Kalewala

Tänään 28-2 liputetaan kansalliseepoksemme Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivän kunniaksi. Sopiihan se, jos muistetaan myös Turun Akatemian professori Henrik Gabriel Porthanin ja etenkin hänen oppilaansa Christfried Gananderin osuus kalevalaisuudessa jo 1700-luvulla. Gananderia onkin sanottu Lönnrotiksi ennen Lönnrotia.

Ganander valmistui papiksi Turun akatemiasta ja vihittiin virkaansa vuonna 1763. Hän valmistui maisteriksi 1766, ja hän toimi Rantsilan kappalaisena 1775–1790. Hän oli opinnoissaan saanut luonnontieteellisiä vaikutteita ja kiinnostunut myös Porthanin suomalaisuuden aatteesta. Kirjallisen uransa hän aloitti julkaisemalla kokoelman arvoituksia sekä eläinsatuja.

Gananderin julkaistuista teoksista tunnetuin on Mythologia Fennica. Vuonna 1789 ilmestyneen aakkosellisen hakuteoksen Mythologia Fennican aineiston Ganander oli koonnut kansanrunoista, loitsuista, perimätiedoista ja kirjallisista lähteistä. Teos oli Suomen kansan varhaisen historian esitys. Elias Lönnrot piti Gananderin työtä merkittävänä ja jatkoi sitä.

Siis takaisin tämän päivän liputuksen aiheeseen:

Helmikuun 28. päivänä 1835 Elias Lönnrot kirjoitti alkulauseen teokseen, jonka nimenä oli Kalewala taikka Wanhoja Karjalan Runoja Suomen kansan muinosista ajoista. Tämä ns. Vanha Kalevala sisälsi 32 runoa ja 12 078 säettä. Mytologis-historiallisena runoelmana teos täytti eepoksen mitat ja herätti suurta huomiota Suomessa ja pian laajalti maan rajojen ulkopuolella.

Tekstinäytteen kirjoitusasu: Ensimmäinen runo. Laulaja walmisteksen ja alkaa kertoa miten Wäinämöinen kolmekymmentä kesää ja talvea äitinsä kohdussa maannut syntyy maailmaan. Siitä Wäinämöinen hewosen saanut lähtee ajoon. Lappalainen, mistä lie wihaa kantawa, wahtaa surmataksensa häntä. Näkee meren selällä ratsastawan ja ampuu kohti nuolensa. Toiste kolmannestiki lauasnut jo kaato Wäinämöisen alta hewosen. Siitä Wäinämöinen itse ympäri wesiä uien luo, mitä mihinki, karia, saaria, luotoja ja kalahautoja. Kotka pesintäpaikkaa etsossa keksii merellä Wäinämöisen ja munii polwelle. Munat siitä polwien liikahtaessa wieriwät wetehen ja särkywät karilla. Niin Wäinämöinen munamurusista luo maan ja taiwaan, tähet, kuun ja auringon. Mieleni minun tekewi, Aiwoni ajattelewi, Mieli ruweta runoille, Laatiua laulamahan. 5. Weli kulta weikkoseni, Kaunis kielikumppalini! Christfrid Ganander: Mythologia Fennica Christfrid Gananderin vuonna 1785 ilmestynyt jumalaistaruoppi Mythologia Fennica on monipuolinen ja laaja esitys suomalaisesta muinaisuskosta ja kansanrunoudesta: se sisältää 430 sanakirjamaisesti järjestettyä mytologista termiä ja nimeä selityksineen. Erityisen arvokasta siinä ovat esimerkkilauseina käytetyt loitsu- ja runokatkelmat kansanrunoudesta. Suomalaisen ja lappalaisen mytologian lisäksi teoksessa on myös lukuisia viittauksia muiden kansojen, varsinkin antiikin ja Skandinavian jumaliin, joista Ganander löysi yhtymä- ja vertailukohtia suomalaisille jumalille. Tämä muinaisuskon perusteos on Gananderin sanakirjan Nytt Finskt Lexikonin ohella vaikuttanut Kalevalan syntyyn, sillä kansalliseepoksemme pohjautuu juuri Gananderin mytologiateokseen, jota Elias Lönnrot alkoi täydentää. Gananderia tituleerataankin usein Lönnrotiksi ennen Lönnrotia. Mythologia Fennicassa Ganander aloitti uskontotieteilijänä perinteen, joka on jatkunut nykypäiviin saakka ja häntä pidetäänkin suomalaisen uskontotieteen isänä. Christfrid Ganander: Nytt Finskt Lexikon Vuonna 1787 sai Christfrid Ganander valmiiksi päätyönsä, liki kolmituhatsivuisen suomen kielen sanakirjan Nytt Finskt Lexiconin käsikirjoituksen. Hän keräsi siihen sanoja liki 20 vuotta. Teos ei ollut suomen sanakirjoista ensimmäinen, vaan sitä ennen oli painosta ilmestynyt jo muutamia pieniä tulkkisanakirjoja, joissa suomi oli mukana, ja yksi varsinaiseksi suomen sanakirjaksi katsottava teos: vuonna 1745 julkaistu Daniel Jusleniuksen Suomalaisen Sana-Lugun Coetus. Gananderin käsikirjoitus oli kuitenkin edeltäjiään tuntuvasti laajempi ja etevämpi. Sanakirja jäi kuitenkin tuolloin julkaisematta, sillä se ei läpäissyt Porthanin tarkistusta. Myöhemmin, 1810-luvun lopulla Kustaa Renvall lainasi käsikirjoituksen Turun akatemian kirjastosta käyttääkseen sitä oman sanakirjansa päälähteenä. Renvallin Suomalainen Sana-Kirja ilmestyi vuosina 1823 ja 1826, mutta Renvall ei palauttanut heti teosta kirjastoon, vaikka saikin oman työnsä valmiiksi - onneksi ei, sillä akatemian kirjasto paloi Turun myötä 1827. Sittemmin kirja vietiin Helsinkiin, jossa se oli säilössä toista sataa vuotta yhtenä yliopiston arvokkaimmista käsikirjoituksista, kunnes se julkaistiin näköispainoksena 1937-40 nimellä Uusi suomen sanakirja. Eli ei mitään uutta auringon alla eli kaikella tekemisellä on aina omat esikuvansa. Niinpä voin esim. väittää, että ensimmäinen suomen kielioppi on kirjoitettu ainakin osaksi Määrin Olomoucissa 1500-luvulla. Se oli latinankielinen eikä sitä ole tiettävästi koskaan julkaistu ja sen käsikirjoitus on kadonnut. Totta kuitenkin, sillä siitä on säilynyt ruotsinnos Turun akatemian kirjaston jäämistössä. Kieliopin laatijat Olaus Sundergelteus ja Johannes Jussoila opiskelivat 1500-luvun loppupuolella monien muiden Ruotsin oppineiden alamaisten tavoin Olomoucin jesuiittagollegiossa ja saivat jotain aikaankin, kun jesuiitat tarvitsivat kielten oppikirjoja kouluja ja etenkin lähetystyötä varten. Jussoila onkin katolisen vastauskonpuhdistuksen tunnetuin suomalainen edustaja. Pronssilipulla Turussa 28-2-2010 Simo Tuomola

Hyvä Suomi

Turhaan ei Achim Kühnin toteuttama valaanpyrstö sukella Aurajokeen täkäläisen laivanrakennushistorian kunniaksi. Valaanpyynnillä on oma osuutensa turkulaisessa historiankuvassa.

Kun täällä 1846 laskettiin vesille valaanpyyntiä varten rakennettu parkki Sitka, tilaajana Pietarin venäläis-amerikkalainen yhtymä, innostuivat valaanpyynnistä myös turkulaiset liikemiehet ja perustivat oman valaanpyyntiyhtiön. Sen ensimmäinen alus ostettiin 1851 Bremenistä ja parkki sai komeasti nimekseen Suomi. Isoa kalaa lähdettiin pyytämään Vancouverin vesille.

Kun Turku halusi rikastua valaanpyynnillä

julkaistu tänään klo 08:00, päivitetty tänään klo 08:05

vanha kaiverrustyö kuvaa kaskelotinpyyntiä veneistä

1800-luvun alkupuolella turkulaiset merenkulkijat huomasivat asuvansa Tyynen valtameren rantavaltiossa, joka hallitsi tuhansia kilometrejä Amerikan läntisintä rannikkoa. Apteekkari Erik Julin visioi sinne turkulaisen valaanpyyntilaivaston, joka toteutuikin osittain. Muuttuvat maailmanpoliittiset asetelmat estivät Turun nousun valaanpyynnin metropoliksi.

Venäjän imperiumi arvosti suomalaisten kykyjä liikkua arktisilla vesillä. Kun Suomi liitettiin valtakuntaan 1809, Venäjä tarjosi ansaintatilaisuuksia suomalaisille osaajille olosuhteiltaan vaativimmilla kaukoalueillaan Venäjän Amerikassa.

Aurajoen rannoilla oli jo 1700-luvulla rakennettu menestyksekkäitä kauppa-aluksia venäläisille, muistuttaa merihistorioitsija Hannu Kujanen.

Nykyään Yhdysvaltojen osavaltiona Alaskana tunnettu Venäjän Amerikka oli avainasemassa pohjoisimman Tyynen Meren rikkaiden luonnonvarojen hyödyntämisessä. Venäläiset saukkojen ja hylkeiden metsästäjät olivat tunkeutuneet Amerikan rannikkoa etelään Espanjalle kuuluvan Kalifornian pohjoisosiin asti. Valas- ja kalakannat olivat vielä koskemattomat.

Valaista saatava öljy ja rasva olivat niin arvokkaita, että niitä kannatti tulla jahtaamaan maapallon toiselta puolelta. Vieläpä purjelaivoilla Kap Horn tai Hyväntoivonniemi kiertäen. Amerikkalaiset tekivät niin, miksi eivät siis suomalaiset?

Turkulainen liikemies ja kansalaisvaikuttaja, apteekkari Erik Julin oli valaanpyyntivarustamon perustamisen kantava voima. Julin oli lääkeaineiden tuonnin kautta perehtynyt kansainvälisen kaupan tarjoamiin voiton mahdollisuuksiin.

- Julin oli se visionääri, joka näki kilpailussa amerikkalaisten kanssa kultakaivoksen, historioitsija Hannu Kujanen toteaa. Tähän tarvittiin Venäläis-amerikkalaiselta kauppakomppanialta yksinoikeudet valaanpyyntiin valtavalla alueella nykyisen Vancouverin paikkeilta pohjoiseen.

- Julinin suunnitelmahan oli rakentaa mahtava laivasto, Kujanen sanoo, mutta hän oli myös varovainen liikemies. Ensimmäiset laivat lähtivät Turusta 1851. Pyynti tuotti hyvin ja kaikki sujui.

Krimin sodan 1854-55 aikana Turku-alus oli suojassa puolueettomassa Kodiakin satamassa. Petropavlovskissa Englannin kuninkaallinen laivasto poltti yhden aluksen lasteineen. Kolmas pääsi onnella ja lahjomalla kotimaahan.

Kaikkiaan Venäläis-Suomalainen Valaanpyyntiyhtiö rakennutti viisi pyynnin tukialusta ja suuren joukon amerikkalaismallisia valaanpyyntiveneitä. Tukikohtana toimi Novo Arkangelskin satama, nykyinen Sitka USA:n Alaskassa.

Yhdysvaltalaisten valaanpyytäjien ryöstöpyynti osoittautui lopulta tuhoisaksi. Vuonna 1860 valaanpyyntiyhtiö lakkautettiin kannattamattomana. Venäjä myi Alaskan Yhdysvalloille vuonna 1867.

YLE Turku

Isoja kaloja kannattaa aina Vancouverissa pyytää, vaikkei niitä saisikaan.

Kalastamassa

Turussa 27-2-2010

Simo Tuomola

Vareksen poika

Historia on täynnä verisiä rikostarinoita, tässä 1600-luvulta yksi, joka päätyi teilipyörään:

Vimmatauti otti vallan

Kiteen vaarat olivat kietoutuneet lumivaippaan kaksi viikkoa ennen joulua vuonna 1688. Kiertävän kyläsepän Matti Vareksen savupirtissä herättiin talon 18-vuotiaan pojan Juho Vareksen vaikerrukseen ja harhaiseen höpinään.

Äiti Kirsti Nikitär arvasi, että poika on taas vimmataudin vallassa. Se oli Juhoa riivannut pienestä asti. Pannut pojan pelkäämään näkymätöntä väkeä ja kuulemaan olemattomien puhetta. Joskus poika oli repinyt vaatteet yltään ja karannut metsään.

Tuona kohtalokkaana aamuna vimmatauti koetteli Juhoa kovemmin kuin koskaan. Poika hyppi ja vaikersi, hätisteli näkymättömiä vainoajiaan. Yllättäen hän tarttui suureen puunuijaan ja iski sillä äitinsä hiljaiseksi. Juho kirkui kuin riivattu. Nuija heilahti uudelleen ja uudelleen. Äidin aivot valuivat murskatusta pääkopasta lattialle.

Julma surma ei Juhoa pysäyttänyt. Hän huitoi myös pakoon säntääviä siskojaan ja taloon asettunutta leskivaimoa Elli Juvatarta. Vain räppänäaukosta paennut pikkuveli selvisi vammoitta.

Lopulta ilkialaston ja verinen Juho astui lähinaapurin Monosen pirttiin ja istui rauhallisena alas penkille. Vimmatauti oli helpottanut. Hän kertoi karmean tekonsa naapureille.

Tekijä uskoi armoon

Juho Vares joutui oikeuteen vuoden 1689 maaliskuisilla talvikäräjillä. Tapaus oli periaatteessa selvä. Hän oli tunnustanut tekonsa, silminnäkijöitä oli useita. Ainoa mutta oli Juho Vareksessa itsessään. Hän väitti toimineensa vieraan mielen vallassa.

Juhon vimmatauti oli kyläläisten tiedossa. Häntä pidettiin riivattuna, kenties paholaisen ottamana. Huhuttiin noidista ja parantajista, joita oli kutsuttu poikapolosta pahaa karkottamaan. Mitäpä muuta vanhemmat olisivat voineet tehdä lapsensa hyväksi?

Oikeudessa todistajat puhuivat vimmataudista ja parantajista varoen. Aihe oli arka. Kukaan ei halunnut, että asiasta alettiin kuiskia noituutena. Valtakuntaa riivanneet noitavainot olivat vielä lähimuistissa. Tuomaria hämmensi sekin, ettei vimmataudille ollut ruotsinkielistä vastinetta.

Juho odotti saavansa armoa ja pääsevänsä vapaaksi. Teot oli tehty pahan vallassa, vieraalla mielellä. Ei hän itse kenellekään ollut pahaa halunnut.

Lautamiehet olivat yksimielisiä. Äidinsurma oli niin karmea teko, ettei ollut muuta vaihtoehtoa kuin teloittaminen. Päätös alistettiin hovioikeuteen. Turussa Vares herätti oppineen ja arvovaltaisen hovioikeuden kiinnostuksen.
Tapaus lähetettiin uudelleen käräjille lisätodistajien kuulemiseksi. Ennen kaikkea piti kuulla ensimmäisiltä käräjiltä pois jäänyttä isää, Matti Varesta. Hänen lausunnostaan riippui paljon lopullisen tuomion laatu.

Kuolema ainoa vaihtoehto

Käräjäoikeus sai uudessa käsittelyssä kuulla niin isältä kuin muilta todistajilta lisää Juhon vimmatautikohtauksista. Niihin ei liittynyt aiemmin väkivaltaa, mutta ilmiselvästi poika joutui tuon tuosta pahan valtaan.

Tuomari ja lautakunta päätyivät lailliseen ja moraaliseen ratkaisuun. Tuomio oli Mooseksen lain hengessä kuolema. Oikeus totesi sovinnollisesti, ettei Juho Vares itse ehkä ollut paha vaan paha oli se vieras mieli, joka teon aiheutti. Kuolemantuomio oli ainoa keino kitkeä paha tästä maailmasta. Se myös tarjosi Juho Varekselle mahdollisuuden päästä sovintoon Jumalan kanssa.

Lokakuussa 1690 maakuntaa kiertänyt pyöveli Hans Schreiber hoiti hovioikeudelta saamansa toimeksiannon Kiteen kirkolla: Juho Varekselta hakattiin ensin irti käsi, sitten pää. Ruumis murskattiin teilipyörässä.

– Oma arvioni on, että Juhon vimmatauti oli skitsofreniaa, johon yhdistyi paranoidi psykoosi. Syyntakeettomuutta ei tuolloin tunnettu. Oikeudella ei ollut käytössä muita keinoja rangaista mielisairasta tappajaa kuin kuolema. Tapaus kuitenkin tutkittiin ja pohdittiin perusteellisesti. Juho Varesta ei haluttu tuomita kevyin perustein, toteaa Vilkuna.

UUSI SUOMI / Kulttuuri

Tiistaina 23.1.2010 kertoo seuraavaa:

Surma 1600-luvulta: Poika nuiji äitinsä hengiltä ”vieraalla mielellä”

Surma 1600-luvulta: Poika nuiji äitinsä hengiltä ”vieraalla mielellä”

Julkaistu: 10:49

1 kommentti

Suomessa osattiin tapella erinomaisen hyvin jo 1600-luvullakin. Varsinkin juovuksissa toraaminen sujui suorastaan mallikkaasti. Ruumiitahan sellaisessa touhussa tulee, kuten Kustaa H.J. Vilkuna kirjassaan Neljä ruumista (Teos) kertoo.

Kulttuurihistorian dosentti Vilkuna tarkastelee kirjassaan neljää 1600-luvun loppupuolella tehtyä henkirikosta. Tapahtumat ovat traagisia, mutta merkillisen paljon komiikkaakin niihin sisältyy.

Ensimmäisessä tarinassa, jonka tapahtumapaikkana on Uusikaarlepyy, raatimies Per Tysk lähtee juovuspäissään soittamaan suutaan hopmanni Peder Vernelle. Tämä ei pitkään jaksa kuunnella, vaan hakkaa viina-astiaa yhä kädessään pitävän raatimiehen hiilihangolla henkihieveriin.

Myöhemmin Tysk kuolee vammoihinsa. Hämmästyttävän kehittyneessä oikeuslaitoksessa edenneen pitkällisen prosessin ja lesken kanssa pelatun huvittavan hyvityspelin jälkeen Verne saa pitää päänsä. Mutta omatuntoko soimaa, kun Verne ajautuu sittemmin mielenterveydellisiin ongelmiin.

Juoppohulluuskohtaus ja kaksintaistelu

Toisen henkirikoksen tapahtumapaikka on Viipuri. Perin persoonalliselta kaverilta vaikuttava vänrikki Johann Neuman juo päänsä täyteen ja saa jonkinasteisen juoppohulluuskohtauksen. Neuman juoksentelee pitkin Viipurin katuja ja mylvii kuin heikkopäinen. Loppuhuipentumassa hän hankkiutuu kaksintaisteluun ystävänsä, vääpeli Mårten Scheiben kanssa.

Vänrikille käy kaksintaistelussa huonosti. Alkoholilla on osuutta asiaan. Seuraa jälleen pitkä oikeusprosessi, jossa vääpeli lopulta vapautetaan. Oikeus katsoo vänrikin temppuilullaan aiheuttaneen tapahtuneen kamaluuden.

Kolmannessa tapauksessa palkattu paimenpoika Heikki Yrjönpoika kuolee Keuruulla. Moni epäilee murhaajaksi saitaa isäntämiestä Matti Somppia. Paimen oli jo päiviä maannut sairaana kykenemättä lähtemään töihin, mutta oli silti kuluttanut talon muonaa. Kukapa isäntä nyt sellaista sietäisi.

Isäntää ei kuitenkaan tuomita - vielä. Vuosia myöhemmin isäntä Somppi on todistetusti murhapuuhissa. Tällä kertaa pyöveli pääsi hommiin.

"Surmatyötä en tehnyt omalla vaan vieraalla mielellä"

Neljäs tarina on mielenkiintoisin. Juho Vares hakkaa Kiteellä äitinsä Kirsti Nikittären hengiltä nuijalla. Juho on merkillisellä käyttäytymisellään herättänyt huomiota jo viisivuotiaasta lähtien. Hänellä on ollut tapana heittää vaatteet pois ja juosta kiljuen metsään.

Murhapäivänä Juho on taas vaihteeksi ilkosillaan. Hän hokee pahaenteisesti:

-Voi minua poikaparkaa, katso tätä väkeä, katso tätä elämää. Kyllä nyt on väkeä, kyllä nyt on elämää.
Yhtäkkiä Juho tempaisee valtavan nuijan käteensä.

-Ensimmäisen lyönnin voimasta Kirsti Nikittären kasvot, nenä, otsa, suu ja leuka repeytyvät... Hän lyö kerran, toisen kolmannenkin... ja jatkaa julmaa työtään raapien kourillaan äitinsä päätä, kunnes aivot valuvat ulos kallosta, Vilkuna kertoo.

