Hannu - TS alio

Hannu Laaksosen aliokirjoitus: Turku - kansainvälinen kohtauspaikka jo keskiajalla

Pääkirjoitus | Turun Sanomat | 21.5.2005 4:00 | 0

Jaa artikkeli:

Akatemiantalon seinille vuosina 1812-14 valmistuneet Erik Cainbergin kuusi reliefiä kertovat läntisten vaikutteiden tulosta Suomeen. Vuoden 1812 jälkeisessä poliittisessa tilanteessa ei kuitenkaan haluttu liiaksi korostaa Turun kansainvälisyyttä, sillä silloisissa oloissa ei haluttu tuoda esille yhtä asiaa: Turku oli kansainvälinen kaupunki. Käsitys siitä, että kansainväliset yhteydet ovat syntyneet vasta viime vuosikymmenten aikana, elää edelleen sitkeästi.
Aurajoen laaksossa kohtasivat keskiajalla yllättävän monet erilaiset ihmiset. Oliko täällä edullinen kauppapaikka sisämaan suomalaisten kanssa, kuten sanotaan, vai oliko jokin muu syy muinaisen Turun kehitykselle? Vähäjoen ja Aurajoen kohtauspaikkaan syntyi joka tapauksessa vanha Turku, nimensä mukaan kauppapaikka, joka oli ruotsiksi "åbo" - "jokivarren asukas".
Suurin osa ulkomaalaisista tulijoista saapui Saksasta ja muilta Itämereen rajoittuvilta alueilta. Saksalainen vaikutus oli suurimmillaan 1300-luvun Turussa. Turku ei ollut hansakaupunki, kuten usein luullaan, mutta kauppiaat kävivät täällä varsinkin turkisten takia. Kuuluisa on Annikaisen virsi , missä saksalainen kesti viettää talven syöden ja juoden turkulaisen Annikin luona, mutta kevään tullen mies astuu taas laivaan. Suomalainen neito suuttuu, kutsuu tuulen avukseen ja upottaa saksalaisen ja heittäytyy sitten Aurajokeen.

Kauppa toi saksalaiset

Kauppa oli tärkein syy saksalaisten täällä oloon, mutta Turku pysyi kuitenkin tiukasti Ruotsin kontrollissa. Kaupantekijöiden joukossa oli myös venäläisiä. Jotkut tosin arvelevat heidän olleen vepsäläisiä, sillä Venäjää ei ollut ennen 1400-lukua.
Saksalaisten osuus Turussa väheni olemattomiin 1470-luvun alussa julistetun kiellon johdosta, jossa heidät suljettiin pois kaupungin raadista. Samaan aikaan Ruotsin ylimystö hallitsi Turun linnaa. Linnanisäntien joukossa oli silti miehiä muualtakin kuin Ruotsista. Linnan käskynhaltijana vuosina 1315-22 toiminut Lyder van Kyren oli holsteinilainen, minkä takia novgorodilaiset kronikat kutsuvat Turkua tuolloin "Lyderevin kaupungiksi". Vuoden 1364 piirityksen aikana puolestaan linnanpäällikkö oli norjalainen ja linnaa piirittänyt kuningas Albrekt taas mecklenburgilainen.
Piispoista Henrik ja Tuomas olivat englantilaisia, mikä kertoo kirkon kansainvälisyydestä. Muut piispat olivat ruotsalaisia. Ensimmäinen suomalainen, Maunu Ruskosta , astui piispanistuimelle 1291. Keskiajan myötä suomalainen ote kirkon viroista lujittui.
Tanskalaisten eli juuttien osuus Turussa nousi voimakkaasti vasta vuoden 1500 tienoilla. Tanskalaiset eivät tosin tulleet rauhallisina kauppamiehinä, vaan vihollisina. Elokuun alussa 1509 amiraali Otto Rudin toimeenpanema Turun ryöstö oli kaupungille varsin kohtalokas. Tanskalaisten valta päättyi vuonna 1523 ruotsalaisten voittaessa tanskalaiset Kupittaalla käydyssä taistelussa.

Uskonsotien aikana Turku sulkeutui

1500-luvun uskonsotien aikana sulkeuduttiin ulkomaisilta vaikutteilta. Ainoa poikkeus oli Juhana -herttuan lyhyt, mutta sitäkin loisteliaampi kausi Turun linnassa vuosina 1556-1563. Tuolloin herttuan monikansalliseen ja -kieliseen hoviin saapui hänen puolisonsa Katariina Jagellonican mukana runsaasti puolalaisia ja italialaisia.
Herttuan henkilääkäriksi saapui tohtori Johannes Copp ja hänen perheensä. Copp oli syntynyt Baijerissa ja toiminut Prahassa muun muassa Habsburgien lääkärinä. Protestanttisuudesta epäiltynä hän pakeni Ruotsiin, ja saapui noin 70-vuotiaana meren yli kaukaiseen Turkuun. Copp kuoli täällä ja hänet haudattiin tuomiokirkkoon. Hän oli ensimmäinen nimeltä tunnettu lääkäri Suomessa.
Vuoden 1600 jälkeen Turulle koitti ehkä kansainvälisin kausi. Tuolloin kaupungissa on laskettu asuneen saksalaista, lähinnä lyypekkiläistä porvaristoa ainakin 17 perhettä, mahdollisesti enemmänkin. 1630- ja 1640-luvuilla hallitsevaan asemaan nousivat hollantilaiset, joita lienee ollut Turussa kahdeksan perhettä.
Brittein saarilta tulleita tunnetaan 1500-luvun lopulta lähtien ainakin 19 nimeä: osa tuli Englannista, valtaosa Skotlannista. Tulijat olivat kaikki protestantteja, koska vain he pääsivät Ruotsiin. 1660-luvun jälkeen ei ulkomaalaisia enää muuttanut tänne ja vuosisadan lopulla oli jäljellä 20 perhettä.
Ulkomaiset kauppiaat kuuluivat valtaporvaristoon, pikkuporvaristo sen sijaan oli poikkeuksetta kotoisin Turusta tai lähiseudulta. Tallinnan ja Riian porvariston poissaolo Turusta on huomattavaa, ja Turun suhteet Tallinnaan olivat kireät. Myöskään Tukholmasta ei tänne siirtynyt ketään. Muualla Suomen kaupungeissa ruotsalainen valtaporvariaines oli kuitenkin vallitseva.
Saksa, hollanti, englanti ja ruotsi olivat Turussa yleisiä kieliä, mutta epäluulo tulokkaita kohtaan eli turkulaisten parissa. Esimerkiksi vuonna 1647 sai kämneri Håkan Andersson sakkoja haukuttuaan pormestari Hans Guttrietä "skotlantilaisrotaksi". Ulkomaalaisten käytössä oli Saksalainen seurakunta ja saksalainen koulu ja seurakunta on vieläkin olemassa.

Välietappina matkalla Tukholmasta Pietariin

1700-luvun lopulla alkoi matkailu. Matkailijoiden joukossa oli kuninkaallisia kuten Badenin suurherttuapari, Gloucesterin herttua ja ruotsalaisia hallitsijahuoneen jäseniä. Kuuluisia ulkomaalaisia olivat muun muassa Puolan kansallissankari kenraali Tadeusz Kosciuszko , madame Germaine de Staël , Giuseppe Acerbi ja Edward Clarke . Turusta kehittyi välietappi matkalla Tukholmasta Pietariin. Matkaajien arviot kaupungista vaihtelivat Clarken positiivisista lausunnoista rouva de Staëlin halveksiviin kommentteihin.
Venäjän valta toi tänne 1800-luvulla entistä enemmän ihmisiä ulkomailta, erityisesti keisarikunnan muista osista. Jonkin verran venäläisiä, baltteja ja puolalaisia tuli armeijan mukana. Muun muassa virolainen kenraalikuvernööri Fabian von Steinheil oli erittäin suosittu, mutta yleensä sotilaat pysyivät omissa oloissaan. Tietenkin tytöt pitivät erityisesti komeista venäläisistä.
Mutta venäläisiä siviilejä ei Turkuun juuri eksynyt. Täällä vaikutti vain pari venäläistä kauppiassukua, joista Swetkoff lienee vanhemmille turkulaisille tuttu. Muita ulkomaalaisia tältä ajalta kylläkin tunnetaan. Italialaisia oli Turkuun tullut jo Ruotsin aikana. Sellaiset nimet kuin Charles Bassi ja Nils Henrik Pinello olivat hyvin keskeisiä kaupungin kulttuurin ja rakentamisen alalla. Turun ensimmäinen musta mieskin tunnetaan jo 1820-luvulta. Hän oli maaherra Knut von Troilin hovimestari Juan Pereira , joka avioitui siuntiolaisen naisen kanssa. Kaupungin koko seurapiiri osallistui innolla juhliin.

Monikielinen kaupunki

Kaupungin 30 000 asukasta luetteloitiin vuonna 1890 kielen mukaan. Ruotsinkielisiä oli tuolloin 40 prosenttia turkulaisista. Kiinnostavaa on, että venäjänkielisiä oli 670 henkeä eli kolmisen prosenttia, ja muita vieraita kieliä puhui 420 henkeä. Edellisten enemmistö asui kasarmialueella, kuten myös puolankielisistä (ilmeisesti 64 henkeä). Muutkin venäläiset saivat pääosin elantonsa kasarmin lähettyvillä. Porvariston joukossa oli edelleen jonkin verran myös saksalaisia.
Juutalaiset olivat oma erityinen vähemmistönsä, jota yleensä katsottiin karsaasti. Juutalaisia asui aluksi jonkin verran Aleksanterintorin laidalla, mutta vuonna 1876 heidän oli siirryttävä Tuureporinkadun tienoille, missä vuosisadan vaihteessa asui 102 juutalaista. Vuonna 1902 kaupunki luovutti heille tontin, jolle rakennettiin kaunis synagoga. Monet turkulaiset odottivat kuitenkin "sitä onnellista ratkaisua", jolloin juutalaiset lähtisivät pois. Myös joukko islaminuskoisia jäi tänne Venäjän armeijasta: tataarit.
Pian itsenäistymisen jälkeen Suomeen saapui idästä suuri joukko pakolaisia. Yksin vuonna 1919 heitä tuli 30 000 henkeä! Tunnettu pari oli kaksi sisarusta, jotka asuivat aina 1980-luvulle asti talossaan Littoisissa: Nora ja Rina Thiess . Venäläiset vaihtoivat usein sukunimensä suomalaisiksi ja lapset suomalaistuivat. Sen sijaan ortodoksisuutta ei vaihdettu. Kouluissa yleisesti halveksittiin ja kiusattiin katolisia ja juutalaisia enemmän kuin ortodokseja.

Vieraita sotilaita

Toinen maailmansota toi Turkuun Saksan armeijan sotilaat. He käyttivät Pansion sotasatamaa ja jatkosodan aikana rakensivat Ruissalon tien varteen Pikku-Berliinin. Sen sijaan saksalainen siviiliväestö lähti täältä syksyllä 1939. Saksalaisten sotilaitten läsnäolo oli varsin näkyvää, mutta he käyttäytyivät hyvin. Elokuussa 1944 saapui Turkuun neuvostoliittolainen sukellusveneosasto, joka toimi täällä kevääseen 1945. Venäläisten päämaja oli hotelli Nationalissa Rauhankadulla.
Toisen maailmansodan jälkeisenä aikana ulkomaalaisten osuus väestöstä oli lähes olematon. Vasta 1980-luvulta lähtien on kansainvälinen väestö alkanut jälleen kasvaa. Sodan jälkeisinä vuosikymmeninä vahvistuikin yleinen harhakäsitys siitä, ettei Turussa sen enempää kuin muuallakaan Suomessa ole juuri ollut ulkomaista vaikutusta.
Historioitsijan näkökanta on kuitenkin se, että Turku on syntynyt ja kasvanut luonteeltaan enemmän kansainvälisenä, kuin puhtaasti suomalaisena kaupunkina. Ehkä tässä on osittain syy siihen vierauteen, jota muualla Suomessa tunnetaan Turkua kohtaan: se on Itämeren kaupunki, jossa puhutaan useita sen kieliä. Kaupunki, jonka katse suuntautuu enemmänkin merelle.
Kirjoittaja on filosofian lisensiaatti ja kulttuurihistorian tutkija. Kirjoitus perustuu hänen Sanomalehtimiesten liiton kevätseminaarissa Turun Akatemiatalossa 12.5.2005 pitämään puheeseen.

Unionikuninkaamme

Tänään 6-1 tulee kuluneeksi tasavuosia kuninkaamme Kristofer Baijerilaisen kuolemasta Helsingborgissa vuonna 1448.

 
 
Kristofer Baijerilainen (26. tammikuuta 1418 – 6. tammikuuta 1448) oli Kalmarin unionin maiden unionikuningas (Tanskan ja Norjan vuosina (1440–1448) ja Ruotsin vuosina (1441–1448).

Kristofer valittiin Tanskan kuninkaaksi vuonna 1440 sen jälkeen kun tanskalaiset olivat erottaneet aiemman unionikuninkaan, Ruotsin kruunun menettäneen Eerik Pommerilaisen.

 
Kristofers kungliga sigill.

Ruotsia hallitsi valtionhoitajana Kaarle Knuutinpoika Bonde, jonka suostuttelemiseksi hyväksymään kuninkuutensa joutui Kristofer antamaan Kaarlelle Turun linnan ja suuria läänityksiä Suomesta. Kristofer valittiin Ruotsin kuninkaaksi ja kruunattiin Upsalan tuomiokirkossa 1441.

 Luultavasti suomalaiset eivät käyttäneet oikeuttaan kuninkaanvaaliin osallistumiseen ainakaan ennen 1400-lukua. Vuonna 1436 tehdyssä ehdotuksessa unionin perussäädöksiksi tunnustettiin myös suomalaisten osallistumisoikeus Ruotsin kiintiössä: täkäläisiä edustajia olisivat olleet laamanni, yksi aatelismies, Turun pormestari ja kaksi itsenäistä talonpoikaa.

 
 
 1500-talsmålning av okänd konstnär som är ifrågasatt som porträtt på Kristoffer. Texten om att det är Kristoffer och kronan ditmålade på 1600-talet.

Vuoden 1436 ehdotus unionin perussäädökseksi ei koskaan toteutunut, mutta selkeän vahvistuksen Suomen oikeus sai Kristoffer Baijerilaisen maanlaissa (1442), joka yksityiskohdissa seurasi ns. Håkanin kirjettä ja otti huomioon senkin seikan, että Suomi oli v. 1435 jaettu kahteen laamannikuntaan.

Håkan/Haakon Maununpojan kirje 15.2.1362 (suomennos julkaistu teoksessa Suomen historian dokumentteja 1, s. 40-41) totesi, että Itämaan (= suomalaisten) puuttuminen valintakokouksesta ei ollut este vaalin toimittamiselle.

Todennäköisesti piispa Magnus Olain (Maunu Tavast) oli keskeisenä henkilönä ollut ajamassa tämän Suomen oikeuden kirjaamista lakiin.


 
 Kaarle Knuutinpojan kruunajaissaatto. Severin Falkmanin maalaus 1880-luvulta.

 
Karl Knutsson Bonde leaves the Castle of Vyborg in order to participate in the election of a king in Sweden. The national romantic message of the painting is that Finland played an important part in the political history of Sweden.

Vuonna 1448 Kaarle Knutinpoika Bonde saattoi palauttaa kuninkuutensa Suomesta tuomansa asevoiman turvin. Ei tiedetä, osallistuivatko meikäläiset varsinaiseen vaaliin, mutta piispa Magnus Olai (Maunu Tavast) osallistui ainakin kruunajaisiin Uppsalassa 29.6.1448.

Vuonna 1442 Kristofer vahvisti unionikuninkaan valtaa tasoittaneen Kristoferin maanlain, jonka mukaan kuninkaan tuli hallita valtaneuvostoa kuunnellen ja asettaa linnanherroiksi vain Ruotsissa syntyneitä. Kristofer kuoli vuonna 1448 yllättäen ilman perillisiä, mikä johti jälleen epäselvyyteen Kalmarin unionin jatkosta ja kiistoihin sen hallinnasta.

 Kaarle Knuutinpojasta tuli väliaikainen valtionhoitaja vuonna 1438, kun kuningas Eerik Pommerilainen menetti otteensa Ruotsista niin sanotun Engelbrektin kapinan seurauksena. Kaarlen valtionhoitajakaudella Suomessa tapahtui Davidin kapinaksi kutsuttu talonpoikaiskapina.




Enligt en tysk historisk tidskrift på 1800-talet såg kung Kristoffer Bayraren ut så här.

Kaarle Knuutinpojan valtionhoitajakausi päättyi 1440, kun tanskalaiset vaihtoivat unionikuninkaan Eerik Pommerilaisesta tämän sisarenpoikaan Kristofer Baijerilaiseen, josta tuli myös Ruotsin kuningas.

Kaarle sai korvaukseksi vallan luovuttamisesta Kristoferille läänityksikseen muun muassa Suomen läntisiä alueita ja siirtyi aluksi pitämään hoviaan Turun linnaan. Pian Kristofer katui lupauksiaan ja painosti Kaarlea luovuttamaan Turun linnan itselleen.
 
Kaarle siirtyi nyt Viipurin linnaan, jossa hän piti itsenäistä, Kristoferista piittaamatonta hovia halliten suurta osaa Suomesta ja harjoittaen omaa ulkopolitiikkaa suhteessa muiden muassa Novgorodiin, Hansaliittoon ja Baltiaa hallinneeseen saksalaiseen ritarikuntaan.

Kaarle Knuutinpojalle tuon ajan Turku tuli siis melkoisen tutuksi, kun hän valtionhoitajana sai 1441 Kristofer Baijerilaisen kuninkaaksi nimittämisen myötä hallintaansa Turun linnan ja suuria läänityksiä Suomesta. Ruotsin kuninkaana Bonde vaikutti kolmeen eri otteeseen; 1448-1457, 1464-1465 ja 1467-1470.


Kaarle VIII Knuutinpoika Bonde

Kun kuningas Kristoffer Baijerilainen yllättäen kuolee 1448, suorittaa Turun piispa Maunu Tavast uuden kuninkaan kruunauksen 29. kesäkuuta. Pian kuningas muistaa jälleen Turkua ja määrää 1453, että linnaan pitää perustaa rahapaja aurtuoiden lyömistä varten. 1457 Bonde karkoitetaan Tukholmasta Danzigiin ja 1464 hänet kutsutaan takaisin kuninkaaksi.

Vuonna 1440 kuninkaaksi noussut Kristoffer Baijerilainen vahvistaa uuden maanlakinsa 2-5 1442. Samana vuonna hän ottaa Turun linnan käskytykseensä, kun käskynhaltija Kaarle Knuutinpoika Bonde lähtee keväällä Tukholmaan, ottaen mukaansa Turusta 300 ritaria ja asemiestä. Rahatalouttaan täällä pönkittääkseen Kristoffer alkaa lyödä Turun linnan rahapajassa Turun aurtuoita.

Kaarle Knuutinpoika Bonden aurto, lyöty Turussa.


Aurtua oli vanha suomalainen hopearaha. Kalmarin unionin aikoina ruotsalaiset ja tanskalaiset riitelivät jatkuvasti keskenään. Kun heille tuli riitoja, he yrittivät saada suomalaiset puolelleen lupaamalla heille erilaisia etuja. Suomalaiset saivat esimerkiksi perustaa rahapajan Turkuun. Siellä valmistettuja hopearahoja kutsuttiin aurtuoiksi.


Kun rahanlyönti alkoi Turussa, sai Suomi ikioman kolikon. Sen arvo oli kuusi penninkiä. Suomen ulkopuolella sen latinankielinen nimi oli abo. Suomalainen nimi oli kuusinainen, ja se on tutkimusten mukaan ensimmäinen suomenkielinen nimitys rahalle. Sen lisäksi Turussa lyötiin penninkejä ja aurtuoita. Aurtua oli keskiajan arvoltaan suurin raha.


 
 Lisa von Lübeck. Kolmimastoinen Hansan koggi 1400-luvulta.

Vuonna 1445 kuningas muistaa jälleen kaupunkia ja vahvistaa Hansan ja sen kilpailijan Hollannin privilegiot kaupankäynnissä. Turkulaiskauppiaat yrittävät käydä kauppaa myös Venäjän kanssa, mutta Hansa kieltää sen.

Vuonna 1448 Pentti ja Niilo Pentinpojat Oxenstierna nousevat valtionhoitajiksi kuningas Kristoffer Baijerilaisen yllättäen kuollessa ja Kaarle Knuutinpoika tulee uudeksi kuninkaaksi. Ruotsin uuden kuninkaan kruunauksen suorittaa 29. kesäkuuta mahtipiispamme Maunu Tavast.



 Maunu II Tavast vuonna 1933 julkaistussa postimerkissä.

Magnus II Tavast, myös Magnus Olai ("Maunu Olavinpoika") (k. 9. maaliskuuta 1452 Mynämäki) oli Suomen keskiajan huomattavin katolinen piispa eli Suomen piispa. Hän toimi Suomen piispana vuosina 1412–1450.

Unionikuninkaana
Turussa 6-1 2016
Simo Tuomola

Suomen kuningas

Tänään 5-1 tulee kuluneeksi tasavuosia Venäjän keisarinna Elisabet Petrovnan kuolemasta Pietarissa 1762. Elisabet oli sisarensa, Holstein-Gottorpin herttuatar Annan lisäksi ainoa Pietari Suuren ja Katariina I:n yhdestätoista lapsesta, joka eli aikuisikäänsä saakka.

 
Elisabet tai Elisabet Petrovna (ven. Елизаве́та (Елисаве́т) Петро́вна; 29. joulukuuta (J: 18. joulukuuta) 1709 Kolomenskoje lähellä Moskovaa – 5. tammikuuta 1762 (J: 25. joulukuuta 1761) Pietari) oli Venäjän keisarinna vuosina 1741–1762.

Pian valtaannousunsa jälkeen 1741 Elisabet alkoi suunnitella kruununperijänsä nimittämistä. Hän itse ei voinut saada lapsia, joten aikansa asiaa harkittuaan hän päätti kutsua Venäjälle sisarvainajansa pojan Karl Peter Ulrichin, joka oli viettänyt lapsuutensa isänsä luona Holsteinissa, mutta oli vastikään jäänyt orvoksi.

Venäjälle saavuttuaan Karl kastettiin Pietariksi ja jälkimaailma tuntee hänet paremmin myöhemmällä hallitsijanimellään Pietari III. Vaikka Elisabet järkyttyi pojan rujosta olemuksesta, joka johtui hänen julmasta kasvatuksestaan, päätti keisarinna heti nimittää pojan seuraajakseen.

Elisabetin kuoltua Pietari III astui heti valtaan 5-1 1762, mutta kauan ei valta kestänyt, vaan hänet syöstiin istuimeltaan jo 9. heinäkuuta 1762 ja murhattiin 34-vuotiaana 17. heinäkuuta 1762.



Pietari III (21. helmikuuta 1728 Kiel – 17. heinäkuuta 1762 Ropsunhovi) eli Holsteinin Karl Peter Ulrich oli lyhytaikainen Venäjän keisari vuonna 1762. Syntyään hän oli Holstein-Gottorpin herttuan Karl Friedrichin ja Pietari Suuren tyttären, herttuatar Annan poika.

Karl Ulrichin elämässä koitti uusi vaihe, kun hänen tätinsä Elisabet nousi vallankaappauksen avulla Venäjän valtaistuimelle joulukuun 6. päivänä 1741. Elisabet oli tuolloin 32-vuotias ja kykenemätön saamaan omia lapsia. Valtaistuimensa vakauttamiseksi hän antoi lähes ensitöikseen noutaa sisarvainajansa pojan hoviin ja julisti tämän kruununperillisekseen.

Pojan saapuminen hoviin oli tyrmistyttävä, kun ilmeni, että hän osasi soittaa hieman viulua, mutta yleisesti ottaen hän ei kiinnostunut juuri mistään ja vietti aikaansa mieluimmin satojen tinasotilaidensa parissa omassa haavemaailmassaan. Venäjästä Pietari ei välittänyt. Hän tunsi vain halveksuntaa ortodoksista uskoa, venäläisiä tapoja ja Venäjän kieltä kohtaan. Hän kaipasi entistä kotimaataan ja ihaili suunnattomasti Preussin kuningas Fredrik II:ta.


 

Pietarin elämässä alkoi toinen murroskausi keisarinna Elisabetin kuoltua tammikuun viidentenä päivänä vuonna 1762. Noustuaan valtaistuimelle hän ei edelleenkään osoittanut kunnioitusta kansalle, jonka hallitsijaksi oli noussut.

Ensimmäisenä tekonaan hän lopetti Venäjän Preussia vastaan voitokkaasti käymän seitsenvuotisen sodan ja palautti ihailemalleen kuningas Fredrik II:lle tältä valloitetut maat. Teko synnytti suuttumusta armeijassa, jonka voitto Preussista oli jo näyttänyt varmalta. Pietari meni vielä pidemmälle aloittamalla Fredrikin kanssa sodan Itävaltaa, Venäjän aikaisempaa liittolaista vastaan.


 
 Коронационный портрет императора Петра III Фёдоровича работы Л. К. Пфанцельта

Pietarista tuli vallankaappaajalle nopeasti suuri ongelma. Mikäli hänet suljettaisiin pelättyyn Pähkinälinnan linnoitukseen, tulisi hänestä oiva tuki tulevalle oppositiolle.

Mikäli hänet päästettäisiin lähtemään maasta, pakenisi hän epäilemättä Preussiin juonitellakseen siellä yhdessä kuningas Fredrikin kanssa. Ratkaisun etsiminen kuitenkin päättyi ennenaikaisesti heinäkuun kuudentena 1762, kun Ropsunhovista tuli tieto Pietarin kuolemasta.

Virallisen ilmoituksen mukaan entinen tsaari oli kuollut peräpukamien aiheuttamiin kouristuksiin. Kuoleman todellinen aiheuttaja on jäänyt arvailujen varaan, mutta kyseessä oli luultavasti Katariinan tukijoiden toimeenpanema murha, jolla uusi tsaaritar pääsisi eroon taakaksi käyneestä puolisostaan. Mahdollista kuitenkin on, ettei Katariina itse määrännyt surmaa toimitettavaksi.

Elisabet haetutti Pietarille puolison tämän täytettyä 16 vuotta. Valinta osui Elisabetin nuoruudenkihlatun Karl Augustin siskon tyttäreen Anhalt-Zerbstin Sofiaan, joka käännyttyään ortodoksiseen uskoon sai nimen Katariina Aleksejevna ja tuli myöhemmin tunnetuksi Katariina II:na.



Katariina II, myöhemmin Katariina II Suuri, (ven. Екатерина II Великая, 2. toukokuuta 1729 Stettin – 17. marraskuuta (J: 6. marraskuuta) 1796 Pietari) oli Venäjän keisarinna 1762–1796, Romanov-sukua avioliiton kautta.

18. maaliskuuta tulee kuluneeksi tasavuosia Venäjän keisarinna Elisabethin vuonna 1742 antamasta manifestista, jossa Ruotsista erotettavasta Suomesta tehtäisiin itsenäinen kuningaskunta.

Pyrkimys luoda Suomen kuningaskunta vuonna 1742 on vähän tunnettu luku Suomen historiassa. Tämä hanke tapahtui Hattujen sotaa seuranneen Venäjän miehityksen (pikkuviha) aikana. Venäjän keisarinna Elisabetin antoi tällöin manifestin, että hän tekisi Suomesta itsenäisen kuningaskunnan.





 Петр III. Изображение на табакерке Pietari III ratsailla.

Suomen kuninkaaksi valittiin tuolloin juuri saksalainen herttua Karl Peter Holstein-Gottorp (josta myöhemmin tuli Venäjän kruununperijä ja tsaari Pietari III). Turkuun kutsuttiin Suomen säätyjen edustajat ja pidettiin Turun maapäivät.

Elisabetin manifesti oli Venäjän juuri valtaan nousseen keisarinnan 18. maaliskuuta 1742 antama julistus, jota venäläiset levittivät sodan aikana suomenkielisinä käännöksinä suomalaisille. Se sisälsi lupauksen, että Venäjä antaisi Suomelle itsenäisyyden, jos suomalaiset luopuisivat taistelusta.

Turun raatihuoneen torilla kansalle suomeksi luettu julistus sisälsi kuuluisan lupauksen, että jos suomalaiset haluavat erota Ruotsin valtakunnasta ja

ylös asettavat yhden oman vapan Hallituxen,

keisarinna tahtoo

häidän oman toivåns ja anomuxens jälcken caickissa tiloissa osotta heille yhden uskollisen avun.
 
Näillä sanoilla Suomi olisi voinut tulla itsenäiseksi valtioksi jo Turun rauhassa 1743.


 
 Tässä Suomen kuningas - myöhempi tsaari  Pietari III sotisovassaan -
Ф. С. Рокотов: портрет Петра III. Viulisti, joka piti tinasotilaista.

Ruotsin sotaherrojen Buddenbrock ja Lewenhaupt päät putosivat mestauspölkyllä Tukholmassa  jo ennen rauhatekoa ja kansa sai muutakin hupia kun Pikkuvihan pyörteissä varakkaan turkulaisen liikemiehen Carl Merthenin tytär Eva valloitti venäläisten skottikenraali James Keithin sydämen, nousten Suomen epäviralliseksi herttuattareksi. Eva seurasi häntä venäläisten poistuessa maasta ja muutti "kihlattunsa" kanssa 1747 Preussiin.

Tutkijat ovat kiistelleet, oliko lupauksessa mitään perää. Lupaukseen ei Venäjän tarvinnut enää palata, kun sen sodankäynti sujui menestyksekkäästi. Se johti Suomen miehittämiseen, jota kutsutaan pikkuvihaksi.


 
 Петр III с Екатериной II  Pietari III ja Katariina Suuri.

 Suomen itsenäisyysajatus heikensikin erityisesti upseeriston taistelumoraalia. Venäjä oli tosin muutenkin ajatellut, että Ruotsin ja Venäjän raja saataisiin rauhoitetuksi väliin perustettavan puskurivaltion avulla. Ajateltiin, että puskuri olisi vakaa vain, jos kansa omaehtoisesti haluaisi itsenäisyyden. Sen vuoksi Venäjä edellytti, että aloitteen tuli lähteä suomalaisilta itseltään.

Lupaus oli aktiivisesti voimassa kesän 1742 ajan. Kun Ruotsin armeijan 16 000 miestä antautui Helsingissä, keisarinna tosiasiassa unohti lupauksen, mutta ilmoitti kuitenkin, että asiaan voidaan palata, jos Suomen säädyt sitä tahtovat ja jos Suomi pystyy myös taloudellisesti seisomaan omilla jaloillaan.

Kuninkaallisesti
Turussa 5-1 2016
Simo Tuomola

Piika Hedvig

Tänään 4-1  1823 seisomme jonottamassa täällä Turun Suurtorin lähellä Vähän Luostarinkadun varrella sijaitsevan Rosendahlin talon edustalla. Emme ole kuitenkaan pyrkimässä talossa toimivaan Lancaster-kouluun.

 

 Rosendahlin talo  jokirannassa Suurtorin kupeella merkittynä nuolella.
 

Meitä on täällä kaikkiaan noin 40 ja jonon kärkeen on kiilannut itsensä kauppaneuvos Gestrinin piika Hedvig Nyström. On lauantai-ilta, emmekä me jonota edes hollitupaan, vaikka meillä kaikilla olisikin varaa muutamaan tuopilliseen tuossa läheisessä Raatihuoneen kaupunginkellarissa.

Nyt on muut meiningit mielessä, kun teemme historiaa Turun kaupungissa.




 
 Turun keskustan alue vuonna 1811 ennen Turun paloa. Vanha Suurtori sijaitsee kuvassa joen oikealla puolella.

Maamme ensimmäinen säästöpankki ovasi ovensa Turussa 4-1 vuonna 1823. Ensimmäisenä kuukautena talletettiin pikkusummissa lähes 2500 ruplaa. Pankin ensimmäisenä tehtävänä oli vastaanottaa vähävaraisilta henkilöiltä pienehköjä rahamääriä ja siten herättää heissä "taipumuksia huolellisuuteen, säästäväisyyteen ja oma-aloitteiseen edistymiseen".

Pienin yhdellä kertaa talletettava summa oli 20 pankinkopeekkaa ja suurin vuodeksi talletettava summa 300 ruplaa. Piika Hedvig Nyström oli pankin ensimmäinen asiakas ja hän tallensi sinne kuusi pankinruplaa. Talletuskorko oli 5% ja lainanottajat saivat maksaa vastaavasti 6% koron.

Sisään saatiin odotusten mukaisesti pikkusummia ja vastaavasti antolainaus oli sen mukaista. Lainansaajien nimilistalta löytyy tuttuja nimiä, kuten J.J. Nervander (200 ruplaa), J-L.Runeberg (300 ruplaa) ja J.V.Snellman (200 pankinruplaa).
 
Johan Jakob Nervander (23. helmikuuta 1805 – 15. maaliskuuta 1848) oli suomalainen runoilija, fyysikko ja meteorologi. Nervander oli suomalaisen meteorologisen mittaus- ja havaintotoiminnan alkuunpanija.


 
 

Johan Jakob Nervander - vuoden 1955 postimerkkiin tallennettuna.

 Johan Ludvig Runeberg (5. helmikuuta 1804 Pietarsaari – 6. toukokuuta 1877 Porvoo) oli suomenruotsalainen runoilija, kirjailija ja toimittaja, jonka tuotanto on hyvin isänmaallista

Johan (Juhana) Vilhelm Snellman (12. toukokuuta 1806 Tukholma, Ruotsi – 4. heinäkuuta 1881 Kirkkonummi, Suomen suuriruhtinaskunta) oli suomalainen filosofi, kirjailija, sanomalehtimies ja valtiomies, yksi vaikutusvaltaisimmista fennomaaneista 1800-luvun Suomessa


Köyhäinpankki oli filantrooppinen laitos, jonka idean Turkuun toi matkoiltaan Johan Jacob von Julin. Säästöpankki-idea oli lyönyt itsensä läpi Skotlannissa ja Englannissa ja nyt oli Turun vuoro. Pankin säännöstön malli haettiin Tukholman säästöpankin kokemuksista.

John (Johan) Jacob Julin, vuodesta 1849 von Julin (5. elokuuta 1787 Oulu – 11. maaliskuuta 1853 Helsinki) oli apteekkari, tehtaanomistaja ja vuorineuvos. Julin oli aktiivinen toimija myös muilla aloilla; hän perusti 1819 Suomen ensimmäisen höyrylaivayhtiön ja 1823 Suomen ensimmäisen säästöpankin Turkuun.


 
 John Jacob von Julin.

Mikään vähäinen mies ei ollut myöskään ensimmäisen talletuksen tehneen piika Hedvig Nyströmin isäntä kauppaneuvos ja laivanvarustaja Gabriel Gestrin. Räätälin poika muutti Turkuun 1780-luvun alussa ja sai porvarinoikeudet 1791. Nopeasti hän nousi Turun suurimpien kauppiaiden joukkoon ja kuului 1800-luvun alkuvuosina jo kaupungin varakkaimpiin porvareihin.

Vuoden 1827 suurpalossa hän monien muiden tavoin menetti suurimman osan omaisuudestaan, eikä enää kyennyt palauttamaan entistä asemaansa.


 
 Turun tuomiokirkon ympäristö heti palon jälkeen vuonna 1827.



