Tähtien Turku

Tällä päivämäärällä 21-7 vaellamme Ylösnousemuskappelin edustalle hautapaikalle U.2.5.16.6. Hautareliefiä koristaa tähti, tekijänä Juha Vikainen 1972. Paadessa nimi Yrjö Väisälä ja kuolinpäivä 21-7 1971.   

 

Yrjö Väisälä (6. syyskuuta 1891 Utra, Kontiolahti – 21. heinäkuuta 1971) oli suomalainen geodeetti, tähtitieteilijä ja fyysikko.

Yrjö Väisälä opiskeli tähtitiedettä Helsingin yliopistossa Anders Donnerin oppilaana. Hän osallistui Ursan perustamiseen.

Elinaikanaan Väisälä tunnettiin lähinnä tähtitieteilijänä, mutta pysyvän maineen hän saavutti geodesian alalla kehittämänsä maailmanlaajuiseen käyttöön levinneen valkoisen valon interferenssiin perustuvan pituudenmittauskeinon, Väisälä-komparaattorin, ansiosta

Tähtitieteen alalla hän keksi niin sanotun kaksoispistekeinon pikkuplaneettojen etsimiseksi ja julkaisi oman yksinkertaisen ratalaskukeinon, jonka avulla uuden pikkuplaneetan rata saatiin nopeasti lasketuksi

 

 
 Yrjö Väisälä 1950-luvun alussa.

   
Väisälä nimitettiin uuteen Turun yliopistoon fysiikan professoriksi 1924 ja hoiti oman toimensa ohella myös 1928 perustettua tähtitieteen professuuria.



 
 Turun yliopisto aloitti toimintansa entisen Hotelli Phoenix'n rakennuksessa Kauppatorin laidalla. Opetus alkoi 27. kesäkuuta vuonna 1922.



Väisälä nimitettiin Suomen Akatemian jäseneksi 1951. Hänen mukaansa on nimetty yksi Kuun kraattereista, samoin asteroidi 1573 Väisälä.

Yhdessä tutkijaryhmänsä kanssa hän löysi Turun yliopiston Ison-Heikkilän tähtitornissa useita komeettoja ja yli 800 asteroidia. Kun toiminta 1950-luvulla Isossa-Heikkilässä päättyi ja siirtyi Piikkiössä sijaitsevaan Tuorlan tähtitorniin, ryhtyi Väisälä pikkuplaneettatutkimusten jälkeen tutkimaan maapallon pyörimistä ja siinä erityisesti maantieteellisen leveysasteen pieniä muutoksia.

Itse tapasin lehtimiesurani alkuvuosina Tuorlan Velhon kertaalleen, kun kävimme kollegani Jimi Martinkarin kanssa haastattelemassa häntä kotiluolassaan Tuorlan observatoriossa Kaarinassa.

Velho olikin maineensa veroinen ja kyseli heti alkuunsa, että mitäs mitäs toimittajilla siinä oikein käsissään on, pistäkääs heti kynä ja muistilehtiö pois. Asiat pitää muistaa ulkoa.

Kaiken kaikkiaan Yrjö Väisälä havaitsi ja nimesi 128 asteroidia, ensimmäisenä Carelian:

1391 Carelia is a main belt asteroid with a perihelion of 2.1183552 AU. It has an eccentricity of 0.1674461 and an orbital period of 1484.2736262 days (4.06 years).^[1] It has an average orbital speed of 18.66764903 km/s and an inclination of 7.58649°.
The asteroid was discovered in February 16, 1936 at the Turku Observatory by Yrjö Väisälä.



Iso-Heikkilä Observatory (Finnish: Iso-Heikkilän tähtitorni) is an amateur astronomical observatory in the Iso-Heikkilä district of Turku, Finland. It was operated by the University of Turku from 1936 to 1972 but is now used by a local division of Ursa Astronomical Association.

Jo heti ensimmäisenä havaintovuotena Väisälä paikallisti ja nimesi kaikkiaan kuusi eri asteroidia. Tässä muutamia poimintoja myöhemmistä havainnoista:

1496 Turku (1938 SA1) is a main-belt asteroid discovered on September 22, 1938 by Y. Vaisala at Turku.
1497 Tampere (1938 SB1) is a main-belt asteroid discovered on September 22, 1938 by Y. Vaisala at Turku.
1495 Helsinki (1938 SW) is a main-belt asteroid discovered on September 21, 1938 by Yrjö Väisälä at Turku.
1740 Paavo Nurmi is a minor planet. It was discovered by Y. Vaisala on October 18, 1939 in Turku, Finland. It is named for famed Finnish distance runner Paavo Nurmi, who won nine Olympic gold medals.
1551 Argelander (provisional designation: 1938 DC1) is a main belt asteroid discovered on February 24, 1938 by Yrjö Väisälä at the Iso-Heikkilä Observatory in Turku, Finland. It is named after Friedrich Wilhelm Argelander, a nineteenth century head of the observatory at Turku.



Friedrich Wilhelm August Argelander.

Friedrich Wilhelm August Argelander (22. maaliskuuta 1799 Memel Preussi – 17. helmikuuta 1875) oli suomalais-preussilainen tähtitieteilijä.

Argelander opiskeli Friedrich Besselin johdolla Königsbergissä ja suoritti tohtorin tutkintonsa vuonna 1822. Suomessa Argelander oli vuosina 1823–1837 ensin Turussa observaattorina ja sitten Helsingissä observatorion johtajana.

Turun Vartiovuoren observatorion ensimmäisenä tähtitieteilijänä toimi Henrik Johan Walbeck vuosina 1817-1822, mutta mies päätyi itsemurhaan observatoriossa.

Kun Argelander saapui Turkuun, hän ryhtyi panemaan uutta observatoriota ja kalustoa havaintokuntoon. Akatemian vanhempia instrumentteja, joita oli varsin vähän ja jotka olivat pieniä, Argelander ei juuri katsonut käyttökelpoisiksi. Uusista kojeista kahdeksan jalan ohikulkukone oli saapunut. Sen havaintohuone observatoriossa valmistui vasta vuoden 1825 lopussa, ja kone saatiin paikoilleen maaliskuussa 1826.

Argelanderin havaintopäiväkirjassa on syyskuun 4. päivän iltana 1827 kello 9 ß Aquilae-tähdestä tehdyn havainnon perässä merkintä: "Hier wurden die Beobachtungen durch eine grässliche Feuersbrunst unterbrochen, die Åbo in Asche legte." (Tässä keskeytti havainnot hirveä tulipalo, joka pani Turun tuhaksi.) Syyskuun 8. iltana havaintopäiväkirja jatkuu: "Das allerschönste Nordlicht, was ich je gesehen habe;..." (Kaikkein kauneimmat revontulet, jotka koskaan olen nähnyt;...) .

Kun korkealla Vartiovuorenmäellä sijainnut observatorio oli yksi harvoja tuholta säästyneitä rakennuksia, siirtyi Akatemian välttämätön toiminta, kuten konsistorin kokoukset ja rehtorin kanslia, sinne.

Lokakuun 21. päivänä annettiin keisarillinen manifesti, jolla Akatemia määrättiin siirrettäväksi Helsinkiin, joka oli ollut vuodesta 1812 lähtien maan pääkaupunki. Samalla Akatemian nimi muutettiin Keisarilliseksi Aleksanterin yliopistoksi Suomessa.

Tähtien kaupungissa
Turussa 21-7 2013
Simo Tuomola

Kåkehus

Tänään 20-7

1705 – Tulipalo Oulussa tuhosi neljännen kaupunginosan lähes kokonaan.

Mutta me kääntelemme historian kirjaa eilisen tapaan satunnaisesti ja yritämme löytää jostakin pienestä merkinnästä jotakin suurempaa - kas tuossa:

20-7 1725 Turun raastuvanoikeuden päätöksellä luovutetaan Kåkehus-talo Turussa Karin Ruuthin pojan, rakuunaluutnantti Erik Rydmanin haltuun. Läsnä tässä tilaisuudessa ovat Karin ja hänen veljensä sekä lankonsa ja mahdollisesti myös hänen vanha äitinsä, jonka kuolinvuotta elettiin.

Karin Ruuth syntyi luultavasti 1660-luvun alussa, sillä hänen äitinsä Karin Henriksdr. Wilck(en) nai Jöran Pedersson Ruuthin vuonna 1660, ja hänet itsensä naitiin kruununvouti Anders Eriksson Rydmanille jo 1681.

Hän asui leskenä Turun Pohjoiskorttelissa 1689, Piikkiön Mäenpäässä 1693-94, saman pitäjän Pukkilassa 1695-1700, sekä lankonsa majuri Anders Lindebaumin ja nuoremman sisarensa Ingeborg Ruuthin luona Kemiön Germundsvidjassa 1701-06.

Ison vihan aikana hän oli pakolaisena Tukholmassa, jossa hän 1714 miniänsä Maria Hedvig Fariolle de la Frauvillen kanssa sai pakolaisavustusta (nimityksellä "en gammal fogde enka", vanha voudin leski).

Anders Eriksson Rydman. Varhaisimmat vaiheet tuntemattomat. Toimi ainakin vuodesta 1670 jonkinlaisena kirjurina Turun lääninhallituksessa. Tarjoutui 13/4 1674 Turun akatemian veronkantovoudiksi, mutta ei saanut virkaa, koska "ingen tienst är löös"; nimitettiin kuitenkin jo seuraavana vuonna 20/4 1675 akatemian voudiksi (fogde, befallningsman), jossa toimessa hänelle kuului vakinaisten ja ylimääräisten verojen kanto akatemian eteläisessä veronkantopiirissä eli Varsinais-Suomessa.

Näistä veroista olivat tärkeimmät maakirjavero (jordeboksräntan) ja sotavarustusvero (landtågsgärden), ja lisäksi oli koko joukko pienempiä veroja, kuten rakennusapu- (byggningshjälpen) ja salpietarivero (salpetershjälpen). Veroviljan vouti kokosi kullakin paikkakunnalla varastoon ja toi sen sopivalla talvikelillä Turkuun, jossa yliopiston kvestori jakoi sen luontaispalkkana professoreille. Veroina ja verorästeinä koottiin myös karjaa, jonka vouti toimitti Turkuun tai myi paikkakunnalla, jolloin rahat käytettiin professorien rahapalkaksi tai yliopiston muihin menoihin.

Veronkanto oli työlästä ja toisinaan hengenvaarallista; niinpä eräs Liedon talonpoika, jonka verorästit pantiin uloshakuun, käyttäytyi uhittelevasti, ja kun "Befallningsman honom slagit några gånger över ryggen, hafwer [han] fattat till yxan på wäggen och warit i fullt hugg på Befallningsman, hwarigenom han tordt giöra honom skada till lijfwet så framt Nämdemannen [...] det ej förhindrat."

Määrättiin oman virkansa ohessa 1683 akatemian verokirjuriksi (ränteskrivare), jolloin mm. toista vuotta joutui hoitamaan akatemian kvestorin tehtävät tämän ollessa virasta pidätetty ja viran ollessa kvestorin eroamisen jälkeen avoinna. Nimitettiin huhtikuussa 1687 Maskun kihlakunnan kruununvoudiksi. Asui Turun linnan alueella 1670, Aningaisten eteläisessä korttelissa 1675-84, Luostarin korttelissa 1685-87 ja Pohjoiskorttelissa 1688.

Omisti Kuninkaankadun varrella tontin, jonka 1680 myi räätälimestari Simon Sigfridinpojalle, ja vuodesta 1682 vaimonsa kanssaperillisten kanssa appensa talon Kåkehus (Luostarinkatu 36). Kuoli 5/11 (haud. 4/12) 1688 Turussa.

Koska Anders Eriksson ei ollut voinut tai ei ollut ehtinyt ennen kuolemaansa tilittää kaikkia niitä veroja, jotka hän ollessaan yliopiston voutina oli yliopistoa varten kantanut, määrättiin hänen omaisuutensa Turun raastuvanoikeuden päätöksellä 5/11 1688 takavarikoitavaksi, mikä myös tehtiin; pesän omaisuudesta lähetettiin luettelo lääninkansliaan. (Tässä yhteydessä raastuvanoikeuden pöytäkirjojen rekisterissä esiintyy nimi Anders Kryydmaa.)



 
 Vanhin Turusta säilynyt kartta vuodelta 1634.


Kåkehus, murju, sijaitsi siis Luostarinkadun varrella nykyisen Kaskenahteen päällä. Vaan eipäs sijainnutkaan - Engelin Turun palon jälkeisessä ruutukaavassa Kaskenkatu oli Itäinen Aurakatu ja sen poikkikatuna toimiva Wårdbergs Tvär Gatan, Vartiovuoren poikkikatu, on nykyinen Luostarinkatu. Eikä sieltä löydy Kåkehusin osoitetta Luostarinkatu 36.

Tuli tuhosi kaupunkia useaan otteeseen 1600–1700-luvulla, ja samalla asemakaava uudistui vähittäin. Joen länsipuolelle suunniteltiin uusi linnaan vievä pääkatu "Linnankatu", jonka alkupäälle annettiin nimi "Kuningattarenkatu" (Drottninggatan). Samppalinnanmäen juurelle tuli vastaavasti "Kuninkaankatu" (Kungsgatan). Ruotsinmaalainen asemakaavan laatija oli ilmeisesti saanut mallin nimenantoon valtakunnan pääkaupungista Tukholmasta, jossa jo tuohon aikaan oli Kungsgatan ja Drottninggatan.



"Omisti Kuninkaankadun varrella tontin" - luulenpas, että juuri tuota Kuninkaankatua tarkoitetaan myös tässä, sillä kun kaupungissa riehui 13.5.1656 paha tulipalo, päästiin vanhan puolen korttelien sokkeluutta korjaamaan juuri Kuninkaankatu - Hämeenkatu linjausta uusimalla. Hämeen Härkätiestä ja Vanhasta Hämeenkadusta, Gamla Tafwastegatan, tässä on kyse. Katulinja sai Luostarikorttelin kohdalla tuolloin nimekseen Kuninkaankatu, jota ainakin autonomian alkuaikoina kutsuttiin vielä myös Luostarinkaduksi.

Tillbergin kartassa 1808 vain muutamalle pääkadulle on merkitty nimi. Kaupungin rajalta Hämeen tullista alkaa "Hämeenkatu", jonka loppupää "Uudenmaankadusta" lähtien on nimeltään "Luostarinkatu". Suurtorille johtavalla Uudenmaankadun loppupäällä on nimenä "Torikatu". Joen länsipuolen katujen nimistä on karttaan merkitty kahden rinnakkaisen katuparin nimet: "Aninkaistenkatu" ja "Brahenkatu" sekä "Linnankatu" ja "Jokikatu". Vanhan Suurtorin lisäksi kaupungissa oli "Uusitori", nykyinen Turun kauppatori. 


Tulipalojen lisäksi Turkua rasittivat 1700-luvun alussa rankasti myös rutto, joka saapui kaupunkiin syksyllä 1710 ja isoviha, jolloin Turku miehitettiin elokuun 27. päivä 1713. Vuonna 1710 kaupungin henkikirjoissa oli noin 2500 henkeä - vuonna 1722 enää 1233 henkirahaa maksanutta asukasta.

Isoviha oli suuren Pohjan sodan (1700–1721) aikainen venäläisten miehitys Suomessa vuosina 1713–1721. Se päättyi Uudenkaupungin rauhaan. Isoviha-nimitys on syntynyt vasta historioitsijoiden teksteissä – aikalaislähteissä siitä käytetään nimitystä venäläisen ylivallan aika

Pikkuviha (1742–1743) oli Ruotsin hyökkäyksen, hattujen sodan aiheuttama venäläisten miehitys Suomessa. Se päättyi Turun rauhaan, jossa uudeksi rajalinjaksi tuli Kymijoki. Pikkuvihan miehitys oli rauhallisempaa eikä aiheuttanut yhtä suurta tuhoa kuin pidempiaikainen isoviha parikymmentä vuotta aikaisemmin.




 
 Suomalaisuuden puolestapuhuja ja sanakirjantekijä Daniel Juslenius.


Katsotaanpas vielä miten Daniel Juslenius kuvailee näitä Kåkehusin jokirannan maisemia 12. toukokuuta 1700 tarkastetussa akateemisessa opinnäytteessään Aboa vetus et nova:

Vuoren juurella kaupungin puolella on useita hyvin hoidettuja rakennuksia, mutta ulommalla puolella, kuten muuallakin, on vain mökkejä, jotka loppuvat lounaassa, missä vuorenrinne lähellä joen rantaa jättää käytettäväksi vain kapean maa-alueen. Siellä sijaitsee joitakin olutpanimoita, joiden takana rantapenkereellä varastoaittojen pitkä rivi ulottuu peltoihin asti.

Tämän seudun pohjoispuolella mäkialueesta luoteeseen sijaitsee kaupunginosa, joka on saanut nimen Luostari, ruotsiksi "Klostret", paavinvallan pimeydessä rakennetun luostarin mukaan. Mutta heti oikean uskon omaksumisen jälkeen luostari sopivasti sattuneen tulipalon ansiosta tuhoutui merkiksi siitä, että evankeliumin totinen tuli poltti silloin paavin opin pahnat.

Turun Pyhän Olavin dominikaaniluostari lasketaan perustetun vuonna 1249, jolloin Sigtunan luostarin kirjoihin merkittiin latinankielinen teksti: "Konventti on saapunut Suomeen". Luostari vaikutti Turussa lähes 300 vuotta. Tuhoisa tulipalo 1537 ja uskonpuhdistus lopettivat sen ja päättivät dominikaanien toiminnan, joka oli ollut hyvin merkityksellistä koko maamme kulttuurille ja hengelliselle elämälle

 
Hengen paloa
Suomen Turussa 20-7 2013 Simo Tuomola

Eriksgata

Tänään 19-7:

Meistä jokaisesta jää aina ainakin pieni merkintä historian lehdille. Katsotaanpas vaikkapa tuosta; tänään 19-7 1752 Turussa kuolleiden kirjaan piirretään nimi Carl Adolf Wallenstierna, ikä 6 päivää, syntynyt Turussa 13. heinäkuuta 1752.

Vanhemmat 

• Ulrik Olofinpoika Wallenstierna 1714-1772  ja
• Margaretha Lanaeus 1723-1813 
•  
• Isä toimi Karjalan laamannikunnan laamannina 1758 ja oli Turun hovioikeuden hovioikeidenneuvoksena 1737 toimineen Olof Samuelinpoika Wallenstiernan jälkeläisiä.  Äiti kuoli Turussa 2. joulukuuta 1813, ollen iältään tuolloin 90-vuotias. Hänen isänsä oli Anders Lanaeus, Raaseporin läänin ja Hattulan kihlakunnan tuomiokunnan tuomari, asessori. 
•  
• Lapsikuolleisuus ei tuolloin ollut mitenkään tavatonta ja Wallenstiernojen perheessä elämänkaaren lyhyyttä todistettiin peräti viidesti, kun lapsia kaiken kaikkiaan siunaantui 15:
•  
•  
• Margaretha Christina Wallenstierna 1740-1740
• Margaretha Ulrika Ulrikintytär Wallenstierna 1744-1803
• Ulrik Wallenstierna 1745-1747
• Christina Eleonora Wallenstierna 1746-1747
• Anders Johan Ulrikinpoika Wallenstierna 1747-1775
• Gustava Carolina Ulrikintytär Wallenstierna 1749-1830
• Olof Ulrikinpoika Wallenstierna 1751-1792
• Carl Adolf Wallenstierna 1752-1752
• Lovisa Charlotta Ulrikintytär Wallenstierna 1753-1832
• Carl Fredrik Ulrikinpoika Wallenstierna 1754-1825
• Lovisa Sofia Ulrikintytär Wallenstierna 1756-1837
• Agnes Fredrika Ulrikintytär Wallenstierna 1758-1838
• Ulrik Ulrikinpoika Wallenstierna 1760-1793
• August Ulrikinpoika Wallenstierna 1764-1802
• Johanna Elisabet Wallenstierna 1764-1766
•  
• Lapsista Anders Johan eteni Turun hovioikeuden auskultantiksi ja varanotaariksi, Olof oli Turun jalkaväkirykmentin ratsutilapataljoona 1. majurin komppanian luutnantti, Carl Fredrik Ruotsi-Suomen sotalaivaston Suomen eskadeerin majuri, Ulrik Ulkirikinpoika luutnantti 1789 ja August Porin läänin jalkaväkirykmentin ratsutilapataljoona 2. majurin komppanian kapteeni .
•  
•  
• Mitäpäs muuta Suomessa tapahtuikaan tuona Carl Adolfin kuolinpäivänä, tänään 19-7, katsotaanpas; 
•  
•  Aadolf Fredrik teki kesällä 1752 matkan Suomeen. Hän oli siten ensimmäinen Ruotsin kuningas yli 120 vuoteen, joka vieraili Suomessa.
•  
• Matka alkoi Helsingistä, jossa hän kävi tarkastamassa neljä vuotta aiemmin aloitetun Suomenlinnan rakennustyömaan. Tämän jälkeen matka jatkui itään Degerbyn kaupunkiin, joka vierailun yhteydessä sai uuden nimen Loviisa, kuningatar Loviisa Ulriikan kunniaksi
•  
• Kuningas vieraili myös muun muassa Turussa, Vaasassa, Oulussa ja Torniossa. Suomalaiset suhtautuivat kuninkaan vierailuun suurella innolla. Esimerkiksi Himangalla pystytettiin kivinen muistomerkki sille paikalle, jossa kuningas aterioi.

Eerikinretki (ruots. Eriksgata) oli vierailu eri maakuntiin, joka vasta valitun Ruotsin kuninkaan piti tehdä valintansa jälkeen. Eerikinretki-instituution merkitys oli suurimmillaan keskiajalla. Se mainitaan muun muassa vuoden 1296 Uplannin maakuntalain kuninkaankaaressa.

Vuodesta 1544 eteenpäin Ruotsin kuninkaita ei valittu, vaan kuninkuudesta tuli perinnöllinen. Eerikinretkestä tuli tämän jälkeen vain symbolinen. Kaarle IX (1604–1611) oli viimeinen kuningas, joka suoritti eerikinretken vanhan lain mukaan. Kustaa III elvytti eerikinretkiperinteen 1770-luvulla ulottaen retkensä myös Suomeen.

Kuninkaan vierailu

Adolf Fredrik Suomessa 1752

Markku Pihlajaniemi

Hattujen sodan jälkeen kruunattiin Adolf Fredrik Venäjän myötävaikutuksella Ruotsin kuninkaaksi. Hän istui majesteetilliselle valtaistuimelle 1751. Kruunajaisten jälkeen päätettiin, että kuningas tekee tutustumismatkan Suomeen ja palaa Pohjanlahden ympäri takaisin Ruotsiin.

Tämä kuningas Adolf Fredrikin "eerikinmatka" toteutui kesällä 1752. Kuninkaalla oli mukanaan suuri seurue, mutta kuningatar jäi kotiin Ruotsiin. Eri puolilla Suomea aloitettiin valmisteluja kuninkaan vastaanottamiseksi. Hänestä annettiin ylistäviä lausuntoja ja kirkoissa luettiin rukouksia hänen puolestaan.

 Suomenlinnan Kuninkaanportti rakennettiin sille paikalle, jossa Aadolf Fredrik nousi maihin vuonna 1752.

Kuningas saapui Tukholmasta Viaporiin 19. päivänä kesäkuuta 1752. Hän vieraili muun muassa Porvoossa ja Turussa. Kävipä hän antamassa Degerbylle uuden nimen Loviisa, kuningatar Lovisa Ulrikan mukaan. Heinäkuun 15. päivänä matka jatkui sitten Turusta Oripään kautta Huittisiin ja sieltä Hämeenkyrön, Kauhajoen ja Ilmajoen kautta Vaasaan.

Kuninkaan matka oli melkoista pikamarssia, sillä hän oli 18. päivän iltana jo Vaasassa, missä hän asettui Korsholman maaherran taloon. Matkalla kuningas pysähtyi levähtämään 17. päivä heinäkuuta Kankaanpäässä Kuninkaanlähteellä, joka on saanut nimensä tästä vierailusta.

Aikatauluista voi päätellä, että kuningas todennäköisesti yöpyi Karvian Skantsissa ja jatkoi seuraavana päivänä Ilmajoen ja Isonkyrön pitäjän halki kohti Vaasaa. Tältä reitiltä on jäänyt muistoksi Kurikan Kusikivi, jonka takana sanotaan kuningas Adolf Fredrikin käyneen tarpeillaan.

Kuninkaan matkasta Kauhajoella, Kurikassa, Ilmajoella ja Isossakyrössä ei ole jäänyt kovinkaan paljon kirjallista todistusaineistoa. Matkalla oli ollut ruotsalainen runoilija Hjalmar, joka sepitti monisäkeistöisen kertomuksen kuninkaan Suomen matkasta, ja mainittu alue kätkeytyy niukoin sanoin erääseen säkeistöön:

Matka käy sankarin Huittisiin
ja edelleen Paskilahan;
Niinisalo jää taakse niin,
ja Kyröhön saavutahan.
Metsä saa hetkeksi Aadolfin,
ja sitten on Vaasan vuoro.
Kaikuvi saakka pilvihin
ilohuutoina kansan kuoro.

Metsä, joka Adolfin sai, on Hämeenmetsä, jonka läpi kulki vanha Kyrönkankaan kesätie, jota pitkin kuninkaan seurue saapui Skantsista lääninrajalle ja Kauhajoelle. Lääninraja sijaitsi tuolloin noin peninkulman päässä Skantsista seuraavan kestikievarin, Nummijärven, suuntaan. Ilmajoen pitäjän valtuutettuina ratsastivat kuningasta vastaan herastuomari ja lautamies Heikki Seppälä sekä Jussilan isäntä Petteri Hällström. 

Kuninkaan kyydityksessä oli mukana isäntiä aina Närpiöstä asti. Kyyditsijät hevosineen kokoontuivat Nummijärvelle, mistä he siirtyivät lääninrajalle odottamaan kuninkaan seurueen saapumista. Lääninrajalla oltiin 3-4 tuntia, hevosilta riisuttiin satulat ja ne päästettiin syömään ruohoa. Ilma oli lämmin, minkä vuoksi Ilmajoen pitäjän valtuutetut Heikki Seppälä ja Petteri Hällström ratsastivat rajalle etukäteen huolehtimaan lehtimajan pystyttämisestä maaherralle.




Aadolf Fredrik (14. toukokuuta 1710 – 12. helmikuuta 1771) oli Ruotsin kuningas vuosina 1751–1771. Hän ei onnistunut kasvattamaan kuninkaan valtaa, vaan oli edeltäjänsä Fredrik I:n tavoin valtaoikeuksiltaan heikko hallitsija.

Oletettavaa on, että lääninrajalla tapahtuneen hevosten vaihdon yhteydessä myös kuningas vilvoitteli tässä lehtimajassa. Kruununvouti Krook sai kolleegaltaan Turun läänin kruununvouti Gaddilta tiedot tarvittavista hevosista. Kaikkia ratsastettavia hevosia ei vaihdettu rajalla, mutta virkeitä hevosia pidettiin raskaitten vankkureiden edessä.

Kuninkaan seurueen lähtiessä lääninrajalta Heikki Seppälä ja Petteri Hällström ratsastivat joukossa heille määrätyillä paikoilla. Seuraava hevosten vaihtopaikka oli puoli peninkulmaa Nummijärveltä eteenpäin. Kuvitella saattaa, että kaikki kynnelle kykenevät olivat saapuneet tien varteen seuraamaan mahtavan kuninkaallisen seurueen kulkua, kun se eteni kohti Vaasaa

Kahden riita-asian johdosta kuninkaan matkasta on säilynyt joitain tietoja. Tapauksia käsiteltiin Ilmajoen käräjillä syksyllä 1752 ja keväällä 1753.

Kuninkaalle vasikkaa 

Syyskäräjille 1752 oli nimismies Juho Birling haastanut isäntä Heikki Kihniän Seinäjoelta.

Sitten asetti kruununnimismies kunnioitettu Juho Birling oikeuden eteen isäntä Heikki Kihniän Seinäjoelta, siitä että hän ei tullut kyyditykseen kuin yhden hevosen kanssa, huolimatta siitä, että hänellä on kaksi, kun kuninkaallinen majesteetti armollisin kuninkaamme matkusti maan halki
[läpi], sekä siitä, että Kihniä ei silloin tuonut mukanaan vasikkaa, mikä oli hänelle määrätty tehtäväksi.

Mutta koska Heikki Kihniä kieltämistään vastaan ei voinut vakuuttaa, että hän olisi siitä saanut kunnon pyynnön, että kaikki tämän hevoset pitäisi olla matkassa, vaan hän kertoi, että se vaimo, joka oli ollut kotona ja joka oli isäntä Erkki Viitalalta saanut määräyksen kyyditykseen, oli lähettänyt Kihniälle, joka oli ollut niityllä kuuden neljänneksen päässä kotoa, pyynnön tästä 8 vuotta vanhan paimentytön mukana, joka ei sen paremmin pyyntöä tuonut perille, kuin että ainoastaan yksi hevonen oli määrätty minkä isäntä Jaakko Liikala vahvisti. 

Niin jätti nimismies hänet tämän kerran syyttämättä niin kyydityksestä poissa olosta, sekä mitä vasikkaan tulee, koska todettiin, että Kihniällä ei ollut silloin tähän kelpaavaa vasikkaa. Tämän sijaan hän toi lampaan ja näin joltain osin yritti velvollisuutensa täyttää. Tämän myötä antoi oikeus asian raueta varoittamalla Heikki Kihniää, ettei hän antaisi tulevaisuudessa kruununpalvelijalle aihetta valituksiin taholtaan toimista, niihin hänet on määrätty
 

Asiakirjasta käy ilmi, että kuninkaan seurueen tarpeisiin kannettiin taloista ruokaveroa. Mahdollista on, että kuningas ruokaili jossakin Etelä-Pohjanmaan kestikievarissa, vaikka siitä ei olekaan kirjallista todistetta. Isäntä Heikki Kihniällä ei ollut laittaa kuninkaan pöytään vasikkaa, mutta lampaankin antaminen varmaan kirpaisi muiden verojen ja maksujen lisänä. Muita vastaavia käräjätapauksia ei Etelä-Pohjanmaalla ollut, joten tämä ylimääräinen maksu suoritettiin kaiketi mukisematta. 

Heikki Seppälän ratsastus 

Kuninkaan seurue tarvitsi runsaasti hevosia. Kyyditykseen lääninrajalta oli määrätty isäntiä hevosineen Närpiöstä saakka. Ilmajoen pitäjän herastuomari sai ratsastettavakseen närpiöläisen isännän Anders Snickarsin punertavan tamman. Ratsastettaessa läänin rajalta tamma vioittui ja hevosen omistaja haki korvausta. Asian käsittely aloitettiin syyskäräjillä 1752. 

Haasteen mukaan vaati isäntä Anders Snikars Närpiön pitäjästä Finbystä korvausta herastuomarilta ja lautamieheltä Heikki Seppälältä tammasta, millä tämä oli kuninkaallisen majesteetin korkean läpikulkumatkan aikana ratsastanut niin kovasti, että hevonen 14 päivää tämän jälkeen kuoli. Hän esitti asiasta eri todistuksia, että tamma oli aiemmin ollut terve ja ilman vikaa, ennen kuin se otettiin kyyditykseen, mutta että sitten vastaaja oli palauttanut sen, oli todettu sitä hakatun niin kovasti, että siitä oli jäänyt jälkiä. Se oli turvoksissa toiselta kyljeltään ja takaosaltaan niin vioittunut, että se oli kaatunut nurin.

Vastaaja myönsi kyllä ratsastaneensa hevosella, mutta ei kovempaa kuin muutkaan, jotka olivat olleet hänen kanssaan, nimittäin matkalla lääninrajalle isäntä Petter Hällström Jussilasta, joka yhdessä vastaajan kanssa oli ollut määrätty alamaisesti kohtaamaan siellä kuninkaallisen majesteetin tämän pitäjän valtuutettuina. Sittemmin ja paluumatkalla ei vastaaja ollut voinut ratsastaa kovempaa kuin korkea kuninkaallinen seurue eteni, koska vastaaja oli pitänyt sen paikan, mihin hänet oli asetettu. Hän pyysi tämän vuoksi, että hänet vapautetaan Anders Snickarsin syytöksestä, koska oli voinut sattua, että tamma oli joko voinut saada potkun tai että joku ori, kun he lääninrajalla olivat pysähtyneet, oli voinut vahingoittaa sitä astumalla sen selkään. 

Koska kantajalla ei ollut todistajiaan mukana, niin siirrettiin asia seuraaville talvikäräjille, jolloin hänen tulee, jos hän haluaa syytöksensä osoittaa, viiden hopeataalarin uhkasakolla ne hankkia paikalle, jolloin vastaajan pitää ilman eri haastetta tulla paikalle. 

Seuraavana keväänä oli paikalla todistajina Närpiön pitäjän lukkari Johan Mårtensson, isännät Petter Perus Kåtnäsistä ja Jacob Stoppel Finbystä. Todistajista esitettiin Närpiön pitäjän kappalaisen arvoisan ja oppineen herra Henrich Molliisin todistus, että mainitut henkilöt ovat tunnettuja kunniallisina sekä eläneet kristillisesti.
Lukkari Märtensson vahvisti aiemman kirjallisen todistuksensa.

Isäntä Anders Snickars Finbystä Närpiön pitäjästä oli 7 vuotta vanhalla tammallaan komennettu kyyditykseen Pohjanmaan ja Turun läänien välille Hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa korkeaan läpikulkumatkaan, jolloin allekirjoittaneen kanssa Nummijärvellä todettiin hevonen terveeksi ja ilman vikaa, mutta palatessa mainitulta rajalta seuraavaan vaihtopaikkaan, jolloin isäntä ja lautamies Ilmajoen pitäjästä Heikki Seppälä ratsasti sillä, todettiin se olevan niin vioitetun, että niin pian kuin siltä oli otettu satula pois, ei se enää kyennyt seisomaan, vaan kaatui nurin ja ojensi kaikkia jalkojaan.

Tämän jälkeen tamma saatiin kovalla vaivalla ja nostamalla toisten avulla ensimmäiseen taloon Kauhajoella Havunen nimeltään, mihin se piti jättää. En voinut muuta huomata kuin, että tamma oli takaosaltaan vioittunut Tämän todistin pyynnöstä ja vaadittaessa voin tämän valallani vahvistaa. Närpiössä 17 lokakuuta 1752.

Todistaja ei kuitenkaan voinut olla aivan varma, että juuri Seppälä olisi ratsastanut Snickarsin tammalla, minkä vuoksi Seppälä yhdessä vävynsä manttaalikomissaari Anders Schöringin kanssa oli jo vaatimassa tälle rangaistusta. Petter Perus kuitenkin todisti Seppälän ratsastaneen tammalla. Hän oli myös havainnut hevosen kyljissä kannusten jälkiä. 

Jacob Spoppel vahvisti myös oman todistuksensa, jonka hän myös oli antanut aiemmin kirjallisena.

Allekirjoittanut todistaa, että isäntä Anders Snickarsin tamma oli terve kotoa lähtiessä sekä matkalla Nummijärvelle, mutta kun isäntä Heikki Seppälä, joka sillä ratsasti, tuli rajalle Pohjanmaan ja Turun välillä, oli tammaa pidelty pahoin jäljistä päätellen, niin että se oli aivan verissä ja turvoksissa, ja niin ratsasti tämä tällä samalla tammalla seuraavaan vaihtopaikkaan, jolloin näin siitä ainoastaan, että selkä oli murtunut. Tämä on todistettu pyynnöstä ja voin tämän valallani vahvistaa vaadittaessa. Närpiö 17.10.1752 Jacob Mårtensson 

Todistajat kertoivat, että vaihtopaikalla Nummijärven toisella puolella oli tamman selkä vioittunut niin, ettei se saanut takajalkojaan ylös. Asian käsittely venyi niin, että sitä piti jatkaa seuraavana aamuna. Kun Snickars haki edelleen korvausta hevosestaan, Seppälä esitti, että tämän pitää kääntyä Närpiön pitäjänmiesten puoleen, koska hän ei ollut yksityisillä asioilla, vaan hänet oli määrätty kuninkaan seurueeseen. Snickars taas katsoi Seppälän aiheuttaneen hevosen tärvääntymisen ja olevan henkilökohtaisesti vastuussa asiasta.

Seppälältä tiedusteltiin, miksei hän vaihtanut hevosta rajalla, kun hevosia oli ollut loppujen lopuksi yli tarpeen. Heikki Seppälä vastasi, että heidän lähtiessään oli vielä vankkureita tulematta ja hevosten tarvetta ei tuolloin tarkalleen tiedetty ja joitain hevosia Ikaalisista oli mennyt rajan yli. Seppälä halusi, että maafiskaali Jacob Holmlundia ja isäntä Petteri Hällströmiä kuultaisiin, koska hän oli ratsastanut heidän kanssaan.
Iltapäivällä saatiinkin toivotut todistajat paikalle. Holmlund kertoi muun muassa:

Että hänellä ei ole mitään tietoa kuinka vastaaja Seppälä mennessä Nummijärveltä lääninrajalle oli ratsastanut kantajan hevosella tai oliko hän ajanut lujaa vai hiljaa, koska Seppälä toisen todistajan Hällströmin kanssa oli saanut määräyksen mennä edeltä käsin ja huolehtia lehtimajan tekemisestä rajalle korkeasti jalosyntyiselle maaherralle. 

Hän kertoi myös Seppälän ratsastaneen määrätyllä paikalla kuninkaan seurueessa melko lähellä itseään.

 

Petteri Hällström mainitsi omassa todistuksessaan:

Että kun hän oli seurannut Seppälää, kun tämä ratsasti Snickarsin punertavalla tammalla Nummijärveltä lääninrajalle, missä heidän tuli pitää huolta lehtimajan pystytyksestä, niin olivat he ainoastaan ratsastaneet kahden kentän yli ravia noin neljännesmatkaa yhteensä, mutta muun matkan käyntiä, koska hevoset ottaen huomioon kovan kuumuuden eivät kyenneet nopeammin eteenpäin, vaan tulivat täysin hikisiksi. 

Holmlund muistutti vielä:

Että kruununvouti Krook Turun läänin kruununvouti Gaddilta saaman selvityksen mukaan, kuinka monta hevosta tarvitaan, pyysi jokaista paluumatkalla pitämään ne hevoset millä he olivat tulleet, sekä että ennen paluumatkaa lääninrajalta oli viivytty siellä noin kolme tai neljä tuntia.

Oikeus käsitteli asiaa ja vapautti herastuomari Heikki Seppälän Anders Snickarsin syytöksestä. Eräänä perusteena esitettiin:

Seppälä ei ollut yksityisellä asiallaan ja ei ole voitu vakuuttua, että hän olisi väkivalloin ajanut huonosti hevosella tai että hän olisi aiheuttanut sen vioittumisen, koska hän on tämän lisäksi pieni kooltaan ja hänellä on kevyt kroppa, niin että paino ei ole voinut olla syynä hevosen vahingoittumiseen. 

Hänen ei ole todettu ratsastaneen kovasti ja rajusti läänin rajalle, vaan ainoastaan neljännesmatkan ravia ja muun käyntiä hitaasti ja takaisin tultaessa hänellä ei ole ollut tilaisuutta ratsastaa hitaammin kuin korkea kuninkaallinen seurue eteni, niin että mitään tällaisia seikkoja ei ole tullut esille, mistä voitaisiin vakuuttua vastaaja Seppälän omasta tahdostaan ja rajuudestaan aiheuttaneen tamman kuoleman. 

Päätöksestä suivaantuneena ilmoitti Anders Snickars vievänsä asian vielä laamannin oikeuteen.

Punertavan tamman ikävä kohtalo ja selvittämätön vioittuminen on näin jättänyt meille muutaman kirjallisen todisteen kuninkaan matkasta kesällä 1752


Kuninkaallisesti
Turussa 19-7 2013
Simo Tuomola

Turhuuden turuilla

Tänään 18-7 vietämme erään brittikirjailijan synttäreitä:

1811 – William Makepeace Thackeray, brittiläinen kirjailija (Turhuuden turuilla) (k. 1863)

William Makepeace Thackeray (1811 Kalkutta, Intia – 1863 Lontoo, Iso-Britannia) oli brittiläinen kirjailija, satiirikko. Hän kuului Charles Dickensin ystäväpiiriin. Hänen pääteoksensa on aikalaisteos Turhuuden turuilla (Vanity Fair), jossa hän ironisoi itsekkyyttä, nuukuutta, tekopyhyyttä, itserakkautta ja mammonanpalvontaa.

Turhuuden turuilla: Romaani vailla sankaria. (Vanity fair: A novel without a hero, 1847–1848.) Suomentanut Aino Tuomikoski. 1. painos kahdessa osassa 1955–1956. Helsingissä: Otava, 2005.

On kirjoittanut myös teoksen The Luck of Barry Lyndon, johon Kubrickin nimileffa perustuu.



W. M. Thackerayn omakuva.

Tämän hevonsillan kautta palaammekin Turhuuden turuille pohtimaan kaupunkimme nimen etymologiaa:

Kaupungin vanhin keskus oli maanteiden yhtymäkohta, tori eli turku. Nimi Turku juontunee muinaisvenäjän kauppapaikkaa merkinneestä sanasta turgu. Samasta vanhasta indoeurooppalaisesta sanakannasta ovat peräisin myös Saksan kaupunginnimi Torgau ja Italian kaupunginnimi Trieste.

Muinaisvenäjän sanan oletetaan kulkeutuneen Suomeen novgorodilaisten kauppamiesten mukana. Se elää nykyään enää sellaisissa sanonnoissa kuin "turhuuden turuilla" ja "maailman turuilla". Sana on siirtynyt kauppiaiden matkassa myös Skandinaviaan. Sen perillinen on mm. ruotsin toria merkitsevä sana torg, josta juontuu suomen sana tori.

Samalla tavalla Venäjältä Turun tienoille kulkeutuneeksi on selitetty Aurajokivarren kylännimen Paaskunta alkuelementti, joka olisi peräisin venäjän kylää, kylänosaa ja asutusta merkitsevästä sanasta pogost.

Itse etsisin Turun alkuperää vieläkin kauempaa:

Torin vasara

Kun meillä täällä vietetään Keskiyön Auringon juhlaa juhannustulin, vietettiin Rooman valtakunnassa Summanus-juhlaa, yöllisen ukkosen jumalan kunniaksi.

Ukko vie meidät siis takaisin kokon ääreen. Kokkotulet olivat alunperin uhritulia ja myyttinen tuli syntyi Ukon nuolesta. Suomessa nykykokon lähihistoria palautuu Kupittaan lähteelle Turkuun vuoteen 1650, jolloin se ns. ensimmäinen kokko sytytettiin pahoja henkiä karkottamaan. Siellä myös piispa Henrik kastoi tarun mukaan kansaa kristinuskoon, mutta vain tarun.

Turisas on muinaissuomalaisen sodanjumalan Tursaan mukaan nimetty folk metalia ja viikinkimetallia soittava yhtye, jonka perustivat Mathias Nygård ja Jussi Wickström Hämeenlinnassa vuonna 1997. Yhtyeen tyyliä kutsutaan myös battle metaliksi yhtyeen debyyttialbumin nimen mukaisesti. Yhtyeen nimi "Turisas" perustuu Mikael Agricolan käyttämään Tursas-nimen kirjoitusmuotoon 1500-luvulta.

Turisas esiintyi myös Ruisrockin 40-vuotisjuhlilla.

E.N. Setälän mukaan tämänkaltainen tursaansydän-merkki on ollut nimensä mukaisesti Tursas-jumalan (tai olennon) merkki.


Iku-Turso (myös Turso, Tursas, Turisas, Iku Turilas ja Meritursas) on kalevalaisessa runoudessa esiintyvä vedenhaltija tai merihirviö. Tursas-sanaa on käytetty myös mursuista. Nimi palautunee kantagermaaniseen *thurisaz-sanaan, joka tarkoittaa jättiläistä tai demonia. Nykytutkimus ei enää usko aikaisempiin teorioihin, joiden mukaan Turso/Tursas-nimillä olisi yhteyttä skandinaavisen mytologian Thor- tai Tyr-jumalten nimiin.

Iku-alkuliite on myös eräiden muiden myyttisten olentojen, kuten Iku-Tieran nimessä. Se viitannee ikuiseen olentoon, joka on ollut olemassa jo maailman syntymästä lähtien.

Vanhimmat kirjalliset kuvaukset tästä uskomusolennosta ovat 1500-luvulta Mikael Agricolalta ja Sigfridus Aronus Forsiukselta. Heidän mukaansa "Turisas" on ollut muinainen suomalainen (hämäläinen) sodanjumala. Forsius kertoo, että Turisaksen ase oli jousi.

Toki kokkotulet olivat palaneet täällä aiemminkin. Ensin suurilla kukkuloilla palvottiin uhritulin Ukkosen jumalaa Tuuria, Turisasta, Toria. Sittemmin Kalevalan vaakalintua, ilmalintu Kokkoa ja Louhikäärmettä tulilieskoineen. Griippiä siis. Muinaisissa uskoissa esi-isillämme olivat omat taikamenonsa. Meillä omamme, vaikkakin samaa perua.

Kokko, kotka, lohikäärme oli myös viikinkien palvonnan kohde ja viikinkiveneiden näyttävä keulakoriste. Niinpä Kokkotulet esim. Turun Linnasmäellä ja Vartiovuorenmäellä, Liedon Vanhalinnassa ja Rikalassa tai Helsingin Roihuvuorella kertoivat Kokkoveneiden liikkeistä.

Syntyi muinaistulien ketju, joka varoitti vihollisen liikkeistä, mutta kertoi myös kaupankäynnin mahdollisuuksista. Vartiotulien järjestelmän myötä ehdittiin siirtyä turvaan linnavuorien suojaan, kuten esim. saaristossa Nauvon Kasabergille. Syntyi myös rauhanomaisia kauppapaikkoja, kuten esim. Satavan Samppa tai Samppalinnan paaluvarustus.

Valkoinen kilpi oli viikinkien rauhanomaisen lähestymisen merkki ja Turun Samppalinnan paaluvarustuksen tunnus. Täällä paloivat Muinaistulien Yön viestitulet myös rauhanomaisissa merkeissä.

Sampo, sammas oli pylväs, kauppapaikan merkki, kauppaoikeuden valta- ja oikeussymboli kuin jokin obeliski tai toteemi. Kun Turun nimeä etsitään kauppapaikan ja torin käsitteestä, johtavat jäljet siis vielä senkin yli Ukkosen jumalaan (Tor, Tuuri, Turisas) ja suojaan, turvapaikkaan. Agricolan kielessä turva oli turua.


Turuassa täällä
Turussa 18-7 2013
Simo Tuomola

Vanha ja Uusi Turku

Tänään 17-7 tulee kuluneeksi tasavuosia turkulaisen fennofiilin Daniel Jusleniuksen kuolemasta.

Daniel Juslenius (10. kesäkuuta 1676 – 17. heinäkuuta 1752) oli suomalainen kirjailija ja isänmaanystävä. Hän oli myös Turun akatemian heprean ja kreikan kielten (1712–) sekä teologian (1727–) professori.

Jusleniusta on pidetty Suomen ensimmäisenä fennofiilinä ja innokkaana suomalaisuuden puolestapuhujana. Hän esitti teoksissaan suorastaan liioittelevia kuvauksia Suomen kansan menneisyydestä. Hän kirjoitti muiden muassa teoksen Aboa Vetus et Nova ("Vanha ja uusi Turku", 1700), jossa hän esitti antiikin Rooman ja Kreikan sivistysten olevan peräisin Suomesta.


Toinen Jusleniuksen teoksista oli Vindiciae Fennorum ("Suomalaisten puolustus", 1703). Molemmat teokset edustavat kotiseutukuvauksia, joiden kirjoittaminen tuli 1600-luvun puolivälistä lähtien muodikkaaksi. Kuvausten tarkoituksena oli inventoida suurvalta-ajan Ruotsin omistuksia.

Näin muistelin viimeksi miestä syntymäpäivänään:

Maagog

Ductore Domino Jehovah! Tänään 10-6 tulee kuluneeksi tasavuosia suomalaisuuden ja turkulaisuuden puolestapuhujan, fennofiili Daniel Danielinpoika Jusleniuksen syntymästä 1676. Miehen ensimmäinen akateeminen opinnäyte Aboa vetus et nova tarkastettiin Turun akatemiassa 12.5.1700.


Tuon ajan goottilaisen historiankirjoituksen mukaisesti suomalaisuuden sukujuuret yltävät suoraan raamatun tekstiin Jaafetin jälkeläisten ottaessa vedenpaisumuksen mentyä haltuunsa Turun alueen ja sitä myötä Suomen Maagogin johdolla. Tänne sijoittui tavaranvaihtoon tarkoitettu paikka turku, josta kasvavan asujamiston myötä varttui kaupunki nimeltä Turku.
Hesekiel:
38:2 "Ihmislapsi, käännä kasvosi kohti Googia Maagogin maassa, Roosin, Mesekin ja Tuubalin ruhtinasta, ja ennusta häntä vastaan
39:6 Ja minä lähetän tulen Maagogiin ja rantamaalla turvassa asuvien keskeen. Ja he tulevat tietämään, että minä olen Herra.
Ilmestyskirja:
20:8 ja hän lähtee villitsemään maan neljällä kulmalla olevia kansoja, Googia ja Maagogia, kootakseen heidät sotaan, ja niiden luku on kuin meren hiekka.


Eipäs tarvita suurtakaan ennustusten lukijaa, kun tuosta tekstistä "tunnistaa" Maagogin rantamaan juuri Turun seuduksi, jota tuli on totisesti usein kaltoin kohdellut. Varsinaisen maisterinväitöskirjansa Vindiciae Fennorum, Suomalaisten puolustuksen hyväksynnän 7.10.1703 myötä Juslenius sai maisterinvihkiäisissä priimuksen arvon.

Goog eli Maagog oli raamatun mukaan Jaafetin poika, jonka asuinpaikka sijaitsi pohjan perillä. Ilmeisesti kyse oli kuitenkin Skyytiasta ja skyyttalaisista, joiden alue ei tainnut ihan tänne saakka yltää. Turhaa siis Turussa on skyyttien kulta-aarteen etsintä, mutta muinaisuutemme kuvan tuumaus on silti aina ajankohtaista.

Ensimmäistä kertaa latinankielinen sivistyneistö saa kuulla myös suomalaisesta erikoisuudesta, joka herättää vieläkin ihmetystä maailmalla:

Meillä on myös erikoinen ruokalaji, jota ei muualla tavata. Se keitetään ruismaltaista ja paistetaan sitten uuninlämmössä leivän tavoin, kuitenkin niin, että se pannaan ensin tuohiroveeseen. Tämä ruoka on väriltään tummaa, mutta tavattoman makeaa. Sitä sanotaan mämmiksi ja syödään pääsiäisenä happamattoman leivän muistoksi.

Aboa vetus et nova ei ole nykyisestä näkökulmasta tieteellisesti kestävä teos. Jusleniuskin valitteli lähteitten vähäisyyttä. Hän käytti mm. Raamattua todistellessaan suomalaisten tulleen vedenpaisumuksen jälkeen Maagokin johdolla Suomeen. Suomen kielen hän päätteli heprean ja kreikan sukukieleksi, joka on puolestaan mm. venäjän, puolan, unkarin, böömin ja moldavian kantakieli. Huomattavaa Jusleniuksen päättelyissä on se, että hän nojautui yleensä aikansa lähteisiin, eikä sepittänyt asioita omasta päästään.

Aboa vetus et nova -teoksen kestävin ja tämän päivän lukijan kannalta kiinnostavin osuus on kirjoittajan ajan Turun kuvaus. Juslenius selittää seikkaperäisesti kaupungin topografiaa ja antaa tietoa mm. Ryssänmäen ja Multavierun synnystä, Mätäjärvestä, kaupungin hallinnosta, elinkeinoista ja kaupunkilaisten elämästä.

Korppolaismäki oli Vartiovuoren ja nykyisen Kakolanmäen ohella ensimmäisiä kalliosaaria, jotka pilkistivät Turun alueella esiin Litorinameren pinnan alta joskus 4000 eaa. Sinne oli saaristossa matkaavien kauppiaiden ja seikkailijoiden helppo laskea maihin jo rautakaudella.

Korppolaismäen rinteeltä onkin läheltä entisen Sikaojan suualuetta tehty itäbalttilainen polttohautalöytö, joka on ajoitettu vanhemmalle kansainvaelluskaudelle noin 500 jaa. Sinne saapuneen matkalaisen viimeinen leposija piti sisällään hopeisen rengaskoristeisen kaarisoljen ja hopeisen rannerenkaan sekä kaksi keihäänkärkeä. Siitä olisi hyvä lähteä Turussa aarreretkelle menneisyyteen.


Kel aarre on
Turussa 17-7 2013
Simo Tuomola

Plootuvoro

Tällä päivämäärällä 16-7 1661 tukholmalainen pankki Stockholms Banco laski liikkeelle Euroopan ensimmäiset setelit, joilla yritettiin korvata hieman hankalasti käsiteltäviä kupariplootuja.

1661 – Ruotsin Pankki laski liikkeelle Euroopan ensimmäiset setelit.

Sveriges Riksbank on Ruotsin keskuspankki. Vuonna 1668 perustettua pankkia pidetään maailman vanhimpana keskuspankkina. Riksbankin edeltäjä oli vuonna 1656 perustettu Stockholms Banco, joka tunnetaan myös perustajansa Johan Palmstruchin mukaan Palmstruchin pankkina. Vaikka Stockholms Banco oli yksityisesti omistettu, Ruotsin kuningas valitsi pankin johdon ja antoi pankille toimiluvan, joka sisälsi määräyksiä siitä, kuinka pankin tuli toimia.

Suomen Pankin perusti puolestaan vuonna 1811 keisari Aleksanteri I Porvoon valtiopäivien esityksestä Turkuun nimellä Waihetus-, Laina- ja Depositioni-Contori. Pankki siirrettiin Helsinkiin 1819.

Kuningatar Kristiinan aikanahan 1644 kymmenen hopeataalarin arvoinen kupariplootu painoi maailman suurimpana kolikkona jo 19,72 kiloa ja oli mitoiltaan 33x62,5 cm.Taalarin plootukin painoi 1,5 kg ja sillä sai ostettua lehmän. Ruotsalainen hopearaha riikintaalari otettiin käyttöön vuonna 1607 hopeataalarin painaessa 26,6 grammaa.

 
Noita jättiplootuja vuosimallia 1644 on jäljellä vielä seitsemän kappaletta, mutta Johan Palmstruchin allekirjoittamia Euroopan ensimmäisiä seteleitä vuodelta 1661 ei ole säilynyt ainuttakaan.

Väärentäjät olivat heti setelien kimpussa ja jo syksyllä 1663 pankki itsekin oli laskenut liikkeelle liikaa seteleitä kuparirahavarantoonsa nähden ja se julistettiin konkurssiin 1667. Palmstruch tuomittiin kuolemaan, mutta armahdettiin.



Johan Palmstruch (alk. Hans Wittmacher, 13. kesäkuuta 1611 Riika – 8. maaliskuuta 1671 Tukholma) oli ruotsalainen pankkiiri ja maan pankkitoiminnan isä. Hän perusti 1657 Stockholms Bancon, josta kehittyi maailman ensimmäinen keskuspankki Riksbanken. Stockholms Banco laski ensimmäisenä eurooppalaisena pankkina liikkeelle paperirahan 1661.

Stockholms Banco joutui setelirahoituksen vuoksi talousvaikeuksiin, ja Johan Palmstruch tuomittiin holtittomasta talouden- ja kirjanpidosta vankeuteen ja maanpakoon 1668. Samalla hän menetti liiketoimintaoikeutensa ja arvonimensä.




Where were the first banknotes printed?
The first banknotes in a modern sense were printed in Sweden in 1661. The banknotes generally considered to be the first in the world were issued by Stockholms Banco, founded by Johan Palmstruch. However, the idea of paper money comes from China, where paper money already was in use in the eighth and ninth centuries. But this Chinese paper money cannot be regarded as banknotes in a proper sense.

A banknote issued by Stockholms Banco

Oman kosketukseni tuohon maailman suurimpaan kolikkoon sain vieraillessani Tukholman Kuninkaalisessa Rahakabinetissa, jossa kävijät saivat omakohtaisesti nostella tuollaista lähes 20 kilon plootua. Höh, ruotsinlaivalla mokoma ei kuiteskaan maksuksi kelvannu eikä pelikoneeseen mahtunut. Piti vaan käyttää Turun aurtuoita.

Eurohuumassa
Turussa 16-7 2013
Simo Tuomola

Seilissä ollaan

Tänään 15-7 on vilkas historiapäivä - tasavuosia tulee kuluneeksi mm. seuraavista tapahtumista;

1240 – Novgorodin ruhtinas Aleksanteri Nevski voitti ruotsalaiset Nevan taistelussa.

1619 – Kustaa II Aadolf julkaisi käskykirjeen, joka johti spitaalihospitaalin perustamiseen Seilin saarelle.

1640 – Suomen ensimmäisen yliopiston Turun Akatemian vihkiäiset.

Akatemian vihkimisen lisäksi Turun tapahtumista muistamme siis myös spitaalihospitaalin perustamista Seilin saarelle 1619.

Ensimmäinen maininta leprasta Suomessa on vuodelta 1355. Tällöin oli testamentattu summa Turun Pyhän Yrjänän hospitaalille  . Suomen tunnetuin leprasiirtola oli Seilin saari Turun saaristossa, Rymättylän ja Nauvon välillä. Siirtola perustettiin sinne 1600-luvulla. Potilaat joutuivat tuomaan saarelle mukanaan ruumisarkun tai puutavaraa arkun rakentamista varten, eikä sieltä ollut paluuta. Leprasairaala suljettiin vuonna 1785.

Hospitaaleissa hoivattiin keskiajalla pitkäaikaisesti sairaita ihmisiä, joita ei voitu pitää kotioloissa. Turun Pyhän Yrjänän hospitaalissa, josta on ensimmäinen maininta vuodelta 1355, oli hoidettavia viitisenkymmentä. Viipurin Maria Magdaleenan hospitaalissa, joka perustettiin vuonna 1475, oli hoidettavia jonkinverran enemmän.

Molemmissa kaupungeissa oli myös vaivaistupa eli Pyhän Hengen huone, jossa hoidettiin raihnaisia vanhuksia, sotavammaisia, mielenvikaisia ja muita avuttomia sairaita. Helsinkiin rakennettiin pienehkö hospitaali pian kaupungin perustamisen jälkeen. Ensimmäinen maininta siitä on vuodelta 1555.


Pyhän Hengen talo ja Pyhän Yrjänän hospitaali Puolalanmäeltä lakkautetaan 1622 ja hospitaali sekä kirkko siirretään Seilin saarelle. Maan vanhimman sairaalan rakennukset poltetaan 1623. Spitaalisairaalan kappeli puretaan ja siirretään Seilin saareen 1624. Samana vuonna hovioikeus tuomitsee aatelismies Klaus Munckin väärinkäytöksistä kuolemaan, mutta kuningas lieventää tuomion 400 taalarin sakkoihin, joilla rahoitetaan Seilin  spitaalisairaalaa.

 
Seilin ensimmäinen kirkko tuotiin saareen 1624 Pyhän Yrjön hospitaalista Turusta. Kyseessä oli pieni kappeli, jonka paikalle nykyinen ristikirkko rakennettiin vuonna 1733.

- Rakentaja oli Kaarlo Jaakonpoika Merimaskusta. Hän rakensi myös Merimaskun kirkon, jossa on samaa näköä Seilin kirkon kanssa, Wilenius kertoo.



 
 Seilin kirkko

Seilissä

OK, otetaan tällä kertaa vaikutteita televisiosta, jossa Jenni Vartiainen juuri mainostaa kakkosalbumiaan Seili.


Vartiaisen kakkosalbumin nimi Seili viittaa Saaristomerellä sijaitsevaan saareen. Näin myös sanoituksen perusteella:

”Halki synkän veen, vene hiljalleen, lipuu saareen syrjäiseen. […] Seiliin soudetaan”, Vartiainen laulaa levyn nimiraidalla ja jatkaa dramaattisesti: ”Jos Seiliin ken joutuu, hän Seiliin myös jää – kuolemaan”!
Teksti taitaa olla Mariskan käsialaa.



Seilin historia sairaalasaarena alkoi vuonna 1619, jolloin kuningas Kustaa II Adolf julkaisi 15. päivänä heinäkuuta avoimen käskykirjeen uuden leprasairaalan perustamiseksi. Sen mukaan spitaalitauti oli Jumalan rangaistus syntisestä elämästä, ja Turun ulkopuolelta oli siten etsittävä saari, jonne voitaisiin rakentaa leprasairaala. Sinne tultaisiin sijoittamaan kaikki Turun silloisten hospitaalien leprapotilaat sekä mielisairaita ja muita kroonikoita.

Kuninkaan käskyn toteuttamiseen ryhtyi toimikunta, johon kuuluivat valtakunnanneuvos Johan Skytte, Turun linnan herra Carl Oxenstierna sekä Jochim Berends ja Johan Ottesson. Valinnan kohdistuminen Seilin saareen on ymmärrettävää: saarihan sijaitsi vilkkaan Turku–Tukholma-laivareitin lähellä, sen suojassa oli vanhastaan käytetty ankkuripaikka ja lisäksi hautausmaaksi soveltuva hiekkaharju.

Potilaita alettiin siirtää Turusta Seiliin syksyllä 1622 ja mukaan piti ottaa tylysti arkku tai laudat arkkuun. Saarella ei lautamateriaalia olisi tarjolla. Hoitokeinoina olivat Kupittaan lähdevesi ja vapaa viinanpoltto-oikeus, josta kertoo sanonta "olla seilissä".

Saaren ensimmäinen saarnaaja Carl Pictorius kirjattiin potilaaksi 1633 ja ensimmäisenä lääkärinä saarelle saapui kasvitieteilijä Elias Tillandz vuonna 1686. Isonvihan aikana hoitajat karkasivat saarelta Ruotsiin ja kruunu muutti laitoksen 1755 hullujenhuoneeksi, jonne suljettiin köyhiä, osattomia ja mielisairaita. Saaren ylläpitoon ohjattiin mm. sakkotuloja Turusta.

Elias Tillandz (oik. Elias Erici Til-Landz, 1640–1693) oli ruotsalaissyntyinen suomalainen lääkäri ja kasvitieteilijä. Hän toimi muun muassa lääketieteen professorina Turun akatemiassa sekä julkaisi Turun ympäristön kasveista luettelon Catalogus Plantarum (1673), joka oli Suomen ensimmäisen kasvisto.

Keskimääräinen elinikä saaressa oleskevilla oli 1-5 vuotta. Mutta esim. ihotautia kärsinyt Malin Mattsdotter tuotiin saarelle jo tyttönä ja hän kuoli siellä 52-vuotiaana. Hulluksi luokitellut naiset olivat saaren yleisiä asukkeja, mutta esim. poliittinen toisinajattelu saattoi johtaa saarelle karkoitukseen, kuten kävi Ruotsista karkoitetulle Olof Norrmanille, joka suututti valtaapitävät vaatimalla kirkon ja valtion erottamista. Hän kuoli saarella eristettynä 85-vuotiaana vuonna 1773.

Lääkkeinä viinan ja veden lisäksi tarjolla oli kokaiinia ja morfiinia. 1785-1840 Seili toimi mielisairaalana ja 1841 se muutettiin parantumattomasti mielisairaiden turvalaitokseksi. 1889 miespotilaat siirrettiin sieltä pois ja keskityttiin vain hankaliin naisiin, jotka oli helppo nimetä mielisairaiksi. Näihin naisiin sovellettiin sitten rotuhygieenistä ajattelutapaa. Mielisairaala Selissä lakkautettiin vasta 1962.

Seilissä
Turussa 15-7 2013
Simo Tuomola