Kirjaus liittyy Turun piispa Björnin eli Bero I kirjaamiseen Ruotsin piispojen joukkoon. Ennen häntä ei yhtäkään Turun piispoista mainita Ruotsin piispojen tai hiippakuntien luetteloissa.
Bero I (k. 1258) eli Björn oli Suomen piispana noin vuosina 1248-1249–1258. Bero on haudattu Koroisten piispankirkkoon.
Ruotsin maallinen valta nimitti Beron Suomen piispaksi vastoin kanonisen oikeuden määräyksiä, joiden mukaan hiippakunnan papisto valitsi piispan. Ennen Beroa ei yhtäkään Suomen piispaa mainita Ruotsin piispojen tai hiippakuntien luetteloissa, joita on vuosilta 1164, 1188–1189, 1192, 1219, 1233, 1241 ja 1248.
Näin ollen Bero on ensimmäinen Upsalan arkkipiispan alainen Suomen piispa. Hänet mainitaan Ruotsin piispojen joukossa 11.2.1253.
Palmsködin katkelman vanhemman osan, jonka Jarl Gallén ajoittaa 1400-luvun alkuun, mukaan Bero oli ollut aiemmin kuninkaan kansleri, mutta Herman Schückin mukaan nimityksellä tarkoitetaan vain kuninkaan kappalaista.
Palmsköldin katkelma eli Palmsköldin palanen on vuodelta 1448 peräisin oleva Suomessa käytetty latinankielinen messukirja. Samalta ajalta säilyneitä kirjoja ovat myös tunnetumpi Turun tuomiokirkon Mustakirja ja lakikirja Codex Aboensis. Palmsköldin katkelmassa kerrotaan muun muassa piispa Henrikin kuolemasta suruvirren muodossa.
Bero lienee saapunut Suomeen yhdessä luostaria perustamaan tulleiden dominikaanien kanssa vuonna 1249 Birger-jaarlin sotajoukon mukana, kun Birger Lyypekin kaupunginkronikan mukaan "pakotti Suomen Ruotsin kruunulle".
Birger-jaarli. Fantasiamuotokuvassa Birger on kuvattu 1600-luvun asussa
Tässä yhteydessä kaiken muun lisäksi vanhempi Turun Koroisten tuomiokirkko näyttää palaneen, kuten Juhani Rinteen kaivauksissa on ilmennyt.
Kauppapolitiikasta kaiketi oli jälleen kyse. Ja kostoretkille löytyy perinteitä aina Ruotsin pääkaupungin Sigtunan tuhosta 1187 lähtien. Silloin vastaisku suuntautui Koroisten kauppapaikkaa vastaan, siellä kun itämerensuomalaiset viikingit sattuivat paluuretkellään pitämään talvileiriä.
Turun piispa Bero II Balkin sinetti. Sen mallina on ilmeisesti ollut Vilhelm Sabinalaisen sinetti.
Bero I (k. 1258) eli Björn oli Suomen piispana noin vuodesta 1248 vuoteen 1258. Bero on haudattu Koroisten piispankirkkoon.
Jo vuodelta 1248 on säilynyt paavin legaatin Vilhelm Sabinalaisen kirje, jolla Suomen papisto pyrkii suojautumaan tulevan piispan yrityksiltä riistää Suomen papistolta tälle laillisesti kuuluvaa omaisuutta. Suomen papisto näyttää näin ennakoineen vastoinkäymisiä tulevan piispan taholta.
Palmsköldin katkelman mukaan Bero luovutti "suomalaisten veron" kuninkaalle. Kauko Pirinen katsoo kyseessä olleen muinaissuomalainen Ruotsin valtaa edeltänyt maavero, ns. koukkuvero.
P.O Törnen mukaan paavit kantoivat ylimääräistä veroa suojelukseensa ottamistaan maista, mikä selittää veron joutumisen kirkon haltuun 1228–1229. Vielä 27. elokuuta 1249 Suomi otetaan uudestaan paavin suojelukseen. Toisin kuin vuonna 1229 Suomen piispaa ei tällä kertaa mainita anomuksen esittäjänä, vaan ainoastaan Suomen papisto.
Piispa Tuomaan jälkeen ensimmäinen maininta uudesta piispasta on 27. elokuuta 1249. Legaatti Vilhelm Sabinalaisen kirjeessä Suomen papistolle 5. kesäkuuta 1248 tällaista uutta piispaa ei vielä ole, joten Beron nimitys osuu tähän väliin. Palmsköldin katkelman mukaan hän oli myös kuninkaan verisukulainen.
Tuomas (myös Thomas, k. 1248 (oletettavasti) Visby, Ruotsi) oli Suomen kolmas varsinainen katolinen piispa eli Suomen piispa ja ensimmäinen, josta on varmoja tietoja. On epäselvää, milloin hän aloitti tehtävässä, mutta hänen tiedetään eronneen vuonna 1245.
Piispa Tuomas on ensimmäinen Suomen piispa, joka mainitaan nimeltä asiakirjassa ja jolta on säilynyt hänen itse laatimansa asiakirja. Kaksi hänen edeltäjäänsä mainitaan tosin nimettöminä paavi Innocentius III:n bullassa Ex tuarum, joka on päivätty 30. lokakuuta 1209.
Ex tuarum -nimellä tunnetaan 30. lokakuuta 1209 päivätty Suomea koskeva bulla, jonka paavi Innocentius III lähetti Lundin arkkipiispa Andreas Sunenpojalle. Latinankielinen Ex tuarum on vanhimpia säilyneitä asiakirjoja, joissa kerrotaan kirkon asemasta Suomessa.
Catillus (Kettil) toimi Suomen piispana vuosina 1266–1286. 1400-luvun alusta peräisin olevan Palmsköldin katkelman vanhemman osan mukaan hän oli syntyään Länsi-Götanmaalta. Hänen aikanaan perustettiin vuonna 1276 tuomiokapituli Räntamäelle. Kettil myös haudattiin Räntämäelle eli Koroisten piispankirkkoon.
Bero ei ollut vielä Turun piispa, mikä nimitys esiintyy alkuperäisessä lähteessä vasta piispa Kettilillä vuonna 1270, Bero sen sijaan käytti nimitystä Suomen piispa. Piispa Beron aikana karjalaiset ja novgorodilaiset tekivät Suomeen talvella vuonna 1256–1257 ankaran hävitysretken, jonka johdosta paavi antoi ristiretkibullan näitä vastaan
Ensimmäinen ristiretki Suomeen 1100-luvulla on tarunomainen tapahtuma, jonka todenperäisyydestä on väitelty paljon. Nykytutkimuksessa on usein omaksuttu kanta, jonka mukaan Suomen valloitus alkoi vasta 1249, kun Birger-jaarli, kuten Lyypekin kaupunginkronikka asian ilmaisee, "pakotti Suomen Ruotsin kruunulle".
Ruotsin ja Novgorodin välinen raja ja samalla Suomen itäraja määriteltiin säilyneiden lähteiden mukaan ensimmäisen kerran Pähkinäsaaren rauhassa vuonna 1323. Kirkko, ruotsalaisten siirtolaisuus, lainsäädäntö ja hallinto, muun muassa verotus, maakuntalaitos ja linnat, liittivät uudet alueet kiinteämmin osaksi Ruotsia.
Perinteinen tulkinta Pähkinäsaaren rauhan säätämästä rajasta.
Pähkinäsaaren rauha oli Ruotsin alaikäistä kuningasta Maunu Eerikinpoikaa ohjanneen holhoojahallituksen ja Novgorodin tasavallan välillä 12. elokuuta 1323 solmittu rauhansopimus. Rauhansopimus päätti pitkähkön sotajakson näiden kahden valtion välillä. Se on vanhin tunnettu Ruotsille itärajan määrittelevä rauhansopimus.
Sanan Suomi etymologiasta ei ole täyttä varmuutta. Se on ilmeisesti ollut alun perin Suomenlahden ympäristöä ja sittemmin lähinnä Varsinais-Suomea ja Turkua koskeva nimitys ja laajentunut vasta myöhemmin tarkoittamaan koko maata.
Suomi-sanaa on käytetty jo Pähkinäsaaren rauhansopimuksessa nimen Somewesi osana, jolloin se on kuitenkin merkinnyt Viipurinlahden pohjukkaa, jonka suomenkielisenä nimenä vieläkin on Suomenvedenpohja.
