perjantai 28. heinäkuuta 2017

Pieni orjatar

Tänään 28-7 sukellamme musiikin ihmeelliseen maailmaan kolmen merkittävän säveltäjän kuolinpäivän merkeissä; Vivaldi, Bach, Crusell.

 1741Antonio Vivaldi, italialainen säveltäjä (Neljä vuodenaikaa) (s. 1678) k. Wienissä.

 1750Johann Sebastian Bach, saksalainen säveltäjä (Brandenburgilaiset konsertot) (s. 1685) k. Leipzigissä.

 1838Bernhard Crusell, suomalainen säveltäjä ja klarinetisti (s. 1775) k. Tukholmassa.


 
 Bernhard Henrik Crusell. Målning av Johan Gustaf Sandberg, 1826.

Bernhard Henrik (Berndt) Crusell (15. lokakuuta 1775 Uusikaupunki28. heinäkuuta 1838 Tukholma) oli suomalainen säveltäjä ja klarinetisti.

16-vuotiaana Ruotsiin muuttanut Crusell toimi Tukholman hovikapellin ensiklarinetistina vuosina 1793-1833. Crusell oli taitava soittaja ja kävi Saksassa opiskelemassa ja esiintymässä 1798, 1803 (matka ulottui myös Pariisiin) ja 1811. Crusell sävelsi pääasiassa kamarimusiikkia, lauluja ja klarinettikonserttoja.

Hän sävelsi myös yhden oopperan, Pienen orjattaren, joka sai ensiesityksensä Tukholmassa vuonna 1824. Lisäksi Crusell käänsi useita oopperoiden librettoja ruotsiksi. Hän käänsi ruotsiksi tekstit mm. Sevillan parturiin ja Figaron häihin.

Pieni orjatar (ruots. Den lilla slafvinnan) on suomalaisen Bernhard Henrik Crusellin säveltämä ruotsinkielinen ooppera, joka sai kantaesityksensä Tukholmassa vuonna 1824. Libreton on kirjoittanut ranskalainen Guilbert Pixérécourt. Pieni orjatar on ensimmäinen suomalaisen säveltäjän luoma oopperateos. Se on romanttinen ooppera, joka perustuu satuun Ali Babasta ja neljästäkymmenestä rosvosta.

Pieni orjatar oli Kuninkaallisen Teatterin ohjelmistossa vuosina 1824-1838, jolloin sitä esitettiin kaikkiaan 34 kertaa. Crusell kuoli 28-7 1838 ja haudattiin Tukholman Solnan kirkkomaalle.

 
 Bernhard Crusells gravvård på Solna kyrkogård. Crusellin hauta Solnassa.

Uudessakaupungissa on vietetty vuodesta 1982 lähtien Crusellin kunniaksi vuosittaiset Crusell-viikot. Suomen valtion sotilassoittokuntien kunniamarssi on hänen käsialaansa oleva Crusellin marssi.

 Crusellia kuultiin vähäisessä määrin myös tuon ajan Turun musiikkipiireissä.

Yksi enne musiikkikulttuurin nousukaudesta oli Akateemisen kapellin perustaminen Turkuun 1747. Se esiintyi lähinnä yliopiston omissa tilaisuuksissa. Kirjallisen Aurora-seuran (1770–79) ylläpitämä orkesteri antoi Suomen ensimmäiset julkiset konsertit Turussa 1773 ja 1774. Turun Soitannollisen Seuran perustaminen 1790 oli vuosisadan merkittävin tapahtuma Suomen musiikkielämässä ja merkitsi säännöllisen konserttitoiminnan alkamista.

Seuralla oli oma orkesteri ja laaja nuottikirjasto. Samaan aikaan alkoivat nousta esiin suomalaiset, klassismia edustavat säveltäjät, ensimmäisenä Erik Tulindberg.

Klassisen ajan uutuudet tulivat Turkuun hyvinkin nopeasti: Haydnin kvartettoja ja sinfonioita soitettiin niin kuin muuallakin, ja Beethovenin sinfoniat esitettiin Turussa jopa nopeammin kuin Pariisissa.


Bernhard Henrik Crusell  (1775–1838)
 
Merkittävin varhaisista säveltäjistämme oli Bernhard Henrik Crusell. Hän muutti 16-vuotiaana Tukholmaan, valtakunnan pääkaupunkiin, missä työskenteli hovikapellin klarinetistina. Crusell saavutti mainetta taiturillisena soittajana ja kävi opinto- ja esiintymismatkoilla Saksassa ja Pariisissa. 
 
Hän sävelsi sujuvaan klassiseen tyyliin mm. kolme klarinettikonserttoa, muita solistisia teoksia, kolme klarinettikvartettoa ja muuta kamarimusiikkia, lauluja sekä oopperan Den lilla slafvinnan (Pikku orjatar, 1824).
Crusell debytoi säveltäjänä Tukholmassa v. 1804 muunnelmilla klarinetille ja orkesterille, jotka perustuivat ruotsalaiseen juomalauluun "Goda gåsse, glaset töm". Johdanto ja Air op. 12 klarinetille ja orkesterille valmistui lopulliseen muotoonsa 1820-luvulla.
Puhallintrio, jossa Crusell soitti, oli arvostettu ja esiintyi säännöllisesti. Vuonna 1808 trio kantaesitti Crusellin kolmoiskonserton (Sinfonia concertante) klarinetille, käyrätorvelle ja fagotille. Teos saavutti suosiota, ja sitä esitettiin säveltäjän teoksista kaikkein eniten.
 
Kun oikeustieteen kandidaatti Johan Josef Pippinngsköld palasi kotikaupunkiinsa Turkuun 1818 saatuaan opintonsa Upsalassa päätökseen, hän toi mukanaan tänne myös musiikillisia tuulahduksia Ruotsista.
 
 Johan Josef Joakim Pippingsköld (17321832) oli suomalainen juristi, kuoron perustaja. Hän oli Turun hovioikeuden virkamies ja harrasti musiikkia. Hän perusti vuonna 1819 Turkuun Sångsällskapet-kuoron, joka oli ensimmäinen ylioppilaskuoro. Hän oli ensimmäisiä suomalaisten kansansävelmien kerääjiä.
 
 
Ylioppislaslauluista ja mieskuorosta innostuneena hän perusti tänne 1819 Pippinggsköldin lauluseuran ja jo 5. marraskuuta lauluseura oli valmis esittämään suurelle yleisölle ensimmäisen laulukonventtinsa. Kuulijoina oli ylioppilaiden lisäksi akatemian opettajia ja kaupungin sosieteetin jäseniä.

Ohjelmisto oli valittu Upsalan esikuvan mukaan eräiden Bellmanin laulujen lisäksi mm. Tegnèrin Se över dal och klyfta sekä Atterbomin Vikingasäten, åldriga lundar. 
 
Esaias Tegnér, född 13 november 1782, död 2 november 1846, var en svensk skald och kulturpersonlighet. Han var professor i grekiska vid Lunds universitet, biskop i Växjö från 1824 samt ledamot av Svenska Akademien från 1819.
 
Esaias Tegnér (13. marraskuuta 17822. marraskuuta 1846) oli ruotsalainen kirjailija, professori ja piispa. Hänen kuuluisin teoksensa on runoteos Frithiofs saga (suom. Fritiofin satu, 1872, ja Fritiofin taru, 1932). Teos kertoo viikinkisoturi Fritiofin elämänvaiheista.
 
 
Kohta alettiin toivoa lauluilta myös Turun miljööhön sopivia sanoja. Silloin alettiinkin kirjoittaa uusia sanoja tuttuihin säveliin. Arwidsson teki uudet sanat Vikingasäten-lauluun, Gadolinin runo antoi uuden sisällön Marseljeesille.
 
 
Marseljeesin säveltäjä Rouget de Lisle laulamassa sitä ensi kertaa 1792.
 
Marseljeesi (ransk. La Marseillaise) on Ranskan kansallislaulu. Se tuli vallankumouksellisten tunnussäveleksi Ranskan suuressa vallankumouksessa. Marseljeesia on käytetty kaikkialla maailmassa vallankumouslauluna ja työväenlauluna. Siihen on tehty useita eri sanoituksia.
 

Tällöin Idman lainasi Crusellilta sävelen Nationalsång-lauluunsa ja samalla sävelellä esitettiin myös Tegnérin Det gamla Götha leijon vilar. Ylioppilaslaulun ansiosta kvartettilaulu saavutti kaupungissa suuren suosion ja serenadit rikkoivat aika ajoin muuten nukkuvan Turun yörauhaakin varhaisen DBTL:n tapaan.
 
 
Lauluseurassa mukana
Turussa 28-7 2017
Simo Tuomola

torstai 27. heinäkuuta 2017

Seitsemän unikekoa

Tänään 27-7 vietämme Unikeon päivää:
Unikeonpäivä (esim. Latviassa nimeltään Septinu Guletaju Diena, seitsemän nukkujan päivän juhla.)
Unikeonpäivä, monissa maissa nimeltään seitsemän nukkujan päivä, on vanha kristillinen merkkipäivä, jolla muistettiin Efesoksen seitsemää unikekoa. Legendan mukaan nuorukaiset pakenivat 200-luvulla kristittyjä vainonnutta keisari Deciusta luolaan ja heräsivät vasta 200 vuotta myöhemmin.

Unikeonpäivä on muun muassa Saksassa, Tanskassa, Englannissa ja Virossa 27. kesäkuuta. Sen sijaan Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa se on kuukautta myöhemmin, 27. heinäkuuta.





 
Seitsemän unikekoa saksalaisessa votiivimaalauksessa 1800-luvulta. Maalauksessa teksti "Bittet für uns Ihr hl. sieben Schläfer" (rukoilkaa puolestamme, pyhät seitsemän nukkujaa).

Seitsemän unikekoa eli Efesoksen seitsemän unikekoa olivat vanhan, sekä kristittyjen että muslimien keskuudessa laajalti tunnetun legendan mukaan seitsemän nuorta miestä, jotka Deciuksen kristittyjen vainojen aikana noin vuonna 250 piiloutuivat erääseen lähellä Efesoksen ulkopuolella sijaitsevaan luolaan siellä nukahdettuaan heräsivät vasta lähes 200 vuotta myöhemmin.

Legenda pitää ihmeen tapahtumapaikkana ns. Seitsemän nukkujan luolaa (turk. Eihan Ül-Kehf) Efesoksen raunioalueen ulkopuolella.

Tiettävästi ensimmäisenä seitsemän unikekoa mainitsi syyrialainen piispa Jaakob Sarugilainen eräässä saarnassaan vain puoli vuosisataa unikekojen väitetyn heräämisen jälkeen. Gregorius Toursilainen käänsi 500-luvulla legendan syyriasta latinaksi, minkä jälkeen se tuli nopeasti yleisesti tunnetuksi. Kertomus seitsemästä unikeosta esiintyy myös Koraanissa, minkä vuoksi se tunnetaan myös muslimien keskuudessa.

Päivä on ollut Hemminki Maskulaisen virsikirjan kalenterissa vuodelta 1652, mutta lienee Suomessa vietetty jo keskiajalla. Aikoinaan se oli Suomessakin kesäkuun lopulla, mutta siirrettiin 1720-luvulla nykyiselle päivälleen.

Tunnetuin perinne on Naantalissa vietettävä Naantalin Unikeonpäivä jossa valitaan valtakunnan virallinen Unikeko. Naantalissa tapahtuman juuret ulottuvat 1880-luvulle, ja nykyisessä muodossaan jossa valitaan vuosittain Unikeko se on ollut vuodesta 1959 lähtien.

 

 
 Hemminki Maskulaisen laadintama virsikirja.

Hemminki Maskulainen (Hemming Henrikinpoika Hollo, Hemmingius Henrici, myös Maskun Hemminki; noin 15501619) oli suomalainen pappi, virsirunoilija ja suomentaja. Hän laati varhaisen suomenkielisen virsikirjan Yxi Wähä Suomenkielinen Wirsikirja ja vaikutti työllään vahvasti myöhempään suomenkieliseen virsirunouteen.
Hemminki Henrikinpoika syntyi noin 1550 Turussa porvarisperheeseen. Hän opiskeli Turun katedraalikoulussa, jossa häntä opettivat mm. ulkomailla opiskelleet Eerik Härkäpää ja Jacobus Finno (Jaakko Suomalainen). Hemminki saattoi itsekin opiskella jonkin aikaa ulkomailla, kuten yleisenä tapana oli, mutta varmuutta asiasta ei ole.
Valmistuttuaan papiksi Hemminki sai Maskun kirkkoherran viran 1586. Työnsä ohessa hän laati aikaisempaa Jacobus Finnon virsikirjaa laajemman suomenkielisen virsikirjan. Hemminki Maskulaisen virsikirja ilmestyi luultavasti vuonna 1605 nimellä Yxi Wähä Suomenkielinen Wirsikirja, joka tunnetaan vain virsikirjan toisesta painoksesta 1639.




 

Hemmingin puumerkki.


Yxi Wähä Suomenkielinen Wirsikirja sisälsi kaikki Jacobus Finnon virsikirjan 101 virttä. Niiden lisäksi kirjaan sisältyi 141 uutta virttä. Suurin osa oli varsin vapaita ja suomen kielelle mukautettuja käännöksiä ruotsista, saksasta, latinasta ja tanskasta. Hemmingin mahdollisesti itse kirjoittamia virsiä oli 26. Lisäksi kirjaan sisältyi viisi tuomiorovasti Petrus Melartopaeuksen virsirunoa. Kaikkiaan virsiä oli 242.

Hemminki Maskulaisen virsikirja muodosti rungon myös vuoden 1701 ns. Vanhaan virsikirjaan, jota käytettiin yleisesti aina 1800-luvun lopulle asti ja Lounais-Suomen rukoilevaisten keskuudessa osittain edelleenkin. Vuoden 1986 virsikirjassa on 17 Hemmingin omiin virsiin ja 28 hänen käännöksiinsä pohjautuvaa virttä.

Hemminki Maskulainen laati myös latinankielisen Piae Cantiones -laulukokoelman suomennoksen, joka ilmestyi 1616 nimellä Vanhain Suomen maan pijspain ja Kircon Esimiesten Latinan kielised laulud. Kokoelmassa on myös seitsemän laulua, jotka eivät sisälly vuosien 1582 ja 1625 latinankielisiin laitoksiin.

Unikeon päivänä juhlistamme siis jälleen kerran myös lukua 7. Seitsemän unikekoa, Seitsemän marttyyria (Septem fratrum)  tai vaikkapa Seitsemän kääpiötä ja Seitsemän veljestä.

 

Numeron "7" ulkonäön kehitys intialaisesta numerosta nykyiseen muotoonsa

Suomalais-ugrilaisilla kansoilla seitsemällä oli pyhä merkitys. Viikossa on seitsemän päivää, maailmassa Seitsemän Ihmettä. Kuolemansyntejä on seitsemän, Seitsemän on iankaikkisen täydellisyyden symboli, jota käytetään mystisenä taikalukuna.

Raamatun Ilmestyskirjassa kerrotaan seitsemästä karitsasta, seitsemästä pasuunasta ja seitsemästä enkelistä, jotka tuovat kärsimystä maan päälle.