Myöhemmin oikeus pohtii, vaikka 1600-luvulla ollaankin, oliko Juho Vares nuijan kanssa heiluessaan syyntakeeton. Kuten Juho itsekin oikeudessa toteaa:

-En pidä itseäni pahana. Surmatyötä en tehnyt omalla vaan vieraalla mielellä.

Myös oikeuden mielestä Juho oli tehnyt tekonsa ainakin osittain "vieraalla mielellä". 1600-luvulla se ei vielä kuitenkaan syyllistä säästänyt. Pyövelille oli taas töitä tiedossa.

Lääninviulisti E.T.

Tänään 22-2 tulee kuluneeksi tasavuosia Vähänkyrön suuren pojan Erik Eriksson Tulindbergin syntymästä 1761. Hänen toimintansa Turussa olisi jälleen kerran yksi niistä tärkeistä historiallisista muistoista, joiden tulisi näkyä myös tämän päivän Kulttuuripääkaupungin toiminnoissa, mutta kun ei näy.

Tulindberg, Erik (1761 - 1814)

säveltäjä, viulisti, hallituskonseljin jäsen, lääninkamreeri

Erik Tulindberg kuuluu Suomen ensimmäisiin nimeltä tunnettuihin taidemusiikkisäveltäjiin. Hänen tuotantoonsa sisältyy seitsemän suurimuotoista sävellystä. Harrastajamuusikko Tulindberg oli keskeinen henkilö sekä Turun että Oulun musiikkielämässä. Erityistä arvostusta musiikin saralla osoittaa hänen valintansa Tukholman Kuninkaallisen musiikkiakatemian jäseneksi jo 1797. Ammatiltaan Tulindberg oli kuitenkin valtion korkea virkamies. Talonpoikaissäädyn ehdotuksesta hänet valittiin hallituskonseljin jäseneksi.

Tulindbergin säilyneet teokset:

• Viulukonsertto B-duuri op. 1
• Jousikvartetto No. 1 B-duuri op. 2 nro 1
• Jousikvartetto No. 2 d-molli op. 2 nro 2
• Jousikvartetto No. 3 C-duuri op. 2 nro 3
• Jousikvartetto No. 4 G-duuri op. 3 nro 1
• Jousikvartetto No. 5 c-molli op. 3 nro 2
• Jousikvartetto No. 6 F-duuri op. 3 nro 3
• Polonaise con variationi sooloviululle

Näin kirjoitin Tulindbergin kuolinpäivänä:

Tulindberg

Tänään 1-9 tulee kuluneeksi tasavuosia Erik Tulindbergin kuolemasta Turussa 1814. Hän toimi täällä 1809 Suomen hallituskonseljin jäsenenä ja valtionvaraintoimikunnan puheenjohtajana eli valtionvarainministerinä, mutta paremmin hänet muistetaan kuitenkin muusikkona ja säveltäjänä. Hän oli varhaisin tunnettu taidemusiikin säveltäjä Suomessa.

Hänen tuotannostaan on säilynyt kuusi jousikvartettoa, viulukonsertto ja sooloviuluteos Polonaise con variazioni. Kun aikoinani etsiskelin Turun vanhalta hautausmaalta arkkitehti Charles Bassin ja kauppaneuvos Eric Julinin hautoja, törmäsin siinä lähellä myös lääninkamreeri Erik Tulindbergin hautamuistomerkkiin, ja kuvittelin sieluni silmin juuri hänen musiikkinsa sopivan soimaan tähän maailmaan.

Tulindberg saapui 15-vuotiaana vuonna 1776 opiskelemaan Turun akatemiaan, josta hän valmistui maisteriksi vuonna 1782. Hän muutti virkamieheksi Ouluun 1784, josta palasi Turkuun 1809. Hänet oli valittu vuonna 1797 Ruotsin kuninkaallisen musiikkiakatemian jäseneksi.

Tulindbergin viulukonsertto on esitetty Turussa ilmeisesti jo vuonna 1783. Sitä pidetään ensimmäisenä suomalaisen säveltäjän luomana suurimuotoisena sävelteoksena. Tulindberg sävelsi myös toisen viulukonserton, mutta se on kadonnut.

Tukholman Kuninkaallisen oopperan vihkiäisissä tammikuun 18. päivänä 1773 esitettiin hovikapellimestari Francesco Antonio Uttinin Johan Wellanderin librettoon säveltämä ooppera Thetis et Pelée. Kumpikin tekijä oli Utile dulcin jäsen. Teos ei jäänyt huomaamatta Suomessakaan: 16-vuotiaalla turkulaisella ylioppilaalla Erik Tulindbergilla oli sen orkesteriääniä hallussaan vuonna 1777.

Kun Tukholmaan perustettiin 1766 salaseura Utile dulci, kuului sen toimintaan musiikin edistäminen. Toiminta huomioitiin myös Suomessa ja se löi leimansa mm. Aurora-seuran toiminnan kehittämiseen. Turun musiikilliset kuviot olisivat olleet Tulindbergille enemmän kuin otolliset, mutta virkamiesura vei hänet muualle, tuoden miehen urhoollisesti takaisin kuitenkin miehitettyyn Turkuun 1809.

Tiiviiksi curriculumiksi puristettuna Tulindbergin elämä ei näytä sujuneen erityisen värikkäissä merkeissä. Todellisuus oli kuitenkin aivan toisenlainen, ja varsinkin opiskeluaikoinaan Tulindberg osasi ottaa ilon irti. Läheisen ystävän Nils von Schoultzin luonnostelemassa henkilökuvassa näyttäytyy kiistattoman lahjakas mutta samalla railakkaan boheemi persoonallisuus, joka asettuu luontevasti osaksi bellmanilaisen ajan kirjavaa henkilögalleriaa:

"Tulindbergillä oli harvinaisen hyvä pää, tavattoman nopea käsityskyky ja suuret musikaaliset lahjat, niin että hän oli paras viulisti koko maassa. Sitä paitsi hän oli luonteeltaan erityisen lystikäs, täynnä päähänpistoja ja hupaisia kaskuja; hänen seurustelutapansa olivat suhteellisen sivistyneet, joten hän oli tervetullut kaikkialle. Mutta kevytmielisenä, bakkanaalisena ja hekumoiden Freyjan palvonnassa hän käytti vain vähän aikaa opiskeluun, oli milloin konsertissa, milloin krouvissa, milloin ilotyttöjen parissa; näihin paikkoihin hän aina vei minut mukanaan. Ainoastaan varjelevaa Kaitselmusta samoin kuin vanhempieni helliä neuvoja ja kehotuksia kiitän siitä, etten kokonaan joutunut turmioon..."

Laamanni, Rautalammin tuomikunnan tuomari Nils Fredrik von Schoultz, joka nimitettiin virkaansa vuonna 1799 oli kotoisin Porvoon pitäjästä Kullon kartanosta. Hänen kotiopettajanaan oli ollut ensimmäiseksi suomalaiseksi säveltäjäksi mainittu Erik Tulindberg (1761-1814). Schoultz on eräässä kirjeessään maininnut pääharrastuksekseen musiikin ja kutsuttiinpa hänet vuonna 1799 Ruotsin Kuninkaallisen Musiikkiakatemian jäseneksikin.

Schoultzin kuvaus mainitsee hillittömän juhlimisen ohella myös Tulindbergin viulistinlahjat sekä käynnit konserteissa. Musiikki olikin keskeisessä asemassa hänen elämässään. Hän musiikkiopinnoistaan ei tiedetä oikeastaan mitään, mutta hän on luultavasti opiskellut viulunsoittoa Turun akatemian musiikinjohtajan Carl Peter Lenningin johdolla ja kenties saanut tältä muutakin ohjausta. Hänen on kuitenkin täytynyt olla suhteellisen taitava viulisti jo Turkuun saapuessaan. Lisäksi hän soitti myös selloa. Hän sai musiikillisista ansioistaan stipendin vuosina 1780-84, joten häneen oli ilmeisesti asetettu ainakin jonkinlaisia odotuksia.
Turussa olivat tuohon aikaan muodissa ns. assembleet eli illanvietot, joissa aina tarvittiin osaavia esiintyjiä ja seuramiehiä.

Vasta 1700-luvun puolivälin tienoilla musiikkielämä Turun akatemiassa alkoi kehittyä, kun tuomiokirkon urkuri Carl Petter Lenning (n. 1711—88) vuonna 1747 nimitettiin myös akatemian musiikinjohtajaksi. Käytännössä Lenning sai näin yksinoikeuden musiikin esittämiseen koko kaupungissa, sillä hänen aikaisemmat privilegionsa kattoivat paitsi tuomiokirkon musiikin myös koulun ja kaupungin porvarien yksityistilaisuuksien juhlamusiikin

Tulindbergin tuotanto lienee syntynyt kokonaisuudessaan Turussa vuoteen 1784 mennessä. Teosten tarkemmasta syntyajankohdasta ei kuitenkaan ole varmaa tietoa, ei liioin niiden mahdollisista esityksistä Tulindbergin elinaikana. Viulukonsertto on saatettu esittää Turussa 1783, ja tuntuisi luontevalta, että myös kuusi jousikvartettoa tai edes jotkut niistä olisi esitetty Tulindbergin ystäväpiirin voimin. Tähän viittaisi sekin, että säilyneistä versioista puuttuu toisen viulun osuus, jonka voisi ajatella unohtuneen tätä osuutta aikanaan soittaneen muusikon haltuun.

Tulindbergin jousikvartetot muodostavat 1700-luvun suomalaisen musiikin merkittävimmän teoskokonaisuuden. Ne edustavat täysipainoisesti ajan klassistisia ihanteita. Yhtenä vertailukohtana ja ilmeisesti Tulindbergin tietoisena mallina olivat Haydnin kvartetot op. 9 (1769-70), jotka hänen tiedetään hankkineen 1781. Toisaalta Tulindberg ei ollut mikään jäljittelijä vaan loi oman, vapaammin rönsyilevän tyylinsä. Tulindberg oli Suomen syrjäisiin oloihin nähden hyvin perillä siitä, mitä maailmalla sävellettiin, sillä hänen laajaan, yli 150 teosta käsittävään nuottikirjastoonsa sisältyi Haydnin lisäksi teoksia mm. sellaisilta klassismin kauden säveltäjiltä kuin Mozartilta, Carl Friedrich Abelilta, Karl Stamitzilta ja Luigi Boccherinilta.

Vaikka klassismin aikana oli tapana ryhmitellä kvartetot kuuden teoksen opuksiksi, Tulindberg ajatteli ilmeisesti jakavansa kvartetot kahteen kolmen teoksen opukseen, joissa kummassakin olisi ollut keskimmäisenä mollisävellajissa ollut teos. Kaikki kvartetot ovat neliosaisia, jo selvästi lajiltaan divertimentoon kytkeytyneestä varhaisesta kvartetto-traditiosta irtaantuneita teoksia. Kolmessa kvartetossa menuetti on jo toisena, kolmessa totunnaisemmalla paikalla kolmantena.

Jos teosten numerointi vastaa niiden syntyjärjestystä, tuntuu Tulindberg saaneen teossarjan edetessä lisää rohkeutta. Teosten ulkoiset mitat nimittäin kasvavat tasaisesti teos teokselta. Tavallaan tämä pätee myös sisältöön, sillä ensimmäisessä kvartetossa Tulindberg on lähimpänä Haydnia. Teosten ilmaisu vaihtelee kepeän elegantista klassistisuudesta c-molli-kvarteton dramaattiseen, Sturm und Drang –henkiseen uhmaan. Omaperäisimmillään Tulindberg on epäsovinnaisten muotoratkaisujen rakentajana.

Kaipaillaan tässä yhteydessä enemmänkin Turku 2011 -vuoden jo etukäteen menetettyjä mahdollisuuksia:

Utile dulci

Tänään 19-8 kirjaamme ylös jälleen yhden sellaisen päivämäärän, joka tulisi erityisesti huomioida viimeistään vietettäessä Turun Kulttuurivuotta 2011. Tänään tulee kuluneeksi näet tasavuosia siitä, kun Porthanin ympärille ryhmittynyt salaseura Aurora järjesti Turussa 19-8-1773 maamme ensimmäisen julkisen konsertin.

Konsertti järjestettiin vuotta aiemmin tapahtuneen Kustaa III vallankaappauksen kunniaksi, kun valistunut monarkki oli uuden hallitusmuodon myötä kaapannut vallan säädyiltä elokuussa 1772. Musiikkiharrastus oli Tukholmassa laajentunut jo hovin ulkopuolelle ja sinne oli 1766 perustettu salaseura Utile dulci, jonka kokouksissa musiikilla oli tärkeä rooli. Tähän seuraan kuuluivat suomalaisista mm. Carl Fredrik Fredenheim, Pehr Jusleen sekä hänen serkkunsa Henrik Gabriel Porthan.

Elokuussa 1770 Utile dulcen esikuvan innoittamina miehet perustivat Turkuun oman salaseuransa Auroran. Se pisti pystyyn Suomen ensimmäisen sanomalehden ja käänsi sääntömuutoksen myötä 1773 huomionsa myös kansan musiikilliseen sivistykseen. Tuomiokirkon urkurille oli aikoinaan myönnetty yksinoikeus huolehtia musiikista kaupungista, eikä se herroja tyydyttänyt.

Carl Petter Lenning ei heidän mielestään hoitanut kunnolla esim. vuoden 1772 promootiomusiikkia ja niinpä Aurora-seuran vuoden 1773 sääntömuutoksessa lausutaan julkisen konserttitoiminnan syntysanat Turussa:

Hyvää musikaalista makua ei voida onnellisesti levittää, ellei Yleisö saa kuulla hyvin järjestettyjä ja esitettyjä Konsertteja; ja se kustannus, mikä tästä koituu, on kohtuuden mukaan korvattava. Siten voi Yhdyskunnan musikaalinen luokka, tarvittaessa muiden taitavien muusikkojen avustamana, kernaimmin Yhdyskunnan omassa huoneistossa, joka siltä osin järjestetään vapaaksi, silloin tällöin esittää Yleistä musiikkia, parhaitten mestarien teoksia; joihin pilettejä voidaan myydä siihen hintaan ja tulo käyttää niihin tarpeisiin, jotka Yhdyskunta parhaaksi ja hyödyllisimmiksi havaitsee. Sellaisia Yleisiä konsertteja ei sen vuoksi järjestetä ilman koko Yhdyskunnan suostumusta, koska myös jäsenet, lukuun ottamatta musikaalista luokkaa, maksavat pilettinsä.

Ensimmäisen julkisen konserttinsa Aurora-seura järjesti siis 19.elokuuta 1773 ja Auroran lehti raportoi siitä näin:

eräs taitava ääni lauloi tätä tilaisuutta varten sävelletyn, sopivin säkeistöin varustetun aarian (en til detta tillfället componerad Aria, med tjenlige verser, af en skickelig röst blef utsungen).

Myöhempi salapoliisityö on arvioinut konsertin mahdollista sisältöä näin:

Aariaa on arveltu joko katedraalikoulun laulunopettajan Johan Lindellin tai Turussa opiskelleen runoilijan, myöhemmin mm. Joseph Martin Krausin (1756—92) suuroopperan Aeneas i Carthago libretistinä tunnetuksi tulleen Johan Henrik Kellgrenin säveltämäksi.

Luultavasti konsertissa kuultiin myös sotilaskapellimestari Johan Fredrik Jahnin (n. 1730 — n. 1791) johtaman, Auroran musikaalisen luokan jäsenistä ja sotilassoittajista koostuvan orkesterin esityksiä, kuten seuran toisessakin, 21. elokuuta 1774 järjestämässä konsertissa, joka jäi myös sen viimeiseksi. Molemmista konserteista Jahnille ja hänen sotilassoittajilleen maksettiin palkkio.

Julistuksen mukaisesti avoin konsertti pidettiin "Yhdyskunnan omassa huoneistossa" Aurajokirannassa vanhan Kirjaston edustalla sijainneessa kauppias ja laivanvarustaja Baerin kolmikerroksisessa talossa, jonka keskikerroksessa Aurora-seura kokoontui.


Polonaisea
Turussa 22-2-2010
Simo Tuomola

Turusta pääkaupunki

Tänään 21-2 tulee kuluneeksi tasavuosia Suomen sodan virallisesta avauksesta, kun venäläiset ylittivät Kymijoen sunnuntaiaamuna viiden maissa. Tieto sodan alkamisesta saavutti Tukholman viikkoa myöhemmin ja Ruotsin kuningaskunta julistettiin sotatilaan 3.3.1809. Talvitaktiikkana oli vetäytyminen vihollisen tieltä; 1.3. peräännyttiin Hämeenlinnaan, sieltä edelleen kovassa pakkasessa Tampereelle ja Poriin vihollinen koko ajan kintereillä. Porista Ruotsin joukot vetäytyivät 18.3. ja neljä päivää myöhemmin venäläiset joukot saivat polittisen voiton valloittamalla maan hallinnollisen keskuksen Turun.

Viime vuonna sitä muisteltiin näin:

Turun miehityksestä 200 vuotta

"Kansakuntaa rakentamassa" Valtioneuvoston kanslia asetti vuonna 2006 Merkkivuosi 1809 -hankkeen, jonka tehtävänä on valmistella kyseiseen vuoteen liittyvät yleiset valtiolliset tapahtumat sekä edistää vuoden huomioon ottamista teemalla ”Kansakuntaa rakentamaan”. Valtuuskunnan puheenjohtaja on pääministeri Matti Vanhanen. Turun kaupunginjohtaja Mikko Pukkinen on valtuuskunnan jäsen. Valtioneuvoston 200-vuotisjuhlaistunto pidettiin Turussa 2.10.2009. Aiheeseen liittyen: www.1809.fi Valtioneuvoston juhlaistunto Turussa -uutinen (17.8.2007) Turun historiaa Lisätietoja Turun tapahtumista vuosina 1808-1809 sekä Turun pääkaupunkiajasta autonomisen Suomen ensivuosina löytyy esim. Hannu Laaksosen vuonna 2007 julkaistusta kirjasta ”Turun historiaa kahdeksalta vuosisadalta”.

22. maaliskuuta tuli kuluneeksi 200 vuotta, kun venäläiset miehittivät Turun. Miehityksen myötä Turku käytännössä siirtyi Ruotsin vallasta Venäjän valtapiiriin.

Suomen sota 1808 -1809 puhkesi, kun venäläiset ylittivät Kymijoen 21. helmikuuta 1808. Sodan seurauksena Suomen ja Ruotsin vuosisatainen valtioyhteys katkesi.

Jo sodan alussa Ruotsin armeija vetäytyi Turusta pohjoiseen. Ankaran talven takia ruotsalaisten saaristolaivasto, Turun eskaaderi oli kiinni jäissä. Vetäytyessään ruotsalaiset sytyttivät laivastonsa palamaan.

Turkulaiset päättivät olla tekemättä vastarintaa lähestyville venäläisille säästääkseen kaupunkinsa hävitykseltä.

Siviilihallinto jatkui normaalisti

Maaliskuun puolenvälin jälkeen venäläiset tekivät majoitustiedusteluretkiä Turkuun ja 22.3.1808 parisen tuhatta venäläistä sotilasta marssi rauhanomaisesti Turkuun. Kaupungin siviilihallinto jatkoi miehittäjien tulosta huolimatta toimintaansa normaalisti. Kutsuipa miehitysjoukkojen kärjessä ratsastanut ruhtinas P.I. Bagration kuusisataa kaupunkilaista tanssiaisiinkin Brinkkalan taloon (nykyiseen joulurauhan julistuksen taloon).

23. maaliskuuta venäläisten ylipäällikkö F.W.Buxhoevden saapui kaupunkiin ja miehityshallinto alkoi. Turkulaiset joutuivat piispa Jakob Tengströmin johdolla vannomaan uskollisuudenvalan keisarille.

Tapahtuneeseen sopeuduttiin, vaikka jonkinasteista vastarintahenkeäkin ilmeni. Ruotsin vallan aika Turussa oli käytännössä päättynyt ja kaupunki siirtyi Venäjän vallan alle yli sadaksi vuodeksi.

Suomi liitettiin sodan päätteeksi Venäjään Haminan rauhansopimuksella, joka allekirjoitettiin 17.9.1809 ja astui voimaan 13.10.1809. Samalla maamme sai autonomian.

Näin Turku ehti olla maan virallisena pääkaupunkina vain kolme vuotta 1809-1812, kun 12. kesäkuuta 1550 Vantaanjoen suulle perustettu Helsingfors nimitettiin 22.4.1812 tuolloisen Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupungiksi.

Soitellen sotaan

Turussa 21-2-2010

Simo Tuomola

Torvet soiden

Päivämäärällä 20-02 1636 annettiin valtakunnassa laatuaan ensimmäinen postijärjestys, asetus postinkuljetuksen järjestämisestä Ruotsi-Suomessa.

Ensimmäinen virallinen postinkuljetusmuoto Suomessa oli jo 1400-luvulla kirkon piiriin luotu ns. lukkarinposti, joka velvoitti lukkarit huolehtimaan kirkon sisäisestä postinkulusta. Tavallisen rahvaan posti kulki kauppiaitten ja sotilaitten mukana; maan mahtavilla oli omat lähettinsä.

Ruotsi-Suomessa annettiin ensimmäinen perustava postijärjestys 20.2.1636, ja sitä täydennettiin 1640-luvulla kolme kertaa. Postijärjestyksen antamista oli edeltänyt nopea valtakunnallinen kehitys: Kustaa Adolf oli uudistanut valtion hallintoa, oikeuslaitosta, sotalaitosta ja elinkeinoelämää. Tiedonkulku ja tiedonvälitys tulivat yhä tärkeämmiksi. Kokkotulet eivät enää riittäneet – tarvittiin erityistä postilaitosta.

Kun Pietari Brahe v. 1637 määrättiin Suomen kenraalikuvernööriksi, hän teki heti tänne tultuaan Ruotsin hallitukselle esityksen postilaitoksen järjestämisestä myös Suomeen. Vastaus oli myönteinen: Suomen postilaitos perustettiin v. 1638 kuningatar Kristiinan julistuksella eli silloisen holhoojahallituksen toimesta, v. 1626 syntyneen kuningattaren ollessa edelleen alaikäinen .

Posti kulkee

Päivämäärällä 6-9 perustettiin siis Ruotsin valtakunnan osana olleeseen Suomeen 1638 oma postilaitos, perustajana kuningatar Kristiina käskystä Suomen kenraalikuvernööri Pietari Brahe. Oikeammin kyse oli tuolloin postitaksan määräämisestä Suomea varten.

Kun Suomen uusi kenraalikuvernööri Per Brahe saapui 1637 maahan, oli hänellä hallituksen lupaus, että Suomeen järjestettäisiin postilinjoja. Tätä vaativat myös Brahen hallintotehtävät. Kesän 1638 aikana Ruotsin postin johtajan Gese Wechelin tärkeimmän avustajan, valtakunnanvouti Bernhardt Steen von Steenhausenin onnistuikin järjestää postireitti, joka kulki Tukholmasta Ahvenanmaan kautta Turkuun ja sieltä etelärannikkoa seuraten, Suomenlahden kiertäen reitille ensin Turkuun ja edelleen Helsinkiin, Porvooseen, Viipuriin, Käkisalmeen, Nevanlinnaan ja Narvaan. Helsingistä Hämeenlinnaan järjestettiin sivupostilinja.

Kun Steen von Steenhausenin matkakertomus oli käsitelty Tukholmassa, hallitus hyväksyi 6.9.1638 Suomen postilinjalle virallisen kirjetaksan. Viimeistään tällöin säännöllinen, kerran viikossa tapahtuva postinkuljetus oli Suomen ensimmäisellä postilinjalla käynnissä. Syyskuun kuudetta päivää Suomen posti viettää syntymäpäivänään.

Käsky valtionpostin järjestämisestä annettiin jo 2. kesäkuuta 1638 ja asian sai käytännössä hoitaakseen valtakunnanvouti von Steenhausen. Vakinainen postinkulku järjestettiin Tukholmasta Ahvenanmaan kautta Turkuun ja täältä Porin, Hämeenlinnan ja Helsingin reiteille. Kirje Turku-Tukholma välillä maksoi 4 ja Turku-Helsinki välillä 2 hopeaäyriä. 2-3 peninkulman välein postireitin varrelle nimitettiin valantehneitä talonpoikia merkinantotorvineen postiljooneiksi.

Torvet löytyvät myös Suomen ensimmäisestä postimerkistä vuodelta 1856, arvona 5 kopeekkaa:

Torvet soiden
Turussa 20-02-2010
Simo Tuomola

Kreivin aikaan

Tänään 18-2 juhlimme Per Abrahamsson Brahen syntymää 1602. Syntymäpaikkana Rydboholmin linna Upplandissa. Kreivi Pietari Brahe toimi Suomen kenraalikuvernöörinä vuosina 1637-1640 ja 1648-1651. Suuren tahtomiehen aikaa sanotaan maassa syystäkin Kreivin ajaksi;

Iagh war med landett och landett med mig wääl tillfreds.

Minä olin maahan ja maa minuun sangen tyytyväinen.

1637: Suomen kenraalikuvernööriksi Turun linnaan 7. kesäkuuta nimitetty Pietari Brahe saapuu myrskyisän merimatkan jälkeen 21. marraskuuta hallituskaupunkiinsa Turkuun tykinlaukausten saattelemana puolisonsa Kristiina Katariina Stenbockin seurassa Neitsyt-laivalla. Brahe ei paljoa aikaile, vaan tekee jo 14. joulukuuta ehdotuksen yliopiston perustamisesta Turkuun ja valtaneuvosto vahvistaa esityksen 11.lokakuuta 1638.

Suomen suuriruhtinatar, kuningatar Kristiinan ja hänen holhoojansa Axel Oxenstiernan johdolla allekirjoitetaan 26. maaliskuuta 1640 Turun akatemian perustamiskirja ja opinahjo vihitään suurin juhlallisuuksin käyttöön 15. heinäkuuta 1640.

Brahe lähtee heti myös uudistamaan Turun asemakaavaa; kaupungin länsipuolelle kaavoitetaan Kuningattarenkatu uusine toreineen ja länsirannan arvotontit varataan ritaristolle ja aatelistolle. Rahvasta moititaan puolestaan taikauskoisuudesta ja laiskuuden ja juoppouden lisääntyminen pistetään tupakan liian aikaisen ja ylellisen nauttimisen piikkiin. Brahe ehdottaakin tupakan sulkemista kaupungin apteekkeihin ja antamista vain lääkkeinä sairaille.

Brahen toinen virkakausi Turussa 1648 alkaa kreivillisillä seurapiirihäillä, jotka kestävät lähes viikon eli jälleen kerran esilinnassa ja koko kaupungissa eletään loiston aikakautta, mutta lopulta Suomeen ja Turkuun laskeutuu maansuru, kun kreivitär Brahe, Kristiina Stenbock, kuolee Turun linnassa kesällä 1650. Saatettuaan vaimonsa hautaan Ruotsiin Pietari Brahe palaa tammikuussa 1651 vielä Suomeen viideksi kuukaudeksi, mutta siirtyy jo samana vuonna Tukholmaan drotsiksi, maan korkeimmaksi lainvalvojaksi. Myös Ruotsista käsin Brahe hoiti kiinteästi Suomen asioita aina kuolemaansa 2. syyskuuta 1680 saakka.

Brahen vaimo ja lapset on haudattu Visingsön saarelle Brahekirkkoon, mutta enpäs tiedä minne Brahe itse on päätynyt. Olisikos Riddarholmskyrkaniin. Tutkitaan. Ainakin Brahe-Grennan, Grännan kaupungissa Vätternin itärannalla Visingötä vastapäätä on Brahen patsas, mutta Turussa on komeampi. Ukko löytynee siis Pinellan käynnissä olevien kaivausten aikana, sovitaan niin.

No ihan oikeasti Brahe kuoli 12. syyskuuta 1680 Borgesundin linnassa Upplandissa ja haudattiin Östra Rydsin kirkkoon Tukholman pohjoispuolelle Rydboholmin linnan lähelle.





Kreivaillaan
Turussa 18-2-2010
Simo Tuomola

Bogesunds slott

Koordinater: 59°23′42″N 18°17′13″O

Bogesunds slott

Bogesunds slott, tidigare kallat Bogösund, är ett slott som ligger i Vaxholms kommun i Stockholms län. Greve Per Brahe den yngre (född 1602 på Rydboholms slott och dog 1680 på slottet) ärvde 1630 Bogesund, som då var en gård, av sin far Abraham Pedersson Brahe. Per Brahe lät bygga slottet omkring 1640. Slottet hade då en kvadratisk plan, fyra våningar och två vindsvåningar under ett brutet tak. Dessutom anlade han en större och en mindre trädgård kring slottet. Braheätten ägde slottet fram till 1739 då Kristina Anna Brahe dog, endast 22 år gammal. Hennes make Carl Fredrik Hamilton bodde på slottet till sin död 1753. Då lät arvingarna sälja slottet 1767 till Fredrik von Rosen som ägde slottet i 7 år. Det såldes 1774 till Albert von Lantingshausen som var vän till Gustav III.

Under 1770-talet rustades slottet upp. Spår finns kvar av den renoveringen i form av tapeter, kakelugnar och olika snickeridetaljer. I början av 1800-talet fick slottet bland annat en ny huvudtrappa och ny entréport.

Under åren 1863-1867 totalrenoverade den dåvarande ägaren, friherre Nils Albrekt von Lantingshausen (1811-1868), som tog sig namnet Nils Albrekt von Höpken. Arkitekt Thor Medelplan fick i uppdrag att rita om slottet och han tillförde slottet dess karaktäristiska torn. Tornen byggdes samman på norra och södra sidan i två våningar. Man byggde också ett slottskapell, matsal och vinterträdgård, samt en trädgård i romantisk stil. von Lantinghausen von Höpken sammanslog Bogesund juridiskt med andra gods som han redan ägde till fideikommiss 1863.

Staten exproprierade 1946 slottet och dess mark på grund av vanvård av dåvarande ägaren (och siste fideikommissarie) löjtnanten friherre Nils von Lantinghausen von Höpken (1876-1952). För att kunna genomföra expropriationen stiftades en särskild lag, som därför kom att kallas lex Bogesund. 1949 blev slottet förklarat som byggnadsminne. Efter expropriationen har godset, dock ej själva slottet, använts av kriminalvården. Slottet ägs av Statens fastighetsverk och är öppet för visningar för allmänheten.

Den till slottet tillhörande marken har använts för skogsforskning och undervisning av Sveriges lantbruksuniversitet (SLU). Förutom rent skogliga försök har man även bedrivit viltforskning på främst rådjur inom ramen för det så kallade Bogesundsförsöket. Målet var bland annat att se hur stor rådjursstam som marken förmådde bära varför Bogesund under 90-talet kunde stoltsera med Sveriges tätaste rådjursstam.

Slottet renoveras under 2010-2011, och därför är all verksamhet tillfälligt nedlagd.

Aikahyppy

Huomenna on 1.3. vaikka tänään onkin 17.2. Ollaan siis vuodessa 1753, jolloin Ruotsi-Suomessa siirryttiin juliaanisesta kalenterista gregoriaaniseen kalenteriin aikahypyn keinoin. Hommaa täällä kokeiliin jo vuosina 1700-1712 oman ruotsalaisen kalenterin muodossa, mutta homma ei pelannut ja Kaarle XII määräsi paluun juliaaniseen kalenteriin lisäämällä vuoden 1712 kalenteriin päivämäärän 30.helmikuuta.

Lopullisesti gregoriaaniseen kalenteriin täällä siirryttiin 1753 jättämällä helmikuusta pois 11 päivää. Vuoden keskipituus olkoot siis 365,2425 päivää, jolloin virhettä aiheutuu yhden päivän verran 3000 vuodessa ja maan rataliikkeen poikkeamia korjataan silloin tällöin karkaussekunneilla.

Muutakin säätöä tiede tarvitsee ja esim. 15.2.2010 Turku ja Kaarina "kohosivat" 46,4 cm maannousun huomioimisen myötä, kun kunnat siirtyivät käyttämään yleiseurooppalaisen standardin mukaista koordinaatti- ja korkeusjärjestelmää.

Entiseen korkeusjärjestelmään nähden esim. Turun tuomiokirkon ristin huippu kohoaa nyt 102,364 m korkeuteen 101,900 m sijasta. Hyvä me. Ja huomenna voimme abien metelöidessä kohottaa Pietari Brahen synttäreillä rintaamme entisestään "kreivin ajan" kunniaksi.


Gaudeamus igitur
Turussa 17-2-2010
Simo Tuomola

Beta Aquilae

Tänään 17-2 tulee kuluneeksi tasavuosia Friedrich Wilhelm August Argelanderin kuolemasta 1875. Tämä suomalais-preussilainen tähtitieteilijä on se sama ukkeli, joka katseli aitiopaikalta Vartiovuoren tähtitornista Turun paloa 4.9.-5.9.1827.

Tai itse asiassa mies oli juuri tekemässä illalla 9 aikaan havaintoja kefeidi beta Aquilae -tähdestä Kotkan tähdistössä, kun havaintopäiväkirja keskeytyi merkintään:

Hier wurden die Beobachtungen durch eine grässliche Feuersbrunst unterbrochen, die Åbo in Asche legte.

Tässä keskeytti havainnot hirveä tulipalo, joka pani Turun tuhaksi.

Syyskuun 8. päivän iltana havainnot jatkuivat muina miehinä:

Das allerschönste Nordlicht, was ich je gesehen habe;..

Kaikkein kauneimmat revontulet, jotka koskaan olen nähnyt;..

Mitäs sitä pienistä, kun kerran työpaikka säästyi tulen tuholta. Argelanderin nimen varjoon jää liian usein Turun Observatorion ensimmäinen tähtitieteilijä ja observaattorin viran haltija Henrik Johan Walbeck, joka nimitettiin toimeensa 18.11.1817. Hän mm. määritteli tarkasti jo tuolloin maapallon koon ja litistyneisyyden ja pääsi Vartiovuorenmäelle tarkastelemaan taivaan ihmeitä syksyllä 1819, kun Observatorio valmistui käyttökuntoon.

Mitä lie mies taivaalla nähnyt tuolloin vielä alkeellisilla laitteilla, kun lupaavan tiedemiehen uran keskeytti 22.10.1822 itsemurha observatoriossa Walbeckin ampuessa mielenhäiriössä itseään päähän ja Argelander nimitettiin 28.4.1823 avoimeen virkaan asentamaan ja käyttämään juuri saapuneita uusia havaintolaitteita.

Turun palon myötä myös observatorio määrättiin siirrettäväksi Helsinkiin, jossa sen paikaksi valikoitui Ulricasborgin vuori.





Yläkuvan Henrik Johan Walbeck (1793-1822) toimi Turun akatemian observaattorina vuosina 1817-1822 ja alakuvan Friedrich Wilhelm August Argelander (1799-1875) vuosina 1823-1827.


Tähtien tiellä
Turussa 17-2-2010
Simo Tuomola

Siniristi

Vuoden 2010 äänestys ylivalvojista on alkanut. Äänestä ja vaikuta!

[Piilota] [Auta meitä suomentamisessa!]

Jep jep! Eli kysymys kuuluu: minkä maan lippu on kyseessä?

NIINPÄS! Kyse ei ole Suomen lipusta.

5-4-3-2-1-0

Tänään 9-2 tulee kuluneeksi tasavuosia siitä, kun kieltolaki 1932 kumottiin käydyn kansanäänestyksen perusteella Suomessa; eduskunnan hyväksyttyä 9.2. uuden väkijuomalain, joka astui voimaan 5.4.1932, Alkojen avatessa ovensa klo 10: 5-4-3-2-1-0.

Tänään vietämme myös suomalaisen runoilijan Frans Mikael Franzénin 1772 syntymäpäivää. Hänkin oli numeromiehiä; 5, 234, 392, 562, 588. Nuo hänen virsistään löytyvät vielä nykyisestä virsikirjasta, mutta kyllä myös lasinen virsikirja oli miehelle tuttu. Hän oli iloinen ja vilkas seuramies ja tuottelias juomalaulujenkin tekijä.

Yksi hänen kirjoittamistaan juomalauluista on:

Glädjens ögonblick

text: F.M. Franzén (1772-1847)
musik: O. Åhlström (1756-1835)

Sörj ej den gryende
dagen förut.
Njut av den flyende
varje minut.
Rosornas doft,
druvornas ånga
skynda att fånga:
yngling, de vissna, du själv är ett stoft.

Fatta det blinkande
glaset förnöjd.
Sjung om den vinkande
kärlekens fröjd;
men då du ler
munter för dagen,
skräm ej behagen.
Flydda en gång, de ej följa dig mer.

Dock ur den sparade
ungdomens bål!
drick den bevarade
oskuldens skål!
Glädje och dygd
elda varannan:
Kransad om pannan
vishetens skämtar i vinrankans skygd.

Klinga med roliga
vänner i lag!
Tryck den förtroliga
handen i dag!
Kanske du den
aldrig mer trycker:
Härjaren rycker
brud ifrån brudgum och vän ifrån vän.

Glad må du somna i
graven, du ock:
känslorna domna i
tiden ändock.
Efter en kväll
måttligen njuten,
hjärtligen sluten,
sover man roligt och vaknar man säll

Niinpäs: Älä sure ennalta huomista päivää ...

Ja melkoisen kuuluisa on myös:

Champagnevinet

Drick! de förflyga de susande
  Perlorna: Drick!
Skynda! Det ljufva, det ädla, det höga
  Söker du fåfängt, se’n anden förgick.
Dåren, som fäste vid skummet sitt öga,
  Vatten, blott vatten, på läpparne fick.

Njut! de försvinna, de tjusande
  Stunderna: njut!
Ytterst förfinade, känslan och löjet
  Reta och domna i samma minut.
Snappa i flykten behaget och nöjet:
  Högst är raketen, i det han går ut.

Snar är på jorden den rusande
  Glädjen, ack! snar.
Fångad af ynglingens spända förhoppning,
  Än ur en drufva, förädlad och rar,
Än från en mun, lik en ros i sin knoppning,
  Strax till sitt hem öfver molnen hon far.

H.Alfvén näitä Zénin juomalauluja aikanaan sävelteli, mutta oli Frans Mikaelin teksteillä muitakin käyttäjiä; mm. Blåsippan (op.88; kuusi laulua, no 1) , Vitsippan (no 3) ja De bägge rosorna (no 2) taipuivat Sibeliukselta sävellyksiksi.

Ei siis ihan turha jätkä.

Kippistellen

Turussa 9-2-2010

Simo Tuomola

Sobria dubitatio

Oi miksei soinut taivaan varoitus, jok' Ilmestyksen näkijälle kaikui, kun Lohikäärme, kahdesti jo lyöty, syöks maahan hävittääkseen ihmissuvun.

Noin alkaa John Miltonin kuuluisa eeppinen runoelma Paradise Lost, Kadotettu paratiisi, vuodelta 1667. Riimittömin säkein Milton tilittää siinä kristillistä näkemystä ihmisen alkuperästä ja Aatamin ja Eevan karkoituksesta Eedenin puutarhasta.

Tässä tarinassa palaamme siis aikansa tunnetuimpaan turkulaisrunoilijaan Frans Michael Franzéniin ja hänen läpimurtorunoonsa vuodelta 1793; Människans anlete, Ihmisen kasvot, joka alkaa Milton-sitaatilla:

The human face divine.
MILTON

Redan hann sin purpurslöja
över cederskogen höja
tidens sjätte dag.
Guldbevingad över bäcken
fjäriln flög till rosenhäcken,
kysste dess behag.


Pärlan sken i vattnets spegel;
vita glänste svanens segel
i ett skuggrikt sund;
vinet glödde rött i druvan;
öm och menlös lekte duvan
uti Edens lund.


Frans Mikael Franzén (9.2.1772-14.8.1847) oli aikansa ihmelapsi, joka aloitti opintonsa Turussa 1785 ja promovoitiin filosofian maisteriksi 1789. Hän oli kantilainen kirkonmies, joka vastusti valistuksen materialismia. Tuotannollaan hän edelsi uusromantiikkaa.

Ensimmäiset opiskeluvuotensa Turussa Franzén asusti Porthanin kotona ja sai myös vaikutteita aikansa fennofiilin näkemyksistä, joihin oleellisena kuului kriittinen "sobria dubitatio", järkevä epäily. Henrik Gabriel ei oikein pitänyt edeltäjiensä goottilaisesta historiankirjoituksesta, jossa ei juuri lähdekritiikille ollut sijaa.

Höh, mikä ihmeen lähdekritiikki. Minulle 4/9 1827 oli Paratiisista karkoitus; vaan saivat mennä.





Jälkiparatiisissa
Turussa 6-2-2010
Simo Tuomola

Matka Turusta

Jep jep, tänään liputetaan Suomen kansallisrunoilija Johan Ludvig Runebergin syntymän 5.2.1804 kunniaksi. No sopiihan se, vaikka mies kirjoittikin koko tuotantonsa ruotsiksi. Runebergin ensimmäinen julkaistu runo oli Åbo Tidningar -lehdessä 1826 ilmestynyt Till solen, Auringolle. Kun Turku sitten kärähti 1827 luikki Runebergkin täältä Nervanderin, Snellmanin, Lönnrotin ja monen muun tavoin pakoon Helsinkiin.

Kai herran tekstit pitäisi lukeakin sitten alkuperäisessä muodossaan, tyyliin;

Färd från Åbo

Ren öppnar mot oss
fjärden en vidgad famn.
På afstånd ser jag
stranden af Runsala,
Der mellan segelgamla ekar
Nymferna vårda Choraei källa.

Frid med din aska,
skald från mitt fosterland!
Som jag, du ofta vaggat
På Auras våg,
och ofta längtat åter
Hän till din dal
och dess gröna vakter.

Mitenkäs tuon suomentelisi:

Matka Turusta

Jo meitä vastaan
veen syli aukeaa.
Jo kaukaa nään nuo
Ruissalon rantamat,
sen muinaistammistossa
nymfit vaalivat
Choreaun lähteen rauhaa.

Tomulles rauha,
laulaja Synnyinmaan!
Kuin minä, keinuit aalloilla
Auran myös,
ja usein kaipasit kai silloin
laaksosi vartion vehmaan suojaan.


Jep jep, Choreauksen lähdehän se sieltä Ruissalosta löytyy.

Runoilija Michael Choraeus kirjoitti Åbo Tidningar -lehdessä 12.8.1799 seuraavasti: "Ruissalo on saari, puoli peninkulmaa Turusta, missä kaikki, mikä luonnossa on ihanaa ja lumoavaa, näyttää kohdanneen yhdessä pisteessä. Suuret ja mahtavat tammilehdot herättävät synkän ja juhlallisen tunnelman. Näyttää siltä, ikäänkuin luonto olisi huvitellut luonnostelemalla suunnitelmia useihin englantilaisiin puutarhoihin, joita hän ei ole nähnyt hyväksi saattaa loppuun. Jos joku joka rakastaa kaikkea kaunista matkustelee etsimässä maalauksellisia paikkakuntia isänmaassani ja haluaa kunnioittaa käynnillään myös Suomea, ei hänen pidä unohtaa tätä paikkaa."

Michael Choraeus (1774-1806) oli runoilija H. G. Porthanin ja F. M. Franzénin kauden Turussa, nuorena kuollut juhlarunojen kirjoittaja, satiirikko ja lyyrikko, joka kirjoitti luonnonkuvauksia, elegioita, yksinkertaista laulurunoutta sekä joukon virsiä. Choraeus oli myös Turun akatemian kaunopuheisuuden dosentti ja vuodesta 1802 teologian apulainen Karlbergin sota-akatemiassa Tukholmassa. Runoilijana hän oli Franzénin vaikutuspiirissä sekä runomuodoissaan että aihevalinnoissaan.

9.2.1772 syntynyt Franz Mikael Franzén oli puolestaan aikansa suosituin suomalainen runoilija 1790-luvulla. Hänen John Miltonilta vaikutteita ottanut runoelmansa Människans anlete on miehen parhaimmistoa. Ja naimisiinkin mies päätyi lopulta Michael Choraeuksen lesken kanssa, runous yhdistää you know.

Suuntautuminen pappis- ja pappilamaailmaan oli yhteydessä Franzénin 1799 solmimaan avioliittoon kokkolalaisen kauppiaantyttären Margaretha Elisabeth Roosin kanssa; vaimo kuoli jo 1806 ja jätti kolme pientä lasta. Seuraavana vuonna Franzén meni naimisiin tehtailijantyttären ja runoilija (->) Michael Choraeuksen lesken, tukholmalaissyntyisen Sofi Westerin kanssa. Vaimolle avioliitto oli jo kolmas. Avioparille syntyi yhteisiä lapsia peräti seitsemän, joista kolmas poika Nils Choraeus sai toiseksi nimekseen äitinsä toisen puolison sukunimen.

Mutta palataan vielä Runebergiin:

Kouluaikana Runeberg luki ennen kaikkea Choraeuksen runoja ja osasi useita Franzénin lauluja. Hän oli ihastunut Carl Mikael Bellmanin runouteen ja osasi kaikki Fredmanin epistolat ja useita Fredmanin lauluja ulkoa.


Eli summa summarum: pitäkööt Runeberg päivänsä, mutta samalla se lippu siinä liehuu muutaman muunkin suomalaisen ja turkulaisen runoliikkeen kansallisrunoilijan kunniaksi.

Ja ettei ruotsin suomentelu liian helpoksi mene, palataan hetkeksi vielä Eerikinkronikan pariin, alkukielenä klassinen muinaisruotsi:

erik konunger var nokot swa læsper wid
haltan thz war ok hans sidh
Han storkte gerna skæll ok ræth
ok ælskade gerna sin eghin ææt
han hiolt hwsæra ok ædela sidh
ok bondom gaff han godhan friid
A alwora kunne han sik wel forsta
mz torney kunne han ey mykit vmg

Eli että Erik-kuninkaalla oli ruumiillisia vajavaisuuksia ja hän oli vakavamielinen, alamaisilleen hän kuitenkin oli hyvä kuningas, vai kuinkas se nyt olikaan. Ja kenelles se Runeberg-palkinto kuuluukaan; Kari Hotakaiselle vai. Sellainen on Ihmisen osa.

Runoillen
Turussa 5-2-2010
Simo Tuomola

Oravannahkoja

Suomen kielen sana raha on merkinnyt alun perin vaihdon välineenä turkista, lähinnä oravannahkaa. Maksumetalleilla kauppaa käytiin täällä kuitenkin jo rautakaudella ja vanhimmat rahalöydöt Suomessa ovat peräisin roomalaiselta rautakaudelta sekä 400-luvulta, jolloin täällä esiintyi mm. varhaisbysanttilaisia soliduksia, kultaisia ja hopeisia kolikoita.

Enimmät esihistorialliset rahalöydöt Suomessa ovat kuitenkin viikinkinki- ja ristiretkien ajalta ja viikingeiltä ovat peräisin myös suomen kielen sanat "rikkoa rahaa" ja "pankki". Sopiva raha piti murtaa isommasta laatasta ja pankki taas oli alunperin viikinkiveneen penkki, jonne soturi saaliinsa reissulla säilöi.

Ensimmäisiä kertoja Suomessa lyötiin kolikkoja jo rautakaudella ulkolaisten rahojen kopioina. Pian veroja keräävä kuningas kuitenkin keksi, että verot on kätevämpi maksaa rahalla kuin luonteistuotteilla ja kolikoiden tekoon tarvittiin oikea rahapaja, jollainen piti perustettaman Turun linnan suojiin.

Historia kertoo:

Turussa toimi rahapaja 1400- ja 1500-luvulla. Perustamisvuotta ei tiedetä, mutta todennäköisimpänä ajankohtana on pidetty noin vuotta 1410. Syynä rahapajan perustamiselle oli se, että unionihallitus pyrki keräämään verot rahana luonnontuotteiden sijaan. Turussa lyöttivät rahaa muun muassa Eerik Pommerilainen, Kristoffer Baijerilainen, Kaarle Knuutinpoika, Sten Sture vanhempi ja Kustaa Vaasa.

Turussa valmistettiin penninkejä eli ns. aboja sekä aurtuoita ja markkoja. Rahapajan toiminta ei ollut yhtämittaista ja sen toiminta loppui vuonna 1558. Tämän jälkeen raha tuotiin Ruotsista ja kesti kolme vuosisataa, ennen kuin sitä jälleen alettiin lyödä Suomessa.

Eerik pommerilaisen (1396-1439) aikana Turussa lyötyjä hopearahoja. Vasemmalla aurtua, keskellä sekä oikealla neljän ja kuuden penningin arvoinen abo, jota pidetään ensimmäisenä Turussa lyötynä rahatyyppinä. Abo vastasi Etelä-Suomessa yleisesti käytettyä Liivinmaan rahaa (artig). Kyllä, kyllä. Ensimmäinen maininta Turun markasta kirjataan vuonna 1409. Hopeinen markka on 8 äyriä, äyri 3 äyrityistä ja äyrityinen 8 penninkiä. Painossa mitattuna Turun markka oli 210,6 grammaa hopeaa. Vuonna 1412 Turun rahapajassa lyötiin hopeasta kolmenlaisia rahoja; Turun aurtuoita, kuuden penningin aboa ja neljän penningin rahoja. Mutta, mutta. Kun Turun linnaa vuosina 1324-26 isännöi tuolloin 8-vuotiaan kuningas Maunu Eerikinpojan drotsi Matias Kettilmundinpoika, oli hovin palvelluskunnassa mukana jo myös rahanlyöjä. Tuskin mies toimettomana pyöri, varmaan teki ainakin kopioita ulkomaan ihmeistä, ellei Matias sitten lyönyt Turussa sitten jo tuolloin aivan omia killinkejään, niitä mahdollisesti Suomen historian ensimmäisiä. Mene ja tiedä. Ja ainahan rahalla ottajia on ollut; 1328 Turussa vierailee ensimmäistä kertaa paavin veronkataja. Paavina toimi tuolloin Johannes XXII Jacques d'Euse. Että noin vanha keksintö, eikä sitä vieläkään kaikille riitä. Köyhäilyä Turussa 4-2-2010 Simo Tuomola

Kettilmundinpoika

Kun Ruotsin vanhin historiateos Eerikinkronikka kirjoitettiin Turussa 1300-luvulla, kuvasi se voittajien historiaa. Matias Kettilmundinpoika oli toiminut Ruotsin päämiehenä ja drotsina vuosina 1318-1319 ennenkuin hänet nimitettiin Turun linnan päälliköksi 1324 arvonimellä capitaneus Finlandensis eli Suomen päämies.

Ja sitä hän totta tosiaan olikin; korkein tuomiovalta, hallintovalta ja sotilasvalta oli yksin hänen käsissään. Matias toi Turun linnaan ennenkokemattoman ritariajan loiston, järjesti suuria juhlia ja sisusti linnan arvokkaaseen malliin. Ja siihen hänellä oli myös veronkantajana varaa; Härkätien haltijana tämä aikansa huomattavin turkiskauppias peri alueelta vuosittain veroina noin 15 000 - 20 000 nahkaa. Käskynhaltijana hän kauppasi ne edelleen ulkomaille. Entisenä Ruotsi-Suomen laivaston ylipäällikkönä tällainen toiminta oli hänelle tuttua.

Komean hovin palveluskuntaan Turun linnassa kuului viisi pappia, kaksi kokkia, parturi, rahanlyöjä, muurari, tarjoilija ja runsaasti muuta palveluskuntaa ja mm. haukankesyttäjä. Trubaduurit viihdyttivät hovia lauluin ja soitoin ja kas kummaa - mieluiten Matias kuunteli juuri Eerikin kronikkaa, jonka uljaimman ristiritarin esikuvana hän itse oli ollut; että sellainen veijari tämä 1326 kuollut Turun drotsi oli.

Näin Eerikinkronikan synnyn jäljet johtavat sylttytehtaalle Turkuun, kun ruotsalaissyntyinen Pentti, Benedictus Gregoriuksenpoika nousee 1321 Turun ja Suomen piispaksi. Matias muistuttaa tuolloin häntä ritarivärien tarkoituksesta: punainen on Kristuksen veri, valkoinen puhtaus ja musta kuolema. Niinpä Pentti ottaa käyttöön dominikaanisen kultin "ordinarium predicatorum instituit" ja sehän sopii Kettilmundinpojalle pyhimysmaailman nostaessa päätään entisestään.



Veni, vidi, vici
Turussa 3-2-2010
Simo Tuomola

Ansgar

Tänään 3-2 tulee kuluneeksi tasavuosia arkkipiispa Ansgariuksen kuolemasta Bremenissä vuonna 865. Hänet tunnettiin Pohjolan apostolina ja Skandinavian suojeluspyhimyksenä. Frankkien kuningas Ludvig Hurskas lähetti hänet kristinuskon julistajaksi Ruotsin Birkaan 829.

Viikinkiajan huomattavana kauppapaikkana Bierkø kukoisti 700-900 luvuilla ja sen autioiduttua 900-luvun lopulla peri Bircan aseman kaupan keskuksena Sigtuna, jonka dominikaaniluostarilla oli vahvat yhteydet Turkuun.

Sigtunan tuhosta kesällä 1187 kertoo Eerikinkronikka näin;

He [karjalaiset] purjehtivat mereltä ylävirtaan Mälarille oli tyyni, sade tai myrsky, salaa tulivat Ruotsin saaristoon. Kerran heille tuli sellainen halu että he polttivat Sigtunan, ja niin he polttivat sen perustuksiaan myöten ettei kaupunki ole vieläkään ole toipunut. Jon arkkipiispakin sai siellä surmansa, ja siitä monet pakanat saivat iloita, että kristityt sellaiseen ahdinkoon joutuivat, siitä karjalaisten ja venäläisten maa iloitsi.

Merentakaisen kostohyökkäyksen tekijöistä ei ole varmaa tietoa, mutta tässäkin jäljet tuntuvat johtavan Turkuun, kun taistoa käydään ristiretkien muodossa maan hallinnasta. Kirkko pääsee alueella voitolle vasta vuonna 1229, kun Suomen piispanistuin viimein siirretään voiton merkkinä Nousiaisista Koroisiin.

Tätä aiemmin kirkko ei pystynyt tunkeutumaan Aurajokilaaksoon, joka oli pakanallisen uskon sydänseutuja. Ja vielä vauras ja järjestäytynyt sellainen. Viikinkien Idäntien myötä esim. Turusta Hämeenlinnaan johtava Hämeen Härkätie kehittyi 800-luvulla Birkan suolatieksi, jota pitkin matkasivat ihmisten lisäksi myös turkikset ja kynttilävaha, hylkeenrasva. Tämä Turun järjestelmä ei luonnollisestikaan ollut kovin suosiollinen ulkopuolisia tunkeutujia kohtaan.

Viikinkien kauppaa ohjaavista muinaistulista tarinoin viimeksi näin:

Kun meillä täällä vietetään keskiyön auringon juhlaa, vietettiin Rooman valtakunnassa Summanus-juhlaa, yöllisen ukkosen jumalan kunniaksi.

Ja Ukko vie meidät takaisin kokon ääreen. Kokkotulet olivat alunperin uhritulia ja myyttinen tuli syntyi Ukon nuolesta. Suomessa nykykokon lähihistoria palautuu Kupittaan lähteelle Turkuun vuoteen 1650, jolloin se ns. ensimmäinen kokko sytytettiin pahoja henkiä karkoittamaan.

Toki kokkotulet olivat palaneet täällä aiemminkin. Ensin suurilla kukkuloilla palvottiin uhritulin Ukkosen jumalaa Tuuria, Turisasta, Toria. Sittemmin Kalevalan vaakalintua, ilmalintu Kokkoa ja Louhikäärmettä tulilieskoineen. Muinaisissa uskoissa esi-isillämme olivat omat taikamenonsa. Meillä omamme, vaikkakin samaa perua.

Kokko, kotka, lohikäärme oli myös viikinkien palvonnan kohde ja viikinkiveneiden näyttävä keulakoriste. Niinpä Kokkotulet esim. Turun Linnasmäellä ja Vartiovuorenmäellä, Liedon Vanhalinnassa ja Rikalassa tai Helsingin Roihuvuorella kertoivat Kokkoveneiden liikkeistä.

Syntyi muinaistulien ketju, joka varoitti vihollisen liikkeistä, mutta kertoi myös kaupankäynnin mahdollisuuksista. Vartiotulien järjestelmän myötä ehdittiin siirtyä turvaan linnavuorien suojaan, kuten esim. saaristossa Nauvon Kasabergille. Syntyi myös rauhanomaisia kauppapaikkoja, kuten esim. Satavan Samppa tai Samppalinnan paaluvarustus.

Sampo, sammas oli pylväs, kauppapaikan merkki, kauppaoikeuden valta- ja oikeussymboli kuin jokin obeliski tai toteemi. Kun Turun nimeä etsitään kauppapaikan ja torin käsitteestä, johtavat jäljet siis vielä senkin yli Ukkosen jumalaan (Tor, Tuuri, Turisas) ja suojaan, turvapaikkaan. Agricolan kielessä turva oli turua.


Turvassa täällä
Turussa 03-02-2010
Simo Tuomola

Epäjumalat 1551

Dauidin Psalttari eli Daavidin psalttari on Mikael Agricolan tekemä käännös Raamatun Psalmien kirjasta. Se ilmestyi Turussa vuonna 1551 ja sen esipuhe sisälsi kuvauksen suomalaisten muinaisjumalista;

Mikael Agricolan luettelo on seuraavanlainen:

"Epejumalat monet tesse muinen palveltin cauan ja lesse. Neite cumarsit Hemelaiset seke Miehet ette Naiset. Tapio Metzest Pydhyxet soi ja Achti wedhest Caloja toi. Äinemöinen wirdhet tacoi Rachkoi Cuun mustaxi jacoi. Lieckiö Rohot jwret ja puudh hallitzi ja sencaltaiset mwdh. Ilmarinen Rauhan ja ilman tei ja Matkamiehet edhes-wei. Turisas annoi Woiton Sodhast Cratti murhen piti Tavarast. Waan Carjalaisten Nämet olit Epejumalat cuin he rucolit. Rongoteus Ruista annoi Pellonpecko Ohran casvon soi. Wirancannos Cauran caitzi mutoin oltin Caurast paitzi. Egres hernet Pawudh Naurit loi Caalit Linat ja Hamput edestoi. Köndös huchtat ja Pellot teki quin heiden Epeuskons näki. Ja quin Kevekylvö kylvettin silloin ukon Malja jootijn. Sihen haetin ukon wacka nin joopui Pica ette Acka. Sijtte paljo Häpie sielle techtin quin seke cwltin ette nechtin. Quin Rauni Ukon Naini härsky jalosti Ukoi pohjasti pärsky. Se sis annoi Ilman ja WdhenTulon käkri se liseis Carjan casvon. Hiisi Metzeleist soi Woiton Wedhen Eme wei calat vercon. Nyrckes Oravat annoi Metzast Hittavanin toi Jenexet Pensast. Eikö se Cansa wimmattu ole joca neite wsko ja rucole. Sihen Piru ja Syndi weti heite Ette he cumarsit ja wskoit neite. Coolludhen hautijn Rooca wietin joissa walitin parghutin ja idketi. Mennin-geiset mös heiden Wffrins sai coska Lesket hoolit ja nait. Palveltin mös paljo muuta Kivet Cannot Tädhet ja Cwu-ta.Tontu Honen menon hallitzi quin Piru monda wil-litzi. Capeet mös heilde Cuun söit Calevanpojat Nijttut ja mwdh löit."

Jumaltuen
Turussa 01-02 2010
Simo Tuomola

Pellonpekko

Aurajokirannasta Turun Niuskalasta on hiiltyneestä ohranjyvästä saatu radiohiiliajoitus vuoden 1500 eaa tienoille; siitepölytutkimukset osoittavat myös, että Aurajoen alueella viljeltiin ohraa viimeistään pronssikauden 1300 - 500 eaa alussa. Oluenpanon ja viljanviljelyn tänne toi viikinkien mieltymys tähän jaloon juomaan.

Ohran ja oluen jumalana Suomessa toimi Pekko, Pellonpekko, myyttinen kylväjä, joka edisti kevätkylvöä ja takasi hyvän vierteen. Mikael Agricolakin mainitsee Pellonpekon muinaisjumalien luettelossaan vuodelta 1551.

Tai niin kuin A.Kivi sen Olviretkellään näki;

Terve ruskee ohraneste,
terve jumal kultasuu,
sua aina tahdon kunnioittaa
kumartuen tomuhun!

Oluen historiaa

Olut on terveellistä, ravitsevaa ja lämmittävää, vaikka sitä juotaisiin jääkylmänä, tiesi jo Z. Topelius 1850-luvulla. Nykyään olut on maailman yleisin alkoholipitoinen juoma ja sitä pannaan teollisesti n. 130 miljardia litraa vuodessa. Suomessa tuotanto oli vuonna 2000 460 miljoonaa litraa.

Olutta on pantu eräiden olettamusten mukaan jo 10 000 vuotta, ja jotkut tutkijat sijoittavat syntyseudun nykyisen Irakin alueelle. Varhainen olut tehtiin liottamalla vehnästä tai ohrasta leivottua leipää mäskiksi, joka sai sitten käydä. Egyptissä olutteollisuus oli jo varsin kehittynyttä ja olutta verotettiin ja myytiin pienissä saviruukuissa ajan "kapakoissa".

Pohjoismaihin jalo juoma rantautui jo ensimmäisten tänne tulleiden ihmisten mukana, ja muinaissuomalaiset uhrasivat oluen jumalalle Pekolle sekä laittoivat olutta vainajien mukaan hautaan. Viikinkien olut on muistuttanut meidän simaamme; mausteena on käytetty puolukoita, pihlajanmarjoja ja suomyrttiä. Suomyrtti oli tuhannen vuotta oluen päämauste ja mm. Ruotsin vanhimmissa laeissa kielletään ankarasti keräämästä myrttiä toisten mailta. Idempänä, missä suomyrtti ei kasvanut, olut maustettiin suopursulla.

Liemessä ollaan

Aurajoella 01-02-20-10

Simo Tuomola