossijalle voittajien varjoon unohtuu aina tärkeitäkin hahmoja. Yksi sellainen ikuinen kakkonen, jolle julkisuus ei ole oikeutta tehnyt on Carl Axel Gottlund, jonka kuolemasta 20-4-1875 tuli juuri tasavuosia täyteen.

Carl Axel Gottlund (1796-1875) oli tutkija, lehtimies ja kirjailija, suomalaisuuden edistäjä. Hänen merkittävimpiä saavutuksiaan olivat Otawan julkaiseminen sekä tutkimukset Ruotsin ja Norjan nk. metsäsuomalaisista. Otawa oli Gottlundin itsensä kustantama ja lähes kokonaan kirjoittamakin ensimmäinen suomenkielinen kirjallis-taiteellinen albumi. Gottlund halusi näin osoittaa, että suomen kieltä voitiin käyttää erilaisten asioiden ilmaisemiseen kuten muitakin sivistyskieliä. Kirjakielenään Gottlund käytti savon murteen mukaelmaa. Otawa sisältää tutkielmia Suomen historiasta, kieli- ja musiikkitieteellisiä artikkeleita, näytteitä kansanrunoudesta, Gottlundin omia runoja sekä runojen käännöksiä Sapfosta Bellmaniin. Otawan kuvittivat Magnus ja Wilhelm von Wright sekä Robert Ekman. Kustannuksia alentaakseen Gottlund maalasi itse albuminsa kivipiirrokset värillisiksi. Osa III julkaistiin vasta Gottlundin kuoleman jälkeen. Teoksen täydellisinä säilyneet kappaleet ovat erittäin harvinaisia

Carl Axel Gottlund (24. helmikuuta 1796 Ruotsinpyhtää – 20. huhtikuuta 1875 Helsinki), suomalaisittain Kaarle Aksel Gottlund, oli kirjailija ja Helsingin yliopiston suomen kielen lehtori. Hän teki tutkimusmatkoja metsäsuomalaisten pariin ja kannatti kirjakielen kehittämisessä itämurteita, erityisesti savolaismurteita.

Gottlund aloitti opiskelun Porvoon lukiossa 1810 saatuaan alkeisopetusta kotona. Opiskeluja enemmän häntä kiinnostivat silti huvitukset: tanssiaiset, urheilu, metsästys ja soittoharrastukset. Todistus ei ollut kovin hyvä, mutta Gottlund pääsi sen turvin aloittamaan opiskelut Turun akatemiassa vuonna 1814 valmistuttuaan ylioppilaaksi.

Akatemiassa Gottlund sai kansallisromanttisia vaikutteita, jotka innostivat hänet vuosina 1815–1816 keräämään kotipitäjästään kansanperinneaineistoa: runoja, loitsuja, satuja, loruja, leikkejä. Työssä häntä auttoivat jo lapsuudessa solmitut yhteydet ja kansan elämän tuntemus. Gottlund ei sensuroinut aineistoaan vaan otti mukaan myös seksuaalista materiaalia, mikä oli varsin poikkeuksellista.

Gottlundin opinnot eivät olleet sujuneet Turun akatemiassa toivotulla tavalla, joten hän siirtyi syksyllä 1816 jatkamaan opintoja Ruotsissa Upsalan yliopistossa. Hän opiskeli siellä klassisia kieliä, luonnontieteitä, historiaa ja filosofiaa mutta varsin verkkaiseen tahtiin ja nauttien kaupungin huveista, myös tappeluista. Opiskellessaan Gottlund omaksui käsityksen Suomen kansan menneestä suuruudenajasta. Upsalassa Gottlund sai ensimmäiset runonsa lehtiin ja kirjoitti myös suomalaisten mytologiasta. Siitä heräsi Gottlundin kiinnostus Ruotsin metsäsuomalaisiin.

Gottlund asui Uppsalassa juuri opintoja suorittamatta. Sen sijaan hän ryhtyi valmistelemaan uutta julkaisua, josta hän aikoi suomen kielen kirjallista monumenttia. Siinä Gottlund joutui pettymään, sillä vain harvat suostuivat avustamaan häntä. Tuloksena oli kahdessa osassa vuosina 1828–1832 ilmestynyt Otawa, joka sisälsi kielitieteellisiä, historiallisia, uskontotieteellisiä ja folkloristisia kirjoituksia sekä runoja. Teos ei saanut Suomessa kovin suosiollista vastaanottoa, vaan sitä moitittiin savolaisen kielen vuoksi. Sisältönsä puolestakaan se ei vastannut Suomessa noussutta romanttista suuntausta vaan oli enemmän valistushenkinen.

Elias Lönnrotin Kalevalan ilmestyminen vuonna 1835 oli Gottlundille katkera pala, sillä se syrjäytti Otavan ja vei Gottlundin omalle teokselleen suunnitteleman paikan kansallisena merkkiteoksena. Toisaalta myöskään Lönnrot ei antanut Gottlundille kirjoituksissaan tunnustusta kansanrunouden kerääjänä ja kansaneeposidean esittäjänä. Eikä arpa suosinut Gottlundia myöskään tärkeitä virkapaikkoja jaettaessa.

Gottlund julkaisi vuonna 1840 yliopiston kustannuksella Runola-eepoksen, jolla hän pyrki haastamaan Kalevalan. Teos kuitenkin romahdutti Gottlundin jo muutenkin arveluttavan maineen: teoksen runomittaa pidettiin virheellisenä, kielikuvien nähtiin osoittavan huonoa suomen kielen hallintaa ja olevan eroottisesti liian rohkeita.

Gottlund anoi 1842 lupaa kirjapainon perustamiseksi ja sai sen. Rahoitusvaikeudet viivästyttivät painon alullepanoa useita vuosia. Gottlund perusti 1846 Suomalainen-lehden, joka oli ensimmäinen suomenkielinen sanomalehti Helsingissä. Lehti ehti ilmestyä vain kuusi kuukautta ennen kuin senaatti lakkautti sen erään poleemisen kirjoituksen vuoksi.


N=1. Lauvantaina, 31:ääs päivänä Tammi-kuuta, 1846.

Sillä moni on ehkä meiltäkin kysyvä: minkäpätähden tämä Suomalainenkin on tähän maailmaan joutunut? Mikä hänen on aikomuksensa? (sillä joku aivotus hänellä toki mahtanoon olla), mitäs hään tässä mielii vaikuttoo ja aikoin saattaa?

Maininnan ansaitsee vielä Gottlundin vuonna 1846 julkaisema runoalbumi Sampo, joka sisälsi Gottlundin omia runoja ja käännöksiä, muun muassa Bellmanin runoja. Teos haukuttiin Suomettaressa, mutta se oli silti lajissaan – joka oli siihen aikaan nousemassa maailmalla suosioon – ensimmäinen suomenkielinen kirja.

Gottlund keräsi myös seksuaalisia kansanrunoja, joita osa runonkerääjistä siihen aikaan vältti, tai keräsi jättämällä "tuhmat" sanat pois. Jotkut katsoivat seksuaalisten kansanrunojen pilaavan suomalaisten siveää mainetta. Gottlund myös kirjoitti itse seksuaalisia ja seksuaalis-sävyisiä runoja ja kertomuksia. Seksuaalisen materiaalinsa vuoksi Gottlundia jonkin verran paheksuttiin. Hän saikin mainetta seksuaalisena hurjastelijana.

Joka tapauksessa myöhemmät runonkerääjät ja tutkijat ovat harmitelleet aikaisempien kerääjien torjuvaa asennetta seksuaalisia runoja kohtaan, ja Gottlundin ansiosta tiedetään hieman enemmän siitä, millaisia uskomuksia ja tapoja liittyi sukupuolisuhteisiin entisajan Suomessa. Jotkut aiemmin arkistojen piiloihin kätketyt seksuaaliset runot liitettiin vasta vuonna 1997 Suomen Kansan Vanhat Runot -teokseen.

Minkäpätähden
Turussa 22-4-2010
Simo Tuomola

Hakkaa päälle!

Tänään 21-4 tulee kuluneeksi tasavuosia suomalaisen ratsuväen kenraali Torsten Stålhandsken kuolemasta Haderslevissä Tanskan sotaretkellä 1644. Hänet haudattiin 1645 Turun tuomiokirkon Sielujen kappeliin arkussa, jossa on teksti; Quod si quis cerret non coronabitur nisi legitime certaverit - Eihän sitäkään, joka kilpailee, seppelöidä, ellei hän kilpaile sääntöjen mukaisesti (2 Tim.2:5). Arkku on kannunvalaja Caspar Becke vanhemman tinasta ja messingistä valmistama.



Stålhandsken ja hänen puolisonsa Kristiina Hornin (1604-1673) haudalle Tuomiokirkkoon pystytettiin 1681 suuren kirkkopalon jälkeen kuvan muistomerkki paadella makaavine kokovartalokuvineen, veistäjänä Jürgen Meintz Heinrich Wilhelmin työpajassa Hampurissa.

Ståhlhandske-suvun hautakammio, joka ennen muinoin oli Tott-suvun hautakammion jälkeen komein, on eteläisen kirkonoven länsipuolella, ja rauta-aitaus eroittaa sen kirkosta. Tämän hautakammion osti vuonna 1654 Torsten Stålhandsken leski Kristiina Horn, ja sitä kaunistaa kallisarvoinen hautapatsas mustasta ja ruskeasta marmorista, jossa on valkoisia marmorikuvia. Tuon suuren sota-uroon (+ 1644) jäännökset säilytetään komeassa lyijykirstussa.