Meillä on 7 Helvetin porttia, joista riittää yksi kullekin seitsemälle mantereelle. Yksi noista porteista sijaitsee Pariisissa Père-Lachaisen hautausmaalla. En kyllä löytänyt sitä, vaikka varmaan läheltä liippasi kun kävin viimeksi mm. Apollinairen, Wilden, Proustin, Lacanin, Faurén, Molièren ja Jim Morrisonin haudalla.

Ja Esran Ilmestys kertoo;

Esra rukoili Herraa, sanoen: ’Suo minulle rohkeutta, oi Herra, etten pelkäisi, kun näen synnintekijöiden kaikki tuomiot.’ Ja hänelle suotiin seitsemän syvyyden enkeliä, jotka kantoivat hänet yli seitsemännen helvetin maakunnan.


Ja hän näki tuliset portit, ja astuessaan tämän liekin läpi, hän näki 70-jalkaa pitkät sotilaat portin ulkopuolella. Ja porteilla hän näki kaksi leijonaa makaamassa, joiden suusta ja korvista ja silmistä lähti mitä voimallisimmat liekit. Kaikista voimallisimman näköiset miehet kulkivat tuon tulen läpi, eikä tuli vahingoittanut heitä.
Tekstissä esiintyvä Esra ei liity raamatun pappi Esraan, Esra on yleinen juutalainen nimi, ja tämä teksti on peräisin arviolta 500-luvulta. Kerrotaan, että tämä ilmestyskirja oli Dante Alighierin (1265 - 1321) inspiraation lähteenä hänen kirjoittaessaan teostaan "La divina commedia".
Komediassa mukana
Turussa 27-7 2017
Simo Tuomola

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Riilahden taistelu

Tänään 27-7 tulee kuluneeksi tasavuosia Riilahden meritaistelusta Hangon vesillä vuonna 1714. Muutama vuosi sitten alueella muisteltiin tapahtumaa taistelunäytöksen merkeissä. Hankoniemi on venäjäksi Gangut ja siitä sai nimensä myös Turussa tuolloin nähty Gangut Regatta. 
 
 

1714Suuri Pohjan sota: Venäjän laivaston ensimmäinen merkittävä voitto Riilahden meritaistelussa Ruotsin laivastoa vastaan Hangon lähellä.

Riilahden meritaistelu (ven. Гангутское сражение, Gangutskoje sraženije) oli suureen Pohjan sotaan sisältynyt meritaistelu, joka käytiin Ruotsin ja Venäjän laivastojen välillä Hankoniemen (ven. Gangut) pohjoispuolella sijaitsevassa Riilahdessa vuonna 1714. Taistelu oli Venäjän Itämeren laivaston ensimmäinen merkittävä voitto.


Ruotsin avomerilaivastolla oli vaikeuksia liikkua tyvenen vuoksi, ja tämän vuoksi venäläiset kaleerit saivat etulyöntiaseman. Venäläisillä oli myös huomattava ylivoima.

 Ainoat alukset, jotka saatiin estämään venäläisten rynnäkköä, olivat 18 tykillä varustettu tykkiproomu HMS Elefanten (kontra-amiraali Nils Ehrenskjöldin lippulaiva), kaleerit Örnen, Tranan, Gripen, Laxen, Geddan ja Valfisken sekä saaristolaisveneet Flundran, Mörten ja Simpan.

Nils Ehrenskiöld (1674–1728) oli ruotsalainen amiraali ja vapaaherra, joka johti Ruotsin laivastoa Riilahden meritaistelussa vuonna 1714 suuren Pohjan sodan aikana.

Ruotsi hävisi Riilahden taistelun ja Ehrenskiöld jäi vangiksi. Hän sai sankarin maineen, koska taisteli ylivoimaista vastustajaa vastaaan. Myöhemmin Ehrenskiöld oli Karlskronassa laivaston talousosaston johtaja.




 

Suuri Pohjan sota (1700-1721), jonka loppuosasta (1713-1721) käytetään myös nimeä Isoviha, käytiin pääosin Ruotsin ja Venäjän välillä. Alkutahtina oli Ruotsille voitokas Narvan taistelu vuonna 1700. 
 
Tsaari Pietari I:n (myöhemmin Pietari Suuri) armeija valtasi Ruotsilta nykyisen Pietarin alueen vuonna 1703 ja perusti sinne uuden Venäjän pääkaupungin. Ruotsi yritti muutaman kerran vallata Nevan suun takaisin, mutta ei siihen enää kyennyt. 
 
 

 
Ruotsin kuninkaan Kaarle XII maa-armeijan Pietari tuhosi nykyisen Ukrainan alueella Pultavan taistelussa vuonna 1709, jolloin Ruotsi ei enää kyennyt maalla puolustamaan Baltian ja Suomen alueita. Pietari valloitti Ruotsilta pääosan Baltiaa jo vuonna 1710 sekä vuoteen 1714 mennessä koko Etelä-Suomen alueen. Ruotsi kuitenkin hallitsi vahvalla avomerilaivastollaan Suomenlahtea ja Itämerta suvereenisti aina vuoteen 1714 asti.