Palon jälkeen myös pankille jouduttiin järjestämään uudet toimitilat, ensin hovioikeuden presidentti Adolf von Willebrantin talosta ja vuonna 1830 pankki pääsi muuttamaan Brinkkalan taloon, ns. maksujenperintähuoneeseen.

Toimisto oli alusta pitäen auki kerran viikossa, lauantai-iltaisin klo 18-20 välillä ja vuonna 1851 aukioloaikaa pidennettiin neljäksi tunniksi klo 17-21. Aluksi ainoat palkkaa pankkityöstään nauttivat henkilöt olivat kirjanpitäjä ja vahtimestari, myöhemmin myös puheenjohtaja ja sihteeri saivat korvausta työstään.



Talletusjonossa
Turussa  4-1 2016
Simo Tuomola

Pormestari Platz

Tänään 3-1 avaamme Tuomiokirkon hautauskirjan vuoden 1621 kohdalta, kas tuosta:

Hans Platz, kauppias 1612, pormestarina 1620. Kuoli 1620 ja haudattiin 3.1.1621. Hän oli syntynyt Saksassa noin vuoden 1570 tienoilla.



 
Veli-Pekka Toropainen writes in his article "Skottirotta ja Ruotsin koira - Turun ulkomaalainen porvaristo vuosina 1600-1660" (Scottish rat and Swedish dog - foreign merchants in Turku during 1600-1660), Genos 74 (2003), p. 199-215 (not yet digitalized)

Sen sivulta 211 löydämme merkinnän Hans Platzin asemasta Turussa;

p. 211: (in English)
Platz, Hans, German. Mayor 1616-1620. Deputy 1617. Died 1620. Spouse Brita Henriksdr. Storck. - ref. 125: von Bonsdorff 1892-1894:202; Carpelan 1890: 155.

Skottirotta ja Ruotsin koira – Turun ulkomaalainen porvaristo vuosina 1600–1660. Genos 4•2003, s. 199─215. Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja. Vuosikerta 74. 2003.

Saksalainen kauppias Hans Conradsson Platz nousi siis Turun pormestariksi 1616 ja toimi tehtävässä kuolemaansa 1620 saakka. Turkuun hän oli saapunut vuonna 1587. Mies oli sen verran merkittävä hahmo, että hänen oli teetettävä itselleen muiden pormestareiden ja raatimiesten tavoin myös oma sinettinsä valta-asemansa merkiksi.

 
Hans oli naimisissa kahteen otteeseen, hänen ensimmäinen puolisonsa oli Anna Hansdotter ja toinen Brita Henriksdotter Stork, jonka edellinen puoliso puolestaan oli Henrik Scheffer Saksan Mainzista. Henrik toimi kuningas Juhana II:n asiamiehenä Turussa.


  Juhana II Kasimir (puol. Jan II Kazimierz, saks. Johann Kasimir, 22. maaliskuuta 1609 – 6. joulukuuta 1672) oli Puola-Liettuan kuningas ja suuriruhtinas 1648–1668

Vaikka Turun tuolloista ulkomaalaista porvaristoa nimiteltiinkin milloin skottirotaksi tai Ruotsin koiraksi, olivat he kuitenkin oleellisin osa maamme ulkomaanyhteyksistä ja kaupankäynnistä. Tulliluettelon mukaan tuolloin 61 turkulaisporvarilla oli kauppasuhteita ulkomaille.
 
 

Ulkolaisilta kesteiltä oli vähittäiskaupan harjoittaminen kielletty, heidän tuli myydä tavaransa suoraan tukussa Turun porvareille, joilta he myös ostivat vientiin menevät tuotteensa.

Saksankauppa oli vielä tärkeää, joten Hans Platzin saksalaisuudella oli etunsa. Ja tuo skottirottakin oli vähän liioiteltu haukkumanimi. Itse asiassa juuri vuonna 1621 kuolee Turussa Novgorodin sankari, skottieversti Samuel Cockburn ja hänet haudataan hienoin juhlamenoin Tuomiokirkkoon 1622 itsensä kuninkaan, Kustaa II Aadolf, läsnäollessa.

Samuel Cockburn, tunnetaan myös nimellä Samuel Cobron, (n. 1574 Skotlanti – 1621 Latvia) oli skotlantilainen kenraalimajuri ja palkkasotilas, joka taisteli ruotsalaisissa sotajoukoissa.



 
 Samuel Cockburnin hautamuistomerkki Turun tuomiokirkossa.


Kuninkaan vierailu kaupungissa oli aina suuri tapahtuma, eikä Kustaa II Aadolf ollut hautajaisissa Turun tuomiokirkossa ensimmäistä kertaa. Hänen sotataidon opettajansa, sotamarski Evert Kaarlenpoika Horn oli kuollut 24. heinäkuuta 1615 sotaretkellä Venäjällä ja kun sotapäällikkö haudattiin helmikuun 25. päivä 1616 Turun tuomiokirkkoon, oli kuningas myös tuolloin läsnä.
 
 Evert Kaarlenpoika Horn af Kanckas (ruots. Evert Karlsson Horn) (11. kesäkuuta 1585 Haapsalu – 24. heinäkuuta 1615) oli sotilas ja Ruotsin sotamarsalkka vuodesta 1614. Hän oli Kaarle Henrikinpoika Hornin poika. Tässä Evert Kaarlenpoika Horn vuoden 1934 Suomen Punaisen Ristin avustuspostimerkkiin taltioituna.

Ensimmäinen maininta Turun pormestareista, raatiherroista ja raadista on vuodelta 1324. Tuolloin raadin jäsenen tuli olla talonomistaja. Vuonna 1443 Turussa on samanaikaisesti neljä pormestaria, kaikki saksalaisia. Mikko Suurpää on Turun ensimmäinen kotimainen pormestari. Hän astui virkaansa 1455.

Lopulta vuonna 1471 saksalaisten pitäminen pormestareina ja raatimiehinä kiellettiin kokonaan. Kielto oli häilyvä, kuten Hans Platzin asettaminen virkaan vielä vuonna 1616 osoittaa.

Vuonna 1580 Turun maistraatin kokoonpanoksi vakiintui 4 pormestaria ja 10-12 raatimiestä. Kunnallispormestarin virka oli vähän hankalampi kuin arvostetumpi oikeuspormestarin virka.


Vallankahvassa
Turussa  3-1 2016 Simo Tuomola

Merirosvoilua

Tänään 2-1 tulee kuluneeksi tasavuosia Svante Niilonpojan kuolemasta Västeråsin linnassa vuonna 1512.

 

Svante Niilonpoika (1460 – 2. tammikuuta 1512) toimi Ruotsin valtionhoitajana vuosina 1504 – 1512. Hänestä on käytetty myös nimeä Svante Sture, koska hän oli isoäitinsä puolelta Sture-sukua, ja koska hänen poikansa Sten Sture nuorempi otti tämän nimen. Itse hän ei Sture-nimeä käyttänyt.


Svante Nilsson, född ca 1460 på Penningby slott, död 31 december 1511 eller 2 januari 1512 på Västerås slott, son till Nils Bosson (Sture) var svenskt riksråd och Sveriges riksföreståndare från 1504 till sin död.



Svante Niilonpojan sinetti.

Maallisista mahtimiehistä ja piispoista koostuva valtaneuvosto nimitti (1504) Svante Niilonpojan valtionhoitajaksi Sten Sturen kuoltua 1503 toivoen, että Svante alistuisi sen tahtoon ja jatkaisi neuvotteluja Tanskan kanssa.

Käytännössä Svante Niilonpoika jatkoi edeltäjänsä linjoilla, vastusti unionia Tanskan kanssa ja pyrki rajoittamaan valtaneuvoston valtaa

Svante Niilonpojan kaudella tanskalaiset tekivät voimakkaammalla laivastollaan tuhoisia hyökkäyksiä Ruotsiin ja Suomeen hävittäen mm. Porvoon. Svante Niilonpoika oli valtionhoitajakautenaan naimisissa Mette Dyen kanssa, mutta oli nuorempana ollut aviossa Iliana Gäddan kanssa, joka oli Sten Sture nuoremman äiti.



 
 Krigsscen från framsidan av Carl Blinks omfattande historiska roman om Nilsson 1889


Vuonna 1504 maasäädyt kokoontuvat  3. maaliskuuta Turun Raatihuoneelle valitsemaan maalle valtionhoitajaa. Turun piispa Lauri Suurpään johdolla Svante Niilonpoika saa kannatuksen taakseen ja samalla Joosef Pietarinpoika tulee Turun linnanisännäksi puolustamaan Itämaan etuja.

Hansakauppa vahvistuu alueella ja Severin Norby tekee yhdeksän märssylaivan voimin ryöstöretken Ahvenanmaalle Kastelholmaan 1507 vieden käskynhaltija Sten Tuuresson Bielken vankina Tanskaan.

 Søren Norby (k. 1530 Firenzessä) oli tanskalainen amiraali ja merirosvopäällikkö. Hän toimi Tanskan kuningas Kristian II:n nimissä kaapparina Itämerellä. Suomessa Norby muun muassa hävitti Turun kaupunkia ja ryösti Kastelholman linnan.

Vuonna 1508 kuningas asettaa Tulholman saaristoon kymmenen laivaa turvaamaan maan pääkaupunkia ja kauppaliikennettä merirosvoilta. Niinpä merirosvot suuntaavatkin katseensa toisaalle ja Tanskan kuningas Hansin joukot hyökkäävätkin lopulta perjaintaina aamuyöllä 3. elokuuta 1509 Turkuun soturipäällikkö Otto Rudin johdolla.


Otto Rud oli tanskalainen amiraali. Hänen johtamansa joukot ryöstivät Turun kaupungin vuonna 1509.
 


Rud haavoittui ja jäi sotavangiksi 7. heinäkuuta 1565 Klaus Hornin johtamaa ruotsalaista laivastoa vastaan käydyssä meritaistelussa.

Turun linnaa Rud ei pysty valtaamaan, mutta kaupunki saa muuten kokea kovia. Murhaaminen ja ryöstely kestää viisi päivää. Ryöstetyksi tulee myös kirkko aarteineen. Merirosvojen saaliiksi joutuu mm. Särkilahden kalkki eli Ejbyn kalkki - ehtoollismalja ja pateeni, ehtollisleipälautanen.

 



 

Piispanhiipan ja sauvan lunastukseksi vaaditaan 12 000 markkaa, samoin kaupungin polttamatta jättämisestä. Vaatimukset esitetään kaupungin raadille ja Turun piispa Johannes IV Olavinpojalle.

Vuonna 1512 todetaan rauhan tie välttämättömäksi, kun Sten Sture nuoremmasta tulee valtionhoitaja Svante Sturen kuoleman jälkeen. Hän solmii välirauhan Tanskan kanssa. Myös rauha Venäjän kanssa uusitaan.


 
 Sten Sture nuorempi tuntemattoman taiteilijan maalauksessa


Sten Sture nuorempi (s. 1493 – k. 3. helmikuuta 1520) toimi Ruotsin valtionhoitajana vuosina 1512–1520. Valtionhoitajana oli hetken vuonna 1512 valtaneuvos Eerik Trolle, joka ajoi neuvotteluja Tanskan kanssa Kalmarin unionin palauttamiseksi.

Kun Svante Niilonpojan 20-vuotias poika Stenkin lupasi kannattaa neuvotteluja, teki valtaneuvosto hänestä valtionhoitajan. Todellisuudessa Stenin pyrkimyksenä oli erottaa Ruotsi unionista. Hän otti kaukaisen esiäitinsä Sture-nimen, koska se Sten Sture vanhemman kautta symboloi Ruotsin itsenäisyyspyrkimyksiä.

Sture tiesi joutuvansa ennen pitkää sotaan Tanskan kuninkaan Kristian II:n kanssa ja solmi siksi vuonna 1513 välirauhan Venäjän kanssa. Sten Sture joutui ristiriitaan arkkipiispan, Eerik Trollen pojan Kustaa Trollen kanssa, joka olisi halunnut kirkolle enemmän autonomiaa. Trolle erotettiin virastaan.


Merirosvoilua Suomen
Turussa  2-1 2016
Simo Tuomola