Torsten Stålhandske aloitti sotilasuransa eversti Patrick Ruthwenin asepoikana ja oli tämän mukana rekrytointiretkellä Skotlannissa. Hän matkusti henkivartiokaartin vänrikkinä Kustaa II Adolfin mukana Preussiin 1622. 1626 hänet ylennettiin majuriksi Arvid Hornin (k. 1653?) jalkaväkirykmenttiin, mutta siirtyi jo seuraavana vuonna Åke Tottin ratsuväkirykmenttiin. Hänet ylennettiin everstiluutnantiksi 1629 johtamaan suomalaisia hakkapeliittoja.

Ruotsin liittyessä 30-vuotiseen sotaan 1630 Stålhandske oli mukana Pommerissa ja seuraavana vuonna Breitenfeldin taistelussa. 1632 hänet ylennettiin everstiksi ja oli ratsumiehineen ratkaisevassa roolissa Lützenin taistelussa, jossa Kustaa II Adolf sai surmansa.

Kesäkuussa 1634 hän haavoittui Hamelin taistelussa. 1635 hän liittyi kenraalimajurina Johan Banérin johtamaan armeijaan. Hän valtasi 35 lippua Wittstockin taistelussa ja ajoi vihollisen pakenemaan. Huhtikuussa 1642 hän haavoittui vakavasti Breitenfeldin toisessa taistelussa. Toukokuussa hänet nimitettiin ratsuväen kenraaliksi. Hän kokosi pitkillä sotaretkillään huomattavan omaisuuden.

Hänen vaimonsa Kristiina lahjoitti Turun akatemialle Aarhusin piispalta sotasaaliiksi otetun kirjaston. Århusia valloittaessaan Stålhandske sai saaliikseen sikäläisen piispan jäämistöstä 890 niteen kirjaston, jonka hänen leskensä lahjoitti Turun akatemialle 1646.

Torsten Stålhandske vuonna 1934 julkaistussa postimerkissä. Samaan sotilasmerkkisarjaan kuuluvat Punaisen Ristin merkit Laiska Jaakosta, Jakob de la Gardie, sekä Evert Hornista.

Vietettyään lähes kaikki aikuisvuotensa sotaretkillä Stålhandskelle ei ollut juuri jäänyt aikaa siviilielämään ja perheen perustamiseen. Hän solmi Tanskan sotaretken alla 1643 edullisen avioliiton entisen päällikkönsä Arvid Hornin tyttären Kristinan kanssa, mutta liitto jäi lyhyeksi ja lapsettomaksi. Stålhandsken ruumis tuotiin takaisin kotimaahan, ja hänet haudattiin 1645 Turun tuomiokirkkoon. Hänen monumentaalinen hautamuistomerkkinsä, missä hänen ja hänen puolisonsa kuvat on veistetty kiveen, on edelleenkin nähtävissä suurvaltakauden kuvanveistotaiteen pysyvänä muistomerkkinä.

Torsten Stålhandske oli tyypillinen Ruotsin suurvaltakauden sotilas niin hyvässä kuin pahassa. Hän oli erittäin taitava ratsuväen päällikkö, joskin hänen kykynsä sodanjohtajana ja strategina jäivät vaille näyttöä. Hänen henkilökohtainen rohkeutensa ja aggressiivinen taistelutapansa toivat hänelle menestystä sotakentillä ja tekivät hänestä legendaarisen sotilaan, joka suomalaisten hakkapeliittojen päällikkönä muodostui koko käsitteen henkilöitymäksi. Hänen ystävyytensä Brittein saarilta tulleisiin upseereihin, joiden kieltä hän osasi, levitti myös hänen mainettaan, sillä heidän kauttaan hänen tekonsa pääsivät hyvin esiin suositun The Swedish Intelligencers -aikalaisteoksen sivuilla.

Toisaalta Stålhandskea on moitittu liiallisesta mieltymyksestä viiniin, mutta moite lienee yhtä hyvin perustein kohdistettavissa lähes jokaiseen tuon ajan päällikköön ja sotilaaseen. Toinen syytös koskee hänen tapaansa hankkia sotasaalista. Sotasaaliin hankkiminen ja erilaisten lunnaitten suoranainen kiristäminen voitetuilta kuului myös ajan sodankäyntitapaan. Merkittävin sotasaalis, jonka Stålhandsken tiedetään hankkineen ja toimittaneen kotimaahansa, lienee juuri tuo mainittu Århusin piispan kirjasto, 890 nidettä, jonka hän ryösti Tanskasta. Hänen leskensä lahjoitti miesvainajansa toivomuksen mukaisesti kokoelman juuri sopivasti 1640 perustetun Turun akatemian kirjastolle, missä se muodosti kirjaston arvokkaimman osan kunnes tuhoutui Turun palossa 1827.

Torsten Stålhandsken nimi on jäänyt historiaan nimenomaan hakkapelittojen synonyymina ja symbolina:



Hakkapeliitta kuvattuna vuonna 1940 julkaistussa Punaisen Ristin neljän postimerkin sarjassa.



Hakkapeliitat olivat Ruotsin sotaväessä kolmikymmenvuotisen sodan aikana palvelleita suomalaisia ratsumiehiä. Aseinaan heillä oli kaksi ratsupistoolia ja miekka. Lisäksi varusteina saattoi olla kypärä, nahkahaarniska (költeri) tai teräksinen rintahaarniska, kyrassi. Hakkapeliitat ratsastivat suomenhevosruunilla. Ruotsin ratsuväki ja hakkapeliitat sen osana käytti 1600-luvun alussa täysin uutta ratsuväen rynnäkkötaktiikkaa, jonka tuloksena oli erinomainen sotamenestys.

Hakkapeliittojen nimi tulee suomalaisen myytin mukaan hyökkäyskomennosta "Hakkaa päälle." Käsityksen esitti muiden muassa Daniel Juslenius teoksessaan Vanha ja uusi Turku. Hän kirjoitti: "Suomalaisten loputon into lyödä viholliset synnytti uuden sanan 'hakkapeliitta' ('hakkaa päälle' merkitsee 'lyö, iske, hakkaa kaikin voimin'), jonka kuuluessa Puola aina vapisi ja itävaltalaiset ja pyhän (jos jumalat tämän sanan sallivat) liigan puolustajat useimmiten joutuivat kauhun valtaan ja menettivät henkensä."

Vaihtoehtoinen etymologia nimelle on viron kielen "hakka peale", joka tarkoittaa yksinkertaisesti johonkin ryhtymistä. Suomalainen sotaväki Ruotsin sotaväessä sai puhua omaa kieltään ja sitä myös johdettiin suomen kielellä, vaikka hallintokieli oli ruotsi. Värvättäessä ei ratsumiehiä kutsuttu hakkapeliitoiksi, vaan he olivat tavanomaisemmin pelkkää Ruotsin ratsuväkeä, "ryttäreitä". Lempinimi liitettiin joukkoihin vasta Ruotsin sotamenestyksen myötä.

Hakkapeliitat olivat kaiketi ensimmäinen joukkotyyppi, joka käytti suomenhevosta taistelussa. Suomenhevosessa yhdistyvät kylmä- ja lämminverihevosten hyvät ominaisuudet; vaikka suomenhevonen ei ole yhtä nopea ja ketterä kuin lämminverihevoset, se on sotahevosenakin hyvin sitkeä eikä väsy helposti.

Kirkkoreissulla
Turussa 21-4-2010
Simo Tuomola

Kuningas Alexander

Jatketaan vielä kuningatar Kristiinan tutkiskelua, kun häntä edellisessä jutussa nimiteltiin "kuninkaaksi" ja muistutettiin, että Helsingin yliopiston sukupuolentutkimusinstituutti on nimetty hänen mukaansa. Molempiin huomioihin oli hyvä syynsä. Kas näin:

Ruotsin kuningatar Kristiina (1626–1689) oli sekä fyysisiltä että psyykkisiltä ominaisuuksiltaan aikansa naisista selvästi poikkeava yksilö, jolla oli elämässään voimakas taipumus korostaa miehisiä piirteitä ja myös yritys muuttaa itsensä alkemian avulla fyysisesti naisesta mieheksi. Ruotsalainen tutkija Kjell Lekeby (s. 1939) on perehtynyt aiheeseen teoksessaan ”Kung Kristina”.

Kristiina halveksi voimakkaasti naisen olemusta ja naisellisuutta itsessään. Lisäksi hän halveksi voimakkaasti avioliittoa ja naisen alistamista sekä pelkäsi raskautta ja synnytystä. Hän viihtyi mielellään vanhempien ja oppineiden miesten seurassa henkisistä syistä, mutta hän ei pitänyt miehistä sen vuoksi että he olivat miehiä, vaan sen vuoksi että he eivät olleet naisia.

Kaikesta huolimatta on hyvin todennäköistä, että Kristiina oli elänyt 1640-luvulla sukupuolisuhteessa hovimiehenä ja diplomaattina toimineen Magnus Gabriel de la Gardien (1622–1686) kanssa. Tämä oli liehakoinut Kristiinaa kahdeksan vuoden ajan ja ollut myös Kristiinan intohimon kohteena, kunnes heidän välinsä rikkoutuivat. Toinen mies, jonka uskotaan päässeen Kristiinan vuodekumppaniksi, oli Antonio Pimentel (s. 1604), Ranskan lähettiläs Ruotsissa.

Kristiina kielsi sukupuolisen kiinnostuksensa miehiä kohtaan tai ei ainakaan tunnustanut sitä. Sen sijaan hän osoitti julkisesti lemmenkipeyttään naisia kohtaan 1640-luvun lopulta lähtien, jolloin hän oli vähän yli 20 vuoden ikäinen. Kristiina oli hyvin ihastunut kauniiseen Ebba Sparreen (1626–1662), joka tuli hoviin vuonna 1645.

Kristiina toteutti päätöksensä luopua kruunusta 6.6.1654 ja matkusti Ruotsista jo 10.6.1654. Rajan ylitettyään hän ajoi hiuksensa, käytti miehen peruukkia ja pukeutui miehen asuun. Kristiina kääntyi katoliseen uskoon Brysselissä joulukuussa 1654. Hän asettui asumaan Roomaan, josta hän teki joitakin matkoja muualle Etelä- ja Keski-Eurooppaan.

Jo kreikkalainen Aristoteles (noin 384–322 eKr.) oli pohtinut ihmisen lisääntymistä sekä lapsen sukupuolista kehitystä. Jos miehen muotoa antava voima oli tarpeeksi suuri, tuli lapsesta poika, ja muussa tapauksessa tyttö. Tämän katsottiin osoittavan, että nainen oli kehittyessään jäänyt mieheen verrattuna vajavaiseksi. Näin naisen sukupuolen muuttamista mieheksi ei tarvinnut välttämättä pitää todellisena muutoksena, vaan kesken jääneen kehityksen loppuun saattamisena.

Kapusiinimunkki J. E. Seuin oli jo vuonna 1672 kertonut Kristiinalle salakirjoituksella laaditussa kirjeessä, että hän oli löytänyt alkemiasta viisasten kiven. Siten Kristiina voisi sen avulla toteuttaa haaveensa ja täydentää sen, missä luonto oli epäonnistunut. Myös Azzolino oli kertomansa mukaan ollut vuonna 1667 lähellä löytää viisasten kiven. Kristiina kirjoitti vielä vuonna 1686 Pierre Baylelle (1647–1706) ja pyysi tätä lähettämään itselleen joitakin mielenkiintoisia, erityisesti alkemiaa eli kuninkaiden tiedettä käsitteleviä kirjoja.

Joskus 1670-luvun loppupuolella kuningatar Kristiina elätti toivoa, että hän olikin muuttumassa mieheksi. Ilmeisesti vuonna 1678 hän oli huomannut sukuelimistään pistävän esiin jotakin kiinteää. Hän ymmärsi sen olevan kasvamassa oleva miehen sukuelin. Hänen kamarineitonsa Ottavia oli sen nähtyään ja sitä tunnusteltuaan ollut samaa mieltä ja lausunut kuningattarelle: ”Ole tervehditty ruotsalaisten kuningas!”

Kristiina kertoi asiasta ilman epäilyksiä myös lääkärilleen, kirurgilleen, markiisi Pignatellille, jesuiittaisä Sforza Pallavicinolle (1607–1677) ja kardinaali Azzolinolle. Kaikki olivat samaa mieltä ilmiön laadusta ja pitivät sen salaisuutena. Kuningatar oli niin varma asiasta, että hän antoi maalauttaa itsensä ratsun selässä, täydessä sotavarustuksessa kypärä päässään. Kuvassa hänen nimekseen oli merkitty: ”Alexander, ruotsalaisten kuningas”.

Kolmessa kuukaudessa anatomisen ilmentymän koko kasvoi ja muoto muuttui selvästi. Silloin lääkäri huomasi vihdoin, että hän ja muut asiasta tietoiset olivat tehneet virheen. Kyseessä ei ollut miehen sukuelin, vaan kohdun pidentynyt kaulaosa, joka oli alkanut tunkeutua esiin emättimestä kohdunlaskeuman seurauksena.

Pohjolan Minerva

Tänään 19-4 tulee kuluneeksi tasavuosia Turullekin mm. Turun akatemian perustajana 1640 niin tärkeän Ruotsin hallitsijan, kuningatar Kristiinan kuolemasta Roomassa 1689. Hän oli syntynyt 1626, joten hän oli valtansa periessään vasta 6-vuotias lapsi. Kuningattarena hän toimi vuosina 1632-1654, jolloin luopui kruunusta, kääntyi katolilaisuuteen ja matkusti Roomaan. Hänen aikanaan saneltiin kuningattaren käskykirjeellä 1649 myös Turun joulurauhan nykyinen sanamuoto.

Hän oli viimeinen Vaasa-suvun edustaja valtaistuimella, hän luopui kruunusta 6. kesäkuuta ja poistui kotimaastaan Belgian kautta Itävaltaan, jossa kääntyi katolilaiseksi. Kuoltuaan hänet haudattiin Pietarinkirkkoon kultakruunuin koristellussa kärpännahkaviitassa ja hopeanaamio kasvoillaan.

Kuningas Kristiinan hautajaiset

Ruotsin kuningatar, Kustaa II Aadolfin tytär Kristiina kuoli Roomassa 19.4.1689. Aikaisemmin helmikuussa 62-vuotias entinen hallitsija oli kaatunut ja telonut itsensä. Huhtikuun puolivälissä näytti jo siltä, että hän selviäisi, mutta puhjennut keuhkokuume ja korkea kuume uuvuttivat potilaan.

Viimeisen voitelun Kristiina oli saanut jo kaatumisen jälkeen. Paavi Innocentius XI olisi itse sen halunnut antaa, mutta vanhana ja raihnaisena miehenä hän ei kyennyt asuintiloistaan poistumaan.

Viestin vakavasti loukkaantuneelle Kristiinalle paavi kuitenkin lähetti.

Kristiina oli 1654 luopunut kruunustaan serkkunsa Kaarlen hyväksi. Ruotsin laki ei sallinut katolista hallitsijaa, ja kirkkokuntaa vaihtaakseen Kristiinan oli luovuttava kruunusta. Läksiäisiksi Kristiina sai huomattavan elinkoron, jonka avulla hän perusti hovin uuteen kotikaupunkiinsa Roomaan.

Ruotsiin hän palasi vain kerran. Kaarle X Kustaa kuoli 1660, ja Kristiina kävi Tukholmassa muistuttamassa olemassaolostaan. Kruununperijä Kaarle XI (s. 1655) oli vasta lapsi ja Kristiina tahtoi teroittaa valtiopäiville, että jos nuori Kaarle kuolee, hänestä tulee uudelleen hallitsija.

1600-luvun puolivälissä Ruotsi oli suurvalta. Protetanttisen maan johtajan kääntyminen otettiin Vatikaanissa suurena voittona, sen mukaisesti Kristiina sai asuttavakseen siiven eräästä Vatikaanin keskeisimmistä rakennuksista. Ennen Kristiinan muuttoa kiireesti maalattiin piiloon Omne malum ab Aquilone (lyhennös Jeremia 1:14 "Pohjoisesta purkautuu onnettomuus tämän maan asukkaiden päälle.") huomautukset ja paavi lakkasi sylkemästä pohjoistuulelle.

Niinpä Innocentius XI (k. elokuussa 1689) olisi todella tullut itse antamaan viimeisen voitelun, jos olisi vain kyennyt. Kristiinan tullessa Roomaan paavina oli Aleksanteri VII (k. 1667), Kristiina rippi-isinä ehti toimia myös Klemens IX (k. 1669) ja Klemens X (k. 1676).

Innocentiuksen kanssa Kristiina oli ollut riidoissa, entinen hallitsija ei malttanut pitää sormiaan erossa maailmanpolitiikasta. Innocentius olisi nimittäin halunnut lakkauttaa tavan, jonka mukaan kunkin maan suurlähetystöt ovat sijaintivaltakunnan lainsäädännön ulottumattomissa, naapurimaiden itsenäisiä osia pääkaupunkien keskellä.

Osaltaan Kristiina itse oli syyllinen riitaan Innocentiuksen kanssa. Hän oli nimittäin perustanut teatterin kortteeriinsa Vatikaanin pyhimpään.

Kristiina piipahti Pyhälle Isälle toteamassa, että idea on tolkuton. Eikä se edennytkään mihinkään. Teatterin Innocentius sen sijaan sai muutettua takaisin varastotilaksi.

Innocentius XI:n seuraaja Aleksanteri VIII (k. 1691) teki viimeisen palveluksen Kristiinalle, joka oli kuollut suurissa veloissa. Aleksanteri osti Kristiinan kirja- ja käsikirjoituskokoelman Vatikaanin kirjastoon huomattavalla rahamäärällä. Näin kuningattaren maine tuli pelastettua velkojienkin silmissä.

Kristiina itse oli toivonut pieniä ja vaatimattomia hautajaisia. Se ei sopinut Kirkkovaltion johdolle. Kristiinalle järjestettiin huomattavat nelipäiväiset maahanpanijaiset, kulkueineen ja monine messuineen.

Hautapaikkakaan ei ollut missään maanpovessa vaan Pietarinkirkossa. Se on naiselle harvinainen viimeinen leposija. Vain kolme naista on kirkkoon haudattu, kaksi heistä Ruotsin kuningattaria. Ennen Kristiinaa tähän paavien leposijaan haudattiin Katariina Jagellonica, Ruotsin Juhana III:n vaimo, tärkeä henkilö hänkin Turun historiassa.

Kristiinan kuolemaan palattiin vielä 1702 Ruotsin Kaarle XII:n aloitellessa mittavia sotaretkiään. Paavi Klemens XI teetti Carlo Fontanalla monumentin Pietarinkirkkoon Kristiinan muistoksi.

Viimeksi Kristiina sai vierelleen ikuiseen lepoon Pietarinkirkon kätköihin paavi Johannes Paavali II:n.








Valtakunnan asioiden sijasta Kristiinan mielenkiinto kohdistui taiteeseen. Kristiinan aikana Ruotsin hovi kohosi lyhyeksi aikaa Euroopan suurimmaksi kulttuurikeskukseksi. Hän kutsui Tukholmaan suurin joukoin eurooppalaisia oppineita, joista kuuluisin oli filosofi René Descartes, hankki Euroopasta kirjakokoelmia ja taideteoksia sekä harrasti teatteria, oopperaa ja balettia.

Kristiina luopui Ruotsi-Suomen kruunusta vuonna 1654 ja siirtyi yli 30 vuodeksi Roomaan. Hän oli oppinut, eurooppalainen kulttuurihenkilö, jota on kutsuttu Pohjolan Minervaksi, tieteen ja taiteen suosijaksi. Roomassa Kristiina perusti kolme tieteellistä akatemiaa. Helsingin yliopiston sukupuolentutkimusinstituutti on nimetty hänen mukaansa.


Pohjolan Minervalle
Turussa 19-4-2010
Simo Tuomola

Suitian nokinenä

Vuonna 1555 syttyi sota Venäjän kanssa, jolloin kuningas Kustaa Vaasa saapui elokuussa Turkuun ja oleskeli Suomessa melkein vuoden. Eräällä matkallaan Viipurista Turkuun hän poikkesi ratsutieltä Pikkalassa Suitiaan ja oli siellä Hebla Sparren vieraana 2. ja 3. päivänä joulukuuta 1555. Suitiassa ollessaan hän tutustui myös tulevaan luottamusmieheensä Claes Flemingiin, joka tällöin oli 20-vuotias reipasotteinen nuorukainen.

Suitian kartanon historia ulottuu 1400-luvulle asti ja siitä muodostettiin kartano vuonna 1420. Kartanolinna on rakennettu 1540-1545, kun Erik Fleming rakensi Kirkkojoen laaksoon Suitian kivisen kartanolinnan päärakennukseksi tilalleen, josta tuli myöhemmin rälssitila. Tilan maat ulottuivat tuolloin Lohjanharjulta Pikkalanlahteen.

Seuraavana vuonna 1556 Kustaa Vaasa perusti Suomen herttuakunnan pojalleen Juhanalle, joka siirtyi asumaan Turun linnaan. Sotilasuransa alussa helmikuussa 1556 Fleming oli määrätty kuninkaan Suomessa olevan taisteluosasto Savon suksimiesten päälliköksi, koska hänellä kuninkaan sanojen mukaan oli "jommoinenkin taito suksilla liikkua".

Jo näihin aikoihin Pohjanmaan talonpojat olivat paikoin nousseet vastarintaan tai kapinaan ns. linnaleirijärjestelmää ja ankaraa verotusta vastaan, osin kyllästyneinä vallanpitäjien mielivaltaan.


Vuonna 1560 Claes Fleming peri Suitian äidiltään ja ryhtyi hoitamaan tilaa. Hän myös asui melkein koko elämänsä osittain Suitiassa. Claes Flemingistä tuli aikansa Suomen mahtimies ja kuninkaan korkein käskyvaltias maassamme. Hän oli merkillinen persoonallisuus, josta tiedemiehet ovat väitelleet vuosisatoja pääsemättä yksimielisyyteen. Hän oli luonteeltaan ajan hengen mukaan raaka, voimakastahtoinen ja hyvin energinen ihminen. Vain harvat ystävät uskalsivat häntä lähestyä. Ulkoinen koreus ja siisteys eivät tainneet kuulua hänen hyveisiinsä, koska hän sai liikanimen "Suitian nokinenä".


Claes Fleming lyötiin ritariksi 1561 kuningas Erik XIV:n kruunajaisissa. Kustaa Vaasa oli kuollut edellisenä vuonna. Edelleen Claes Fleming korotettiin vapaaherraksi 1569 kuningas Juhana III:n (Kustaa Vaasan vanhin poika) kruunajaisissa. Claes Fleming avioitui 1573 (38 vuotiaana) kuningas Kustaa Vaasan kälyn Ebba Stenbockin kanssa.

Ebba Gustavsdotter Stenbock (died 1614 in Finland) was a Swedish noble. She was the acting governor in Turku in 1597, in the period between the death of the former governor, her spouse, and before the installement of the successor. She was imprisoned for political reasons.

She was the sister of queen Katarina Stenbock, and married to Clas Eriksson Fleming, (1530-1597), governor of Finland, in 1573. She was described as a brave personality.

Sotilasuralla Claes Fleming yleni amiraaliksi 1587, ylipäälliköksi 1591 sodassa Venäjää vastaan ja valtakunnan marsalkaksi 1594. Juhana III:n suurena suosikkina Claes Fleming riitaantui vähitellen Ruotsin aateliston kanssa. Juhana III kuoli 1592 ja tällöin alkoi pitkäaikainen kriisi katolisen kuninkaan Sigismundin (Juhana III:n poika) ja Kaarle-herttuan (Kustaa Vaasan nuorin poika) välillä. Claes Fleming oli Sigismundin puolella. Tämän taistelun yksi seuraus oli Pohjanmaan talonpoikien lopullinen nousu avoimeen kapinaan vallanpitäjiä vastaan ja syttyi ns. Nuijasota. Claes Fleming johti Nuijasodan päätöstaistelun Santavuoressa 1597, jolloin talonpojat kärsivät verisen tappion.

Claes Flemingin värikäs ja sotaisa elämä päättyi 12.-13. päivän välisenä yönä huhtikuussa 1597 pian Santavuoren taistelun jälkeen.

Ebba Stenbock käytti jämäkkänä mahtinaisena miehensä kuoleman jälkeen aatelisrouvan leskivaltaa ja johti Turun linnan puolustustaisteluja Kaarle Herttua joukkoja vastaan, mutta joutui luovuttamaan linnan 30.9.1597. Linnaa tulitettiin kolmen viikon ajan joen yli Korppolaimäeltä ja tyytymättömyyttä linnan sisällä lietsoi mm. ylioppilas Daniel Hjort.

Daniel Hjort (k. 1615) oli syntyjään smoolantilainen, Suomessa vaikuttanut kirjanoppinut. Daniel Hjort oli ylioppilas Värendin seudulta. 1500-luvulla hän asui marski ja valtaneuvos Klaus Flemingin perheessä. Hänen mainitaan yllyttäneen kapinamielialaa Turun linnaa puolustaneiden sotilaiden keskuudessa vuoden 1597 piirityksen aikana. Hjortista tuli sittemmin runoilija ja maisteri, ja hänet aateloitiin nimellä Hjortvipa.

Kaarle Herttua kuljetti Ebban ym. Turun linnaa puolustaneet aatelisrouvat Tukholmaan vangiksi Gripsholmin linnaan Mälaren järvellä. Siellä olivat aikoinaan vankeina myös Juhana-herttua ja Katariina Jagellonica, ja siellä syntyi myös heidän poikansa Sigismund. .

Vuonna 1602 Kaarle Herttua palautti Claes Flemingin leskelle Ebba Stenbockille vapauden ja kaikki entiset Suitian tilukset. Tilan hoidosta vastasi vouti apunaan seitsemän renkiä, yksi paimen, kolme piikaa, seppä ja muurari. Pääasiallisesti työ tehtiin torpparien taksvärkkityönä. Torppia oli kaksikymmentä. Ebba Stenbock kuoli siellä 1614.

Rautamarski

Tänään 13-4 tulee kuluneeksi tasavuosia Rautamarskiksi nimetyn Klaus Flemingin kuolemasta 1597. Vuonna 1591 valtakunnanmarsalkka oli nimitetty Suomen käskynhaltijaksi ja hän asettui asettui vaimonsa Ebba Stenbockin kanssa hallinnoimaan Suomea Turun linnasta käsin.

Klaus Fleming tittelilista on melkoinen. Hän oli vapaaherra, kartanonherra, valtaneuvos, ritari, käskynhaltija, yliamiraali ja marski. Kyseessä on yksi historiamme merkittävimmistä miehistä ja kiistattoman tärkeä hahmo Suomen muodostumisen historiassa.

Flemingistä tuli Juhana kolmannen ja kuningas Sigismundin luottomies ja käytännössä Ruotsin itäisen maakunnan sotilaallinen diktaattori. Voimakkaiden mielipiteidensä ja armottomien toimintatapojensa myötä aikalaiset antoivat hänelle lempinimen Rautamarski.

Valtakunnan marsalkka, Viikin (Siuntio) vapaaherra (s. n. 1535 Parainen, k. 1597 Pohja).

Klaus Fleming oli Suomen vaikutusvaltaisin mies 1500-luvulla. Hän toimi aiemmin Pärnun käskynhaltijana, laivaston amiraalina, Viipurin linnan päällikkönä sekä Suomen ja Viron ylimpänä käskynhaltijana.

Fleming hallitsi Suomea Turusta kuin itsenäistä valtiota. Samaan aikaan Kaarle Herttua (myöh. Ruotsin kuningas Kaarle IX) ja Sigismund (Ruotsin ja Puolan kuningas Sigismund III Vaasa) kävivät kiivasta valtataistelua Ruotsin kuninkuudesta.

Fleming tuki Sigismundia, joka avulla Flemingin tavoitteena oli saada aikaan unioni Puola-Liettuan kanssa. Lähellä oli ettei Suomi olisi eronnut koko Ruotsista ja liittynyt Puola-Liettuan ja Baltian maiden muodostamaan valtiomuodostelmaan.

Klaus Fleming tunnetaan etenkin Nuijasodan (1596-97) kukistajana, joka syttyi Kaarle-herttuan rohkaistessa Pohjanmaan talonpoikia kapinaan Flemingiä vastaan. Nuijasoturit suuntasivat matkansa kohti Turkua uhaten repiä Turun linnan kappaleiksi vaikka hampain. Kapina kukistettiin verisesti, mutta samana vuonna Klaus Fleming myös kuoli paluumatkallaan Turkuun.

Vasta vuoden 1600 Linköpingin valtiopäivillä Sigismund pakotettiin luopumaan kruunusta, jonka jälkeen myös "lähes itsenäinen" Suomikin palasin Kaarle-herttuan, uuden Ruotsin kuninkaan hallintaan. Uuden kuninkaan piti tehdä vielä kaksi sotaretkeä Suomeen, jotta Ruotsin valta vakiintuisi Suomessa

24. helmikuuta vuonna 1600 Linköpingin valtiopäivät ilmoittivat, että Sigismund ei ollut enää Ruotsin kuningas, ja Juhana III:n kymmenvuotias poika tunnusti Kaarlen Ruotsin hallitsijaksi. Vasta vuonna 1604, kun poika virallisesti luopui perintöoikeudestaan Ruotsin kruunuun, Kaarle alkoi käyttää titteliä kuningas.

Kaarle IX:n lyhyt hallintokausi oli jatkuvaa sodankäyntiä. Vihollisuus Puolan kanssa ja Moskovan Venäjän sekasorto johtivat sotimiseen Liivinmaasta ja Inkeristä. Tanskan kanssa Ruotsi soti Lapin omistuksesta. Ruotsin kannalta sodat eivät juuri sujuneet. Sisäpolitiikassa ei tapahtunut Kaarlen kaudella merkittäviä muutoksia tai uudistuksia.

Kaarle IX kruunattiin vuonna 1607. Hän otti hallitsijanimikkeeseensa ainoana Ruotsin kuninkaista myös "suomalaisten kuninkaan" arvon. Suomeksi tuo koko titulatuura eli arvonimiluettelo kuuluu Kaarle IX:nnen 20. joulukuuta 1608 lähettämässä Tukholman kuninkaallisessa kirjastossa säilytettävässä suomenkielisessä kirjeessä seuraavasti:

»Me Carlei se yhdeksäs sillä nimellä, Jumalan armosta Rodzin, Göthin, Wendin, Somalaisten, Karialaisten, Lappalaisten Pohian maalla, Kainulaisten ja Wirolaisten etc. Kuningas".»


Somalaisten kansaa
Suomen Turussa 13-4-2010
Simo Tuomola

Punainen kirja

Tänään 10-4 tulee kuluneeksi tasavuosia paavi Gregorius XIII kuolemasta 1585. Hän lähetti aikoinaan jesuiittaisä Antonio Possevinon Tukholmaan ja Turkuun tutkimaan mahdollisuuksia vastauskonpuhdistuksen merkeissä maan käännyttämiseen takaisin katolilaisuuteen.


Paavi Gregorius XIII, syntymänimeltään Ugo Buoncompagni, oli paavina 13. toukokuuta 1572 – 10. huhtikuuta 1585).


Etenkin Turussa oltiin valmiita hylkäämään luterilaisuus ja siihen antoi pontta myös Juhana III vuonna 1576 laatima "Katolisen ja oikeauskoisen kirkon mukainen Ruotsin kirkon liturgia", joka tunnetaan nimellä Punainen kirja. Kustaa Vaasan pojista Erik ja Kaarle olivat puolestaan kalvinisteja.

Juhana oli Turussa suuressa suosiossa; jouluksi 1562 hän toi Turun linnaan Suomen herttuattaren, puolalaisen prinsessan Katariina Jagellonican, joka oli harras katolilainen. Hänelle pystytettiin linnaan oma katolinen alttarinsa, mutta niin tiukka vaimo ei ollut, etteikö hän olisi nauttinut ehtoollisella myös viiniä.

Juhana halusi jälleen antaa arvoa piispanviralle ja kirkollisille seremonioille ja jumalanpalvelus tuli toimittaa uuden liturgian Nova ordonantion mukaisesti. Esim. vuonna 1580 Juhana III kielsi vouteja maksamasta papinmaksuja niille, jotka eivät noudata hänen Punaisen kirjansa liturgiaa. Ahvenanmaan Finströmin pappi Abraham Angermannus vangittiin Turun linnaan 30 viikoksi hänen uhmattuaan kuninkaan liturgiaa.

Vastarinta Ruotsin luterilaisessa papistossa oli kova ja Juhanan kuoleman jälkeen Upsalan kokous totesi 1593 liturgian taikauskoiseksi, paavin messun kaltaiseksi ja pahennusta herättäväksi sekä portiksi Superstitionille, taikauskon pedolle, joka houkuttelee kristittyjä paavin kauheaan eksytykseen. Vastapainona pedolle olisi tarpeen Profanitas.

Juhana halusi johdattaa Ruotsin kirkon kohti sellaista suvaitsevaista katolilaisuutta, jota Katariina edusti, mutta Roomankaan kanssa ei voinut neuvotella, sitä piti vain totella. Turussa Katariinan perintö oli muuta maata tiukemmassa. Täällä oli vannottu uskollisuutta Juhanalle ja vallanperijä Sigismundille 19.4.1582 ja siitä valasta pidettiin myös kiinni katkeraan loppuun saakka.

Valtakunnanmarsalkka Klaus Fleming piti Turun linnaa käskyvallassaan Kaarle-herttuan harmiksi ja kun Kaarle valtaa Juhana III kuollessa Suomen 1592, Fleming pysyy kuninkaaksi nousevan Juhanan ja Katariinan pojan Sigismundin takana. Aateliset tunnustavat Turussa Flemingin johdolla Sigismundin kuninkaaksi ja Fleming varustaa 27 laivan laivaston Turusta noutamaan kuningasta Puolasta, amiraalilaivana Suomen Leijona.


Sigismund (puol. Zygmunt III Waza, liett. Zigmantas Vaza, ruots. Sigismund, 20. kesäkuuta 1566 – 30. huhtikuuta 1632) oli Ruotsin kuningas vuosina 1593–1599 ja Puolan kuningas vuosina 1587–1632.


Kaarle-herttua yllytti suomalaisia talonpoikia kapinaan Jaakko Ilkan johdolla, mutta Nuijasota kukistettiin verisesti. Sigismund yritti paluuta 1598 Tukholmaan, mutta vetäytyi lopulta takaisin Puolaan ja pantiin kesällä 1599 viralta Kaarle-herttuan noustessa kuninkaaksi nimellä Kaarle IX. Turusta oli Suomen käskynhaltijaksi nousseen Arvid Eerikinpoika Stålarmin käskystä Aksel Kurjen johdolla lähetetty Sigismundin tueksi 14 laivaa, 50 kuljetusalusta ja 3000 miestä.

Rautamarski Klaus Fleming oli kuollut paluumatkallaan Turkuun jo 13.4.1597 valmistautuessaan taisteluun Kaarle-herttuaa vastaan:

Nuijasodan päättyi Flemingin hyväksi, mutta kauaa hän ei ehtinyt tästä nauttia. Klaus Fleming kuoli tarinan mukaan matkalla Viipurista Turkuun, Pohjan pitäjässä, Kuninkaantien varrella. Noin kilometri pitäjän keskiaikaiselta kivikirkolta Perniön suuntaan on iso siirtolohkare, jota paikkakunnalla kutsutaan Flemingin kiveksi. Kiven äärellä marski sai sairaskohtauksen, josta Flemingiä Perniön kuninkaankartanossa odottanut leski Ebba Stenbock kirjoitti sisarelleen Katarinalle seuraavasti;

"Kun hän siten matkasi, hän kävi hyvin heikoksi eikä pystynyt kulkemaan kuin kuuden peninkulman päähän kuninkaankartanosta, siellä hän kävi niin heikoksi, ettei kukaan rohjennut sallia häntä kuljetettavan kauemmaksi. Hänen parturinsa Marcus luki hänelle joistakin mukana olleista kirjoista, minkä jälkeen hän niin lohdullisesti antoi henkensä."

Aikalaiset kertoivat kuoleman kohdanneen Flemingin joko Pohjan pappilassa tai Clemet Erikssonin talossa kirkolla. Edelleen lesken kertomuksen mukaan vainaja tuotiin kehnolla rekikelillä Turun linnaan ja asetettiin linnankirkkoon.

Albert Edelfeldt ikuisti kuuluisaan tauluunsa kohtauksen, jossa Kaarle herttua herjasi kuolleen marskin ruumista. Eräiden tutkijoiden mukaan on hyvin epätodennäköistä, että tätä olisi koskaan tapahtunutkaan. Kaarle herttua ei tuohon aikaan luultavasti edes oleskellut Turussa.
Viimeisen leposijansa mahtava Klaus Fleming sai Paraisten kirkosta. Hän omistuksiinsa kuului mm. pitäjässä sijaitseva Kuitian kartano.


Kaarle Herttua:
"Jos olisit nyt ollut hengissä, ei pääsi olis ollut kovin tukevasti paikoillaan".

Ebba Stenbock:
"Jos miesvainajani olis elänyt, ei teidän ruhtinaallinen korkeutenne koskaan olisi
päässyt tänne asti".

Valtaan noustuaan Kaarle IX kostaa Turun niskuroinnin verisesti: 10.11.1599 Turun suurtorilla mestataan seitsemän aatelista ja seitsemän alempaan sotapäällystöön kuulunutta. Mestatuiksi aatelisista tulevat marskin ja Ebba Stenbockin poika Juhana Fleming, Sten Fincke, Hartikka Henrikinpoika, Niilo Iivarinpoika Särkilahti, Krister Matinpoika Björnram, Mikael Paavalinpoika Munck sekä Olavi Klaunpoika. Flemingin päätä ei pistetä seipään nokkaan muille varoitukseksi kapinoinnista.


Halshuggen
Turussa 10-4-2010
Simo Tuomola

Episcopus Aboensis

Tänään 9-4 liput liehuvat Mikael Agricolan ja suomen kielen päivän kunniaksi, kun tulee kuluneeksi tasavuosia Turun piispan kuolemasta 9.4.1557.

Kun Mikael Olavinpojan tarkkaa syntymäaikaa ei tunneta, vietetään hänen juhlapäiväänsä poikkeuksellisesti kuolinpäivänä. Mies kuoli 9.4.1557 ollessaan paluumatkalla diplomaattina solmittaessa Iivana Julman Moskovan kanssa rauhaa 2.4.1557.

Noin sadan hengen rauhanlähetystö oli saapunut Viipuriin 10.12.1556, ylitti rajan 16.1.1557, Moskovaan saavuttiin 21.2.1557 ja sieltä lähdettiin 24.3.1557. Rekimatka Moskovasta Novgorodiin taitettiin yhtä soittoa kuudessa päivässä, kun tieto rauhasta piti välittää kuningas Kustaa Vaasalle mahdollisimman nopeasti.

Lähetystön johtaja Steen Eerikinpoika ei aikaillut myöskään Viipurissa, jonne Mikael Agricola haudattiin, vaan kiirehti itse Tukholmaan. Piispa Agricola oli kuollut matkan rasitteisiin reessä seurueen ylitettyä Suomen rajan, joko Seivästön tai luultavammin Kyrönniemen kylän kohdalla Suomenlahden rannalla.

Agricolan ruumis tuotiin Viipuriin ja haudattiin siellä tuomiokirkkoon piispa Juustenin toimittaessa siunauksen. Agricolan hauta on sittemmin hävinnyt. Hänen muistokseen sepitettiin latinankielinen muistoruno; josta suomennos:

Säädöstä jälkeensä ei hän jättänyt kuin tapa ompi,
jättipä jälkeensä työn muistoksi itsestään.
Suomeksi kirjoja hän pyhän uskomme tulkitsi monta.
Seisova on tämä työ, suuri ja ansiokas.



Ainuttakaan aikalaiskuvaa Agricolasta ei ole säilynyt, tässä Albert Edelfeltin tulkinta miehestä.

Suomen kirjakielen isänä Agricola kunnostautui vuonna 1543 julkaistessaan omalla kustannuksellaan Saksasta palattuaan suomenkielisen ABC-kirian. Sen myötä kirjakielen pohjaksi vakiutui Turun murre ja

Agricola keksi tai lainasi suomen kieleen lukuisia uusia sanoja. Osa Agricolan sanoista jäi päiväperhoiksi: styyri, falskata, insigli, alasastua, edesseisoa ja monet muut sanat eivät juurtuneet suomeen. Noin 60 prosenttia hänen luomastaan sanastosta on kuitenkin käytössä edelleen.

Agricola ei ollut ensimmäinen, joka kirjoitti suomen kieltä, sillä yksittäisiä suomenkielisiä uskonnollisia tekstejä oli ilmestynyt jo aiemmin. Hänen tuotantonsa oli kuitenkin sekä huomattavasti laajempaa että kielellisesti lahjakkaampaa kuin aikaisemmat yritelmät.

Agricola haki suomen kielen kirjoitusasulle mallia ruotsista, saksasta ja latinasta, ja hänen teksteissään on havaittavissa näistä kielistä lainattuja piirteitä, kuten vierasperäiset lauserakenteet (mm. artikkelin käyttö: ”Se Wsi Testamenti”). Agricola käytti suomen kirjakielestä myöhemmin hävinneitä kirjaimia (b, c, w, x).

Agricolan teksteistä tunnetuin on hänen Abckiriansa etulehdellä oleva runo, josta saa hyvän kuvan hänen kielestään. Teksti on vanhahtavasta kieliasustaan ja horjuvasta oikeinkirjoituksestaan huolimatta yhä nykylukijan ymmärrettävissä:

Oppe nyt wanha / ia noori /

joilla ombi Sydhen toori.

Jumalan keskyt / ia mielen /

iotca taidhat Somen kielen.

Laki / se Sielun hirmutta /

mutt Cristus sen tas lodhutta.

Lue sijs hyue Lapsi teste /

Alcu oppi ilman este.

Nijte muista Elemes aina /

nin Jesus sinun Armons laina.

Mikään halpa harrastus kirjojen omakustantaminen ei tuolloin ollut, mutta lähin kirjapaino sentään löytyi Tukholmasta. Agricola ei toisaalta ollut mikään kovin köyhä mies, hän oli saanut 1538 eliniäkseen taloudelliseksi tuekseen Pyhän Lauritsan prebendan, johon kuului myös asunto Turussa.

Fyrkkaa siis oli omaan käyttöön, vaikka mies käyttikin Ruotsin fyrk-rahasta nimitystä kuusinainen. Esim. vuonna 1552 Agricolalla oli tuloja 150 tynnyriä ruista, 57 tynnyriä ohraa, 19 tynnyriä kauraa, vähän vehnää ja herneitä sekä 84 leiviskää voita.

Silti ahkeran miehen kirjallinen työ jäi kesken rahojen loputtua Turun tuomiokapitulilta, jonka piispaksi Kustaa Vaasa oli hänet 1554 nimittänyt ordinarius-nimikkeellä.

Paavali Juusteenin piispankronikasta löytyy piispanvihkimyksestä kuvaus:

Herran vuonna 1554 ne, jotka vielä olivat jäljellä tuomiokapitulin vanhasta kokoonpanosta, nimittäin dekaani herra Petrus Ragvaldi, pyhän Lauritsan kanunki maisteri Mikael Agricola, Turun kirkkoherra maisteri Knuut sekä Turun koulun rehtori maisteri Paavali Juusten, jonka hallussa tuolloin oli Pappisalttarin prebenda, lähtivät kuuluisan ja lempeän herran kuningas Kustaan käskystä Tukholmaan toukokuun alussa.

Kun kaikista muista asioista oli neuvoteltu, hänen Majesteettinsa kutsui heidät erilleen erääseen paikkaan Gripsholman linnan ulkopuolella olevalle tasangolle ja sanoi, ettei Ruotsin tuomiokirkkojen prelaattien enää ollut tarpeen käydä Rooman kuuriassa saadakseen vahvistuksen piispanvirkaan, koska tämä oikeus oli jo Hänen Majesteetillaan kotona Ruotsissa.

Maineikas herra kuningas näki myös hyväksi, että Suomi jaetaan kahteen hiippakuntaan, nimittäin Turun ja Viipurin, kuten muitakin Ruotsin hiippakuntia oli jaettu samoihin aikoihin. Tämä jako ei kuitenkaan erityisesti miellyttänyt maisteri Mikaelia, jolle tällöin uskottiin Turun hiippakunta.

Tarkkaa päivämäärää tapahtumille ei Juustenin kertomuksessa esitetä. Hän mainitsee suomalaisten seurueen palanneen Turkuun 17.6. Nimittämisen ja vihkimisen päivät on siis sijoitettava muutamaa päivää aiemmin, tutkimuksessa on nimitys sijoitettu noin 12. päiväksi kesäkuuta.

Sekä Agricola että Juusten käsittivät saamansa vihkimyksen piispanvihkimykseksi. Juusten käytti annetusta valasta nimitystä piispanvala (juramentum Episcopale) sekä puhuu Suomen jakamisesta kahteen piispakuntaan (Episcopatus).

Kun Agricola palasi Suomeen ja oli tehnyt ensimmäisen laajan tarkastusmatkansa saaristoseurakuntiin kesällä 1554, hän toimitti Turussa neitsyt Marian syntymäjuhlana 8. päivänä syyskuuta piispanmessun puettuna piispanhiippaan. Tämä oli selvästikin tietoinen osoitus siitä, että hän piti itseään piispana ja tahtoi sen osoittaa muillekin.

Juusten kertoi kronikassaan, että tämä piispanmessun toimittaminen mitra päässä erityisesti suututti kuningas Kustaata. Vanhaan piispanmessuun kuului paitsi mitran käyttö myös piispallisen siunauksen lukeminen kansalle Te Deum hymnin kaikuessa. Agricola käytti johdonmukaisesti itsestään piispa-nimitystä.




Ordinarius
Turussa 9-4-2010
Simo Tuomola

Ruotsin Turku

Turku ei ole ollut koskaan Suomen pääkaupunki, vaikka se on aina ollutkin maan ykköskaupunki ja Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupunki vuosina 1809-1812.

Wikipedia kertoo tällä päivämäärällä 8-4, että:

1812 – Venäjän keisari ja Suomen suuriruhtinas Aleksanteri I julisti Helsingin Suomen pääkaupungiksi.

No totta toinen puoli, jos ajat kirjataan Venäjän aikaan, sillä kun Suomen asiain komitea oli asettunut kannattamaan Helsingin korottamista maan pääkaupungiksi, hyväksyi keisari esityksen 12.3. (24.3.) 1812. Keisarin tätä asiaa koskeva kirjelmä kenraalikuvernöörille on päivätty vastaavasti 27.3. (8.4.) 1812:

Helsingistä pääkaupunki ja uuden asemakaavan vahvistaminen
27.3./8.4.1812.

Senaatin talousosaston akteista KD 172/43 ja 173/44 1812 jotka sisältyvät sidokseen STO Ea 43 fol. 370 ja 373. Kansallisarkisto.

Turun horisontista asioita kuitenkin vielä pitkään jatkossakin katseltiin; kaupungin ruotsalaissiteistä huolimatta ja ruotsiksi:

General-Gouverneur öfver Finland

Herr Baron FABIAN STEINHEIL, General-Gouverneur och En Chef commenderande Arméen i Finland, General-Lieutenant, Riddare af Kejserl. St. Annæ Ordens Första Class, St. Wladimirs Ordens Andra Class med Stora Korset, St. Georgs Ordens Tredje Class, samt af Kongl. Preussiska Röda Örns Orden.

Hos Hans Keijserl. Maj:t föredragande af Finska Regerings-Ärender.

Herr MICHAEL SPERANSKY, Geheime-Råd, Riks-Secreterare, Ministre Adjoint för Justitiæ Ärenderne, Directeur uti den Allernådigst tillförordnade Lag-Commissionen. Åbo Academie Cantzler, Riddare af Kejserl. St. Annæ Ordens Första Class, St. Wladimirs Ordens Andra Class med Stora Korset, St. Johannis af Jerusalem och Kongl. Preussiska Röda Örns Orden.

Kun keisari 1.11.1810 antoi käskyn asettaa rakennuskomitea hoitamaan Helsingin kaupungin jälleenrakentamista, sai Uudenmaan ja Hämeen läänin maaherra Gustaf Fredrik Stjernvall uutta tuulta purjeisiin hankkeelleen nostaa Helsingin statusta ruotsalaishenkisen Turun kustannuksella. Vaikutusvaltaiseksi tuekseen hän sai hankkeelleen Pietarista Kustaa Mauri Armfeltin, joka ei ollut mikään suuri Turun ystävä.

Hänen mielestään:

"Turku on tyytymättömyyden ja kateuden tyyssija, kurja kylä, jossa ilmapiiri on saastunut ja jossa vallitsee maailman huonoin yhteishenki."

"Turussa asuu leväperäisiä virkamiehiä, laiskoja professoreja, juutalaismielisiä kauppiaita ja häijyjä akkoja. Turku on luola ja hökkelikylä, joka on sytytettävä ja poltettava poroksi"

Turkuun mieltynyt Suomen kenraalikuvernööri, paroni Fabian Steinheil yritti viivyttää hankkeen etenemistä, mutta joutui hänkin lopulta taipumaan pietarilaissuuntauksen edessä. Toisaalta muutos toteutui aluksi vain paperilla ja tärkeimmät virastot majoittuivat Helsinkiin vuosina 1819-1821. Ja Akatemia ja lääkintöhallitus vasta Turun palon jälkeen 1828. Väestöllisesti Helsinki tavoitti Turun väkiluvun 1840-luvulla.




Turun ystävä Фаддей Фёдорович Штейнгель, "Ukko" Steinheil toimi Suomen kenraalikuvernöörinä 1810-1824, lukuunottamatta Gustaf Mauritz Armfeltin aikaa 1813-1814.


Vielä tuoreeltaan saivat turkulaiset vittuilla pääkaupunkipäätöksestä keisarille, kun tämä tuli 24.8.1812 Turkuun tapaamaan Ruotsin kruununperillistä Kaarle Juhanaa, joka saapui tänne seuruineen 27.8. juhlittuna sankarina kuin maan isä ikään. Että semmosta väkeä turkulaiset.


Hyvä me
Suomen Turussa 8-4-2010
Simo Tuomola

Juvan kartano

katsellaanpas hieman tarkemmin Armfeltin synnyinkartanon vaiheita:

Juvan Kartano

• ETUSIVU
• JUVAN KARTANO
• JUHLAT
• YRITYKSILLE
• MAJOITUS
• SAVUSAUNA
• OTA YHTEYTTÄ
• KUVAGALLERIA

Ajankohtaista
Kartanon Menut
Äitienpäivä 2010

Juvan Kartano - historiaa vuodesta 1464

Jälkimaailmalle säilyneissä asiakirjoissa Juva mainitaan ensikerran 1464. Juva oli aluksi kylä muiden Tarvasjoen kylien joukossa, mutta yhdeksi jakamattomaksi herraskartanoksi Juva muodostui viimeistään vuoteen 1540 mennessä, jolloin kartanon omisti Jaakko Olavinpoika Spåre. Hänen kanssaan Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa teki 25.2.1556 maanvaihtokaupan Juvasta ja Liedon Moisiosta.

Saatuaan Juvan kartanon vesiputouksineen tällä tavoin haltuunsa kuningas Kustaa Vaasa teki siitä yhden niistä monista kuninkaankartanoistaan, joiden määrä oli yhtaikaa palvella, sekä keskitetyn paikallishallinnon keskuksina, että takapajuisen Suomen maataloudellisina mallitiloina. Kuningas Kustaa Vaasa vieraili vastavalmistuneessa Juvan kartanossa kesällä 1558.

PRINKKALAN HERROJEN KARTANONA

Ruotsin kuninkaat Eerik XIV ja Juhana III luopuivat isänsä hallinto- ja mallitilakokeilusta ja suurin osa entisistä kuninkaankartanoista läänitettiin ansioituneille yksityishenkilöille. Niinpä 29.6.1568 Juhana III antoi Juvan Ruotsin laivaston laivapäällikölle Hannu Eerikinpojalle. Hän oli äitinsä puolelta Fleming-sukua ja oli 1563 noussut kuninkaan alitallimestariksi. Hän oli 1566 rakentanut äitinsä perintötalon Kakskerran Brinkhallin asuinkartanokseen ja omisti myös Turun Isontorin Prinkkalan talon. Hänet korotettiin aatelissäätyyn 1576 ja hän oli mm. Viipurin ja monien Viron linnojen päällikkö tullen 1591 Turun linnanpäälliköksi.

Ollessaan Turun linnanpäällikkönä hän 1597 joutui "maanpetturina" Ruotsin valtionhoitajan, Kaarle-herttuan, vangiksi ja menetti valtiolle omaisuutensa, sen mukana Juvan kartanon. Armahduksen jälkeen 1602 hän sai sen kuitenkin takaisin. Nuijasodan päätöstaistelun aikana Hannu Eerikinpoika siis oli vankilassa, mutta hänen poikansa, Juvan seuraavat omistajat Svante ja Krister Hannunpoika, olivat kuningas Sigismundin, Suomen käskynhaltijan ja poikien enon, Arvid Stålarmin joukoissa. Paettuaan Liivinmaalle he kuitenkin kotimaahan palattuaan vannoivat uskollisuuden valan Kaarle IX:lle 1602. Hannu Eerikinpoika kuoli 1608 ja haudattiin sukuhautaan Turun tuomiokirkon Pyhän Johanneksen kuoriin.

Isän vielä eläessä 1604 Juva oli siirtynyt Svante Hannunpojalle. Hänen jälkeensä läänitettiin Juva Krister Hannunpojalle 1611. Krister Hannunpojan kuoltua kartano joutui hänen leskelleen Birgitta Kruusille, mutta hänkin kuoli jo 1618 ja kartanon peri Hannunpoikien sisar Kristiina, joka oli naimisissa ruotsalaisen Svenstorpin herran Pentti Birgerinpojan kanssa.

KREIVINAIKAAN JUVAN KARTANOSSA

Pentti Birgerinpoika ja Kristiina Hannuntytär myivät Juvan kartanon 6.5.1639 tehdyllä kauppakirjalla Suomen kenraalikuvernööri, kreivi Pietari Brahelle.
Kreivi Brahe omisti Juvan kartanon aina 1680 sattuneeseen kuolemaansa asti.
Pietari Brahen aikana perustettiin Turun Yliopisto 1640 ja suomenkielinen Raamattu ilmestyi 1642. Tultuaan toiseksi kaudeksi kenraalikuvernööriksi 1648 hänen rakastettu puolisonsa Kristiina Stenbock kuoli kesällä 1650. Saatettuaan vaimonsa hautaan Ruotsiin Pietari Brahe palasi tammikuussa 1651 Suomeen viideksi kuukaudeksi. Tuolloin keväällä 1651 hän oli Juvalla pidemmänkin aikaa ja luultavasti silloin lahjoitti Marttilan kirkkoon tuon ensimmäisen suomenkielisen Raamatun.

Ruotsista käsin Brahe hoiti kiinteästi Suomen asioita ja varmasti myös Juvan kartanon hoitoa. Kartanonläänin voutina toimi vuodesta 1652 Sven Maununpoika Juvallenius. Kaarle X Kustaan tultua kuninkaaksi Juvan kartanolääni peruutettiin Brahelta kruunulle, mutta kreiville jäi hänen ostamansa kartano.

Kreivi Brahen kuoltua Juva oli hänen perillistensä hallussa, kunnes kartano ns. isossa reduktiossa peruutettiin kruunulle 1683. Kahta vuotta myöhemmin kartanosta tehtiin sotilasvirkatalo, Turun ja Porin läänin ratsuväkirykmentin Maskun komppanian ratsumestarin puustelli.

JUVA SOTILASVIRKATALONA

Juvan kartanosta tuli tärkeä sotilasvirkatalo, jossa asui lähinnä Kuninkaallisen Henkirakuunarykmentin Maskun komppanian päällikkö.
Ensimmäinen virkatalon haltija oli ratsumestari Henrik Schauman vuosina 1685–1703. Hän johti komppaniaa Suuressa Pohjan sodassa 1700–1703 Liivinmaalla yleten majuriksi 1701 ja everstiluutnantiksi 1703, jolloin hänestä tuli rykmentin komentaja apulainen.

Juvan seuraava haltija oli ratsumestari Fredrik Armfelt. Hän johti komppaniaa 1703–1719 ensin Puolassa, Venäjällä ja Liivinmaalla, jonne Armfeltin komppania oli vetäytynyt Venäjältä Pultava tappion jälkeen. Suomeen palannut komppania taisteli täällä venäläisiä vastaan, kunnes sen oli vetäydyttävä Ruotsiin. Seuraavaksi Armfelt vei komppaniansa vielä kohtalokkaaseen Norjan sotaan tuoden sen kuningas Kaarle XII kaatumisen jälkeen Ruotsiin. Nyt hän pyysi eron virastaan.

Armfeltin seuraaja komppanian päällikkönä ratsumestari Mårten Thessleff toi Maskun komppanian Isovihan päätyttyä kotimaahan. Hänelle oli Juva määrätty virkataloksi 1719, mutta jo 1720 Juva muutettiin saman komppanian kapteenin virkataloksi, jona Juva oli Ruotsin vallan loppuun asti. Tuona aikana Juvalla oli 12 virkatalon haltijaa.

Juvan virkatalon haltijaksi tuli 1754 majuri Magnus Wilhelm Armfelt. Lähes heti 1756 hänen tultua Juvan päärakennus paloi ja se rakennettiin uudelleen. Siinä vielä nykyisin kunnossa olevassa talossa syntyi 1.4.1757 Kustaa Mauri Armfelt. Kustaa Maurin kerrotaan perineen esi-isiensä komeuden ja kauneuden, niin että jo hänen pelkkä ulkomuotonsa hurmasi ihmiset. Itse hän kertoo nelivuotiaana nähneensä Juvalla unen, jossa haltiatar lupasi hänelle onnea sekä täyttää kolme hänen toivomustaan. Epäröimättä poika ilmaisi toivovansa kaikkien niiden rakkautta, jotka hän halusi voittaa puolelleen, tahtovansa tulla sotilaaksi ja voittaa venäläiset sekä saavuttaa suuren hallitsijan suosion. Kaikki nuo kunnianhimoiset toivomukset täyttyivät: ensimmäinen koko elämän aikana. toinen kun hän oli päällikkönä sodassa venäläisiä vastaan ja Värälän rauhanneuvottelijana ja kolmas jo 1780, kun hän ulkomaanmatkalla voitti kuningas Kustaa III elinikäisen suosion.

Kustaa Mauri Armfeltin vaiherikas elämä Ruotsin hovin tärkeimpänä miehenä koko Kustaa III valtakauden ajan, lähettiläänä eripuolilla Eurooppaa, maanpakolaisuus ja vaino vuodet kuninkaan kuoltua, paluu Ruotsiin ja palvelut maalle, sekä Venäjän valloitettua Suomen nousu Suomen asiainhoitajaksi, kenraalikuvernööriksi Venäjän hovissa, ovat loistavinta henkilöhistoriaa Suomessa. Hänen pojastaan Alexander Armfeltistä tuli aikoinaan ministerivaltiosihteeri 1842–76 toisen kuuluisan Tarvasjoen pojan Robert Henrik Rehbinderin jälkeen. Hänen ehdotuksestaan Aleksanteri II hyväksyi mm. Suomen rahakannan uudistuksen ja v:n 1863 valtiopäivien koollekutsun.

Juvaa hallitsi 1782–1785 kapteeni Reinhold Johan Rehbinder ja hänen perheensä mukana, tullessa 5-vuotias, Robert Henrik-poika. Hänestä kasvoi, ensiksi Turussa ja Tukholmassa lakimieheksi valmistuttuaan Turun hovioikeuden asessori. Ollessaan Turun Hovioikeuden edustajana Pietarissa Aleksanteri II mieltyi häneen ja määräsi valtiosihteeriksi Suomen asioita hoitamaan.

JUVAN VIIMEISET VUOSISADAT

Sen jälkeen kun Suomen ruotujakoiset rykmentit oli 1810 hajotettu, Juvan kapteeninpuustelli oli maamme muiden sotilasvirkatalojen tavoin vuokrattuna milloin millekin yksityishenkilölle, Myös myllyt olivat vuokralla ja kaikki kolme myllyä toimivat lähes koko 1800-luvun.

Pitkään Juvaa vuokrasi Paimiossa syntynyt Matti Jaakonpoika, joka tuli Juvalle 1831 ja vuokrasi 1865 asti.
Juva sai 1867 eturivin maanviljelijän vuokraajaksi, kun Kiskossa syntynyt Karl Robert Lindström tuli kartanoon. Hänen vaimonsa Matilda os. Bruce oli Tanskassa oppinsa saanut meijerikkö. Heillä oli kaksi poikaa Karl, josta myöhemmin tuli Ypäjän asemapäällikkö ja Werner Sakeus, joka jatkoi isän ammattia Juvan vuokraajana. W.Z. Lindström-Juvakosken aikana Lounais-Suomen Sähkö vuokrasi valtiolta Juvan kosken ja rakensi siihen 1915 maakunnan ensimmäisen sähkövoimalaitoksen. W.Z. Juvankoski oli ostanut 1934 kartanon omaksi. Hän kuoli keväällä 1940. Helmi Juvakosken kuoltua perikunta myi kartanon, pellot ja metsät eri omistajille.
Kartanon päärakennuksen piharakennuksineen osti johtaja Aimo Laukka. Hän myös kunnosti kartanon rakennuksia ja ympäristöä. Nykyisin kartanon omistaa hänen tyttärensä Päivi Kankaanpää yhdessä miehensä Sakarin kanssa.

Historiastaan rikas kartano on edelleen Tarvasjoen tärkeimpiä matkailukohteita.

Tarvasjoki Go Go

Eilen 31-3 jos jumala soi, oli meidän jalkaväenkenraalimme, kreivi Gustaf Mauritz Armfeltin syntymäpäivä. Mies oli putkahtanut ilmoille Tarvasjoella 31.3.1757.

Samassa paikassa, jossa allekirjoittanut on "syntynyt" pari sataa vuotta myöhemmin -49 ja siellä myös Venomin lämppärinä Euroopassa kierrellyt Metallica soitti ensimmäisen Suomen keikkansa Tarvashovissa 14.12.1984. Piti soittaa Tankin kakkosbändinä, mut Tank perus. Micke sai rumpupalikat ja nimmarit farkkutakkiinsa.





Turun läänin maaherran poika Mauritz sen sijaan opiskeli aikansa Turun Akatemiassa, mutta karkasi sitten Tukholmaan yltäen aina kuningas Kustaa III:n neuvonantajien ja kulttuurivaikuttajien piiriin saakka. Kuninkaan kuoltua Armfelt toimi hänen alaikäisen poikansa holhoojana ja Tukholman ylikuvernöörinä.

Myöhemmin hän veljeili Venäjän Katariina II kanssa ja Tukholmassa hänet tuomittiin kuolemaan petturina. Aikanaan miehen kunnia palautettiin ja hän palasi Venäjän miehittämään Suomeen, toimien mm. Suomen kenraalikuvernöörinä ja Turun Akatemian kanslerina.

Mies kuoli 1814 ja haudattiin Halikon kirkkoon.

Sittemmin kansalliseksi herättäjäksi nimitetyn Adolf Iwar Arwidssonin suuhun laitettu lentävä lause ”Ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia” ("Svenskar äro vi inte längre, ryssar vilja vi inte bli, låt oss alltså bli finnar"), oli jo Armfeltin piirin johtolauseena.

Turussa Armfelt ei ollut niitä pidetyimpiä ihmisiä. Hänen mielestään:

"Turku on tyytymättömyyden ja kateuden tyyssija, kurja kylä, jossa ilmapiiri on saastunut ja jossa vallitsee maailman huonoin yhteishenki."

"Turussa asuu leväperäisiä virkamiehiä, laiskoja professoreja, juutalaismielisiä kauppiaita ja häijyjä akkoja. Turku on luola ja hökkelikylä, joka on sytytettävä ja poltettava poroksi"

Kun Turku sitten 4-9-1827 paloi, oli täällä iloista opiskelijaelämää eläneellä Armfeltin pojalla Alexander Armfeltillä vähän hankalat olot. Isää voitiin syyttää Turun syrjimisestä, mutta oli Armfelt jotain saanut aikaankin; hänen aloitteestaan tänne oli perustettu Kliininen instituutti. Ja Alexander itse asteli eteenpäin isänsä viitoittamaa tietä aina Pietariin Suomen asioiden esittelijäksi, vaikuttaen mm. Suomen markan käyttöönottoon. Sataikko, omena ja suomo olivat markka-sanan vaihtoehtoja tuolloin.

Kreivillisesti
Turussa 1-4-2010
Simo Tuomola