Pietari ei kyennyt mobilisoimaan vastaavaa avomerilaivastoa, joten hän kehitti soudettaviin kaleereihin perustuvan rannikkolaivaston. Kaleerit kulkivat matalassa vedessä alueilla, joihin suuret ja tulivoimaiset avomerilaivat eivät kyenneet tai uskaltaneet tulla. 
 
Vuoden 1714 alussa Pietarilla oli jo yli 100 erikokoista kaleeria, joiden avulla hän päätti murtaa Ruotsin ylivallan merellä ja hyökätä Ruotsiin asti. Ruotsi sai ensimmäiset omat kaleerinsa vesille vasta 1713.

Vuoden 1713 aikana venäläiset tekivät paljon väylämittauksia, satamapaikkojen selvittelyä ja merikarttoja Suomenlahdella aina Turkuun asti. Tällä pohjustettiin Pietarin seuraavan vuoden kunnianhimoisia suunnitelmia Ruotsin suhteen.
 
 

Helmikuussa 1714 Ruotsin armeijan nykyisen Suomen alueella olleet maavoimat käytännössä tuhottiin Etelä-Pohjanmaalla Isonkyrön (Napuen) taistelussa, jolloin Suomen alue oli kokonaan Pietarin hallussa. 

Aikaisin keväällä huhtikuun lopulla 1714 Ruotsi lähetti amiraali Wattrangin johtaman vahvan laivasto-osaston Suomenlahdelle sulkemaan rannikkoväylän Hankoniemen kärjessä ja siten estämään Pietarin kaleerien pääsyn Hankoniemen ohi.

Samalla estettiin Turussa olevien venäläisten joukkojen huolto meritse. Wattrangilla oli käytössään mm. 16 linjalaivaa, 3 fregattia ja useita pienempiä aluksia. 

Kesäkuun lopulla 1714 saapui Venäjän yliamiraali Apraksinin johtama kaleeriosasto, noin 80 erikokoista kaleeria, Tvärminneen Hankoniemen itäpuolelle. Helsingissä talvehtineet 20 kaleeria yhtyivät tähän osastoon heinäkuun alussa. Venäjän avomerilaivasto oli Tallinnassa, jossa se pysyikin, koska sen taistelukyky ei ollut Pietarin oman arvion mukaan riittävän hyvä. 
 
 
Pietari saapui 20. heinäkuuta Tallinnasta Tvärminneen Porkkalan kautta ja oli henkilökohtaisesti mukana seuranneissa operaatioissa ja myös Riilahden taistelussa. 

Koska Hankoniemen ohitus näytti vaikealta ja olisi johtanut suuriin tappioihin, yritti Pietari ensin nk. dragetin kautta Lappohjassa vedättää laivoja Hankoniemen yli. Vetoyritys ei onnistunut, mutta ruotsalaiset havaitsivat tapahtuman ja Wattrang lähetti 25. heinäkuuta dragetin länsipäähän schoutbynacht Nils Ehrenskiöldin johtaman osaston, johon kuului tykkiproomu Elefanten ja kuusi kaleeria ja noin 950 miestä. 
 
Samalla Wattrang määräsi vara-amiraali Lillen hyökkäämään 8 linjalaivan voimalla Tvärminnessä olevia Pietarin kaleereja vastaan. Hyökkäys ei kuitenkaan toteutunut, koska tuli tyyni sää, eivätkä raskaat laivat päässeet tarpeeksi lähelle Pietarin kaleerilaivastoa. 

Kun ruotsalainen laivasto-osasto oli nyt jaettu kolmeen osaan, päätti Pietari lähettää 20 kaleerin osaston kiertämään ulkokautta soutaen Wattrangin pienentyneen päävoiman, joka oli edelleen Hankoniemen kärjen tasalla. Komentajakapteeni Smajevitsin johdolla 26. heinäkuuta tämä kiertoliike onnistui ja osasto pääsi Wattrangin ja Hankoniemen ympäri ilman tappioita. Wattrang määräsi tämän takia linjalaivojaan siirrettäväksi soutuveneillä hinaten vielä ulommaksi, jotta tämä kiertoliike ei toistuisi. 

Samaan aikaan lähetti Pietari vielä 15 kaleeria ulkokautta brigadööri le Fortin johdolla kiertämään Wattrangin laivat ja vaikka matka oli pidempi kuin edellisellä ryhmällä, onnistuivat nämäkin kiertämään ruotsalaisen osaston ilman tappioita. Kiertomatka soutaen oli noin 30 km. 
 
 
 
Tämän jälkeen Wattrang venytti edelleen osastoaan, jotta ympärisoutu estettäisiin. Tämä avasi rantaväylän Pietarin lopuille kaleereille Hankoniemen kärjessä. Aamuyöllä 27. heinäkuuta Pietarin pääosasto, noin 60 kaleeria, edelleen tyynessä ja utuisessa säässä, souti pitkin Hankoniemen rantoja Tvärminnestä niemen ympäri. 
 
Ruotsalaiset yrittivät sulkea väylän, mutta eivät ehtineet hinata linjalaivojaan takaisin tarpeeksi lähelle. Lille oli jo saapunut osastonsa kanssa Wattrangin avuksi.  Näin venäläisten pääosastokin pääsi ohittamaan ruotsalaisten sulun lähes tappioitta. 

Yksi venäläinen kaleeri ajoi karille Hankoniemen edustalla ja sen miehistö, 200 henkeä, jäi ruotsalaisten vangiksi. Samoin kaleeri jäi ruotsalaisten saaliiksi ja vietiin Tukholmaan. 

Pietarilla oli käytössään enemmän miehiä kuin Wattrangilla, mutta ruotsalaisilla oli merkittävästi suurempi tulivoima käytössään, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä, kun soudettavat kaleerit ohittivat ruotsalaiset avomerilaivat turvallisen kaukaa.

Wattrang teki merkittävät virheet jakaessaan osastonsa kolmeen osaan ja avatessaan Hankoniemen kärjen Pietarin kiertoliikkeiden takia. Pietari kykeni käyttämään hyväkseen nämä virheet sekä kaleerilaivaston liikuntakyvyn että joustavuuden ansiosta. Myös tyyni sää oli hyökkääjän etuna.
 

Pietarin kaleerilaivaston tehtäväksi jäi vielä Ehrenskiöldin noin 950 miehen suuruisen osaston tuhoaminen Hankoniemen pohjoispuolella. 

Ehrenskiödin osasto oli jo 26. heinäkuuta ankkuroitunut puolustuslinjaan ja kieltäytyi antautumasta, joten 27. heinäkuuta noin klo 15 alkoi Riilahden taistelu.  Taistelupaikan valitsi siis Ehrenskiöld. 

Hän rakensi osastostaan eräänlaisen taistelulautan kytkien alukset toisiinsa, jotta taistelun kuluessa miehistöt voisivat perääntyä aluksesta toiseen ja lopuksi Elefantenin kannelle.

Elefanten oli keskellä kylki kohti hyökkääjiä ja ruotsalaiset kaleerit taas keula kohti hyökkääjää, koska niiden vahvin aseistus oli vain keulassa. 
 
 Maurice Baquoi: Riilahden meritaistelu, kaiverrus, 1724—1727.
 
Koska keulan kautta ei voitu vallata ruotsalaisia aluksia, pyrkivät venäläiset kaleerit ruotsalaisten reunimmaisten alusten kylkeen ja yrittivät sitä kautta vallata nämä alukset. Tältä osin meritaistelu muistutti maasotaa; mies miestä vasten erilaisten käsiaseiden kanssa.  Tästä syystä taistelu oli erittäin verinen ja vaati paljon uhreja. Taistelu kesti noin 2 tuntia.
 
Elefanten1687_420.jpg
 Model of ship of the line, Elefanten ("the Elephant").
 
Venäläiset lähestyivät Elefantenia ruotsalaisten kaleerien kautta ja lopulta Ehrenskiöldin päällikköviiri laskettiin alas antautumisen merkiksi. Ehrenskiöld yritti vielä paeta pienemmällä aluksella, mutta venäläiset ottivat sen kiinni ja palauttivat Ehrenskiöldin Elefantenille. 
 
Taistelupaikasta on kirjoitettu useita artikkeleita ja kirjoja, mutta pitävää arkeologista todistetta ei ole vielä kyetty esittämään minkään paikan osalta. Samoin taistelusta syntyi paljon legendoja ja myyttejä, jotka elävät vieläkin kirjallisuudessa. 
 
 
 
Vain osa Pietarin kaleereista, noin 23 kaleeria, osallistui itse taisteluun. 
 
Ensimmäisessä vaiheessa hyökkäsi kahdeksan venäläistä kaleeria ruotsalaisten sivustoja vastaan. Elefantenia olisi ollut vaikea tai mahdotonta vallata entraamalla kyljestä, koska sen kyljellä oli 8 tykkiä ja kaleereissa vain 2-3 tykkiä keulassa.
 
Yhden kaleerin vaatima ura oli noin 40 m, koska airojen pituus oli noin 15 metriä, joten Elefantenin tulivoima oli 2-3-kertainen mahdollista hyökkäävää kaleeria kohden, koska Elefanten oli noin 30 m pitkä. 

Tykkien merkitys ei ollut ratkaiseva tässä meritaistelussa ja siten se poikkesi merkittävästi tuon ajan muista meritaisteluista. Poikkeavaa tavanomaisesta oli myös ruotsalaisten toiminta, kun osasto oli ankkurissa paikallaan ikään kuin maalinnoitus. 

Yksikään alus ei uponnut taistelun aikana. Kaleereissa ei ollut painolastia ja tykitkin olivat aika keveitä, joten ne kelluivat vesilastissakin. 

Asiakirjojen mukaan taistelussa kuoli välittömästi ruotsalaisia 361 ja loput noin 600 jäivät vangiksi. Näistä yli puolet kuoli vammoihinsa muutaman viikon kuluessa, joten ruotsalaisten tappiot kuolleina olivat noin 700. Loput yli 200 vietiin vankeina Pietariin samoin kuin kaikki ruotsalaiset alukset. 

Venäläisiä oli mukana itse taistelussa noin 3400 miestä, joista noin 400 kuoli heti tai pian taistelun jälkeen.  Lisäksi venäläisten tappioihin kuului karille ajaneen kaleerin miehistö, josta noin 50 kuoli ja noin 200 jäi vangiksi ja vietiin Ruotsiin.

Yhteensä kuolleita oli taistelussa noin 1100 henkeä. 
 
 
 
 Aleksei Zubov: Ruotsalaiset laivat tuotiin Pietariin Riilahden meritaistelun jälkeen, kaiverrus, 1715.
 
 
Taistelun jälkeen venäläiset hautasivat kuolleet ja korjasivat vaurioituneet laivat paikan päällä. Hautojen paikkaa ei tunneta, mutta vahva oletus on Santalan alue.  Osa aluksista osoittautui korjauskelvottomiksi ja  ne hylättiin paikalle. Luultavasti näistä osa kuuluu nk. Santalan hylkyihin. 

Apraksinin johdolla 70 kaleeria jatkoi viiden päivän kuluttua 1. elokuuta Jungfrusundin kautta Turkuun ja sieltä edelleen Ahvenanmaalle. Pietari itse ja vangiksi otettu Nils Ehrenskiöld olivat tämän osaston mukana Turkuun ja lopulta Ahvenanmaalle asti.

Hangosta tuli vielä 8 kaleeria, ehkä korjausten jälkeen, Ahvenmaalle ja ne yhtyivät Apraksinin osastoon.  Sieltä osasto jatkoi Kristinankaupunkiin ja saapui Vaasaan 9. syyskuuta. Yhdeksän kaleeria lähetettiin tuhoamaan Uumajan kaupunki, joka paloi 18. syyskuuta.

Kaleerilaivaston jäljelle jäänyt osa talvehti Uudessakaupungissa. Noin 16 kaleeria ajoi karille tai hukkui syysmyrskyissä Pohjanlahdella. 

Pietari palasi Ahvenanmaalta ennen Apraksinin lähtöä pohjoiseen 20 kaleerin mukana Pietarin kaupunkiin, jossa Nevalla pidettiin syyskuussa suuri juhlaparaati Venäjän laivaston ensimmäisen merivoiton kunniaksi. Sivers johti yksikköä, joka toi ruotsalaiset sotasaalilaivat ensin Helsinkiin ja sieltä Pietariin. Paraatissa oli mukana noin 200 ruotsalaista sotavankia. Uudenkaupungin rauhan jälkeen osa näistä vangeista palasi kotiseuduilleen. 
 
 
 
Tvärminneen jäi Pietarin laivaston erään yksikön komentaja Mark Gris sekä Ljuberas, jotka tekivät ensimmäiset venäläiset merikartat Hankoniemestä, Tvärminnestä sekä Barösundista. 

Wattrang lähetti illalla 27.7. aluksen valkoisen lipun kanssa ehdottamaan Apraksinille mahdollista vankien vaihtoa sekä tiedustelemaan Ehrenskiöldin ja kapteeni Sundin kohtaloa sekä arvioimaan tapahtumaa. Kun alus palasi, oli Wattrangin johtama avomerilaivasto-osasto jo poistunut Hankonimen edustalta.

Tauben johtama pienempi osasto, joka oli ollut Korppoströmmin alueella taistelun aikana, poistui Hankoniemen menetyksen jälkeen Ahvenanmaan kautta kohti Ruotsin rannikkoa. Se yhtyi siellä Wattrangin osastoon, joka asettui sinne puolustukseen estääkseen Pietarin kaleerien pääsyn Tukholmaan.
 
 
 
Riilahden taistelussa Venäjä Pietarin johdolla ”avasi ikkunan Eurooppaan” ja Venäjästä kehittyi myös merkittävä merivalta Itämeren alueelle. Samalla Ruotsin suurvaltakausi kääntyi kohti sen loppua. 
 
Vaikka Venäjä Uudenkaupungin rauhassa 1721 palautti lähes koko Suomen alueen Ruotsille, tuli uudeksi rajalinjaksi Ruotsin ja Venäjän välillä lähes nykyinen Suomen ja Venäjän raja.

Vaikka Ruotsi yritti mm. Suomenlinnan rakentamisella padota Venäjän laivaston, jatkui Venäjän painostus, joka johti Suomen sodan (1808-09) jälkeen koko Suomen alueen liittämiseen Venäjään suuriruhtinaskuntana. Suomen kannalta tämä Ruotsista erottaminen johti Venäjän vallankumouksen yhteydessä 1917 Suomen itsenäistymiseen. 

Riilahden taistelu on siksi tärkeä historiallinen käännekohta Suomen kannalta, vaikka se omana aikanaan oli vain yksi taistelu monien muiden kahakoiden joukossa. 

Samalla korostui ensi kertaa Hankoniemen strateginen merkitys Suomenlahdella ja Riilahtea seuranneina vuosina sen hallinnasta taisteltiin useita kertoja aina toiseen maailmansotaan asti.

Kyseessä oli Venäjän näkökulmasta erityisesti Pietarin kaupungin turvallisuus. Venäjä rakensi 1900-luvun alussa varustuksia ja linnakkeita Suomenlahdelle ja myös Hankoniemelle ja sitä järjestelmää kutsutaan edelleenkin Pietari Suuren merilinnoitukseksi.

Turvassa Turussa
27-7 2017
Simo Tuomola

tiistai 25. heinäkuuta 2017

Siniristilippumme

Tällä päivämäärällä 26-7
1139 – Kreivi Alfonsosta tuli Portugalin ensimmäinen kuningas (Alfonso I). Hän julisti Portugalin itsenäiseksi Kastiliasta. Rooman valtakunnan provinssina Portugalin alue tunnettiin nimellä Lusitania.

 
Portugalin katsotaan perinteisesti syntyneen 24. kesäkuuta 1128, jolloin kreivi Henrikin poika Alfonso I eli Afonso Henriques voitti São Mameden taistelun. Alfonso julistautui Portugalin ruhtinaaksi ja 1139 ensimmäiseksi Portugalin kuninkaaksi.

Ja kas kummaa, mikäs meitä yhdistääkään:

Afonso Henriquesin aikaisen Portugalin ensimmäinen lippu oli tällainen



Tiedosto:PortugueseFlag1095.svg


Siniristi

Tänään 29-5 tulee kuluneeksi tasavuosia siitä, kun Siniristilippu vahvistettiin Suomen lipuksi 1918. Sitä ennen 5.1.1918 alkaen Suomen lippuna toimi Suomen senaatin punakeltainen lippu, jossa punaisella pohjalla komeilee leijona.

Vuoden 1918 tammikuusta toukokuuhun käytetty valtiolippu mainitaan Jääkärimarssissa: "Sen leijonalippua jääkärien käsivarret jäntevät kantaa..."








Jo Krimin sodan aikana Suomen väliaikaisena kauppalippuna liehui siniristilippu, ns. Pyhän Yrjön lippu. Samoilla väreillä esiintyy sinisellä vinoristillä Pyhän Andreaan risti, josta Skotlannin lippuun on siirtynyt valkoinen Andreaan risti sinisellä kentällä, onhan vinolla ristillä kuollut marttyyri skottien suojeluspyhimys.

Kuriositeettina voidaan tässä yhteydessä muistaa myös Portugalin vanhinta lippua vuosilta 1095-1143. Maan perustajan Alfonso Henriquesin aikaan kunnioitettiin siniristilippua valkoisella pohjalla neliömuodossa.

Omassa blogiarkistossani asiaa tuumataan näin:

Sinivalkoista

Siinä se liehuu Eero Snellmanin ja Bruno Tuukkasen luomus aivan ikkunani edessä. Siniristilipun mallina toimi Pohjolan vanhin valtiolippu, Tanskan Dannebrog 1200-luvulta, valkoinen risti punaisella pohjalla. Venäjän laivasto käytti puolestaan sinistä vinoristiä valkoisella pohjalla.





Vanhin havainto varsinaisesta siniristilipusta on varmaan vuodelta 1128 kun Rooman provinssi Lusitania muuttui Portugaliksi. Maan ruhtinas Alfonso Henriques otti tuolloin tunnuksekseen neliönmuotoisen siniristilipun.

Kun viikinkilaivat seilasivat tuolloin Välimerellä saakka ja käyttivät juuri neliöpurjeita, ei ole mahdoton ajatus, että sellainen olisi aikoinaan nähty myös Turun saaristossa.

Kansallistunnuksemme sinivalkoisia värejä kantavat myös Israelin, Kreikan, Hondurasin, Somalian ja Mikronesian valtiot. Noin niinkuin vinkkinä tietokilpailukysymykseksi.




Siniristi on tunnuksena myös Ranskan Marseillen kaupungin lipussa ja vaakunassa:

 Lippu


Vaakuna

Suomen Leijona

Kansalliseen identiteettiimme liittyvät Siniristilipun ohella oleellisesti mm. Suomen Leijona, Suomen Karhu ja Suomen Joutsen.

Kaikki ovat myös 1500-luvulla Itämerta kyntäneitä sota-aluksia. Amiraalilaiva Suomen Leijona kävi mm. noutamassa kuningas Sigismundin Turkuun vuonna 1593 ja Suomen Karhu eli Ursus Finlandicus toi jouluaattona 1562 Turun linnan suojiin Juhana-herttuan ja hänen puolisonsa Katariina Jagellonican hoviseurueineen. Tuliaisina Suomeen he toivat mm. haarukat uutuutena.

Suomen Leijona voi tuntua vähän oudolta maamme tunnuksena, mutta jo 1561 Juhana-herttua kaavaili Turun Ruissaloon eläintarhan perustamista ja Turun linnassakin tallusteli tuolloin jo mm. kameleita ja elättikarhuja. Tukholmassa leijonahäkki viihdytti ja pelotti kansaa aikoinaan siinä Tre Kronor -linnakkeen portilla. Leijona oli myös Kustaa Vaasan vaakunaeläin 1500-luvulla.



Vaakuna Kustaa Vaasan haudalla.
Ja alunperin Folkunga-suvun tai oikeammin Bjälbo-suvun sukuvaakunasta se on Suomeen kotiutunut. He olivat Ruotsin, Norjan ja Tanskan hallitsijoita 1200- ja 1300-luvuilla. Tunnetuin varmaan Birger-jaarli, Tukholman perustaja 1252. Turku pisti vähän paremmaksi kun sen perustamisvuotena pidetään vuotta 1229.



Folkunga-suvun vaakuna.

Väreillen
Turussa 26-7  2017
Simo Tuomola