Ex tuarum

Tänään 18-6 ja eilen 17-6:

1300 – Piispa Henrikin (väitetyt) pyhäinjäännökset siirrettiin Turun tuomiokirkkoon.

Turun tuomiokirkko eli suojelupyhimyksensä mukaisesti Pyhän Henrikin kirkko vihitään käyttöön 17. kesäkuuta 1300. Piispa Henrikin pyhäinjäännökset siirretään sinne juhlasaatossa Nousiaisista 18. kesäkuuta.

Suorakaiteen muotoista 35 x 23 metristä kirkkorakennusta viimeistellään Unikankareen mäellä saksalaisen rakennusmestarin johdolla. Pääsisäänkäynti on etelässä, sivusisäänkäynnit lännessä ja pohjoisessa.

Kirkon rukoushuone on tuettu nelikulmaisin pilarein. Kirkossa on sakaristo, kuori, ja matala tornirakennelma. Aluksi kirkko on hyvinkin yksinkertainen, kirkkokuorin ja sakariston muodostama pyhättö. Se on kuitenkin saanut ympärilleen myös runsaasti asutusta. Lyypekinrinteeseen on noussut Dominikaaniluostari.

Jo 1250-luvulla saksalaisten kauppiaiden hansalaivat kiinnittyvät Unikankareen rantaan ja kun Birger Jaarli uskoo 1254 maan ulkomaankaupan saksalaisten kauppiaiden huomaan, ryhdytään 1255 yhdyskunnan tarpeisiin vanhalle uhrilehto- ja hautapaikalle rakentamaan puukirkkoa.

Paavi Aleksanteri IV anekirjeestä 1259 löytyy ensimmäinen maininta Turusta, Aboa, ja samalla mainitaan myös ensimmäistä kertaa Turun tuomiokirkko. Pian puinen kirkkopyhättö Unikankareen mäellä saa myös harmaakivisen sakariston.


Turun tuomiokirkon alkuvaiheista on hyvin vähän tietoa. Todennäköistä lienee, että kirkko on rakennettu aivan 1200-luvun lopulla puusta. Sen vihkimisen ajankohdasta on epävarmuutta. Kirkko on saatettu vihkiä käyttöön vuosien 1292 ja 1296 välillä tai 17. kesäkuuta 1300 tai 1300-luvun alussa, mahdollisesti 1309.

Tutkimuksessa on ollut aikaisemmin vallalla ajatus, että kirkko olisi rakennettu tiilestä jo 1200-luvun lopussa. Teoria on kuitenkin kyseenalaistettu. Knut Draken mukaan kirkon ydinosa on todennäköisesti rakennettu harmaakivestä 1300-luvun loppupuolella.

Markus Hiekkanen pitää Draken perusteluita kivikirkon nuoremmasta iästä vankkoina ja on esittänyt varhaisimmille kiviosille vielä myöhäisempää ajoitusta 1400-luvun alkuun. Kirkko omistettiin Neitsyt Marialle ja Suomen ensimmäiselle piispalle Pyhälle Henrikille.

Uuden Turun vanha puukirkko puretaan 1286 ja Johannes I aloittaa kivikirkon rakentamisen Unikankareelle. Muurarimestarit tulevat Turkuun Mälarista. Kirkko omistetaan Neitsyt Marialle ja se saa erillisen kellotapulin.

1290 Pyhän Henrikin legenda kirjataan ylös Turussa ja syntyy myös piispa Henrikin surmanvirsi.

Johannes I oli varmuudella toinen Turun piispa tällä arvonimellä, jonka käytöstä ensimmäinen alkuperäislähdelähde on vuodelta 1270. Hän hoiti virkaa vuosina 1286–1290. Sitä ennen hän oli Sigtunan dominikaanien priori. Hänet valittiin sittemmin Upsalan arkkipiispaksi. Paavi hyväksyi valinnan 8. heinäkuuta 1290, mutta matkalla Roomaan 1291 hakemaan arkkipiispan arvomerkkiä, palliumia, hän kuoli Ranskassa. Ruumis tuotiin Ruotsiin ja haudattiin Sigtunan dominikaanien kirkkoon. Johanneksesta on säilynyt alkuperäistä lähdemateriaalia.

 

 
 Piispa Henrik ja Lalli.



Piispa Henrik (kuoli 20. tammikuuta, 1158) oli legendan mukaan Suomessa vaikuttanut keskiaikainen kirkonmies, joka mahdollisesti oli englantilaista syntyperää. Hän on katolisen Suomen suojeluspyhimys. Pyhän Henrikin legendan mukaan hänet surmasi miestaposta nuhdeltu, nimeltä mainitsematon murhaaja, kansanomaisen surmavirren mukaan hän koki marttyyrikuoleman Köyliönjärven jäällä tai Nousiaisissa Lalli-nimisen, pakkokestityksestä suuttuneen, talonpojan murhaamana.


 
 Henrikin sarkofagia Nousiaisissa peittävä kuparilevy jossa ristiretkeä esittävä kaiverrus.


Henrikistä tuli vähitellen keskiaikaisessa Suomessa kirkon symboli. Turun tuomiokirkkoa, jossa oli ilmeisesti useampia alttareita omistettuna pyhimykselle, alettiin nimittää suojeluspyhimyksensä mukaan Henrikiksi. Testamenteissa, jotka annettiin kirkon hyväksi, oli saajana joskus mainittu Sanctus Henricus.
Katolinen kirkko kunnioittaa nykyäänkin piispa Henrikiä Suomen taivaallisena esirukoilijana. Katolisen kirkon Pyhän Henrikin katedraaliseurakunta kantaa pyhimyksen nimeä, ja Henrikin pyhäinjäännöstä säilytetään nykyisin Pyhän Henrikin katedraalin alttarilla Helsingissä.


Mutta palataan vielä hetkeksi Unikankareen kummulle ennen alueen kirkkorakentamista. Mitä täällä palvottiin muinoin. Kummun kiviin kaiverrettiin kuppikiviä, joiden kautta päästiin yhteyteen kuoleman rajan taakse, mm. viljaa vainajille tarjoamalla.

Ja ohraa, oluen antajaa, täällä osattiin viljellä jo varhain 1500 eaa. Pellonpecko Ohran casuon soi. Ja isoilla kukkuloilla palvottiin isoja jumalia - Ukkosen jumala Tor, Taara, Turisas oli myös maanviljelyn jumala. 

Aurajokilaakso oli tärkeä viikinkiajan kauppapaikka ja goottien kieli toi meille mm. sanat kartano, airot, ruhtinas, kuningas, aura, olut, leipä ja äiti. Fin land tarkoitti vihollismaata, paholaisen tyyssijaa.

Lopulta piispa Tuomas otti 1231 kirkon haltuun pakanalliset uhrilehdot ja pyhät paikat, kuten Liedon Vanhalinnan. Kirkko sijoitti kätevästi omat juhlansa jo vakiintuneiden pakanallisten juhlapäivien kohdalle.


Tuomas (myös Thomas, k. 1248 (oletettavasti) Visby, Ruotsi) oli Suomen kolmas varsinainen katolinen piispa eli Suomen piispa ja ensimmäinen, josta on varmoja tietoja. On epäselvää, milloin hän aloitti tehtävässä, mutta hänen tiedetään eronneen vuonna 1245. Tuomas oli mahdollisesti englantilaissyntyinen dominikaanimunkki. Hänet muistetaan kirkon aseman jonkinasteisesta vakiinnuttamisesta Suomessa sekä varsinkin osallistumisesta Neva-joelle tehtyyn sotaretkeen vuonna 1240, joskin hänen osuuttaan siinä lienee liioiteltu.

Piispa Tuomas on ensimmäinen Suomen piispa, joka mainitaan nimeltä asiakirjassa ja jolta on säilynyt hänen itse laatimansa asiakirja. Kaksi hänen edeltäjäänsä mainitaan tosin nimettöminä paavi Innocentius III:n bullassa Ex tuarum, joka on päivätty 30. lokakuuta 1209.



Ex tuarum -nimellä tunnetaan 30. lokakuuta 1209 päivätty Suomea koskeva bulla, jonka paavi Innocentius III lähetti Lundin arkkipiispa Andreas Sunenpojalle. Latinankielinen Ex tuarum on vanhimpia säilyneitä asiakirjoja, joissa kerrotaan kirkon asemasta Suomessa.

Ex tuarumissa puhutaan kahdesta nimettömäksi jäävästä Suomen piispasta, joista toisen mainitaan kuolleen lähetystyössä ja toisen nimittämiseen paavi myönsi luvan tämän aviottomasta syntyperästä huolimatta. On esitetty erilaisia tulkintoja siitä, olisivatko nämä piispat saattaneet olla Suomen piispainkronikassa mainitut Rodolphus ja Folkvinus.

Bullassa todetaan, että "muuan maan, jonka nimi on Suomi, on äskettäin muutamien ylhäisten huolenpidon avulla kääntynyt kristinuskoon, jossa se kuten Jeesus-poikanen varttuu viisaudessa ja iässä".

Bullassa kerrotaan edelleen "maan piispan, sen jälkeen kun hän oli siellä levittänyt katolista uskoa, laillisesti päättäneen päivänsä ja että hänet oli kutsuttu vastaanottamaan taivaallista voittopalkintoa".

Samoin todetaan, että "uuden istutuksen ja sen seudun ihmisten uppiniskaisuuden ja myös epäsuotuisan ilmaston takia sinne valitun ei katsota olevan kunniapaikalla vaan marttyyriudella alttiina niin että tuskin kukaan haluaa sen istuimen haltijaksi, paitsi sellainen, joka jumalansanan sytyttämänä haluaa kestää kidutuksia".

Kidutuksia kestäen
Suomen Turussa
18-6 2013
Simo Tuomola
 

Vuosilukujen tarina

Kirkko ja me -lehti 6/2013
Roope Lipasti 


Harrastelijahistorioitsija Simo Tuomolaa kiehtovat Turun tuhannet tarinat, todet ja vähemmän todet.

Toisinaan Tuomiokirkon liepeillä saattaa nähdä pitkäpartaisen miehen kulkevan ja selittävän kädet heiluen jotain mukanaan oleville ihmisille. Kyseinen partamies on Simo Tuomola ja ne muut luultavasti hänen ystäviään Helsingistä. Tuomola kun harrastaa intohimoisesti Turun historiaa, eikä jätä tilaisuutta käyttämättä, jos saa avartaa itäisen pääkaupungin asukkien tietämystä maailman historiallisesti merkittävistä paikoista. Niin kuin nyt vaikka Suurtorin ympäristöstä.

Ja tietenkin siitä, että Helsingin yliopistoa ei perustettu 1640, kuten helsinkiläiset luulevat. Silloin perustettiin Turun Akatemia, jonka työtä jatkettiin Helsingissä Turun palon jälkeen.

Mutta nyt pitäisi oikeastaan puhua Tuomiokirkosta. Tuomola on lupautunut kertomaan turistien – ja miksei paikallistenkin – iloksi muutamia tärppejä Tuomiokirkosta ja ennen kaikkea sen ympäristöstä. Sellaisia pikku juttuja, joihin ei ehkä aina tule kiinnitettyä huomiota.

Kemiasta historiaan

Tuomola on kirjoittanut Turun historiasta pari kirjaakin, joissa käy vuosi vuodelta läpi Turun keskeisiä tapahtumia, mutta historioitsija hän ei kuitenkaan ole:

- Historia ja etenkin Turun historia on ollut harrastukseni jo pitkään – ja se on nimenomaan harrastus. Aikoinaan luin kemiaa Åbo Akademissa, mutta sitten ajauduin Turun Sanomien elokuvakriitikoksi ja siitä edelleen toimittajan hommiin, Tuomola kertoo.

Turun historian kanssa kävi niin, että kun vuosilukuja vain tuntui kertyvän, lopulta oli alettava kirjoittaa asioita ylös.

- Olin silloin – vuosituhannen vaihteessa - Aamuset-lehdessä työssä ja aloin julkaista pientä palstaa jossa kerrottiin, mitä minäkin vuonna oli tapahtunut. Siitä syntyi ajatus kertoa ikään kuin vuosilukujen tarina. Jääkaudesta lähdin liikkeelle ja sieltä kronologisesti sen mukaan mitä nyt eri ajoista tiedetään. Se oli sellainen Turun kaupungin selviytymistarina läpi vuosisatojen.

Tuomolan kiinnostus historiaan on jatkunut, tällä hetkellä hän kirjoittaa blogia, jossa on ottanut itselleen tavoitteeksi kirjoittaa vuoden jokaista päivää kohden jonkin tapahtuman, joka on ollut Turulle merkityksellinen. 365 päivästä hän on jo kahdensadan paremmalla puolella.

- Kirjoitukset ovat sellaista historian ja esseistiikan puolivälistä. Ne ovat aika pitkälti tarinoita, mutta sitähän historia on: yhtenä hetkenä näyttää, että asiat ovat näin ja sitten huomataan, että ne ovatkin noin. Turku on myös mielenkiintoinen kaupunki sikäli, että täällähän kun lapion lykkää ihan tahansa niin heti saadaan lisää tietoa. Olisi kovin mielenkiintoista, jos Tuomiokirkon ympärillä voitaisiin oikein kunnolla kaivaa!

Tuomiokirkon muuria muistellen

Mutta aloitetaan: ihan ensin mennään Tuomiokirkon taakse, Yliopistonmäen puolelle. Tuomola näyttää pientä riviä kiviä, jotka näyttävät, kun niitä tarkemmin katsoo, siihen vasiten asetellun. Ja ovatkin: siinä on se, mitä Tuomiokirkon muurista on jäljellä.

- Kirkon ympärillä oli nelisen sataa metriä pitkä muuri, joka oli parhaimmillaan miltei neljä metriä korkea ja toista metriä leveä. Se oli puolustusrakennelma ja siinä oli kuusi porttia niin että sisään kyllä pääsi monelta puolelta, Tuomola kertoo.

Muurin näkee muuten myös Edelfeltin kuuluisassa maalauksessa ”Turun Akatemian vihkiäiset”– joskin tietenkin sellaisena kuin Edelfelt sen kuvitteli.

- Piispa Konrad Bitz sen rakennutti 1460-luvulla ”maailman pahuutta vastaan”. Muurin suojassa – ja osana sitä - oli myös rakennuksia, esimerkiksi nyttemmin edesmennyt Katedraalikoulu, jota Agricolakin aikoinaan kävi ja joka jatkaa samalla nimellä Suurtorilla. Kirkon kellotkin olivat siinä muurissa, Tuomola kertoo.

Ylipäänsä ennen vanhaan kirkon ympärillä oli saksalaistyyppisesti paljon taloja. Tuomiokirkon edessä oli jopa toinen kirkko, saksalainen kirkko, noin vuoteen 1642 saakka. Mutta miksi muuri purettiin?

- Turun palo sen lopullisesti vei. Mutta sen oli myös annettu rapistua – ehkä koettiin vanhat katolilaisuuteen viittaavat asiat rasitteena. Ja kai se toisaalta olisi ollut kallista korjatakin. Hyvä esimerkki asenneilmastosta oli kuitenkin esimerkiksi Daniel Juslenius, joka kirjoittaa Olavin luostarin palamisesta, että paavin vallan pahnat paloivat ja että se oli oikein ja niin pitikin! Tuomola sanoo.

Tuomiokirkon ympäriltä on myös purettu paljon rakennuksia – Turussa purkaminen on siis osattu kauan ennen 60-lukuakin! Ja ne mitä ei purettu vei Turun palo. Tuomiokirkon ympärillä näkee joissain paikoissa vielä vanhojen talojen sijainteja: kun muuten kirkon ympäristö on kivetty perinteisillä symmetrisillä katukivillä, niin vanhojen talojen kohdalla on käytetty pyöreitä nupukiviä.

Salakäytävien verkostossa

Palataan kirkon edustalle ja katsotaan Teräsmiehen röntgenkatseella maan sisään. Tarkoitus on etsiä salakäytäviä. Niitä pitäisi vilistä siellä jossain. Yhden version mukaan salakäytävä kulkisi kirkosta linnaan, mutta se on Topeliuksen tonttutarina, eikä erityisen tieteellinen.

Siis toisin kuin tohtori Daniel Jusleniuksen versio, joka on tieteellinen, koska Juslenius sentään oli professori kolmessa eri aineessa ja selvitti muun muassa senkin, mistä turkulaiset ovat peräisin: vedenpaisumuksen jälkeen nämä Jaafetin jälkeläiset siirtyivät Maagotin johdolla tänne ja perustivat Turun.

Niin että tuskin yhden salakäytävän rakentaminen olisi sellaiselle porukalle ollut ylivoimaista!
Ja kas: 
- Arkeologisissa kaivauksissa löydettiin kirkon edustalta joku vuosi sitten kaarirakennelma, josta ei oikein tiedetä mikä se mahtoi olla. Mutta tässäpä yksi mahdollisuus: Daniel Juslenius kertoo, että Tuomiokirkolta olisi mennyt salakäytävä aina Maarian kirkkoon saakka – joskin Juslenius ehkä tarkoitti Koroisten vanhaa piispanlinnaa. Ja se kuulemma lähti holvista liikkeelle ja oli oikea turkulaisen rakennustaidon voimainnäyte, kun se meni joenkin alitse, Tuomola kertoo.

Itse salakäytävää tosin ei ole löydetty, mutta eihän se mitään todista: salakäytävää kutsutaan salakäytäväksi juuri siksi, että se on salainen.

Sitä paitsi niitä voi olla useampiakin:
- Kerrotaan myös, että samoilla nurkilla olisi sijainnut Katedralskolanin rangaistuskuoppa, jonne uppiniskaiset opiskelijat laitettiin kärsimään väärinteoistaan, ja että sieltä olisi lähtenyt salakäytävä aina Naantalin Birgittalaisluostariin saakka, Tuomola kertoo.

Siinä on sitten saanut jo lapio hiukan heilua, mutta mihinpä eivät Maagotin jälkeläiset pystyisi!

Unikankareen kummulla

Kirkon alta salakäytäviä tuskin lähtee, sillä katedraali on rakennettu graniittiselle Unikankareen kummulle. Mutta miksi juuri siihen? Ja miksi Unikankareita on siellä täällä vähän muuallakin Varsinais-Suomessa?
Ehkäpä siksi, että Unikankareet ovat saattaneet olla vanhoja pyhiä paikkoja:

- Tuomiokirkonkin Unikankareelta on löytynyt vanhoja kuppikiviä, eli paikka lienee ollut vanha uhrilehto. Luonnonkansat palvoivat omia jumaliaan ja kun kristinusko tuli, se valloitti vanhat pyhät paikat. Samalla laillahan kirkolliset juhlapyhät löysivät paikan vanhojen pakanallisten juhlapyhien paikoilta, Tuomola miettii.

Toki on myös niin, että savisessa Turussa saa olla iloinen aina kun löytää kalliota, joten sellaiselle on myös rakennusteknisesti mielekästä rakentaa.

Seuraavaksi lähdetään nousemaan ulkoportaita. Puolessa välissä on tasanne, jossa on maassa valtavan kokoinen kiinnitysrengas. Sellainen, johon kirkon voisi sitoa, ettei se lähde seilaamaan maailman merille. Renkaan tarina on kuitenkin proosallisempi: sen avulla on nostettu kirkon kellot ylös torniin (ahtaissa portaissa olisikin voinut tulla hiki kantaessa, suurin kello kun painaa henkilöauton verran, 3600 kiloa.)
Kun noustaan vielä ylemmäs, oikealla puolella on pieni tasanne, jossa on kesällä kahvila. Seinässä on siinä kohtaa  syvennys, joka ei olekaan ihan mikä hyvänsä syvennys:

- Se on vanha alttari katoliselta ajalta. Kristoforokselle omistettu, hän kun oli matkalaisten suojeluspyhimys, Tuomola kertoo.

Rakennetaan, poltetaan, rakennetaan…

Kun katsoo kirkon tiiliseiniä huomaa nopeasti niiden muistuttavan melko paljon isoäidin tilkkutäkkiä: seiniä on muuteltu ja korjailtu sieltä sun täältä. Se ei ole ihme, sillä kirkkoa on laitettu uuteen uskoon (luterilaiseen) kerran, minkä lisäksi se on tuhottu ainakin kuusi kertaa tulen ja kirottujen tanskalaisten (no, vähän muidenkin) toimesta. Korjaustiilistä ei Kupittaan Saven syntykaupungissa onneksi ollut pulaa:

- Kirkolla oli omat savimontut tässä ihan lähellä, Mätäjärven savikuopiksi niitä sanottiin, Tuomola kertoo.
Viimeisin tuho tapahtui Turun palossa, kun koko kellotorni luhistui. Aiemman katto oli pyöreämpi muodoiltaan, tämä nykyinen on Engelin suunnittelema ja yli 85 metriä korkea. Eikä siinä vielä kaikki:

- Vuonna 2010 torni kasvoi 46,4 senttiä – silloin nimittäin mittauksissa huomioitiin maan nousu.
Tuomola pitää tarinoista ja Turku on niitä pullollaan, koska kirjoitettua todistusaineistoa menneistä ajoista ei juuri ole. Samasta syystä Turun historia ei ole kiveen hakattu. On niin paljon, mitä ei tiedetä, että se oikein kannustaa spekuloimaan. Niin kuin vaikka näin (ja nyt kielentutkijat silmät ja korvat kiinni):

- Turku ei ollut tyhjiö, kun kristinusko tuli tänne. Täällä on ollut jonkinlaista sotilaallistakin osaamista niin ettei tänne ihan tuosta vain ole tultu. Yleensä ajatellaan, että Turku tarkoittaa kauppapaikkaa, toria, mutta mitä jos se tulisikin ”turva”-sanasta? Agricolakin kirjoitti sen ”turua”. Ehkä jollain Turun kukkuloista on ollut kauan sitten jonkinlainen linnoitus, turva, josta sana olisi saanut alkunsa? Tuomolla miettii.

Roope Lipasti

Lisää Turku-tarinoita Tuomolan blogista: http://punainenturku.blogspot.fi/

Kuvateksti:
Simo Tuomola kertoo samastuvansa kernaasti Tuomiokirkon unilukkari Erkki Tuomaanpoikaan, joka vuonna 1676 sai jalkapuurangaistuksen, kun oli ajanut unilukkarin tunnusmerkin eli pitkän parran pois.

An nescis, mi fili

Tänään 16-6 

1654 - Ruotsin kuningatar Kristiina luopui kruunusta, väittää nettiarkisto, mutta todellisuudessa vallastaluopuminen tapahtui 6-6: 

Valtakunnassa tapahtuu kummia 6-6-1654, kuningatar Kristiina luopuu viimeisenä Vaasa-suvun hallitsijana kruunusta, poistuu kotimaastaan Belgian kautta Itävaltaan ja kääntyy Inssbruckissa katoliseen oppiin. 

Mutta 16-6: 

1904 – Eugen Schauman ampui Suomen kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin, joka kuoli seuraavana päivänä vammoihinsa.

 

 1583 – Axel Oxenstierna, ruotsalainen valtiomies (k. 1654) syntyy.

 Joycen rintakuva Dublinissa.

 

Bloomsday

Tänään 16-6 sitä pitäisi olla Dublinissa hortoilemassa pitkin poikin pubeja ja bordelleja. James Joycen Odysseuksessa seurataan näet juuri yhden päivän 16-6 1904 tapahtumia Dublinissa Leopold Bloomin jalanjälkiä kulkien.

Toisaalta 16-6 voisi valita toisetkin jalanjäljet ja toteuttaa Ibsenin ajatuksia; vaikka antaisit kaiken, mutta et elämääsi, et ole antanut mitään. Isänmaa vaatii veronsa 16-6-1904 Helsingin Senaatintalolla, kun Eugen Schauman ampuu Suomen diktaattoriksi yltyneen kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin ja sen jälkeen itsensä.

Poikaseni, kunpa tietäisit, miten vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan, valisti eräskin valtaneuvos jälkikasvuaan; an nescis, mi fili, quantilla prudentia mundus regatur. Tänään vietämme myös Axel Oxenstiernan syntymäpäivää 16-6-1583. Valtaneuvos oli kuningatar Kristiinan alaikäisyyden aikana käytännössä Ruotsin hallitsija ja vaikutti voimakkaasti myös Turun kehitykseen. Kustaa II Aadolfin aikana hän sai 1621 kruununläänityksenä Kemiönsaaren ja oikeuden perustaa alueella kaupungin. Eipäs perustanut.

 Axel Oxenstierna muotokuva vuodelta 1626. Maalari Jacob Heinrich Elbfas

 

 Axel Oxenstierna  (16. kesäkuuta 1583 – 28. elokuuta 1654) oli valtakunnankansleri Kustaa II Aadolfin aikana ja Ruotsin historian merkittävimpiä valtiomiehiä.

 

Valtakunnankansleriksi 1611 Kaarle IX  kuoltua noussut Axel Oxenstierna, Sigismundin vanha kannattaja, osallistui Turusta säätynsä edustajana Kustaa II Aadolfin vihdoin kokoon kutsumille Helsingin maapäiville 1616.

Hän on kuninkaan käskystä Turussa myös 1626 järjestämässä suomalaisten joukkojen laivausta sotaan Preussiin ja Liivinmaalle. Hänen esityksestään kuningas nimittää Isac Rothoviuksen 1627 Turun piispaksi.

1633 hän nousee kuningatar Kristiinan holhoojahallituksen johtoon päättämään Ruotsin politiikasta. Hänen johdollaan allekirjoitetaan Turun akatemian perustamiskirja 1640, mutta hän kieltäytyy Akatemian kanslerin tehtävistä 1646. Tontin hän kuitenkin vastaanottaa Turusta Aurajokirannasta Herrainkulmasta 1650.

 

Tul turkkusse, me siepata su piene koppisse, runoili 16-6-2009 Kristian Kivisalo blogiinsa ajankohtaisesta kaappausdraamasta. Joku köyhä oli pudottanut ainoan miljoonansa parkkiluola Louhen ajoliuskalle ja poliisi, armeija ja valtiovalta käynnisti ministerin ja tiedotusvälineiden tajunnanvirran johdolla laajan ja näyttävän operaation rahojen palauttamiseksi omistajalleen. Maamme ilmatilakin siinä rytäkässä piti sulkea. Näin sitä köyhiä tässä maassa suojellaan.


Tämmöttös tänää
Turussa 16-6 2013
Simo Tuomola

Arctopolitanus

Tällä päivämäärällä 14-6 sukellamme sattumanvaraisesti Turun historiaan ja sukuhistoriaan.

Kohteeksemme valikoituu Turun linnan pappina kunnostautunut Gregorius Arctopolitanus (1672-1745). Hän tuli ylioppilaaksi Turussa 1686 ja määrättiin 1696 eskadroonapapiksi eversti Löwenin rakuunakomppanioihin.

Teijon tehtaan papin tehtävistä hänet tavoitti 12.4. 1698 kuninkaallisen majesteetin virkamääräys suoriutua piispan ja konsistorin kuulustelusta ja astua Turun linnan papiksi, johon tehtävään hän sai valtakirjan 28.5. 1698.



 
 Turun linna vuonna 1724.



 Kaarle XII (17. kesäkuuta 1682 – 30. marraskuuta 1718) oli Ruotsin kuningas 1697–1718.

 Ulriika Eleonoora (ruots. Ulrika Eleonora) (23. tammikuuta 1688 – 24. marraskuuta 1741) oli Ruotsin kuningatar 1719–1720, ja Kaarle XII:n sisar.

Näytössaarnansa "de magistratu politico" hän piti saman vuoden pappiskokouksessa ja hoiti virkaansa linnanpappina tunnollisesti, kunnes pakeni monien muiden tavoin venäläisten hyökkäyksen tieltä 1713 Turusta Ruotsiin. Siellä hän vaiklutti vielä vuonna 1717, nauttien kirjanpidon mukaisesti 150 hopeataalarin vuosipalkkaa.

Turku oli Isonvihan aikana venäläisen miehityshallinnon keskus, ensin vuosina 1714-1717 sotilashallinnon ja myöhemmin vuosina 1717-1721 siviilihallinnon.

Kesällä 1713 venäläiset valtasivat koko Etelä-Suomen, ja 28. elokuuta 1713 he marssivat 4000 miehen joukolla Turkuun. Kaupunki oli joukkopaon jäljiltä lähes tyhjä, kun tsaari Pietari Suuri saapui sinne syyskuun alussa. Varsinais-Suomeen sijoitettiin venäläisiä joukkoja ja Turkuun kerättiin muonaa ja varusteita Ruotsiin aiottua hyökkäystä varten.


Isoviha oli suuren Pohjan sodan (1700–1721) aikainen venäläisten miehitys Suomessa vuosina 1713–1721. Se päättyi Uudenkaupungin rauhaan.

Arctopolitanus pyrki useisiin eri pappistoimiin onnistumatta, kunnes Turun hiippakunnan konsistori asetti hänet vihdoin tällä päivämäärällä 14-6 1720 ensimmäiselle ehdokassijalle Lohjan seurakunnan kirkkoherran virkaan. Hän sai toimeen kuninkaallisen majesteetin valtakirjan 3.8. 1720, mutta astui virkaan lopullisesti vasta Uudenkaupungin rauhan solmimisen jälkeen 15.12. 1721.

 
Isonvihan aikana pappila oli ollut lampuodin hoidossa ja tämä, nimeltään Nils Henrikinpoika, oli päästänyt rakennukset pahasti rappeutumaan, mikä todettiin talonkatselmuksessa 26-27/9 1722. Seurauksena oli oikeudenkäynti lampuodin ja kirkkoherran välillä. Gregorius Arctopolitanuksella oli useita muitakin oikeudenkäyntejä milloin naapureitaan, milloin muita seurakuntalaisia vastaan. Näihin ei häntä johtanut niinkään paljon rettelöimishalu tai taloudellisen voiton tavoittelu kuin pyrkimys saada aikaan järjestystä isonvihan aikana vallattomuuteen tottuneiden seurakuntalaisten keskuudessa. Itse hän noudatti kaikessa oikeudenmukaisuutta ja osoitti vilpitöntä mielipahaa, kun hän kerran eräässä kruunun tavaranhankinnassa joutui toimittamaan liian niukasti mitatun viljamäärän.

Pikkuvihan aikana Gregorius Arctopolitanus lähti perheineen toisen kerran pakomatkalle Ruotsiin 5/6 1742 ja palasi sieltä seuraavan vuoden elokuussa. Hänen poissa ollessaan kenraali Keith nimitti maisteri Abraham Roeringin Lohjan kirkkoherraksi, mutta Arctopolitanuksen palatessa Roeringin oli poistuttava. Arctopolitanuksen kuoltua hänet kuitenkin uudestaan valtuutettiin Lohjan kirkkoherraksi.

Venäjän miehittäessä Pikkuvihan aikana Suomen, kenraali Keith muutti asumaan Turkuun, porvari Grubbin taloon. Grubbin taloa vastapäätä asui Turun silloinen pormestari, Carl Merthen lapsineen. James Keith tutustui Merthenin perheeseen ja hänestä tuli tuttavalliset pormestarin tyttären Eva Merthenin (1723–1811) kanssa.

Gregorius Arctopolitanos kuoli 10.4. 1745 ja hän oli yksi huomattavimmista Lohjan seurakunnan kirkkoherroista. Hän mm. ylläpiti omalla kustannuksellaan seurakunnassa koulunopettajan tointa ja esiintyi myös latinan- ja suomenkielisenä runoilijana. Kun Turun läänin maaherra Lorentz Creutzin hautajaisiin 1699 julkaistiin suruvihkonen, sepitti Arctopolitanos siihen suomenkielisen runon, jossa hän kuvasi vainajan elämänvaiheita.

Lorenz (Lauritsa) Creutz nuorempi (1646–1698) oli suomalaiseen Creutzin aatelissukuun kuulunut vapaaherra, Lorentz Creutz vanhemman poika. Hän oli Turun ja Porin läänin maaherra sekä Suomen vuorityölaitoksen johtaja vuodesta 1683. Hän oli perehtynyt Keski-Euroopassa raudanvalmistukseen. Creutz perusti useita rautaruukkeja, kuten muun muassa Teijon ja Kauttuan rautaruukit.

Ja runous oli mukana myös Gregoriuksen ja hänen puolisonsa Elisabeth Petreliuksen hääjuhlassa:   Puoliso: 30/10 1700 Tenholan Gretarbyssä Elisabeth Petreja, kuollut 9/2 1746; vanhemmat: Tenholan kirkkoherra Jonas Petrejus ja Elisabeth Andreae Sundia. Gregorius Arctopolitanuksen ja Elisabeth Petrejan hääjuhlaan kirjoitti J.A.M. (Jonas Andreae Mennander, Arctopolitanuksen vuositoveri yliopistossa, Turun suomalaisen seurakunnan kappalainen) suomenkielisen runon nimeltään »Riemu-Runot ylidze Gregorius Arctopolitanuxen, Kircko-Herran Turun Linnan Seuracunnasa ja Neitzen J. Elisabethin Petrejan Heidän Hä-päiwäxens 30 Oct. 1700 Tenholan Gretar Kylähän, Ilo-Hippexi lähetetyt».



Lapset:
Gabriel Arctopolitan, s. 1705 Turussa. Turun yliopiston ylioppilaana merkitty Upsalan yliopiston kirjoihin 19/2 1722. Väitellyt Upsalassa 14/10 1728 aiheesta »De origine ac Religione Fennorum» (Fabian Törne esimieh.) ja 15/10 1730 aiheesta »De vario objecto logices» (Ericus Alstrin esimieh.). Maisteri Upsalassa 1730. Kuoli 1730 tai 1732. Isä lahjoitti 1739 ja 1740 hänen jäämistöstään Turun yliopistolle eräitä arvokkaita jumaluusopillisia teoksia. Gabriel Arctopolitan oli huomattavan lahjakas. Hänen edellinen väitöskirjansa oli ensimmäinen tutkimus suomalaisten alkuperästä ja uskonnollisista käsityksistä ja se osoittaa, että hänessä oli suomalais-kansallista harrastusta. Siinä hän julkaisi myös muutamia suomenkielisiä runoja.


 Sukunimen Arctopolitanus taustasta sukututkija Gunnar Sarva kertoo seuraavaa:

Ensi näkemältä nimi Arctopolitanus vaikuttaa varsin oudolta. Se on ilmaus 1600-luvun antiikintavoittelusta. Mutta senkin ajan latinalais- ja kreikkalaisperäiseksi nimeksi se 6-tavuisena ja 14-kirjaimisena on harvinaisen pitkä ja omituiselta kalskahtava. Sillä on kuitenkin luonnollinen selityksensä. Sen ensimmäinen kantaja Gregorius Thomae Arctopolitanus toimi aikanaan Porin koulun rehtorina ja Ulvilan kirkkoherrana, ja toimipaikkansa mukaan hän valitsi itselleen sukunimen. V. 1558 Ulvilasta nykyiselle paikalleen siirretylle kaupungille annettiin nimi Björneborg, »karhulinna», minkä sanan kreikkalainen vastine oli Arctopolis. Oli varsin tavallista, että pappisuralle antautuva omaksui kotipaikkakuntansa nimen adjektiivisella johtopäätteellä varustettuna, ja niinpä Arctopolitanus merkitseekin vain Arctopolislainen (Porilainen). Oliko Gregorius Thomae Arctopolitanus myös syntyisin Porista, ei ole tiedossa. Nimi sitä ei välttämättömästi edellytä, sillä sukunimi omaksuttiin miltei tavallisemmin toimi- kuin syntymäpaikan mukaan. 

Ulvilan kaupungin historia on pitkä: se perustettiin vuonna 1365, joten se on yksi Suomen kuudesta keskiaikaisesta kaupungista ja Suomen kolmanneksi vanhin kaupunki Turun ja Porvoon jälkeen. Ulvila menetti kaupunkioikeutensa Porille vuonna 1558, kun Ulvilan silloinen satama oli maankohoamisen vuoksi muuttunut laivoille kulkukelvottomaksi.


 

Porin kaupungin ruotsinkielisen nimen loppuosasta borg (linna tai kaupunki) on johdettu suomenkielinen nimi Pori. Koko ruotsinkielinen nimi Björneborg tarkoittaa Karhulinnaa tai -kaupunkia ja muinaiskreikasta johdettu latinankielinen nimi Arctopolis Karhukaupunkia. Myös suomeksi Porista käytetään usein lempinimitystä Karhukaupunki.


Suomen Turussa
14-6 2013
Simo Tuomola

KULTA-AIKA + ANDALUSIALAINEN KOIRA

1.12.2012 lauantai 21:30

(L'Âge d'or/Guldåldern + Un chien andalou/Den andalusiska hunden), Ranska , 1930

Gaston Modot, Lya Lys, Max Ernst, Pierre Prévert

suom. tekstit/svenska texter

K16

62 min + 22 min

uusinta/repris 5.12.

Andalusialainen koira: restauroitu laitos

KAVA 35 mm

Kulta-aika:
Kulta-aika on surrealistinen elokuva, joka sisältää Andalusialaista koiraakin määrätietoisemman hyökkäyksen uskontoa ja porvarillista moraalia vastaan. Pappien, poliisien, sotilaiden, virkamiesten ja siviilien muodostama saattue tulee autiolle seudulle rakentamaan ”keisarillista Roomaa”, mieletöntä uskonnollista kaupunkia. Kun ensimmäinen kulmakivi on laskettu, rakentajat kuulevat lähettyviltä naisen huudon. He menevät katsomaan ja löytävät rakastavaisen parin. Rakastavaiset erotetaan, heitä pahoinpidellään – mutta he ovat erottamattomia. Elokuva kertoo rakkauden ja ”Rooman” välisestä taistelusta ja sovittamattomasta ristiriidasta.
Jos Andalusialaista koiraa vielä voidaan pitää ärsyttävänä ja bisarrina kokeiluna yli kaikkien ideologisten näkökohtien, niin Kulta-aika on jo annos myrkkyä, suora hyökkäys porvaristoa ja sen makutottumuksia vastaan. Samalla tämä elokuva on uusi surrealistinen manifesti, keskeisenä teemana hurjuuteen kohoava, hullu rakkaus, l’amour fou, joka hylkää kaikki sovinnaissäännöt, kaikki ihmisen kahleet. Elokuvan päähenkilöt (Gaston Modot ja  Lya Lys) herättävät rakkaudellaan arvovallan kaikkien edustajien vihan ja suuttumuksen. Vain harvoin elokuvassa on hyökätty ”järjestyksen” voimia – kirkkoa, perhettä, poliisia ja armeijaa vastaan yhtä raivokkaasti kuin tässä elokuvassa. Niinpä nähdään kirkollisen arvokkuuden kantajan luuranko, ikkunasta putoaa kirahveja, kyniä, palavia kuusia ja arkkipiispoja; isä ampuu tottelemattoman poikansa kuoliaaksi, ylhäisen seurueen läpi vierivät rattaat täynnä työläisiä ilman, että kukaan kiinnittäisi siihen huomiota. Elokuvan arvoituksellinen finaali on Buñuelin kunnianosoitus markiisi de Sadelle sisältäen selvän viittauksen hänen teokseensa Les 120 journées de Sodome (Sodoman 120 päivää, josta Pasolini viime töikseen ennen kuolemaansa teki nykyaikaistetun, fasistiseen Italiaan sijoitetun version).
Elokuvan kaikki herjaukset ja provokaatiot kätkevät kuitenkin taakseen suuren hellyyden, intohimoisen protestin ihmisen sortoa ja maailman välinpitämättömyyttä vastaan. ”Maailmassa ei ole mitään yhteisymmärrystä, me olemme vain massaa, siksi nousemme kapinaan sitä vastaan”, julistivat Aragon, Breton, Eluard, René Char ja muut surrealistit eräässä manifestissaan. Kuvaavaa Buñuelin hahmotustavalle Kulta-ajassa on eri aikatasojen ja tapahtumapaikkojen lomittaminen rinnakkaisiksi, jopa päällekkäisiksi. Lya Lysin täytyy karkottaa makuuhuoneestaan pois lehmä, joka makaa sängyllä. Heti sen katoamisen jälkeen jatkuvat lehmän kellon äänet. Seuraavaan kuvaan ilmestyy – toisessa paikassa – Gaston Modot. Kellon ääneen sekoittuu koiran haukunta. Sitten kuva palaa Lya Lysiin, joka kampaa peilin edessä: peiliin ilmestyy äkkiä pilviä, joiden läpi kulkee suhiseva tuuli. Tätä jaksoa Ado Kyrou on luonnehtinut suurenmoisimmin runolliseksi koko elokuvan historiassa.
Lokakuusta joulukuuhun 1930 Kulta-aikaa saatiin esittää häiriöttä pariisilaisessa elokuvateatterissa Studio 28. Sitten alkoivat provokaatiot, katsomoon lähetettiin rähinöitsijöitä. Erään fasistisen nuorisoryhmän jäsenet vahingoittivat elokuvateatterin kalustoa ja sotkivat valkokankaan musteella. Kuului huutoja: ”Saadaanpa nähdä, onko Ranskassa vielä kristittyjä!” ja ”Kuolema juutalaisille!”. Konservatiivinen lehti Le Figaro ryhtyi kampanjaan elokuvaa vastaan ja syytti sen sisältävän bolshevikkien propagandaa. Poliisi puuttui asiaan ja seurauksena oli suuri poru. Taantumuksellinen lehdistö ja mielipide olivat kuohuksissa ja viranomaisilta vaadittiin toimenpiteitä kaikilla juhlapuheista tutuilla fraaseilla, kotiin, uskontoon ja isänmaahan vedoten. Vastalauseet huipentuivat kansainväliselle tasolle, sillä Italian suurlähettiläs oli ollut tuntevinaan elokuvan kuvernöörissä oman kuninkaansa. Surrealistit puolestaan esittivät vastavetoomuksia, mutta ne eivät tietenkään estäneet elokuvan kieltämistä, ensin osittain, sitten kokonaan.
Andalusialainen koira:
Mies teroittaa partaveistään. Pilvi kulkee täydenkuun yli. Mies viiltää silmän veitsellään. Näin miellyttävästi avaa elokuvahistorian kuuluisin lyhytfilmi Andalusialainen koira uuden, syvällisemmän näkökulman kulttuurimme kahlitsemien ihmissuhteiden pinnan alla myllertäviin seksuaalisiin voimiin.
Ihminen on rietas eläin, jonka harteille kirkko, koulu, koti, taide, kasvatus, rooliajattelu, biologinen ja kultturellinen perintö ovat kasanneet hirmuisen määrän ostoja, käyttäytymismalleja, taakkoja ja syyllisyydentuntoja: muovanneet hänestä arvokkaan olennon. Näistä ihmissuhteiden kulkua määräävistä painajaisista, peloista, haluista, odotuksista ja luuloista Andalusialaisessa koirassa kiehtovasti ja hämmentävästi runoillaan.
Buñuel kuvailee ensin moraalisissa ristiriidoissaan ilmeisen mahdotonta ihmissuhdetta. Miehisyyteen kohdistetut odotukset johtavat itsetuhoon: se mikä toiselle on helppoa, voi toiselle olla moraalinen helvetti. Jatkossa tyttö kuitenkin löytää taakattoman miehen, mutta tämäkin kahden ihmisen vapautuneen kohtaamisen elämän kevät kahlitaan vyötäröään myöten hiekkaan. Uni loppuu.
”Ennen sinulla oli villejä koiria kellarissasi, mutta ne muuttuivat lopulta linnuiksi ja suloisiksi laulajiksi”, runoilee Nietzsche Zarathustrassaan. Buñuelin surrealistinen retki mieleen kuvailee epäilemättä näitä kellariemme villejä koiria, intohimojemme torjunnan mekanismeja ja ristiriitoja. Olen haistavinani Nietzscheä myös elokuvan loppuratkaisussa: taakoista täysin vapaa tie ei johda sekään onneen, Zarathustralle inhimillinen ihanteenmuodostus on myös heijastusta ihmisen tiedostamattomista pyyteistä, mutta viettienergiaan ei Andalusialainen koira tapaan kannata täydellisen vapauden aaveen ja kahlinnan nimissä tukehtua, vaan sen pitää sisältää myös jalostusta ja sublimaatiota: viettienergian käyttöön henkisiin suorituksiin ihmisen kasvun mittana.
Andalusialainen koira on paitsi eräs sivilisaatiomme sielunmaiseman hurjimmin nähtyjä riepotteluja, myös härnäävän tulkintainen teos, joka nousee ajan ja paikan loogisten lakien ulkopuolelle ikuiseksi jokamielen taistelunäytökseksi. Elokuvan sisältämä ajalla leikittely on myös ilmeinen osoitus siitä, ettei Andalusialaista koiraa kuitenkaan pidä ottaa ihan haudanvakavasti.
”Sinun ruumiissasi on enemmän järkeä kuin sinun parhaassa viisaudessasi.”
– Simo Tuomola (1978), versiotiedot päivitti AA 23.8.2006

Fantomimia

Tänään 13-6 tulee kuluneeksi tasavuosia Paavo Nurmen syntymästä ja Volter Kilven kuolemasta:

1897 – Paavo Nurmi (”The Flying Finn”), suomalainen juoksija (moninkertainen olympiavoittaja) (k. 1973)

1939 – Volter Kilpi, suomalainen kirjailija (Alastalon salissa) (s. 1874)

Paavo Nurmen sukuhauta Turun hautausmaalla: U.1.6.6.15

Volter Adalbert Kilpi (12. joulukuuta 1874 Kustavi – 13. kesäkuuta 1939 Turku) oli suomalainen kirjailija. Hänen pääteostaan Alastalon salissa (1933) on usein pidetty kaikkien aikojen parhaana suomalaisena romaanina.


Hän vietti viimeiset ajat vaimon hellässä hoidossa kotona Vartiovuorenkadulla, missä hän kuoli 13.6.1939. Viimeisen leposijansa hän sai Kustavin kirkkomaalta.

Kilpi työskenteli vuosina 1921–1939 vastaperustetun Turun yliopiston ensimmäisenä ylikirjastonhoitajana. Tänä aikana syntyi hänen Saaristo-sarjaksi kutsuttu kirjallinen päätyönsä, johon kuuluvat kaksiosainen romaani Alastalon salissa (1933), novellikokoelma Pitäjän pienempiä (1934) ja romaani Kirkolle (1937).

Kilven kuollessa 1939 häneltä jäi kesken Jonathan Swiftiä mukaileva yhteiskunnallinen satiiri Gulliverin matka Fantomimian mantereelle, joka julkaistiin postuumisti 1944.

"Elävät ihmiset täällä siten toistensa likistyksissä, että ihmisyys on kulunut ihmisten väliltä, ja että ihmisestä ihmiseen täällä menetellään samalla asiallisuudella, jolla puuseppä käsittelee työkaluaan?" (from Gulliverin matka Fantomimian mantereelle, 1944).

During the writing process of Alastalon salissa, Kilpi suffered a personal loss – his wife died in 1927 – and he began to feel himself more or less misunderstood. In 1935 he married Gunborg Grönroos, who had been working for him as a home helper. Over his lifetime Kilpi's hearing became progressively worse; his language was called a "deaf's language".

His last works, SULJETUILLA PORTEILLA (1938), religious meditations, and unfinished GULLIVERIN MATKA FANTOMIMIAN MANTEREELLE (1944, Gulliver's Journey to the Continent of Fantomimia), a satire on the future, in which Gulliver is transported into the modern world, revealed his pessimism. This story was written in a simple and straightforward style. Kilpi died on June 13, 1939 in Turku.

Katsotaanpas miten muistelin häntä 13-6:

Paavo Nurmi syntyi tuossa lähellä Jarrumiehenkatu 4:ssä 13-6-1897 ja Vartiovuorenkatu 1:ssä asunut Volter Kilpi kuoli 13-6-1939.


Vanhemmiten Nurmi kielsi koko komean urheilu-uransa arvon; vain todellisella työllä, tieteellä ja taiteella on jotakin arvoa, näki Paavo asian. Ja juuri tuollaista arvoa edusti Turun yliopiston ensimmäisenä ylikirjastonhoitajana toiminut Volter Adalbert Kilpi. 

Kun nuoren koulupojan reitti Sirkkalankadulta Ressuun kulki joka päivä Kilven kilven ohi, aiheutti se väistämättä myös päänsärkyä; pakkohan oli lukea millaista se tajunnanvirta oikein oli mitä tuo Alastalon saliinsa oli taltioinut.

Ja se tie vei mm. James Joycen ja Marcel Proustin opusten ääreen. Siinä sitä Paavo Nurmen edustamaa pitkänmatkan kestävyyttäkin koetellaan ihan tosissaan. Kun joskus aloittelin näitä blogien väsäämisiä, tapahtui se Tuomolan tuvassa näin:

I: Minun pessimismini on optimismia, optimismini pessimismiä

PROLOGI: Mukavaa matkaa Manalaan
Harriet Beecher-Stowe ei ole Samuel Langhorne Clemens vaikka kyntää hänkin amerikkalaista sielunmaisemaa 'kahden sylen' syvyydeltä. Setä Tuomon tupa oli ensimmäinen amerikkalainen romaani, jossa oli mustaihoinen päähenkilö. Orjuuden vastustaja Harriet Beecher-Stowe julkaisi sen aluksi sarjana National Era -sanomalehdessä ja vuotta myöhemmin 1852 se julkaistiin kokonaisena kirjana.

Teos suomennettiin nuorisolle sovitettuna 1856 ja julkaistiin pitkänä versiona 1899-1900.
 
Taiteilijanimen Mark Twain, joka juuri tuota turvallista 3,7 metrin (2 syltä) syväystä Mississippin jokislangissa tarkoittaa, ottanut Clemens julkaisi Tom Sawyerin 1876 ja Huckleberry Finnin seikkailut 1884.

Hän tulee huomenna on myös Harrietin käsialaa. Ja se tie vie meidät Irlantiin, jossa Samuel Barclay Beckett vaikutti; Godot - huomenna hän tulee. Ja tajunnanvirran tietä kun on lähdetty kulkemaan, törmäämme saman tien hänen kaveriinsa nimeltä James ei nyt Morrison eikä Dean, vaan Augustine Aloysius Joyce, suomeksi Volter Adalbert Kilpi, ja Alastalon salista löydämme myös Odysseuksen Troijan hevosineen ja Manalan matkoineen.




James Joyce.

II: Mikään ei valaise - paitsi varjo

Turku on siis Dublin, jonka viikingit perustivat vuoden 840 paikkeilla. Turun, Kilven kuolinpaikan, he olivat perustaneet jo aiemmin kauppapaikakseen, lepopaikakseen ja veneidensä korjauspaikaksi. Valkoinen kilpi oli viikinkien rauhanomaisen lähestymisen merkki ja Turun Samppalinnan paaluvarustuksen tunnus. Täällä paloivat Muinaistulien Yön viestitulet rauhanomaisissakin merkeissä.

Mutta palatkaamme Tuonelan Tulien tunnelmiin kun Manalan rikkauksien jumalan planeetta Pluto on juuri pudotettu kääpiöplaneettojen sarjaan, vaikka alunperin planeettojen joukkoon piti hyväksyttämän myös Pluton kuu Kharon, Manalan Lautturin nimikkokuu, sekä asteroidi Ceres sieltä Marsin ja Jupiterin väliltä ja vielä Plutoakin kauempi kohde Kuiperin vyöhykkeltä, 2003 UB313 eli Xena. Ceres, kasvien kasvun ja äidillisen rakkauden jumalatar. Xena soturiprinsessa.

- Antakaa heille anteeksi, sillä he eivät tienneet mitä tekivät, sanoo Manalan emäntä Hjel pahoitellessaan tapahtunutta Clyde Tombaughille, Pluton löytäjälle.

- Siellä ne loittonevat meistä kuin haaveemme; Pluto kuineen - Hydra, Nix, Kharon - 1,2 km/s pakonopeudella, mutta ei mene hyvin Telluksellakaan, jonka kiertolainen erkanee maasta 4 cm/v. Vaan tulee aika toinenkin. Lähelle on pitkä matka, mutta menneisyys on tätä päivää.

- Käyttivät vain hyväkseen ruuhka-aikaamme USA:n liittolaisineen taas melskatessa sotatantereillaan. Ollaan sitten ristiretkellä, käydään pyhää uskonsotaa, käydään energiasotaa, taloussotaa tai miten Ajan Tytär Historia sen kulloinkin haluaa kirjoittaa, muistuttaa Kharon manatessaan Manalan joen lauttapulaa.

- Sinne se Bushin porukka kuuluisi Saddamin viereen tuomiolle. Enemmän ne ovat 9-11 jälkeisillä kostoretkillään tuhoa tuottaneet sivullisille, syyttömille ja omille joukoilleen kuin Saddam konsanaan.

- Yhdysvaltain osavaltio Israelin veisatessa Euroviisumaana omaa synkkää virttään vieraassa, vaarallisessa viidakossaan voi lähihistorian suuren linjan vetää juutalaisten koston teemaan antiikista Hitlerin kautta nykytapahtumiin. Muut hukkukoot miekkaansa, älä sinä käännä toista poskeasi.

- Historia on aina voittajien historiaa, mutta voittajien historiaa ei voida kirjoittaa tässä päivässä kun ei aina tiedä kuka on voitolla. Miltä tämä aika näyttää 50 vuoden päästä historian lehdillä kun voittajien historiankirjoituksen oheen, viereen ja ohikin on mediasumun takaa ilmestynyt uusi uhka: toisenlainen historia, sen kirjoitus ja oikeutus; ei-vielä-hävinneiden historia.

- Mitä USA tahtoo - sitä on syytä epätahtoa.

No niinpäs
Turussa 13-6 2013
Simo Tuomola

Ja Pekka Tarkka jatkaa 8.11. HS 1993:

Matkoja Gulliverin imussa

Helsingin Sanomat

Eira Stenbergin neljäs romaani on jatkoa Volter Kilven Gulliverin matkaan, joka puolestaan jatkoi Jonathan Swiftin klassista satiiria Gulliverin retket.

Tällainen kirjallinen leikki voi tuottaa älykästä huvia, kuten osoitti Erica Jongin Fanny, joka uudisti John Clelandin Fanny Hillin naisen näkökulmasta.

Stenberg nostaa Gulliverin rinnalle tämän tyttären nimeltä Glumdalclitch. Hänet on ristitty sen jättiläistytön mukaan, joka hoivasi Swiftin Gulliveria Brobdingnagin retkellä.

Gulliverin tytär on stressiä, unta ja horrosta tutkiva moderni psykologi, joka purjehtii avaruusasemallaan maan ulkopuolella.

Hänen matkansa suunta tuo mieleen Doris Lessingin avaruusromaanisarjan Canopus Argossa, jonka lajia Lessing väitti nykyhetken alkuperäisimmäksi kirjallisuudeksi.

Stenberg ei pyri Lessingin kaltaiseksi tieteiskirjailijaksi, mutta ajassa ja avaruudessa hänkin kulkee.

Fantomimia

Gulliverin toi nykyaikaan Volter Kilven postuumisti 1944 ja nyt uudestaan julkaistu Gulliverin matka Fantomimian mantereelle (Kensington Limited, 1993).

Kilpi kertoo, miten Gulliver ajautui Swallow Bird -aluksella Napapyörteeseen, joka pani laivan maan kiertoliikettä nopeampaan vauhtiin niin että se ahmi aikaa ja kiisi yhtenä yönä 31 kertaa auringon ohi.

Aikakone vei Kilven sankarin Fantomimiaan, New Yorkia muistuttavaan suurkaupunkiin.

Gulliver oli kokenut mies, mutta "näin tunnottomien ja pelkästään tietohullujen ihmisten pariin en tätä ennen vielä ole joutunut". Kilven mukaan ihminen päätyi jo 50 vuotta sitten "tietokoneen valtoihin".

Romaani jäi kesken kun Kilpi kuoli. Kuvattuaan Napapyörteen kurimuksen hän ehti kirjoittaa pari satiiria Swiftin malliin.

Toinen kertoo nykyajan tiedemiehestä Fantaswrightista, toinen taas hotellista, jossa kummallinen melu tulvii kaiken muun äänen yllä "milloin soittoa räikyvänä, milloin laulua kimivänä".

Kilven Gulliver kysyy: "Onko elämä täällä siten pakenemassa ihmisten käsistä, että todellisuus on kerrattava todellisuuden varjolla?"

Terra

Mitä Eira Stenbergillä on tähän lisättävää?

Hän kertoo, että Gulliver meni Fantomimiassa naimisiin suomalaisen naisen kanssa, sai tyttären ja löysi paratiisisaarilta kasvattityttären. Nämä naiset ovat romaanin kertojia.

Kilven tutkija Vilho Suomi kirjoitti, että Kilven aikomuksena oli päästää Gulliver pois tylystä ja mielettömästä nykyhetkestä.

Stenberg toteuttaa idean avaruusfiktion keinoin. Gulliverin seurueen aikakone räjähtää ja sinkoaa matkalaiset taivaalle, jonne on lentänyt myös Fantomimian avaruuslaboratorio Terra mukanaan Gulliverin tyttäret.

Avaruusaseman horrososastolla on kaksi suomalaista poikaa, jotka alkavat kasvaa petoeläimen karvaa läpi sideharsojen. Miespuoliset suomalaiset ovat kuin Swiftin yahoot, inhimillisten paheiden ruumiistumat.

Karvaiset nuorukaiset laskeutuvat jonnekin Suomen ja Siperian rajamaille. Stenberg vihjaa, että heistä tuli poliitikkoja.

Tästä saisi aikaan swiftiläistä satiiria, mutta sitä ei näy ei kuulu. Romaani lopahtaa kesken.

Laputa

Gulliverin tytär on Eira Stenbergin tuotannossa yritys kohti etäännytettyjä kertaustyylejä. Vanhan romaanin sanontaa tapailevassa esipuheessa "E. S." ilmoittaa joutuneensa "kirjailijan roolista kääntäjän nahkoihin".

Gulliverin tyttären kehystarina on kelvollinen tyylipastissi, jossa on muutama piikikäs huomio nykyisestä maailmanmenosta ja suomalaisesta elämäntavasta.

Hyvin tehtyihin raameihin sijoittuu piirroselokuvaa muistuttavia kohtauksia: sfääreissä kiitää kuorsausta kaikuva avaruusasema, kellotaulu ilman osoittimia sekä nojatuolissa muistiinpanoja tekevä Gulliver.

Parhaiten Stenbergin mielikuvitusta on ruokkinut Swiftin kuvaus Laputan Leijuvasta saaresta. Hän kehittää hauskan kuvaelman virkamiehistä lantteja pyydystävinä jäätanssijoina. 

Sellaista vain pitäisi olla monin verroin enemmän. 

Päädyn samaan kuin Vilho Suomi kirjoittaessaan Kilven keskeneräisestä romaanista: Gulliverin tytär jää "kohtaan, josta 'tosin työ' vasta olisi alkanut". 

PEKKA TARKKA

  eskeneräisestä romaanista: Gulliverin tytär jää "kohtaan, josta 'tosin työ' vasta olisi alkanut".

PEKKA TARKKA