Pähkinäsaaresta Stolbovaan OSA I
Suomen itärajan kehitys on yksi hämärimmistä prosesseista isänmaamme historiassa. Se pitää sisällään mytologiaa, poliittisia tavoitteita ja suoranaista valehtelemista, niin todellisuudessa kuin historiankirjoituksessakin. Kerratkaamme siis itärajan kehitys lyhyehkösti.
Ensinnäkin on pidettävä mielessä että se, mitä kutsutaan Suomen itärajaksi, on tietysti tosiasiassa Ruotsin, Sveariken, Sverigen, itäraja, aina vuoteen 1809, syyskuun 17. solmittuun Haminan rauhaan asti. Sen jälkeen Suomen itärajan ”paikan” sai Ruotsin ja Venäjän välinen, Suomen kannalta katsottuna Suomen, länsiraja.
Mutta entä se Suomen itäraja ja sen kehitys? Alkujaan Suomi, siis se varsinainen Suomi, nykyinen Varsinais-Suomi, oli Sveariken ”perustajajäsen”, joka oli valtakunnan itäinen maakunta jo roomalaisen Publius Cornelius Tacituksen noin 78 j.Kr. kirjoittaman kuvauksen mukaan. Tämä teos sai myöhemmin nimen ”Germania” – alkuaan ei antiikin teoksilla ylipäätään ollut varsinaisia nimiä. ”Alkujaan” siis Suomi kuului Ruotsiin jo esikristillisellä ajalla, ja itäraja kulki hämäläisiä vastaan. Kaupallisista syistä Varsinais-Suomen jakoi nk. hämäläiskiila, joka ulottui Aurajokea pitkin Turkuun saakka. Siksi Turussa on edelleen ”Samppalinnanmäki” ja ”Vartiovuorenmäki”, kaksi tärkeää rajapistettä.
Hämeen liittymisestä Ruotsin valtioon pitkänä prosessina joskus toiste enemmän. Suomen itärajasta kuitenkin lisää: Ensimmäisenä asiaa tutki tiettävästi Jalmari Jaakkola. Tämä esitys, jonka mukaan varhaisin itäraja alkoi (tai päättyi) Kymijoen suistosaaresta, oli pitkään hyväksytty käsitys. Kyösti Julun ”Suomen itärajan synty” (1987) pyrki esittämään uuden tulkinnan rajan kehittymisestä. Siinä Jaakkolan esitys huomioitiin yhtenä mahdollisuutena, mutta sen ongelma oli, että se oli koottu useasta asiakirjasta pyrkien johdonmukaisuuteen, mutta noista asiakirjoista, jotka tosiaan olivat rajakirjoja, ei ilmene, _minkä_ rajoista oli kyse – valtakunnanrajoista, verotusrajoista, maakuntarajoista tai jostain muusta.
Ensimmäisenä varsinaisena Ruotsin itärajan rajakirjana esitetään perinteisesti ”Pähkinäsaaren rauhan” asiakirja. Tuo asiakirja vaatii kuitenkin tarkempaa tarkastelua. Ensiksikin se on alkujaan yksipuolinen, Novgorodin sotavoimien ylipäällikön (ei siis maan hallitsijan, Novgorod oli demokratia) laatima yksipuolinen(!) julistus, jonka alkuperäiskappaletta ei ole säilynyt. Sen kirjoittamisen motiivi ei ollut suinkaan oletetun Ruotsin ja Novgorodin välisen konfliktin lopettaminen, vaan, niin kuin asiakirjoista ilmenee, merirosvouksen lopettaminen Suomenlahdella. Kyseessä oli siis toimivaltaraja tässä yhteisoperaatiossa, jonka primus motor olivat gotlantilaiset hansakauppiaat Visbystä, oman aikansa Molotov-Ribbentrop-sopimus, ei valtakunnanraja. Tämä näkyy parhaiten itse julistuksen rajaluettelossa: Sopimuksen rajapaikat on merkitty tarkasti Rajajoelta/Siestarjoelta/Sisarusjoelta Varkauden eteläpuolelle Siitinselälle, ehkä siellä sijaitsevaan ”Siitinsaareen” (nykyisiin Soitinsaari).
de mari in ampnem (suisto) Seestær, [de Sestær] in mosan et in medio mosa (suo) est mons, deinde in ampnem Zay, de Zay in Solsten, de Solsten in Rodhahæl, de Rodæhal in Lambotræske, de Lambo træske in mosan Pæki, de mosan Pæki in Kangasjærffui, de Kangasjærffui in Pwronarffui, de Pwronarffui in Arcthojarffui, de Arcthojærffui in Torsajærffui, de Torsajærffui in Sarkelaxi, de Særkilaxi in Samusalom, de Samusala in Sithi, deinde…
Tämän jälkeen rajapaikat jatkuvat epämääräisemmin, Siitistä ”mereen” on mainittu vain kolme maastokohtaa.
Hyvä paralleeli tähän löytyy esimerkiksi Eerik Flemingin rajakirjasta, joka käsittelee varsinaissuomalaisten kuntien rajoja. Kun yhteinen raja päättyy, jatko esitetään kuin P:n julistuksessa tyyppiä ”ja siitä sitten sinne, sinne ja mereen”. Siitin pohjoispuolella kyseessä ei siis ole enää Novgorodin ja Svean sopima intressipiiriraja, vaan jonkin muun raja-alue.
Tässä rajapaikat ovat latinakielisestä versiosta, ruotsin- ja venäjänkielisissä säilyneissä kappaleissa ne ovat suunnilleen samat, ja esitystapa sama. Alkuperäistä kappaletta ei ole tiettävästi säilynyt, se saattaa olla Moskovassa, mutta kukaan ei tiedä, missä siellä. Eri versioiden alkuosa on sama, mutta kaikki Siitin jälkeen enemmän tai vähemmän väärennöksiä, joita on käytetty perustelemaan rajansiirtoja rauhanneuvotteluissa.
Pähkinäsaaren neuvottelujen seurauksena syntyneen rauhanajan merkitys oli koko Itämeren alueelle suuri. Se toisaalta turvasi Suomenlahdella käydyn kaupan, mikä oli tietysti ”yleisen edun mukaista”, mutta toisaalta takasi Tanskalle mahdollisuuden vahvistaa asemaansa idänkaupan toimijana. Tanskan ja Lyypekin välinen kilpailu sai rauhanomaisempia muotoja.
Pähkinäsaaren tapaamisen jälkeen itäraja rauhoittui pitkäksi ajaksi, Suomen suurimmaksi ongelmaksi nousi Tanskan imperialismi ja sen haaveet Itämeren kattavasta suurvallasta. Tanskalaiset olivat tunkeutuneet Suomeen jo aiemmin, ja suunniteltu Kalmarin unionin nimellä tunnettu personaaliunioni, joka tosin ei koskaan toteutunut, johti jatkuviin aseellisiin konflikteihin. Tilanne muuttui täysin, kun Moskovan ruhtinaskunnan kasvava voima johti pyrkimykseen kauppateiden haltuunotosta. Tavoitteena Luoteis-Venäjällä oli Novgorodin tasavallan haltuunotto ja alueen saattaminen Moskovan veronalaisuuteen. Novgorod vallattiin pitkällisissä sodissa 1471 – 1478, jonka jälkeen rauha itärajallakin vähitellen murtui. Syynä oli jälleen Tanska.
Tanska pyrki kaikin keinoin saamaan haltuunsa Ruotsin, Svean, runsaine resursseineen. Koska Svean asukkaat eivät, monestakaan syystä, olleet innostuneet alistumisesta tanskalaisaatelin komentoon, Tanska liittoutui Moskovan kanssa ja ryhtyi sen kanssa yhteiseen sotaan Ruotsin nujertamiseksi. Moskovalle asia ei ollut tärkeä muuten kuin kaupallisista syistä, Novgorodhan oli jo otettu haltuun, ja kauppareitin verotus taattu. Moskova loi sodan aloittamiselle erinäisiä tekosyitä: Ruotsin puolen asutuksen leviäminen Pähkinäsaaressa määritellyn rajan yli (mikä oli puppua, eikä ollut missään vaiheessa tullut Novgorodilaisten mieleen), Olavinlinnan rakentaminen (aloitettu 1475, jolloin Novgorodin tuhoaminen oli jo menossa) rajalinjan ”väärälle puolelle” (mikä sekään ei ollut haitannut Novgorodia, koska se ei ollut Novgorodin aluetta, vaan tuota Siitin rajapaikan pohjoispuolista ”muuta” aluetta) ja vanha riita Oulun linnasta, jota Ruotsi oli vaatinut purettavaksi, koska Novgorod oli rakentanut sen Ruotsin intressialueelle, ja Novgorod vaati purettavaksi, koska Ruotsi oli rakentanut sen Novgorodin intressialueelle (kumpikaan ei siis väittänyt linnaa omakseen, joten se kuului jollekin kolmannelle osapuolelle).
Tämä Vanha viha -nimellä tunnettu sotajakso, 1495 – 1497, päätyi Moskovan joukkojen tappioon ja rajan vahvistamiseen ennalleen. Tähän jaksoon liittyvät Viipurin Pamaus ja Pietari Kylliäisen johtama menestyksekäs Olavinlinnan puolustus sekä tuo ”kolmannen osapuolen” tekemä hävitysretki Hämeeseen, vanhojen kalavelkojen maksamiseksi.
Jussi Savela
Kuningas Håkan Magnussonin (Maununpojan) kirje Suomen asukkaille 1362
Me Håkan, Jumalan armosta Ruotsin ja Norjan kuningas, teemme tiettäväksi tällä
kirjeellä, että
Ja koska Itämaa on yksi hiippakunta ja yksi laamannikunta ja vanhempamme ovat
havainneet sen uskolliseksi ja rakastavaksi, silloin on kohtuullista, että he pääsevät
siihen kunniaan ja rakkauteen kuin muutkin hiippakunnat ja laamannikunnat vanhastaan
ovat Ruotsissa, niin että joka kerta, kun kuningasta pitää valittaman, silloin pitää
laamannin tulla kerallaan kaiken Itämaan rahvaan nimissä pappeja ja kaksitoista miestä
rahvaasta ja kuningaskunnasta. Jos kuitenkin on talviaika tai sää aiheuttaa, että laamanni
pappien ja rahvaan kera ei ennätä kuninkaanvaaliin ajoissa, kun Jumala tahtoo, että se
[=matka] tapahtuu toiseen aikaan, silloin älköön kuninkaanvaalia estettäkö viivästyksen
takia, vaan laamanni tehköön silloin, kun hän ensi kertaa saapuu kuninkaisiin, niin kuten
hän olisi tehnyt, jos hän olisi saapunut oikeaan aikaan.
- - -
Tehty ja annettu Upsalassa Herran Vuonna 1362, Autuaan Sigfridin päivänä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti