Maamme nimi, ”Suomi”, on edelleen vailla edes kohtuullisen varmaa etymologiaa. Uusimpiin yritelmiin kuuluu Petri Kallion ehdotus (Virittäjä 4/1998)
artikkelissa ”Suomi(ttavia) etymologioita, joissa hän yhdistää sanan esittämäänsä teoreettiseen indoeurooppalaiseen termiin, joka tarkoittaa ”ihmistä”. Suomi tarkoittaa ihmistä Monessa jo hävinneessä kielessä miestä ja ihmistä tarkoittava sana on ollut esimerkiksi guma tai gomo, joka on sitten varhaiskantasuomeen lainattu muodossa ćoma. Myöhemmin se on muokkaantunut sanaksi *sōmi ja lopulta meidän nykyään käyttämään sanaan Suomi. Tämän teorian mukaan Suomi olisi sanana sukua muun muassa nykyisille liettuan žmuõ ja latinan homo sanoille. Kautta historian tunnetaan paljon kansoja, jotka ovat alkaneet nimittää itseään muista kielistä lainaamillaan miestä ja ihmistä tarkoittavilla sanoilla.
Ongelmana tässä on kuitenkin, paitsi sen mielikuvituksellisuus ja ajallinen mahdottomuus, se, että kansojen autonyymit melko säännönmukaisesti ovat tyyppiä ”ihminen” (esim. inuit, lenape, ainu jne.) ja naapurikansojen nimet pääsääntöisesti joko pilkkanimiä, niiden kulttuuria kuvaavia nimiä tai erilaisia liittokuntaa tarkoittavia nimityksiä. Toki nämä naapurien antamat nimitykset ovat sitten eri historiallisista syistä usein siirtyneet kvasiautonyymeiksi. Lähtökohtainen nimitysperuste on melko universaalisti ollut, että ”me olemme ”ihmisiä”, nuo naapurit taas savolaisia ja venäläisiä sun muita”. Kallion ehdotus on siis ”väärin päin”, ja jo siksi hylättävä. Viime vuosina taas uskottiin tutkija Petri Kallion teoriaan, jonka mukaan suomi olisi lainattu aikoinaan jostain luoteiseurooppalaisesta kielimuodosta. Kaikkien näiden teorioiden kohtaloksi on koitunut päivittynyt tieto kantasuomen äännejärjestelmästä ja uralilaisten kielten kantakielitasoista. Viimeiseksi Petri Kallio kumosi itse oman teoriansa.
Suomelle on aikojen saatossa esitetty mitä moninaisimpia selityksiä, osa jopa suorastaan herttaisia sellaisia. Vanhastaan Suomi-nimelle on etsitty lähtökohtaa kielemme omaperäisistä aineksista. Jo 1620-luvulla ”Suomi” yhdistettiin äänteellisesti läheisiin sanoihin suomu ja suo. Suomun ajateltiin viittaavan totemismiin tai esihistoriallisiin, ehkä kalannahoista tehtyihin vaatteisiin (vrt. Olaus Magnus), ja suo, ”suomaa” tietenkin kuvasi tunnetusti soista maatamme. Tässä teoriassa saadaan luotua monien kaipailema yhteys Suomen ja Finlandin (germ. ”fen”, kosteikko yms.) välille.
Tällöin ei tosin otettu huomioon sitä, että soisimpaan osaan maatamme nimitys Suomi levisi suhteelliseen myöhään, vasta 1400-luvulla (Julku).
Nimen on myös esitetty johtuvan verbistä suoda, ja tällöin perusteluna on esitetty muun muassa, että maan asukkaat ovat erityisen hyvänsuopia tai että maa olisi ”Jumalan suoma” tms. Maa, joka on meille suotu. Ylistyksessä on menty jopa niin pitkälle, että Suomen on sanottu olevan ”Jumalan suoma” maa ja siitä nimitys olisi peräisin. Tätä teoriaa tukisi se, että suoda-verbistä on johdettu erisnimi Suoma, joka sata vuotta sitten oli hyvinkin yleinen naisen nimi. Siitä pienesti muokkaamalla saadaan myös etu- ja sukunimenä käytetty Suomi. Nimi Suomi on muuten 1900-luvun alusta alkaen rekisteröity alle sadalle miehelle ja naiselle. Suoda-verbi on saanut kannatusta Suomen alkuperänä myös sen takia, että maassa asuneita ihmisiä on pidetty erityisen hyvänsuopina. Tämä näkemys on ristiriidassa seuraavan teorian kanssa:
Riidanhaastajat: Nimi Suomi on peräisin suomia-verbistä. Se voi tarkoittaa arvostelua tai moittimista, kun joku on käyttäytynyt huonosti eikä ole uskonut kieltoja ja käskyjä. Suomia-sana tarkoittaa myös konkreettisempaa lähestymistapaa: pieksämistä, hakkaamista ja selkään antamista. Sen on arveltu olleen maamme nimen lähtökohtana, koska suomalaiset ovat olleet tunnetusti kovia tappelemaan. Lukuisa on se joukko, joka on vuosisatojen vieriessä kannattanut näitä omapohjaisia näkemyksiä.
Viime vuosikymmenen aikana on Suomen alkuperälle esitetty useita vaihtoehtoisia, lainalähtöisyyteen perustuvia selityksiä. Näistä lienee eniten ollut esillä se näkemys, jonka mukaan kyseessä olisi vanha laina balttilaiselta taholta. Balttilainen lähtömuoto olisi ollut ’alavaa maata’ merkitsevä *zeme (J. Koivulehto).Tätä selitystä vaikeuttavat kyseisten sanojen poikkeukselliset äännesuhteet, ja siksi olisikin oletettava sanojen moninkertaista, edestakaista lainautumista: ensimmäistä balttilaista lainakerrostumaa Suomenlahden pohjoispuolella edustaisivat saamelaisten omakieliset nimitykset sápmi ja sápmelas sekä suomen Häme ja hämäläinen ja toista, myöhemmin tullutta, Suomi. Lisäksi maantiede sotii selitystä vastaan: Kuka tahansa olisikin tullut meritse balttilaiskansojen asuttamilta hiekkatasangoilta nykyiseen Varsinais-Suomeen, tuskin ensimmäisenä ajattelisi saapuneensa ”alavalle maalle”. On myös esitetty, että sana olisi voinut viime vaiheessa lainautua suomeen jonkin germaanisen kielimuodon välityksellä tai että se voisi olla vielä varhaisempaa indoeurooppalaista lähtöä. Joka tapauksessa ainakin sanoilla sápmelas ja hämäläinen oletetaan näissä malleissa olevan yhteinen alkuperä.
Yksi lainasanaan perustuva Suomen nimi -teoria tulee Venäjältä. Vanhoissa venäläisissä kartoissa Lounais-Suomen alueen nimi on ollut Сумь (Sum). Tämä kuitenkin on venäjän kielen nuoruuden takia käytännössä mahdoton selitys.
Kaikki nämä esitetyt vaihtoehdot ovat siis osoittautuneet kelpaamattomiksi sanan ”Suomi” selittämisessä. Suoremmin asian ilmaisi jokin aika sitten professori Juha Janhunen Tieteessä tapahtuu lehdessä (2/2001). Hänen mukaansa kaikki esitetyt selitykset sanan Suomi alkuperästä ovat luultavasti vääriä. Hän muistuttaa, että tiedot sanan synty-yhteydestä ovat niin puutteellisia, että ”viisas etymologi tunnustaa voimattomuutensa ylivoimaisen tehtävän edessä”. Äännelaillisesti, historiallisesti ja merkityksen näkökulmasta kestävä selitys on kuitenkin olemassa. Sitä ei voi tuottaa autonomisesti kielitieteen avulla, vaan asia on selvitettävä monitieteellisen analyysin pohjalta, kuten kielihistoriassa pohjimmiltaan _aina_ pitäisi tehdä.
Ensimmäinen tunnettu(!) sanan esiintymä on vuonna 800 Rooman keisariksi kruunatun germaanikuninkaan, Kaarle Suuren, ajalta, valtakunnan ”päiväkirjana” pidetyissä annaaleissa, hallitsijan vieraana käyneen lähetystön yhden henkilön nimenä (tittelinä?):
” [811] DCCCXI. Absoluto atque…
Primores autem de parte Francorum hii fuere: Walach comes filius Bernhardi, Burchardus comes, Unrocus comes, Uodo comes, Meginhardus comes, Bernhardus comes, Egbertus comes, Theotheri comes, Abo comes, Osdag comes, Wigman comes; de parte vero Danorum inprimis fratres Hemmingi, Hancwin et Angandeo, deinde ceteri honorabiles inter suos viri, Osfrid cognomento Turdimulo et Warstein et Suomi et Urm et alius Osfrid filius Heiligen et Osfrid *de Sconaowe et Hebbi et Aowin.”…
Seuraavaksi on mietittävä mitä varhaisempaa kirjallista materiaalia Itämeren alueesta ylipäätään on. Vanhin tunnettu(!) säilynyt(!) kirjoitus on tiettävästi Publius Corneliuksen kuvaus, joka tunnetaan nykyisin nimellä Germania. Siinä Itämeren ympäristön voimakkaimpana ryhmänä mainitaan ”Suebi” niminen väestö, josta Publius kertoo, että ”S. eivät ole yksi kansa…”. Tämä voidaan tulkita vain niin, että ”Suebi” on liittokunta. Kirjoittaja korostaa myös, etteivät kaikki ”Suebi” puhuneet samaa kieltä. ”Suebi” käsittää myös ryhmän, josta teos käyttää nimeä ”Fenni”. Nämä ovat nomadimetsästäjiä, joilla ei ollut kiinteää omaisuutta.
Alueen pohjoisimpiin osiin sijoittuvat heimot nimiltään ”Suiones” ja ”Sithones”. Näistä ”Suiones” näyttää sanana kuuluvaan samaan sanueeseen kuin ”Suebi”. Yleisesti hyväksytty tulkinta germanistiikassa on, että nykyiset svaabit ovat saaneet nimensä tuosta termistä ”Suebi”. Ruotsalaisia tarkoittavalle ”Svea” sanalle on katsottu oikeaksi johtaminen termistä ”sven”, joka tarkoittaa sotilasta, mutta myös lukuisia muita mahdollisuuksia on esitetty. Hellquist mainitsee mahdollisuuden johtamiselle tai kehittymiselle termistä ”Suebi”.
Sanana Suomi on täysin poikkeava suomen kielen perusparadigmoista. Periaatteessa se on odotuksenmukainen, e-vartaloinen sana, mutta se ei johdoksissa kuitenkaan toimi e-vartaloisena: Suomi – suomen kieli mutta suomAlainen, _ei_ suomElainen, niin kuin voisi odottaa (vrt. esim. Lahti – lahtelainen jne.).
Mikä siis avuksi? Historia.
Tiedämme nykyisin, että ensimmäisen vuosituhannen alussa Itämerenkin rannoille saapui Euroopan ja Kiinan välistä turkis- ja korutavaraa (lasia) välittäviä kauppiaita, joista kreikkalainen Heerodotos Halikarneesoslainen käytti nimeä ”skuthi” (skyytit). Kielitieteellinen evidenssi silkkitien varrelta osoittaa näiden puhuneen kantaturkkia. Kyseessä oli kauppareitillä toimiva pieni kauppiaseliitti, joka eli nomadielämää alueen varsinaisten alkuperäisasukkaiden, ugrilaisten ratsastajaheimojen, kanssa. Noin 610 e.Kr. tienoilla tämä turkkilais-ugrilainen federaatio ajoi ”perivihollisensa” kimmerialaiset, ”gimirroi”, nykyisten kurdien esi-isät ja -äidit, pois Etelä-Venäjän aroilta ja pakotti ne siirtymään Kaukasuksen eteläpuolelle. Matkalla tuli sitten tehtyä paljon muutakin pahaa, mitta siitä joskus toiste.
Itämeren rannoille nämä kantaturkkia puhuneet kauppiaat saapuivat viimeisen esikristillisen vuosituhannen alkupuolella, joskus 800 e.Kr. tienoilla viimeistään. Heidän vaikutuksensa alueen kieliin ja kulttuuriin oli valtava, vaikka kyseessä oli kokonaisväkimäärään nähden suhteellisen pieni eliitti. Mani tooks, kuitenkin, tässäkin: ”parempien ihmisten” puheen tietoinen ja tiedostamaton matkiminen johti lopulta germaanikielten syntyyn, nk. Grimmin ja Vernerin lakien mukaiseen äännekehitykseen, itämerensuomen astevaihtelun syntymiseen, suomen te > si äännekehitykseen ja paljoon muuhun.
Kantaturkkilainen lainasanasto on samoin runsas: arviolta noin 30 % nykysaksan käyttösanastosta voidaan johtaa kantaturkkiin, ja itämerensuomessa etenkin yhteiskunnallinen lainasanasto, erityisesti lakiin ja lainkäyttöön liittyvä. Esimerkiksi termin ”kihlakunta” alkuosa on läpinäkyvästi kantaturkkilainen laina, samoin esimerkiksi ”käräjät” jne. Lainsäädännössä käytetty vanhahtava ”kaari” on meille ruotsin kautta tullut käännöslaina, joka jo ruotsissa analysoitiin väärin ja alettiin yhdistää kaarisillan muotoon. Kaupallista sanastoa on myös esimerkiksi 40 nahkaa tarkoittava ”kiihtelys”, joka on läpinäkyvä kantaturkkilainen termi, joka siinä on tarkoittanut, yllätys, yllätys, 40 nahan nippua.
Kokonainen sanue kantaturkkia löytyy suomen kielestä, kaikki -tere -loppuiset sanat; kintere, tantere (josta lapin kautta tunturi), poro (joka saamen kautta suomeen ”sarvipää”), jäntere, Koitere jne. Myös ”kielestä X” saadut ”selittämättömät” vesistönimet, Oulu, Saimaa, Päijänne, Pielinen jne. ovat lähtöään kantaturkkia. Samoin sana ”rauta” on saatu näiltä kantaturkkia käyttäneiltä kauppiailta, joiden mukana tänne saapui paitsi sana, myös rauta. Myös sana ”ruotsi” on alkuaan kantaturkkia.
Mutta sitten takaisin ”Suomeen”:
Sana näyttää olevan kehittymä samasta kannasta kuin mm. saksan Schwaben, ruotsin Svea ja meidän omamme, Suomi, joka balttilaiskielissä edelleen on samaan vartaloon perustuva kantaturkkilainen, liittolaisuuteen viittaava termi, mikä vastaa käytettävissä olevaa historiallista ja arkeologista aineistoa.
Alkujaan termi on kattanut vain ydinalueen, josta kehittyi myöhempi ”Svea” ja sen 4 keskusaluetta: Österland, Södermanland, Västmanland ja Uppland, joista viimemainittu oli jaettu hallinnollisesti yksilöihin nimeltään ”folkland”. Kiinnostavaa on, että Svean lisäksi myös sekä ”folk” että ”land” ovat kantaturkkilaisia lainasanoja. Upplannin ”folklandit” koostuivat alayksilöistä, joista käytetty termi oli ”hund”, joka on äännelaillinen vastine itämerensuomalaiselle termille ”kunta”, joka on läpikäynyt nk. Grimmin lain mukaisen muutoksen, k > h.
Termin semantiikka ja kehitys on ollut seuraava: Germaniassa käytetty termi on ortografisesti Suebi, joka on monikkomuotoinen sana, jolla ei ole yksikköä. Se ei ole latinaa, joten ”monikkoisuus” on saman tyyppinen kuin suomen sanassa ”markkinat”. Latinan ortografiassa ei myöskään ole eroa <u>:n ja <v>:n välillä, todennäköisin äänneasu on ollut /swebi/. Sanan tarkoitteen ydinalue on ollut aiemmin mainittu tarand-hautojen alue, tuhatvuotinen yhtenäiskulttuuri, josta kartta on esitetty aiemmin. Tarandhautojen ajallisesti ja tyylillisesti lähin esimuoto löytyy Mongolian aroalueelta.
Sanan muoto muinaisturkissa on ollut se:m, ”yhteisö”, ”kansa”, ”liitto”, johdos samaisen muinaisturkin sanavartalosta sa:- ”laskea”. Tämän sanan lähtömuodoksi voidaan kantaturkkiin rekonstruoida muoto /*så:βə/, jossa /β/ on ollut samanlainen ”puolisoinnillinen” bilabiaaliobstruentti kuin se on nykyisin esim. marissa. /β/:n kehittymät lainansaajakielissä ovat olleet /b/, /v/ ja /m/, kielen omasta foneettisesta kehityksestä riippuen. Pitkä /å:/ näkyy mm. nykyviron vanhakantaisessa diftongiutumattomassa muodossa ”Soome”.
Sanan kehitys on ollut melko suoraviivainen, se on omaksuttu yhteisnimitykseksi kaikille liittokuntaan myöhemmin liittyneille. Näin nykyinen ”Sverige” on kehittymä tuosta samasta sanasta (< Svea Rike), ja siis myös samaa alkuperää kuin oma ”Suomi”- sanamme, joka on e-vartaloinen ja jonka loppu-i on seurausta samasta äännekehityksestä kuin esim. sanassa ”käte” > ”käsi”. Nykyiset kielemme e-loppuiset sanat, kuten ”jäte”, ovat myöhempää kerrosta.
Saamelaisten omakielinen nimitys ”sapme” jne., on ilmeisimmin samaa alkuperää. Tätä tukee ajatus, että Germanian ”Fenni” -väestö on kuulunut Suebeihin, tai ainakin ollut näille läheisessä suhteessa. Saamelaisten autonyymi on rekonstruoitu (Häkkinen) muotoon *sāmēlāńće̮, jossa ”- lāńće̮” on johdos, samaa lähtöä kuin suomen ”lainen”. Alkuperäisen termin loppuvokaalin ”epäsuomalaisuus” selittää myös, miksi olemme ”suomAlaisia”, _emme_ suomElaisia tai ”suomIlaisia”.
Lopuksi: Alussa mainittu eestaas lainautuminen suomi-häme-saame -mallissa katoaa, kun muistetaa taas Tacitusta ja Germaniaa: Häme _EI_ kuulu tähän sanueeseen, vaan se on kehittymä laaja- ja runsaslevikkisestä toponyymistä /Jem/, joka tarkoittaa ”kylää” ja löytyy niin Suomesta, Ruotsista kuin Virostakin (esim. Jämtland, Jämijärvi, Jamburg). Mutta siitä lisää joskus toiste.
