oltta jouluna

Jouluna juoman pitää,lihaa syömän laskiaissa

Joulun perinteissä olut sen sijaan on vahvasti mukana. Oluen juonti on ehkä kaikkein vanhin sekä muinaissuomalainen että skandinaavinen perusjoulutapa. Sanonta kuului, että joulua juotiin. Ei juhlittu. Sama koskee suomalaista kekrijuhlaa, jonka alku on samassa vuodenkierron perinteessä kuin yleismaailmallisen joulunkin. Kun sato oli korjattu talteen, elikot syötetty lihavimmilleen ja maatalouden syystyöt tehty, pantiin olut kypsymään. Kun se oli valmista, alkoi keskitalven juhlakausi.

Joulun juomista pidettiin myös uhrina. Olut kumottiin hyvän vuoden ja rauhan vuoksi sekä pääjumala Odinin että Frejn nimeen. Norjan kuningas Håkon Hyvä sääti 900-luvulla peräti lain, jonka mukaan jokaisella miehellä piti sakon uhalla olla tynnyrillinen olutta, ja joulua oli vietettävä kunnes tynnyrillinen loppui.
Samalla Håkon määräsi joulua juotavaksi samaan aikaan kuin kristitytkin juhlivat.

Rooman keisari oli vuonna 354 määrännyt Kristuksen syntymäjuhlan päiväksi 25. joulukuuta, roomalaisen Saturnalia-juhlan ajaksi. Snorre Sturlasonin Heimskringla -kronikan mukaan joulua oli ennen Håkonin lakia vietetty Pohjolassa keskitalven yönä, tammikuun puolenvälin jälkeisen täydenkuun aikaan. Toisten tietojen mukaan keskitalven juhla, midvinterblot, oli kuitenkin erillinen uhrijuhla, jolloin jumalille kevään ja vuodentulon rukouksin uhrattiin sekä ihmisiä että eläimiä.

Ja niin joulu joutui
jo taas pohjolaan

Muinaisten skandinaavien joulunvietosta tiedetään melko vähän. Ensimmäiset maininnat löytyvät 900-luvulla kirjatuista lähteistä. Yksi on viikinkikuningas Harald Kaunotukalle omistetussa laulussa, jossa sanotaan että Harald haluaa juoda joulua ulkona merellä ja siellä leikkiä Frejn leikkiä. Frej oli hedelmällisyyden jumala, ja joulun sisältöön kuuluivat hedelmällisyysriitit uuden aurinkovuoden sadon ja karjaonnen varmistamiseksi.

Toisen kerran joulua juhlivat viikingit ilmestyvät itsensä Bysantin keisarin, Konstantinus Porfyrogenetoksen De Ceremoniis Aulae - (hoviseremonioista) tekstiin, jossa keisari jakaa neuvoja seuraajalleen. 900-luvulla Konstantinopolin hovia suojeli kirvein, puukoin ja miekoin aseistautunut hurjamaineinen varankikaarti. Varangit olivat idänretkelle lähteneitä viikinkejä, jotka hakivat Bysantista rikkauksia kotipuolen ihmeteltäviksi.

- Kristuksen syntymäjuhlan aikoihin henkivartiokaartin ”gootit” seisovat juhlasalin ovella kahdessa jonossa. Kun he saavat luvan, he esittävät ”goottilaisen” leikin: juoksevat isolla melulla sisään hakaten keihäitään kilpiinsä ja huutaen ”Jól, jól”, selvitti keisari.

Gootti-sana oli joko väärinkäsitys - gootteja ei henkivartiokaartissa ollut enää ollut pariin vuosisataan - tai sitten keisari vain nimitti uusia viranhaltijoita entisten nimillä. Skandinaavista joulu-sanaa hokevat kaartilaiset olivat aivan ilmeisesti viikinkejä.

Varangit toivat köyhään Pohjolaan muutakin hyvää kuin Bysantin kultaa. Heillä oli mukanaan myös mausteita: neilikkaa, inkivääriä, kanelia, kardemummaa. Näitä harvinaisia herkkuja leivottiin sitten Ruotsissa - ja Suomessakin! - juhlakauden leipään ja maustettiin niillä sekä kuumennettua jouluolutta että myöhemmin viiniä.
Sama tapa levisi vähitellen myös keskiajan luostareista kylmää Pohjolaa lämmittämään.

Sä vihannoitset kesäisin,
tuot lehväs talven tuiskuihin

Joulukuusen sanotaan olevan saksalaista lainaa 1700-luvulta, jolloin Ruotsin valtakunnan säätyläiskodit alkoivat tuoda sisään kuusia ja koristella niitä ensin ruusuin, sitten omenoin. Gotlannista on löytynyt kuvakivi 700-800-luvulta, jossa hiippalakkinen hahmo kantaa olallaan pientä, nättiä kuusta. Samassa kuvakivessä on neljä hiippalakkihahmoa, joista vasemmanpuoleinen näyttää jahtaavan isoa, karjulta näyttävää eläintä. Isäntä lahtaamassa joulupossua?

Toisessa, upplantilaisessa riimukivessä mainitaan Jynsin ja Jespitin pystyttäneen kiven idässä kaatuneen isänsä muistoksi heti koristeltuaan talvipuunsa. Pyhän puun koristelu kuului vanhojen suomalaistenkin perinteisiin. Tapa on ilmeisesti ikivanha ja yleismaailmallinen: puu on kasvun ja hedelmällisyyden symboli, ja sitä juhlistettiin pyhänä pidettyinä juhla-aikoina.

Sika oli tunnetusti viikinkien juhlaruokaa. Hiippalakki taas oli keskiajan kansanmiehen vakiopäähine. Tontut käyttävät itse asiassa muinaiseurooppalaista talonpoikaispukua.

Tonttu-sana on tietysti lainaa ruotsista ja liittyy perustellusti toiseen lainakäsitteeseen, tonttiin. Tontti oli tontun valvontapiiri, se piti silmällä kaikkea mitä talossa ja tontilla tapahtui.

Kansan käsityksissä tontut liittyivät esi-isien henkiin. Jos niitä kohteli kaltoin, ne jättivät talon oman onnensa nojaan. Joulu oli henkien liikkuma-aikaa: silloin tonttuja saattoi jopa nähdä öiseen aikaan. Niille piti viedä ruokaa ulos rapulle, tai mieluimmin jättää jouluruoat yöksi tuvan pöydälle. Kun soihdut sammuivat, tonttujoukko hipsi varpahillaan tupaan.