Publius Cornelius Tacitus (noin 55 – 120) oli roomalainen senaattori ja historioitsija. Häntä pidetään Rooman merkittävimpänä historioitsijana ja eräänä huomattavimmista roomalaisista kirjailijoista.
Tacituksen antiikin aikana mainitsemat fennit ovat todennäköisimmin viitanneet saamelaisiin. Latinankielinen bulla ”Gravis admodum” vuodelta 1171 tai 1172 saattaa olla ensimmäinen asiakirjalähde, jossa finneillä on tarkoitettu suomalaisia.
Termi on Suomen tavoin viitannut aluksi läntisen Suomen alueeseen, kuten nimi Fialanda paavi Innocentius III:n kirjeessä vuodelta 1209 ja Finland Egillin, Kalju-Grímrin pojan, saagassa 1200-luvun alkupuoliskolta.
Se on tarkentunut sitten Varsinais-Suomeksi, kirjallisessa lähteessä ensimmäisen kerran 23. tammikuuta 1229, seuraavaksi vasta 1300-luvulla keskiajan asiakirjoissa.
Gravis admodum -nimellä tunnetaan alkusanojensa ("ylen raskas") perusteella nimetty kirje, joka on vanhin säilynyt Suomea koskeva asiakirja ja samalla ensimmäinen paavillinen Suomen aluetta koskeva dokumentti. Kyseessä on paavi Aleksanteri III:n kirje Uppsalan arkkipiispalle ja muille Ruotsin piispoille, vuodelta 1171 tai 1172.
Paavi Innocentius III (s. n. 1161) oli paavina 8. tammikuuta 1198 – 16. heinäkuuta 1216
Paavi Innocentius III:n eräässä latinankielisessä kirjeessä 30.10.1209 puhutaan "maasta, jota nimitetään nimellä Fialanda".
Ja ettei liian yleviä itsestämme luultaisi, olivat muinaiset gootit maastamme vähän toista mieltä, gootin kielessä olimme vihollisia ja fin land tarkoitti kieltämäämme vihollismaata. Suomi oli Paholaisen tyyssija ja kieli paholaisen kieli.
Islantilainen runoilija Sigvatr Thordarsson (n. 995-1045) käyttää nimitystä finnlendinga todennäköisesti jostain Suomen rannikon asukkaista.
1000-luvulta oleva upplantilaisessa riimukivessä esiintyy muoto Finnlandi.
Paavi Aleksanteri III:n latinankielisessä Gravis admonum -kirjeessä 9.9.1171 (tai 1172) esiintyy kansannimi Phinni, joka epäilemättä tarkoittaa nykyisen Suomen jonkin osan asukkaita.
Itämaan ja Ruotsin valtakunnan muiden keskiaikaisten pääalueiden summittainen alue on merkitty karttaan vaaleanvihreällä. Tummemmilla vihreän sävyillä varjostetut alueet ilmaisevat Ruotsin valtakunnan myöhemmän laajenemisen 1600-luvun suurvaltakaudelle asti. Nimitys "Itämaa" oli tällöin jo jäänyt käytöstä.
Kun Ruotsi oli vuonna 1340 liittänyt valloittamansa Länsi-Karjalan, jota oli aiemmin hallittu erillisenä, samaan hallintokokonaisuuteen muun valloittamansa alueen kanssa, alettiin uutta kokonaisuutta nimittää ”Itämaaksi” (ruots. Österland) erotuksena jo aiemmin valloitetusta läntisestä Suomesta. Nimi Itämaa esiintyy asiakirjoissa ensi kerran 6. joulukuuta 1344.
Termi Finland esiintyy kuitenkin jo 1300- ja 1400-luvuilla toisinaan rinnasteisena Österlandille. Termi ”Finland” vakiintui vähitellen koko Ruotsin valloittaman alueen, siis läntisen Suomen ja Länsi-Karjalan, yhteiseksi nimeksi etenkin 1400-luvun jälkipuoliskolla, mutta sitä käytettiin samanaikaisesti myös Varsinais-Suomesta.
Piispallisesti
Suomen Turussa
11-2 2016
Simo Tuomola
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti