Meistä jokaisesta jää aina ainakin pieni merkintä historian lehdille. Katsotaanpas vaikkapa tuosta; tänään 19-7 1752 Turussa kuolleiden kirjaan piirretään nimi Carl Adolf Wallenstierna, ikä 6 päivää, syntynyt Turussa 13. heinäkuuta 1752.
Vanhemmat
- Ulrik Olofinpoika Wallenstierna 1714-1772 ja
- Margaretha Lanaeus 1723-1813
- Isä toimi Karjalan laamannikunnan laamannina 1758 ja oli Turun hovioikeuden hovioikeidenneuvoksena 1737 toimineen Olof Samuelinpoika Wallenstiernan jälkeläisiä. Äiti kuoli Turussa 2. joulukuuta 1813, ollen iältään tuolloin 90-vuotias. Hänen isänsä oli Anders Lanaeus, Raaseporin läänin ja Hattulan kihlakunnan tuomiokunnan tuomari, asessori.
- Lapsikuolleisuus ei tuolloin ollut mitenkään tavatonta ja Wallenstiernojen perheessä elämänkaaren lyhyyttä todistettiin peräti viidesti, kun lapsia kaiken kaikkiaan siunaantui 15:
- Margaretha Christina Wallenstierna 1740-1740
- Margaretha Ulrika Ulrikintytär Wallenstierna 1744-1803
- Ulrik Wallenstierna 1745-1747
- Christina Eleonora Wallenstierna 1746-1747
- Anders Johan Ulrikinpoika Wallenstierna 1747-1775
- Gustava Carolina Ulrikintytär Wallenstierna 1749-1830
- Olof Ulrikinpoika Wallenstierna 1751-1792
- Carl Adolf Wallenstierna 1752-1752
- Lovisa Charlotta Ulrikintytär Wallenstierna 1753-1832
- Carl Fredrik Ulrikinpoika Wallenstierna 1754-1825
- Lovisa Sofia Ulrikintytär Wallenstierna 1756-1837
- Agnes Fredrika Ulrikintytär Wallenstierna 1758-1838
- Ulrik Ulrikinpoika Wallenstierna 1760-1793
- August Ulrikinpoika Wallenstierna 1764-1802
- Johanna Elisabet Wallenstierna 1764-1766
- Lapsista Anders Johan eteni Turun hovioikeuden auskultantiksi ja varanotaariksi, Olof oli Turun jalkaväkirykmentin ratsutilapataljoona 1. majurin komppanian luutnantti, Carl Fredrik Ruotsi-Suomen sotalaivaston Suomen eskadeerin majuri, Ulrik Ulkirikinpoika luutnantti 1789 ja August Porin läänin jalkaväkirykmentin ratsutilapataljoona 2. majurin komppanian kapteeni .
- Mitäpäs muuta Suomessa tapahtuikaan tuona Carl Adolfin kuolinpäivänä, tänään 19-7, katsotaanpas;
- Aadolf Fredrik teki kesällä 1752 matkan Suomeen. Hän oli siten ensimmäinen Ruotsin kuningas yli 120 vuoteen, joka vieraili Suomessa.
- Matka alkoi Helsingistä, jossa hän kävi tarkastamassa neljä vuotta aiemmin aloitetun Suomenlinnan rakennustyömaan. Tämän jälkeen matka jatkui itään Degerbyn kaupunkiin, joka vierailun yhteydessä sai uuden nimen Loviisa, kuningatar Loviisa Ulriikan kunniaksi
- Kuningas vieraili myös muun muassa Turussa, Vaasassa, Oulussa ja Torniossa. Suomalaiset suhtautuivat kuninkaan vierailuun suurella innolla. Esimerkiksi Himangalla pystytettiin kivinen muistomerkki sille paikalle, jossa kuningas aterioi.
Vuodesta 1544 eteenpäin Ruotsin kuninkaita ei valittu, vaan kuninkuudesta tuli perinnöllinen. Eerikinretkestä tuli tämän jälkeen vain symbolinen. Kaarle IX (1604–1611) oli viimeinen kuningas, joka suoritti eerikinretken vanhan lain mukaan. Kustaa III elvytti eerikinretkiperinteen 1770-luvulla ulottaen retkensä myös Suomeen.
Kuninkaan vierailu
Adolf Fredrik Suomessa 1752
Markku Pihlajaniemi
Hattujen sodan jälkeen kruunattiin Adolf Fredrik Venäjän
myötävaikutuksella Ruotsin kuninkaaksi. Hän istui
majesteetilliselle valtaistuimelle 1751. Kruunajaisten jälkeen
päätettiin, että kuningas tekee tutustumismatkan Suomeen ja
palaa Pohjanlahden ympäri takaisin Ruotsiin.
Tämä kuningas
Adolf Fredrikin "eerikinmatka" toteutui kesällä 1752.
Kuninkaalla oli mukanaan suuri seurue, mutta kuningatar jäi
kotiin Ruotsiin. Eri puolilla Suomea aloitettiin valmisteluja
kuninkaan vastaanottamiseksi. Hänestä annettiin ylistäviä
lausuntoja ja kirkoissa luettiin rukouksia hänen puolestaan.
Suomenlinnan Kuninkaanportti rakennettiin sille paikalle, jossa Aadolf Fredrik nousi maihin vuonna 1752.Kuningas saapui Tukholmasta Viaporiin 19. päivänä kesäkuuta 1752. Hän vieraili muun muassa Porvoossa ja Turussa. Kävipä hän antamassa Degerbylle uuden nimen Loviisa, kuningatar Lovisa Ulrikan mukaan. Heinäkuun 15. päivänä matka jatkui sitten Turusta Oripään kautta Huittisiin ja sieltä Hämeenkyrön, Kauhajoen ja Ilmajoen kautta Vaasaan.
Kuninkaan matka oli melkoista pikamarssia, sillä hän oli 18. päivän iltana jo Vaasassa, missä hän asettui Korsholman maaherran taloon. Matkalla kuningas pysähtyi levähtämään 17. päivä heinäkuuta Kankaanpäässä Kuninkaanlähteellä, joka on saanut nimensä tästä vierailusta.
Aikatauluista voi päätellä, että kuningas todennäköisesti yöpyi Karvian Skantsissa ja jatkoi seuraavana päivänä Ilmajoen ja Isonkyrön pitäjän halki kohti Vaasaa. Tältä reitiltä on jäänyt muistoksi Kurikan Kusikivi, jonka takana sanotaan kuningas Adolf Fredrikin käyneen tarpeillaan.
Kuninkaan matkasta Kauhajoella, Kurikassa, Ilmajoella ja Isossakyrössä ei ole jäänyt kovinkaan paljon kirjallista todistusaineistoa. Matkalla oli ollut ruotsalainen runoilija Hjalmar, joka sepitti monisäkeistöisen kertomuksen kuninkaan Suomen matkasta, ja mainittu alue kätkeytyy niukoin sanoin erääseen säkeistöön:
Matka käy sankarin Huittisiin
ja edelleen Paskilahan;
Niinisalo jää taakse niin,
ja Kyröhön saavutahan.
Metsä saa hetkeksi Aadolfin,
ja sitten on Vaasan vuoro.
Kaikuvi saakka pilvihin
ilohuutoina kansan kuoro.
ja edelleen Paskilahan;
Niinisalo jää taakse niin,
ja Kyröhön saavutahan.
Metsä saa hetkeksi Aadolfin,
ja sitten on Vaasan vuoro.
Kaikuvi saakka pilvihin
ilohuutoina kansan kuoro.
Metsä, joka Adolfin sai, on Hämeenmetsä, jonka läpi kulki
vanha Kyrönkankaan kesätie, jota pitkin kuninkaan seurue
saapui Skantsista lääninrajalle ja Kauhajoelle. Lääninraja
sijaitsi tuolloin noin peninkulman päässä Skantsista
seuraavan kestikievarin, Nummijärven, suuntaan. Ilmajoen
pitäjän valtuutettuina ratsastivat kuningasta vastaan
herastuomari ja lautamies Heikki Seppälä sekä Jussilan
isäntä Petteri Hällström.
Aadolf Fredrik (14. toukokuuta 1710 – 12. helmikuuta 1771) oli Ruotsin kuningas vuosina 1751–1771. Hän ei onnistunut kasvattamaan kuninkaan valtaa, vaan oli edeltäjänsä Fredrik I:n tavoin valtaoikeuksiltaan heikko hallitsija.
Oletettavaa on, että lääninrajalla tapahtuneen hevosten vaihdon yhteydessä myös kuningas vilvoitteli tässä lehtimajassa. Kruununvouti Krook sai kolleegaltaan Turun läänin kruununvouti Gaddilta tiedot tarvittavista hevosista. Kaikkia ratsastettavia hevosia ei vaihdettu rajalla, mutta virkeitä hevosia pidettiin raskaitten vankkureiden edessä.
Kuninkaan seurueen lähtiessä lääninrajalta Heikki Seppälä ja Petteri Hällström ratsastivat joukossa heille määrätyillä paikoilla. Seuraava hevosten vaihtopaikka oli puoli peninkulmaa Nummijärveltä eteenpäin. Kuvitella saattaa, että kaikki kynnelle kykenevät olivat saapuneet tien varteen seuraamaan mahtavan kuninkaallisen seurueen kulkua, kun se eteni kohti Vaasaa
Kahden riita-asian johdosta kuninkaan matkasta on säilynyt joitain tietoja. Tapauksia käsiteltiin Ilmajoen käräjillä syksyllä 1752 ja keväällä 1753.
Kuninkaalle vasikkaa
Sitten asetti kruununnimismies kunnioitettu Juho Birling oikeuden eteen isäntä Heikki Kihniän Seinäjoelta, siitä että hän ei tullut kyyditykseen kuin yhden hevosen kanssa, huolimatta siitä, että hänellä on kaksi, kun kuninkaallinen majesteetti armollisin kuninkaamme matkusti maan halki
[läpi], sekä siitä, että Kihniä ei silloin tuonut mukanaan vasikkaa, mikä oli hänelle määrätty tehtäväksi.
Mutta koska Heikki Kihniä kieltämistään vastaan ei voinut vakuuttaa, että hän olisi siitä saanut kunnon pyynnön, että kaikki tämän hevoset pitäisi olla matkassa, vaan hän kertoi, että se vaimo, joka oli ollut kotona ja joka oli isäntä Erkki Viitalalta saanut määräyksen kyyditykseen, oli lähettänyt Kihniälle, joka oli ollut niityllä kuuden neljänneksen päässä kotoa, pyynnön tästä 8 vuotta vanhan paimentytön mukana, joka ei sen paremmin pyyntöä tuonut perille, kuin että ainoastaan yksi hevonen oli määrätty minkä isäntä Jaakko Liikala vahvisti.
Niin jätti nimismies hänet tämän kerran syyttämättä niin kyydityksestä poissa olosta, sekä mitä vasikkaan tulee, koska todettiin, että Kihniällä ei ollut silloin tähän kelpaavaa vasikkaa. Tämän sijaan hän toi lampaan ja näin joltain osin yritti velvollisuutensa täyttää. Tämän myötä antoi oikeus asian raueta varoittamalla Heikki Kihniää, ettei hän antaisi tulevaisuudessa kruununpalvelijalle aihetta valituksiin taholtaan toimista, niihin hänet on määrätty
Asiakirjasta käy ilmi, että kuninkaan seurueen tarpeisiin
kannettiin taloista ruokaveroa. Mahdollista on, että kuningas
ruokaili jossakin Etelä-Pohjanmaan kestikievarissa, vaikka
siitä ei olekaan kirjallista todistetta. Isäntä Heikki
Kihniällä ei ollut laittaa kuninkaan pöytään vasikkaa,
mutta lampaankin antaminen varmaan kirpaisi muiden verojen ja
maksujen lisänä. Muita vastaavia käräjätapauksia ei
Etelä-Pohjanmaalla ollut, joten tämä ylimääräinen maksu
suoritettiin kaiketi mukisematta.
Heikki Seppälän ratsastus
Kuninkaan seurue tarvitsi runsaasti hevosia. Kyyditykseen
lääninrajalta oli määrätty isäntiä hevosineen
Närpiöstä saakka. Ilmajoen pitäjän herastuomari sai
ratsastettavakseen närpiöläisen isännän Anders Snickarsin
punertavan tamman. Ratsastettaessa läänin rajalta tamma
vioittui ja hevosen omistaja haki korvausta. Asian käsittely
aloitettiin syyskäräjillä 1752.
Haasteen mukaan vaati isäntä Anders Snikars Närpiön
pitäjästä Finbystä korvausta herastuomarilta ja
lautamieheltä Heikki Seppälältä tammasta, millä tämä oli
kuninkaallisen majesteetin korkean läpikulkumatkan aikana
ratsastanut niin kovasti, että hevonen 14 päivää tämän
jälkeen kuoli. Hän esitti asiasta eri todistuksia, että
tamma oli aiemmin ollut terve ja ilman vikaa, ennen kuin se
otettiin kyyditykseen, mutta että sitten vastaaja oli
palauttanut sen, oli todettu sitä hakatun niin kovasti, että
siitä oli jäänyt jälkiä. Se oli turvoksissa toiselta
kyljeltään ja takaosaltaan niin vioittunut, että se oli
kaatunut nurin.
Vastaaja myönsi kyllä ratsastaneensa hevosella, mutta ei
kovempaa kuin muutkaan, jotka olivat olleet hänen kanssaan,
nimittäin matkalla lääninrajalle isäntä Petter Hällström
Jussilasta, joka yhdessä vastaajan kanssa oli ollut
määrätty alamaisesti kohtaamaan siellä kuninkaallisen
majesteetin tämän pitäjän valtuutettuina. Sittemmin ja
paluumatkalla ei vastaaja ollut voinut ratsastaa kovempaa kuin
korkea kuninkaallinen seurue eteni, koska vastaaja oli pitänyt
sen paikan, mihin hänet oli asetettu. Hän pyysi tämän
vuoksi, että hänet vapautetaan Anders Snickarsin
syytöksestä, koska oli voinut sattua, että tamma oli joko
voinut saada potkun tai että joku ori, kun he lääninrajalla
olivat pysähtyneet, oli voinut vahingoittaa sitä astumalla
sen selkään.
Koska kantajalla ei ollut todistajiaan mukana, niin siirrettiin
asia seuraaville talvikäräjille, jolloin hänen tulee, jos
hän haluaa syytöksensä osoittaa, viiden hopeataalarin
uhkasakolla ne hankkia paikalle, jolloin vastaajan pitää
ilman eri haastetta tulla paikalle.
Lukkari Märtensson vahvisti aiemman kirjallisen todistuksensa.
Isäntä Anders Snickars Finbystä Närpiön pitäjästä oli 7 vuotta vanhalla tammallaan komennettu kyyditykseen Pohjanmaan ja Turun läänien välille Hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa korkeaan läpikulkumatkaan, jolloin allekirjoittaneen kanssa Nummijärvellä todettiin hevonen terveeksi ja ilman vikaa, mutta palatessa mainitulta rajalta seuraavaan vaihtopaikkaan, jolloin isäntä ja lautamies Ilmajoen pitäjästä Heikki Seppälä ratsasti sillä, todettiin se olevan niin vioitetun, että niin pian kuin siltä oli otettu satula pois, ei se enää kyennyt seisomaan, vaan kaatui nurin ja ojensi kaikkia jalkojaan.
Tämän jälkeen tamma saatiin kovalla vaivalla ja nostamalla toisten avulla ensimmäiseen taloon Kauhajoella Havunen nimeltään, mihin se piti jättää. En voinut muuta huomata kuin, että tamma oli takaosaltaan vioittunut Tämän todistin pyynnöstä ja vaadittaessa voin tämän valallani vahvistaa. Närpiössä 17 lokakuuta 1752.
Todistaja ei kuitenkaan voinut olla aivan varma, että juuri
Seppälä olisi ratsastanut Snickarsin tammalla, minkä vuoksi
Seppälä yhdessä vävynsä manttaalikomissaari Anders
Schöringin kanssa oli jo vaatimassa tälle rangaistusta.
Petter Perus kuitenkin todisti Seppälän ratsastaneen
tammalla. Hän oli myös havainnut hevosen kyljissä kannusten
jälkiä.
Jacob Spoppel vahvisti myös oman todistuksensa, jonka hän
myös oli antanut aiemmin kirjallisena.
Allekirjoittanut todistaa, että isäntä Anders Snickarsin
tamma oli terve kotoa lähtiessä sekä matkalla
Nummijärvelle, mutta kun isäntä Heikki Seppälä, joka
sillä ratsasti, tuli rajalle Pohjanmaan ja Turun välillä,
oli tammaa pidelty pahoin jäljistä päätellen, niin että se
oli aivan verissä ja turvoksissa, ja niin ratsasti tämä
tällä samalla tammalla seuraavaan vaihtopaikkaan, jolloin
näin siitä ainoastaan, että selkä oli murtunut. Tämä on
todistettu pyynnöstä ja voin tämän valallani vahvistaa
vaadittaessa. Närpiö 17.10.1752 Jacob Mårtensson
Seppälältä tiedusteltiin, miksei hän vaihtanut hevosta rajalla, kun hevosia oli ollut loppujen lopuksi yli tarpeen. Heikki Seppälä vastasi, että heidän lähtiessään oli vielä vankkureita tulematta ja hevosten tarvetta ei tuolloin tarkalleen tiedetty ja joitain hevosia Ikaalisista oli mennyt rajan yli. Seppälä halusi, että maafiskaali Jacob Holmlundia ja isäntä Petteri Hällströmiä kuultaisiin, koska hän oli ratsastanut heidän kanssaan.
Iltapäivällä saatiinkin toivotut todistajat paikalle. Holmlund kertoi muun muassa:
Että hänellä ei ole mitään tietoa kuinka vastaaja
Seppälä mennessä Nummijärveltä lääninrajalle oli
ratsastanut kantajan hevosella tai oliko hän ajanut lujaa vai
hiljaa, koska Seppälä toisen todistajan Hällströmin kanssa
oli saanut määräyksen mennä edeltä käsin ja huolehtia
lehtimajan tekemisestä rajalle korkeasti jalosyntyiselle
maaherralle.
Hän kertoi myös Seppälän
ratsastaneen määrätyllä paikalla kuninkaan seurueessa melko
lähellä itseään.
Että kun hän oli seurannut Seppälää, kun tämä ratsasti
Snickarsin punertavalla tammalla Nummijärveltä
lääninrajalle, missä heidän tuli pitää huolta lehtimajan
pystytyksestä, niin olivat he ainoastaan ratsastaneet kahden
kentän yli ravia noin neljännesmatkaa yhteensä, mutta muun
matkan käyntiä, koska hevoset ottaen huomioon kovan kuumuuden
eivät kyenneet nopeammin eteenpäin, vaan tulivat täysin
hikisiksi.
Että kruununvouti Krook Turun läänin kruununvouti Gaddilta
saaman selvityksen mukaan, kuinka monta hevosta tarvitaan,
pyysi jokaista paluumatkalla pitämään ne hevoset millä he
olivat tulleet, sekä että ennen paluumatkaa lääninrajalta
oli viivytty siellä noin kolme tai neljä tuntia.
Oikeus käsitteli asiaa ja vapautti herastuomari Heikki
Seppälän Anders Snickarsin syytöksestä. Eräänä
perusteena esitettiin:
Seppälä ei ollut yksityisellä asiallaan ja ei ole voitu
vakuuttua, että hän olisi väkivalloin ajanut huonosti
hevosella tai että hän olisi aiheuttanut sen vioittumisen,
koska hän on tämän lisäksi pieni kooltaan ja hänellä on
kevyt kroppa, niin että paino ei ole voinut olla syynä
hevosen vahingoittumiseen.
Hänen ei ole todettu ratsastaneen
kovasti ja rajusti läänin rajalle, vaan ainoastaan
neljännesmatkan ravia ja muun käyntiä hitaasti ja takaisin
tultaessa hänellä ei ole ollut tilaisuutta ratsastaa
hitaammin kuin korkea kuninkaallinen seurue eteni, niin että
mitään tällaisia seikkoja ei ole tullut esille, mistä
voitaisiin vakuuttua vastaaja Seppälän omasta tahdostaan ja
rajuudestaan aiheuttaneen tamman kuoleman.
Päätöksestä suivaantuneena ilmoitti Anders Snickars
vievänsä asian vielä laamannin oikeuteen.
Punertavan tamman ikävä kohtalo ja selvittämätön
vioittuminen on näin jättänyt meille muutaman kirjallisen
todisteen kuninkaan matkasta kesällä 1752Kuninkaallisesti
Turussa 19-7 2013
Simo Tuomola
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti