Historia on täynnä verisiä rikostarinoita, tässä 1600-luvulta yksi, joka päätyi teilipyörään:
Vimmatauti otti vallan
Kiteen vaarat olivat kietoutuneet lumivaippaan kaksi viikkoa ennen joulua vuonna 1688. Kiertävän kyläsepän Matti Vareksen savupirtissä herättiin talon 18-vuotiaan pojan Juho Vareksen vaikerrukseen ja harhaiseen höpinään.
Äiti Kirsti Nikitär arvasi, että poika on taas vimmataudin vallassa. Se oli Juhoa riivannut pienestä asti. Pannut pojan pelkäämään näkymätöntä väkeä ja kuulemaan olemattomien puhetta. Joskus poika oli repinyt vaatteet yltään ja karannut metsään.
Tuona kohtalokkaana aamuna vimmatauti koetteli Juhoa kovemmin kuin koskaan. Poika hyppi ja vaikersi, hätisteli näkymättömiä vainoajiaan. Yllättäen hän tarttui suureen puunuijaan ja iski sillä äitinsä hiljaiseksi. Juho kirkui kuin riivattu. Nuija heilahti uudelleen ja uudelleen. Äidin aivot valuivat murskatusta pääkopasta lattialle.
Julma surma ei Juhoa pysäyttänyt. Hän huitoi myös pakoon säntääviä siskojaan ja taloon asettunutta leskivaimoa Elli Juvatarta. Vain räppänäaukosta paennut pikkuveli selvisi vammoitta.
Lopulta ilkialaston ja verinen Juho astui lähinaapurin Monosen pirttiin ja istui rauhallisena alas penkille. Vimmatauti oli helpottanut. Hän kertoi karmean tekonsa naapureille.
Tekijä uskoi armoon
Juho Vares joutui oikeuteen vuoden 1689 maaliskuisilla talvikäräjillä. Tapaus oli periaatteessa selvä. Hän oli tunnustanut tekonsa, silminnäkijöitä oli useita. Ainoa mutta oli Juho Vareksessa itsessään. Hän väitti toimineensa vieraan mielen vallassa.
Juhon vimmatauti oli kyläläisten tiedossa. Häntä pidettiin riivattuna, kenties paholaisen ottamana. Huhuttiin noidista ja parantajista, joita oli kutsuttu poikapolosta pahaa karkottamaan. Mitäpä muuta vanhemmat olisivat voineet tehdä lapsensa hyväksi?
Oikeudessa todistajat puhuivat vimmataudista ja parantajista varoen. Aihe oli arka. Kukaan ei halunnut, että asiasta alettiin kuiskia noituutena. Valtakuntaa riivanneet noitavainot olivat vielä lähimuistissa. Tuomaria hämmensi sekin, ettei vimmataudille ollut ruotsinkielistä vastinetta.
Juho odotti saavansa armoa ja pääsevänsä vapaaksi. Teot oli tehty pahan vallassa, vieraalla mielellä. Ei hän itse kenellekään ollut pahaa halunnut.
Lautamiehet olivat yksimielisiä. Äidinsurma oli niin karmea teko, ettei ollut muuta vaihtoehtoa kuin teloittaminen. Päätös alistettiin hovioikeuteen. Turussa Vares herätti oppineen ja arvovaltaisen hovioikeuden kiinnostuksen.
Tapaus lähetettiin uudelleen käräjille lisätodistajien kuulemiseksi. Ennen kaikkea piti kuulla ensimmäisiltä käräjiltä pois jäänyttä isää, Matti Varesta. Hänen lausunnostaan riippui paljon lopullisen tuomion laatu.
Kuolema ainoa vaihtoehto
Käräjäoikeus sai uudessa käsittelyssä kuulla niin isältä kuin muilta todistajilta lisää Juhon vimmatautikohtauksista. Niihin ei liittynyt aiemmin väkivaltaa, mutta ilmiselvästi poika joutui tuon tuosta pahan valtaan.
Tuomari ja lautakunta päätyivät lailliseen ja moraaliseen ratkaisuun. Tuomio oli Mooseksen lain hengessä kuolema. Oikeus totesi sovinnollisesti, ettei Juho Vares itse ehkä ollut paha vaan paha oli se vieras mieli, joka teon aiheutti. Kuolemantuomio oli ainoa keino kitkeä paha tästä maailmasta. Se myös tarjosi Juho Varekselle mahdollisuuden päästä sovintoon Jumalan kanssa.
Lokakuussa 1690 maakuntaa kiertänyt pyöveli Hans Schreiber hoiti hovioikeudelta saamansa toimeksiannon Kiteen kirkolla: Juho Varekselta hakattiin ensin irti käsi, sitten pää. Ruumis murskattiin teilipyörässä.
– Oma arvioni on, että Juhon vimmatauti oli skitsofreniaa, johon yhdistyi paranoidi psykoosi. Syyntakeettomuutta ei tuolloin tunnettu. Oikeudella ei ollut käytössä muita keinoja rangaista mielisairasta tappajaa kuin kuolema. Tapaus kuitenkin tutkittiin ja pohdittiin perusteellisesti. Juho Varesta ei haluttu tuomita kevyin perustein, toteaa Vilkuna.
UUSI SUOMI / Kulttuuri
Tiistaina 23.1.2010 kertoo seuraavaa:
Surma 1600-luvulta: Poika nuiji äitinsä hengiltä ”vieraalla mielellä”
Suomessa osattiin tapella erinomaisen hyvin jo 1600-luvullakin. Varsinkin juovuksissa toraaminen sujui suorastaan mallikkaasti. Ruumiitahan sellaisessa touhussa tulee, kuten Kustaa H.J. Vilkuna kirjassaan Neljä ruumista (Teos) kertoo.
Kulttuurihistorian dosentti Vilkuna tarkastelee kirjassaan neljää 1600-luvun loppupuolella tehtyä henkirikosta. Tapahtumat ovat traagisia, mutta merkillisen paljon komiikkaakin niihin sisältyy.
Ensimmäisessä tarinassa, jonka tapahtumapaikkana on Uusikaarlepyy, raatimies Per Tysk lähtee juovuspäissään soittamaan suutaan hopmanni Peder Vernelle. Tämä ei pitkään jaksa kuunnella, vaan hakkaa viina-astiaa yhä kädessään pitävän raatimiehen hiilihangolla henkihieveriin.
Myöhemmin Tysk kuolee vammoihinsa. Hämmästyttävän kehittyneessä oikeuslaitoksessa edenneen pitkällisen prosessin ja lesken kanssa pelatun huvittavan hyvityspelin jälkeen Verne saa pitää päänsä. Mutta omatuntoko soimaa, kun Verne ajautuu sittemmin mielenterveydellisiin ongelmiin.
Juoppohulluuskohtaus ja kaksintaistelu
Toisen henkirikoksen tapahtumapaikka on Viipuri. Perin persoonalliselta kaverilta vaikuttava vänrikki Johann Neuman juo päänsä täyteen ja saa jonkinasteisen juoppohulluuskohtauksen. Neuman juoksentelee pitkin Viipurin katuja ja mylvii kuin heikkopäinen. Loppuhuipentumassa hän hankkiutuu kaksintaisteluun ystävänsä, vääpeli Mårten Scheiben kanssa.
Vänrikille käy kaksintaistelussa huonosti. Alkoholilla on osuutta asiaan. Seuraa jälleen pitkä oikeusprosessi, jossa vääpeli lopulta vapautetaan. Oikeus katsoo vänrikin temppuilullaan aiheuttaneen tapahtuneen kamaluuden.
Kolmannessa tapauksessa palkattu paimenpoika Heikki Yrjönpoika kuolee Keuruulla. Moni epäilee murhaajaksi saitaa isäntämiestä Matti Somppia. Paimen oli jo päiviä maannut sairaana kykenemättä lähtemään töihin, mutta oli silti kuluttanut talon muonaa. Kukapa isäntä nyt sellaista sietäisi.
Isäntää ei kuitenkaan tuomita - vielä. Vuosia myöhemmin isäntä Somppi on todistetusti murhapuuhissa. Tällä kertaa pyöveli pääsi hommiin.
"Surmatyötä en tehnyt omalla vaan vieraalla mielellä"
Neljäs tarina on mielenkiintoisin. Juho Vares hakkaa Kiteellä äitinsä Kirsti Nikittären hengiltä nuijalla. Juho on merkillisellä käyttäytymisellään herättänyt huomiota jo viisivuotiaasta lähtien. Hänellä on ollut tapana heittää vaatteet pois ja juosta kiljuen metsään.
Murhapäivänä Juho on taas vaihteeksi ilkosillaan. Hän hokee pahaenteisesti:
-Voi minua poikaparkaa, katso tätä väkeä, katso tätä elämää. Kyllä nyt on väkeä, kyllä nyt on elämää.
Yhtäkkiä Juho tempaisee valtavan nuijan käteensä.
-Ensimmäisen lyönnin voimasta Kirsti Nikittären kasvot, nenä, otsa, suu ja leuka repeytyvät... Hän lyö kerran, toisen kolmannenkin... ja jatkaa julmaa työtään raapien kourillaan äitinsä päätä, kunnes aivot valuvat ulos kallosta, Vilkuna kertoo.
Myöhemmin oikeus pohtii, vaikka 1600-luvulla ollaankin, oliko Juho Vares nuijan kanssa heiluessaan syyntakeeton. Kuten Juho itsekin oikeudessa toteaa:
-En pidä itseäni pahana. Surmatyötä en tehnyt omalla vaan vieraalla mielellä.
Myös oikeuden mielestä Juho oli tehnyt tekonsa ainakin osittain "vieraalla mielellä". 1600-luvulla se ei vielä kuitenkaan syyllistä säästänyt. Pyövelille oli taas töitä tiedossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti