Sobria dubitatio

Oi miksei soinut taivaan varoitus, jok' Ilmestyksen näkijälle kaikui, kun Lohikäärme, kahdesti jo lyöty, syöks maahan hävittääkseen ihmissuvun.

Noin alkaa John Miltonin kuuluisa eeppinen runoelma Paradise Lost, Kadotettu paratiisi, vuodelta 1667. Riimittömin säkein Milton tilittää siinä kristillistä näkemystä ihmisen alkuperästä ja Aatamin ja Eevan karkoituksesta Eedenin puutarhasta.

Tässä tarinassa palaamme siis aikansa tunnetuimpaan turkulaisrunoilijaan Frans Michael Franzéniin ja hänen läpimurtorunoonsa vuodelta 1793; Människans anlete, Ihmisen kasvot, joka alkaa Milton-sitaatilla:

The human face divine.
MILTON

Redan hann sin purpurslöja
över cederskogen höja
tidens sjätte dag.
Guldbevingad över bäcken
fjäriln flög till rosenhäcken,
kysste dess behag.


Pärlan sken i vattnets spegel;
vita glänste svanens segel
i ett skuggrikt sund;
vinet glödde rött i druvan;
öm och menlös lekte duvan
uti Edens lund.


Frans Mikael Franzén (9.2.1772-14.8.1847) oli aikansa ihmelapsi, joka aloitti opintonsa Turussa 1785 ja promovoitiin filosofian maisteriksi 1789. Hän oli kantilainen kirkonmies, joka vastusti valistuksen materialismia. Tuotannollaan hän edelsi uusromantiikkaa.

Ensimmäiset opiskeluvuotensa Turussa Franzén asusti Porthanin kotona ja sai myös vaikutteita aikansa fennofiilin näkemyksistä, joihin oleellisena kuului kriittinen "sobria dubitatio", järkevä epäily. Henrik Gabriel ei oikein pitänyt edeltäjiensä goottilaisesta historiankirjoituksesta, jossa ei juuri lähdekritiikille ollut sijaa.

Höh, mikä ihmeen lähdekritiikki. Minulle 4/9 1827 oli Paratiisista karkoitus; vaan saivat mennä.





Jälkiparatiisissa
Turussa 6-2-2010
Simo Tuomola

Matka Turusta

Jep jep, tänään liputetaan Suomen kansallisrunoilija Johan Ludvig Runebergin syntymän 5.2.1804 kunniaksi. No sopiihan se, vaikka mies kirjoittikin koko tuotantonsa ruotsiksi. Runebergin ensimmäinen julkaistu runo oli Åbo Tidningar -lehdessä 1826 ilmestynyt Till solen, Auringolle. Kun Turku sitten kärähti 1827 luikki Runebergkin täältä Nervanderin, Snellmanin, Lönnrotin ja monen muun tavoin pakoon Helsinkiin.

Kai herran tekstit pitäisi lukeakin sitten alkuperäisessä muodossaan, tyyliin;

Färd från Åbo

Ren öppnar mot oss
fjärden en vidgad famn.
På afstånd ser jag
stranden af Runsala,
Der mellan segelgamla ekar
Nymferna vårda Choraei källa.

Frid med din aska,
skald från mitt fosterland!
Som jag, du ofta vaggat
På Auras våg,
och ofta längtat åter
Hän till din dal
och dess gröna vakter.

Mitenkäs tuon suomentelisi:

Matka Turusta

Jo meitä vastaan
veen syli aukeaa.
Jo kaukaa nään nuo
Ruissalon rantamat,
sen muinaistammistossa
nymfit vaalivat
Choreaun lähteen rauhaa.

Tomulles rauha,
laulaja Synnyinmaan!
Kuin minä, keinuit aalloilla
Auran myös,
ja usein kaipasit kai silloin
laaksosi vartion vehmaan suojaan.


Jep jep, Choreauksen lähdehän se sieltä Ruissalosta löytyy.

Runoilija Michael Choraeus kirjoitti Åbo Tidningar -lehdessä 12.8.1799 seuraavasti: "Ruissalo on saari, puoli peninkulmaa Turusta, missä kaikki, mikä luonnossa on ihanaa ja lumoavaa, näyttää kohdanneen yhdessä pisteessä. Suuret ja mahtavat tammilehdot herättävät synkän ja juhlallisen tunnelman. Näyttää siltä, ikäänkuin luonto olisi huvitellut luonnostelemalla suunnitelmia useihin englantilaisiin puutarhoihin, joita hän ei ole nähnyt hyväksi saattaa loppuun. Jos joku joka rakastaa kaikkea kaunista matkustelee etsimässä maalauksellisia paikkakuntia isänmaassani ja haluaa kunnioittaa käynnillään myös Suomea, ei hänen pidä unohtaa tätä paikkaa."

Michael Choraeus (1774-1806) oli runoilija H. G. Porthanin ja F. M. Franzénin kauden Turussa, nuorena kuollut juhlarunojen kirjoittaja, satiirikko ja lyyrikko, joka kirjoitti luonnonkuvauksia, elegioita, yksinkertaista laulurunoutta sekä joukon virsiä. Choraeus oli myös Turun akatemian kaunopuheisuuden dosentti ja vuodesta 1802 teologian apulainen Karlbergin sota-akatemiassa Tukholmassa. Runoilijana hän oli Franzénin vaikutuspiirissä sekä runomuodoissaan että aihevalinnoissaan.

9.2.1772 syntynyt Franz Mikael Franzén oli puolestaan aikansa suosituin suomalainen runoilija 1790-luvulla. Hänen John Miltonilta vaikutteita ottanut runoelmansa Människans anlete on miehen parhaimmistoa. Ja naimisiinkin mies päätyi lopulta Michael Choraeuksen lesken kanssa, runous yhdistää you know.

Suuntautuminen pappis- ja pappilamaailmaan oli yhteydessä Franzénin 1799 solmimaan avioliittoon kokkolalaisen kauppiaantyttären Margaretha Elisabeth Roosin kanssa; vaimo kuoli jo 1806 ja jätti kolme pientä lasta. Seuraavana vuonna Franzén meni naimisiin tehtailijantyttären ja runoilija (->) Michael Choraeuksen lesken, tukholmalaissyntyisen Sofi Westerin kanssa. Vaimolle avioliitto oli jo kolmas. Avioparille syntyi yhteisiä lapsia peräti seitsemän, joista kolmas poika Nils Choraeus sai toiseksi nimekseen äitinsä toisen puolison sukunimen.

Mutta palataan vielä Runebergiin:

Kouluaikana Runeberg luki ennen kaikkea Choraeuksen runoja ja osasi useita Franzénin lauluja. Hän oli ihastunut Carl Mikael Bellmanin runouteen ja osasi kaikki Fredmanin epistolat ja useita Fredmanin lauluja ulkoa.


Eli summa summarum: pitäkööt Runeberg päivänsä, mutta samalla se lippu siinä liehuu muutaman muunkin suomalaisen ja turkulaisen runoliikkeen kansallisrunoilijan kunniaksi.

Ja ettei ruotsin suomentelu liian helpoksi mene, palataan hetkeksi vielä Eerikinkronikan pariin, alkukielenä klassinen muinaisruotsi:

erik konunger var nokot swa læsper wid
haltan thz war ok hans sidh
Han storkte gerna skæll ok ræth
ok ælskade gerna sin eghin ææt
han hiolt hwsæra ok ædela sidh
ok bondom gaff han godhan friid
A alwora kunne han sik wel forsta
mz torney kunne han ey mykit vmg

Eli että Erik-kuninkaalla oli ruumiillisia vajavaisuuksia ja hän oli vakavamielinen, alamaisilleen hän kuitenkin oli hyvä kuningas, vai kuinkas se nyt olikaan. Ja kenelles se Runeberg-palkinto kuuluukaan; Kari Hotakaiselle vai. Sellainen on Ihmisen osa.

Runoillen
Turussa 5-2-2010
Simo Tuomola

Oravannahkoja

Suomen kielen sana raha on merkinnyt alun perin vaihdon välineenä turkista, lähinnä oravannahkaa. Maksumetalleilla kauppaa käytiin täällä kuitenkin jo rautakaudella ja vanhimmat rahalöydöt Suomessa ovat peräisin roomalaiselta rautakaudelta sekä 400-luvulta, jolloin täällä esiintyi mm. varhaisbysanttilaisia soliduksia, kultaisia ja hopeisia kolikoita.

Enimmät esihistorialliset rahalöydöt Suomessa ovat kuitenkin viikinkinki- ja ristiretkien ajalta ja viikingeiltä ovat peräisin myös suomen kielen sanat "rikkoa rahaa" ja "pankki". Sopiva raha piti murtaa isommasta laatasta ja pankki taas oli alunperin viikinkiveneen penkki, jonne soturi saaliinsa reissulla säilöi.

Ensimmäisiä kertoja Suomessa lyötiin kolikkoja jo rautakaudella ulkolaisten rahojen kopioina. Pian veroja keräävä kuningas kuitenkin keksi, että verot on kätevämpi maksaa rahalla kuin luonteistuotteilla ja kolikoiden tekoon tarvittiin oikea rahapaja, jollainen piti perustettaman Turun linnan suojiin.

Historia kertoo:

Turussa toimi rahapaja 1400- ja 1500-luvulla. Perustamisvuotta ei tiedetä, mutta todennäköisimpänä ajankohtana on pidetty noin vuotta 1410. Syynä rahapajan perustamiselle oli se, että unionihallitus pyrki keräämään verot rahana luonnontuotteiden sijaan. Turussa lyöttivät rahaa muun muassa Eerik Pommerilainen, Kristoffer Baijerilainen, Kaarle Knuutinpoika, Sten Sture vanhempi ja Kustaa Vaasa.

Turussa valmistettiin penninkejä eli ns. aboja sekä aurtuoita ja markkoja. Rahapajan toiminta ei ollut yhtämittaista ja sen toiminta loppui vuonna 1558. Tämän jälkeen raha tuotiin Ruotsista ja kesti kolme vuosisataa, ennen kuin sitä jälleen alettiin lyödä Suomessa.

Eerik pommerilaisen (1396-1439) aikana Turussa lyötyjä hopearahoja. Vasemmalla aurtua, keskellä sekä oikealla neljän ja kuuden penningin arvoinen abo, jota pidetään ensimmäisenä Turussa lyötynä rahatyyppinä. Abo vastasi Etelä-Suomessa yleisesti käytettyä Liivinmaan rahaa (artig). Kyllä, kyllä. Ensimmäinen maininta Turun markasta kirjataan vuonna 1409. Hopeinen markka on 8 äyriä, äyri 3 äyrityistä ja äyrityinen 8 penninkiä. Painossa mitattuna Turun markka oli 210,6 grammaa hopeaa. Vuonna 1412 Turun rahapajassa lyötiin hopeasta kolmenlaisia rahoja; Turun aurtuoita, kuuden penningin aboa ja neljän penningin rahoja. Mutta, mutta. Kun Turun linnaa vuosina 1324-26 isännöi tuolloin 8-vuotiaan kuningas Maunu Eerikinpojan drotsi Matias Kettilmundinpoika, oli hovin palvelluskunnassa mukana jo myös rahanlyöjä. Tuskin mies toimettomana pyöri, varmaan teki ainakin kopioita ulkomaan ihmeistä, ellei Matias sitten lyönyt Turussa sitten jo tuolloin aivan omia killinkejään, niitä mahdollisesti Suomen historian ensimmäisiä. Mene ja tiedä. Ja ainahan rahalla ottajia on ollut; 1328 Turussa vierailee ensimmäistä kertaa paavin veronkataja. Paavina toimi tuolloin Johannes XXII Jacques d'Euse. Että noin vanha keksintö, eikä sitä vieläkään kaikille riitä. Köyhäilyä Turussa 4-2-2010 Simo Tuomola

Kettilmundinpoika

Kun Ruotsin vanhin historiateos Eerikinkronikka kirjoitettiin Turussa 1300-luvulla, kuvasi se voittajien historiaa. Matias Kettilmundinpoika oli toiminut Ruotsin päämiehenä ja drotsina vuosina 1318-1319 ennenkuin hänet nimitettiin Turun linnan päälliköksi 1324 arvonimellä capitaneus Finlandensis eli Suomen päämies.

Ja sitä hän totta tosiaan olikin; korkein tuomiovalta, hallintovalta ja sotilasvalta oli yksin hänen käsissään. Matias toi Turun linnaan ennenkokemattoman ritariajan loiston, järjesti suuria juhlia ja sisusti linnan arvokkaaseen malliin. Ja siihen hänellä oli myös veronkantajana varaa; Härkätien haltijana tämä aikansa huomattavin turkiskauppias peri alueelta vuosittain veroina noin 15 000 - 20 000 nahkaa. Käskynhaltijana hän kauppasi ne edelleen ulkomaille. Entisenä Ruotsi-Suomen laivaston ylipäällikkönä tällainen toiminta oli hänelle tuttua.

Komean hovin palveluskuntaan Turun linnassa kuului viisi pappia, kaksi kokkia, parturi, rahanlyöjä, muurari, tarjoilija ja runsaasti muuta palveluskuntaa ja mm. haukankesyttäjä. Trubaduurit viihdyttivät hovia lauluin ja soitoin ja kas kummaa - mieluiten Matias kuunteli juuri Eerikin kronikkaa, jonka uljaimman ristiritarin esikuvana hän itse oli ollut; että sellainen veijari tämä 1326 kuollut Turun drotsi oli.

Näin Eerikinkronikan synnyn jäljet johtavat sylttytehtaalle Turkuun, kun ruotsalaissyntyinen Pentti, Benedictus Gregoriuksenpoika nousee 1321 Turun ja Suomen piispaksi. Matias muistuttaa tuolloin häntä ritarivärien tarkoituksesta: punainen on Kristuksen veri, valkoinen puhtaus ja musta kuolema. Niinpä Pentti ottaa käyttöön dominikaanisen kultin "ordinarium predicatorum instituit" ja sehän sopii Kettilmundinpojalle pyhimysmaailman nostaessa päätään entisestään.



Veni, vidi, vici
Turussa 3-2-2010
Simo Tuomola

Ansgar

Tänään 3-2 tulee kuluneeksi tasavuosia arkkipiispa Ansgariuksen kuolemasta Bremenissä vuonna 865. Hänet tunnettiin Pohjolan apostolina ja Skandinavian suojeluspyhimyksenä. Frankkien kuningas Ludvig Hurskas lähetti hänet kristinuskon julistajaksi Ruotsin Birkaan 829.

Viikinkiajan huomattavana kauppapaikkana Bierkø kukoisti 700-900 luvuilla ja sen autioiduttua 900-luvun lopulla peri Bircan aseman kaupan keskuksena Sigtuna, jonka dominikaaniluostarilla oli vahvat yhteydet Turkuun.

Sigtunan tuhosta kesällä 1187 kertoo Eerikinkronikka näin;

He [karjalaiset] purjehtivat mereltä ylävirtaan Mälarille oli tyyni, sade tai myrsky, salaa tulivat Ruotsin saaristoon. Kerran heille tuli sellainen halu että he polttivat Sigtunan, ja niin he polttivat sen perustuksiaan myöten ettei kaupunki ole vieläkään ole toipunut. Jon arkkipiispakin sai siellä surmansa, ja siitä monet pakanat saivat iloita, että kristityt sellaiseen ahdinkoon joutuivat, siitä karjalaisten ja venäläisten maa iloitsi.

Merentakaisen kostohyökkäyksen tekijöistä ei ole varmaa tietoa, mutta tässäkin jäljet tuntuvat johtavan Turkuun, kun taistoa käydään ristiretkien muodossa maan hallinnasta. Kirkko pääsee alueella voitolle vasta vuonna 1229, kun Suomen piispanistuin viimein siirretään voiton merkkinä Nousiaisista Koroisiin.

Tätä aiemmin kirkko ei pystynyt tunkeutumaan Aurajokilaaksoon, joka oli pakanallisen uskon sydänseutuja. Ja vielä vauras ja järjestäytynyt sellainen. Viikinkien Idäntien myötä esim. Turusta Hämeenlinnaan johtava Hämeen Härkätie kehittyi 800-luvulla Birkan suolatieksi, jota pitkin matkasivat ihmisten lisäksi myös turkikset ja kynttilävaha, hylkeenrasva. Tämä Turun järjestelmä ei luonnollisestikaan ollut kovin suosiollinen ulkopuolisia tunkeutujia kohtaan.

Viikinkien kauppaa ohjaavista muinaistulista tarinoin viimeksi näin:

Kun meillä täällä vietetään keskiyön auringon juhlaa, vietettiin Rooman valtakunnassa Summanus-juhlaa, yöllisen ukkosen jumalan kunniaksi.

Ja Ukko vie meidät takaisin kokon ääreen. Kokkotulet olivat alunperin uhritulia ja myyttinen tuli syntyi Ukon nuolesta. Suomessa nykykokon lähihistoria palautuu Kupittaan lähteelle Turkuun vuoteen 1650, jolloin se ns. ensimmäinen kokko sytytettiin pahoja henkiä karkoittamaan.

Toki kokkotulet olivat palaneet täällä aiemminkin. Ensin suurilla kukkuloilla palvottiin uhritulin Ukkosen jumalaa Tuuria, Turisasta, Toria. Sittemmin Kalevalan vaakalintua, ilmalintu Kokkoa ja Louhikäärmettä tulilieskoineen. Muinaisissa uskoissa esi-isillämme olivat omat taikamenonsa. Meillä omamme, vaikkakin samaa perua.

Kokko, kotka, lohikäärme oli myös viikinkien palvonnan kohde ja viikinkiveneiden näyttävä keulakoriste. Niinpä Kokkotulet esim. Turun Linnasmäellä ja Vartiovuorenmäellä, Liedon Vanhalinnassa ja Rikalassa tai Helsingin Roihuvuorella kertoivat Kokkoveneiden liikkeistä.

Syntyi muinaistulien ketju, joka varoitti vihollisen liikkeistä, mutta kertoi myös kaupankäynnin mahdollisuuksista. Vartiotulien järjestelmän myötä ehdittiin siirtyä turvaan linnavuorien suojaan, kuten esim. saaristossa Nauvon Kasabergille. Syntyi myös rauhanomaisia kauppapaikkoja, kuten esim. Satavan Samppa tai Samppalinnan paaluvarustus.

Sampo, sammas oli pylväs, kauppapaikan merkki, kauppaoikeuden valta- ja oikeussymboli kuin jokin obeliski tai toteemi. Kun Turun nimeä etsitään kauppapaikan ja torin käsitteestä, johtavat jäljet siis vielä senkin yli Ukkosen jumalaan (Tor, Tuuri, Turisas) ja suojaan, turvapaikkaan. Agricolan kielessä turva oli turua.


Turvassa täällä
Turussa 03-02-2010
Simo Tuomola

Epäjumalat 1551

Dauidin Psalttari eli Daavidin psalttari on Mikael Agricolan tekemä käännös Raamatun Psalmien kirjasta. Se ilmestyi Turussa vuonna 1551 ja sen esipuhe sisälsi kuvauksen suomalaisten muinaisjumalista;

Mikael Agricolan luettelo on seuraavanlainen:

"Epejumalat monet tesse muinen palveltin cauan ja lesse. Neite cumarsit Hemelaiset seke Miehet ette Naiset. Tapio Metzest Pydhyxet soi ja Achti wedhest Caloja toi. Äinemöinen wirdhet tacoi Rachkoi Cuun mustaxi jacoi. Lieckiö Rohot jwret ja puudh hallitzi ja sencaltaiset mwdh. Ilmarinen Rauhan ja ilman tei ja Matkamiehet edhes-wei. Turisas annoi Woiton Sodhast Cratti murhen piti Tavarast. Waan Carjalaisten Nämet olit Epejumalat cuin he rucolit. Rongoteus Ruista annoi Pellonpecko Ohran casvon soi. Wirancannos Cauran caitzi mutoin oltin Caurast paitzi. Egres hernet Pawudh Naurit loi Caalit Linat ja Hamput edestoi. Köndös huchtat ja Pellot teki quin heiden Epeuskons näki. Ja quin Kevekylvö kylvettin silloin ukon Malja jootijn. Sihen haetin ukon wacka nin joopui Pica ette Acka. Sijtte paljo Häpie sielle techtin quin seke cwltin ette nechtin. Quin Rauni Ukon Naini härsky jalosti Ukoi pohjasti pärsky. Se sis annoi Ilman ja WdhenTulon käkri se liseis Carjan casvon. Hiisi Metzeleist soi Woiton Wedhen Eme wei calat vercon. Nyrckes Oravat annoi Metzast Hittavanin toi Jenexet Pensast. Eikö se Cansa wimmattu ole joca neite wsko ja rucole. Sihen Piru ja Syndi weti heite Ette he cumarsit ja wskoit neite. Coolludhen hautijn Rooca wietin joissa walitin parghutin ja idketi. Mennin-geiset mös heiden Wffrins sai coska Lesket hoolit ja nait. Palveltin mös paljo muuta Kivet Cannot Tädhet ja Cwu-ta.Tontu Honen menon hallitzi quin Piru monda wil-litzi. Capeet mös heilde Cuun söit Calevanpojat Nijttut ja mwdh löit."

Jumaltuen
Turussa 01-02 2010
Simo Tuomola

Pellonpekko

Aurajokirannasta Turun Niuskalasta on hiiltyneestä ohranjyvästä saatu radiohiiliajoitus vuoden 1500 eaa tienoille; siitepölytutkimukset osoittavat myös, että Aurajoen alueella viljeltiin ohraa viimeistään pronssikauden 1300 - 500 eaa alussa. Oluenpanon ja viljanviljelyn tänne toi viikinkien mieltymys tähän jaloon juomaan.

Ohran ja oluen jumalana Suomessa toimi Pekko, Pellonpekko, myyttinen kylväjä, joka edisti kevätkylvöä ja takasi hyvän vierteen. Mikael Agricolakin mainitsee Pellonpekon muinaisjumalien luettelossaan vuodelta 1551.

Tai niin kuin A.Kivi sen Olviretkellään näki;

Terve ruskee ohraneste,
terve jumal kultasuu,
sua aina tahdon kunnioittaa
kumartuen tomuhun!

Oluen historiaa

Olut on terveellistä, ravitsevaa ja lämmittävää, vaikka sitä juotaisiin jääkylmänä, tiesi jo Z. Topelius 1850-luvulla. Nykyään olut on maailman yleisin alkoholipitoinen juoma ja sitä pannaan teollisesti n. 130 miljardia litraa vuodessa. Suomessa tuotanto oli vuonna 2000 460 miljoonaa litraa.

Olutta on pantu eräiden olettamusten mukaan jo 10 000 vuotta, ja jotkut tutkijat sijoittavat syntyseudun nykyisen Irakin alueelle. Varhainen olut tehtiin liottamalla vehnästä tai ohrasta leivottua leipää mäskiksi, joka sai sitten käydä. Egyptissä olutteollisuus oli jo varsin kehittynyttä ja olutta verotettiin ja myytiin pienissä saviruukuissa ajan "kapakoissa".

Pohjoismaihin jalo juoma rantautui jo ensimmäisten tänne tulleiden ihmisten mukana, ja muinaissuomalaiset uhrasivat oluen jumalalle Pekolle sekä laittoivat olutta vainajien mukaan hautaan. Viikinkien olut on muistuttanut meidän simaamme; mausteena on käytetty puolukoita, pihlajanmarjoja ja suomyrttiä. Suomyrtti oli tuhannen vuotta oluen päämauste ja mm. Ruotsin vanhimmissa laeissa kielletään ankarasti keräämästä myrttiä toisten mailta. Idempänä, missä suomyrtti ei kasvanut, olut maustettiin suopursulla.

Liemessä ollaan

Aurajoella 01-02-20-10

Simo Tuomola