lauantai 23. elokuuta 2014

Hattujen sota

Tällä päivämäärällä 24-8 vuonna 1742 päättyivät maassamme käytännössä Hattujen sodan sotatoimet, kun  Ruotsin armeijan antautui venäläisille Helsingissä  ja alkoi Pikkuviha.
 
1742Ruotsin armeija antautui venäläisille Helsingissä. Hattujen sota päättyi ja Pikkuviha alkoi.




Keisarinna Elisabetin manifestin sanoilla Suomi olisi voinut tulla itsenäiseksi valtioksi jo Turun rauhassa 1743. Turun rauhan asiakirja vuodelta 1743. TMM/RA/Kurt Eriksson.

Hattujen sota oli sota, joka käytiin Ruotsin ja Venäjän välillä 17411743. Sodan seurauksena Venäjän joukot miehittivät Suomen. Miehitysaikaa kutsutaan pikkuvihaksi. Sota päättyi lopulta Turun rauhaan 7. elokuuta 1743. Rauhanteossa Ruotsi menetti alueita Uudenkaupungin rauhan rajasta aina Kymijokeen asti.


Mutta katsotaanpas tuota Hattujen sotaa hieman tarkemmin:


Hattujen sota

 (28.7.1741 - 24.8.1742)

Tausta

Rajaton itsevaltius oli vuoden 1721 perustuslailla muuttunut valtiopäivien, neljän säädyn, rajattomaksi vallaksi kuitenkin siten, että aatelissääty oli tasa-arvoisempi kuin toiset. "Vapauden aika" oli käytännössä aatelisvallan aikaa erityisesti ulko- ja sotilaspolitiikassa.

Näistä asioista päättävän salaisen valiokunnan voimasuhteet olivat: aatelisto 50, papisto 25, porvaristo 25 sekä talonpoikaissäädyn 25 edustajaa, jotka kutsuttiin ns. suuren salaisen valiokunnan istuntoon erittäin tärkeitä ratkaisuja tehtäessä - lähinnä kuulemaan valmista.

Toimeenpanovaltaa edusti valtioneuvosto (valtaneuvosto), johon kuului 12 - 14 valtioneuvosta sekä kansliapresidentti (vastasi pääministeriä). Valtioneuvosto esitteli lait (yleensä salaisen valiokunnan valmistelemat) säätyjen hyväksyttäviksi. Valtioneuvoston puheenjohtajana toimi kuningas, jolla oli kaksi ääntä ja jonka ääni ratkaisi äänestyksen mennessä tasan.

Kuninkaan virallinen valta rajoittui äänivaltaan valtioneuvostossa, mutta Fredrik I ei ollut vailla vaikutusvaltaa. Hänen ulkopoliittista ja erityisesti sotilaallista asiantuntemustaan arvostettiin, ja hän oli taitava suostuttelija.

Hänen sotilaallinen asiantuntemuksensa perustui kokemukseen Espanjan perimyssodassa1702-15 Englannin hesseniläisten liittolaisjoukkojen komentajana, Gibraltarin valtauksessa 1704 ja komentaessaan Marlboroughin alaisuudessa vasenta siipeä Ramilliesin taistelussa 1706.




Fredrik I (1730)


 Fredrik I (16761751) oli Ruotsin kuningas vuodesta 1720 vuoteen 1751.



Fredrik oli myös erittäin kiinnostunut Suomen puolustuskysymyksistä ja siten puuttui yksityiskohtia myöten ase- ja varustehankintoihin. Hän olisi myös halunnut toimia ylipäällikkönä Suomessa, mutta "hänen henkilönsä katsottiin liian arvokkaaksi" eli hän oli toisen henkilön kunnianhimon tiellä.
.....
Vuosina 1741 - 1742 käytiin kehnosti valmisteltu ja onnettomasti päättynyt Hattujen sota, jonka tarkoituksena oli vallata takaisin Uudenkaupungin rauhassa 1721 Venäjälle menetetyt alueet.

Venäläisten vuodesta 1734 tukeman rauhaa ajavan myssypuolueen ollessa enemmistönä Ruotsin valtiopäivillä oli ranskalaisten tukemien hattujen eräänä tärkeänä ohjelmakohtana sota Venäjää vastaan suurvalta-aseman palauttamiseksi.

Saavutettuaan enemmistön vuoden 1738 valtiopäivillä ryhtyi hattupuolue toteuttamaan suunnitelmaansa, valmistelemaan sotaa. Valmistelujen painopiste oli propagandassa, koulutustason kohottamiseen ei uhrattu aikaa, eikä sotavarustuksen määrän lisäämiseksi tai laadun parantamiseksi tehty juuri mitään.

Joukot

Ruotsin armeijan toimet ennen sodanjulistusta

Suomalaisten joukkojen hitaan liikekannallepanon ongelma ratkaistiin vuonna 1739 siten, että huomattava määrä ruotsalaisia joukkoja siirrettiin Suomeen.

Aluksi lähetettiin kaksi värvättyä rykmenttiä varuskuntajoukoiksi: everstien Bousquetin ja Willebrandin rykmentit, joissa kummassakin oli noin 800 miestä. Bousquet ja 1100 miestä asettui Haminaan, Willebrand ja 400 miestä Lappeenrantaan, Savonlinnaan jäi vaatimattomat 100 miestä. Nämä joukot olivat perillä heinä-elokuussa.

Syyskesällä kuljetettiin Suomeen lisäksi noin 6000 miestä jalkaväkeä eli kahdeksan vajaata rykmenttiä. Vajauksen syynä oli puolustuslaitoksessa tehdyt säästöt käyttäen ns. vakanssimaksujärjestelmää käyttäen, jolloin osa ruoduista vapautettiin sotamiehen asettamisvelvollisuudesta maksua vastaan. Vasta kesällä 1741 vapautetut ruodut asettivat palvelukseen sotamiehensä, jotka sitten laivattiin Suomeen kouluttamattomina alokkaina samaan aikaan kuin Lappeenrannassa taisteltiin.

Ruotsista siirretyt rykmentit olivat:

  • Upplannin rykmentti 700 miestä
  • Södermanlannin rykmentti 750 miestä
  • Taalainmaan rykmentti 750 miestä
  • Västmanlannin rykmentti 700 miestä
  • Hälsingen rykmentti 750 miestä
  • Västerbottenin rykmentti 650 miestä
  • Närke-Värmlannin rykmentti 988 miestä
  • Itägöötanmaan rykmentti 750 miestä
Siirrettyjä joukkoja oli yhteensä 6038 miestä. Turun-Hämeenlinnan maantien varteen sijoitettiin saapumisjärjestyksessä edestä lukien Taalainmaan, Västerbottenin ja Södermanlannin rykmentit. Joukot sijoitettiin hajamajoitettuna talonpoikien luokse. Pohjoinen osasto lienee majaillut Valkealan, Hollolan ja Hämeenlinnan seuduilla.

Helmikuussa 1741 annettiin vastanimitetylle Suomessa olevien joukkojen ylipäällikölle kenraaliluutnantti vapaaherra Henrik Magnus von Buddenbrockille käsky koota ja keskittää rajalle 10000 - 12000 miehen armeija. Käskyn toteuttaminen oli vaikeaa, jollei mahdotonta, koska muona-, rehu- ja ampumatarvikevarastoja ei ollut muodostettu.

Jo maaliskuussa aloittivat marssin keskitysalueille Uudenmaan, Hämeen ja Savon rykmentit. Nämä rykmentit olivat keskitysalueillaan 1.8.1741. Uudenmaan Rykmentti sekä Kymenpataljoona leiriytyivät Myllykylään Haminan pohjoispuolelle.




 Henrik Magnus von Buddenbrock large.jpg
 Henrik Magnus von Buddenbrock, (July 22, 1685 – between July 16 and July 27, 1743) was a Swedish baron and Lieutenant General. He and Carl Emil Lewenhaupt were executed for negligence in the Russo-Swedish War, in the aftermath of the defeat at Villmanstrand.


Henrik Magnus von Buddenbrock, född 22 juli 1685 i Livland, död 16 juli 1743 i Stockholm (avrättad), friherre, militär; överste 1717, generalmajor 1730 och generallöjtnant 1740. Chef för Hälsinge regemente mellan 1723-1738. Hans föräldrar var lantrådet Henrik Gotthard von Buddenbrock och Charlotta Cronman. Hans hustru hette Magdalena Elisabet Rahm.

Porin Rykmentti sai myös liikekannallepanokäskyn helmikuussa 1741. Käskyä ei voitu toteuttaa, koska rykmentillä ei ollut varattuna riittävästi muonaa ja rehuja, vaikka sotaa oli valmisteltu jo yli kaksi vuotta. Käsky liikkeellelähdöstä annettiin uudelleen 1.7., mutta puutteita ei ollut vieläkään korjattu.

Kesti vielä kaksi kuukautta, ennen kuin rykmentti oli lähtövalmiina Messukylässä. Ei liene yllättävää, että rykmentin komentajalle, eversti von Lodelle, myönnettiin ero tehtävästään 21.8 ja rykmentin uudeksi komentajaksi määrättiin eversti Johan Henrik von Knorring.

Porin Rykmentti lähti liikkeelle Messukylästä 1.9. Sen II Pataljoona marssi Haminaan kolmessa viikossa, mutta I Pataljoona saapui sinne vasta 6.10. Porin Rykmentti ennätti mukaan aselepoon ja oli talven leirissä Hollolassa. Talven aikana levisivät kulkutaudit aliravituissa ja huonosti varustetuissa joukoissa. Porin Rykmentti menetti talven aikana sairastuneina ja kuolleina 25% vahvuudestaan.

Pohjanmaan Rykmentin vahvuus oli keväällä ollut 1170 miestä. Pohjanmaan Rykmentti sai todennäköisesti keskityskäskyn 1.5.1741. Saatu käsky koski ainoastaan seitsemää komppaniaa, koska Kemin komppania pidettiin ruoduillaan. Rykmentti aloitti marssin keskitysalueelleen 18.7. ja saapui Anjalaan 20.8. liittyen päävoimiin.

Lopulta olivat päävoimat noin 5000 miestä Vehkalahden lähellä olevassa Myllykylässä ja noin 3000 miestä Marttilassa (nykyinen Taavetti).



Charles Emil Lewenhaupt.

Charles Emil Lewenhaupt, d.ä. svensk general, född 28 mars 1691 i Stockholm, död 4 augusti 1743, far till Charles Emil Lewenhaupt d.y.

Lewenhaupt studerade utomlands och fick mycket goda vitsord. Då hattarna framkallade krig mot Ryssland 1741 (Hattarnas krig) fick han leda en av de svenska arméerna som dock blev slagen. Lewenhaupt och hans närmaste man Henrik Magnus von Buddenbrock avrättades genom halshuggning två år senare på grund av påstått grava försumligheter under kriget.

Sota julistettiin valtiopäivillä 28.7. Tukholmassa. Joukkojen ylipäälliköksi määrättiin kenraali kreivi Charles Emil Lewenhaupt

Hänen suhtautumistaan komentajatehtävään kuvannee se, että hän jatkoi istumistaan valtiopäivillä vielä kolme viikkoa sodanjulistuksen jälkeen. Hän otti joukkojen komentajan tehtävät hoitaakseen Suomessa vasta 3.9.

Venäjän hovissa tapahtuneen vallankaappauksen ansiosta olisi Ruotsin sotavoimilla ollut mahdollisuus vallata ainakin Viipuri ja Käkisalmi lähes ilman vastarintaa.

Venäjän armeijan toimet ennen sodanjulistusta

Saatuaan tiedon ruotsalaisten joukkojen siirroista Suomeen 1739 venäläiset marssittivat noin 6000 miestä Viipuriin. Nämä ryhtyivät kenttälinnoittamaan kaupungin luoteispuolella Sorvalia ja Neitsytniemeä. Joukkojen siirtoa Turkin rajalta pohjoiseen kiirehdittiin.

Venäjän vakinainen armeija oli paperilla suuri, 215000 miestä, mutta sodan jäljiltä riveissä oli suuria aukkoja. Lisäksi valtakunnan pitkillä rajoilla tarvittiin muuallakin joukkoja. Painopisteen ollessa Kuurinmaalla Preussin hyökättyä Sleesiaan. 1740.


James Keith was a Scottish mercenary in the service of Russia and Prussia.

James Francis Edward Keith (11 June 1696 – 14 October 1758) was a Scottish soldier and Prussian field marshal. As a Jacobite he took part in a failed attempt to restore the Stuart Monarchy to Britain, before joining the Spanish and Russian armies. He ultimately came to serve in the Prussian army under Frederick the Great where he distinguished himself. He died at the Battle of Hochkirk during the Seven Years War.


Kenraali Francis Edward James Keith otti komentoonsa Osinorotshen leiriin (parikymmentä kilometriä Pietarista luoteeseen) kootut joukot 13.7.1742.

Niitä oli kuusi erillistä krenatöörikomppaniaa ja kaksi jalkaväkirykmenttiä, yhteensä 2657 miestä, sekä 2500 rakuunaa eli kuusi vajaata rykmenttiä. Tykistöä oli 18 rykmentinkanuunaa ja neljä 12 naulan kanuunaa sekä 244 tykkimiestä. Samalla Keithille alistettiin kenraalimajuri Fermerin Viipurin luona olevat joukot sekä kenraali Krister Teofil von Kindermannin johdolla Käkisalmessa, Räisälässä ja Kiviniemessä kenttälinnoitteita rakentavat joukot.

Pyotrlacy.jpg

Count Peter von Lacy, or Pyotr Petrovich Lacy (Russian: Пётр Петрович Ласси), as he was known in Russia (1678–1751), was one of the most successful Russian imperial commanders before Rumyantsev and Suvorov. During a military career that spanned half a century, he professed to have been present at a total of 31 campaigns, 18 battles, and 18 sieges.


Kun sotamarsalkka Peter de Lacy, herttua-suuriruhtinas Anton Ulrich ja Kuurinmaan herttua (karkoitettuna Siperiaan) olivat 15.7. suorittaneet leirissä juhlallisen katselmuksen, Keithin johtama armeija lähti liikkeelle 17.7. Marssi oli huolellisesti suunniteltu: majoituspartio ja tienkorjausosasto päivää edellä, jalkaväki, ratsuväki ja tykistö marssivat erikseen.

Päivämarssit olivat lyhyitä, jalkaväellä alle 20 kilometriä ja ratsuväellä keskimäärin alle 25 kilometriä. Matkalla Valkeasaaren - Joutselän - Pamppalan - Muolaan kautta Muolaiseen Muolaanjärven - Äyräpäänjärven kannakselle. Jalkaväki lepäsi kahdesti, ja ratsuväki laidunsi kaksi päivää hevosiaan Joutselänjärven rantaniityillä.

Valkeasaaressa oli saatu vahvistuksena kaksi merisairasta pataljoonaa Permin ja Vjatkan rykmenteistä, jotka oli tuotu proomuilla Kronstadtista. Koska näillä ei ollut kuormastojaan mukana, pataljoonista irrotettiin krenatöörikomppaniat ja loput lähetettiin leiriytymään Uudellekirkolle. Keithin lähdettyä jatkamaan marssia Muolaisesta, nämä joukot siirrettiin sinne linnoitustöihin ja aseman runkomiehitykseksi.

Keith viipyi Muolaisessa runsaat kolme viikkoa. Aikaa käytettiin tarkoin hyödyksi: osa harjoitteli, osa rakensi kenttälinnoitteita. Aikaisemman valli- ja kaivantolinjan eteen rakennettiin toinen, yhden redutin (tykin sivustatuliasema) lisäksi kaksi uutta. Näin varmistettiin vetäytymistie mahdollisen tappion varalle. Kaikki kapeikot Muolaanjärvestä Laatokkaan oli siten suljettu kenttälinnoittein, kummallakin siivellä lisäksi linnoitukset: Viipuri ja Käkisalmi. Vain Muolaanjärven ja Viipurin välillä oli aukko, mutta sen kautta kulki vain rannikkoa kiertävä tie, jonka Viipuri sulki.

Harjoitukset käsittivät tavallisen aseenkäsittelykoulutuksen ja sulkeisharjoittelun lisäksi ammuntaa paukkupatruunoin sekä musketeilla että tykeillä hevosten totuttamiseksi.

Elokuun 6. päivänä Keith sai Viipurista tiedon, että suomalaiset rakuunarykmentit oli koottu, ja Buddenbrock aikoi koota koko armeijansa Lappeenrannan lähistölle. Seuraavana päivänä Lacy kirjoitti, että Ruotsi oli julistanut sodan 21.7.

Vastauskirjeeseen, jolla Keith kuittasi tiedon saaduksi, Keith liitti vahvuusilmoituksen, jonka mukaan hänellä oli Muolaisessa ja Viipurissa yhteensä 11000 taistelukelpoista miestä. Elokuun 11. päivänä tuli Lacyn käsky: "Sodanjulistus virallisesti vahvistettu, tiedotettava siitä joukoille ja marssittava Viipuriin; mahdollisesti tavattavat erilliset vihollisosastot lyötävä."

Viipurin linna ja kaupunginmuuri 1700-luvun alun asussaan ennen suurta Pohjan sotaa. Kaupunginmuuri torneineen näkyy rannan ja kaupungin välissä.

Seuraava päivä sattui olemaan tsaarin 1-vuotissyntymäpäivä. Sodanjulistus julkistettiin paraatikatselmuksen yhteydessä, huudettiin uraata ja ammuttiin kaikilla aseilla. 13.8. marssittiin Perojoelle ja seuraavana päivänä Viipurin läpi Sorvaliin Fermerin leirin viereen. Fermer sai käskyn olla marssivalmiina 15.8.

Kenraali Keithillä oli elokuun 14. päivän iltana Sorvalin ja Neitsytniemen alueella Viipurin luoteispuolella 9 jalkaväkirykmenttiä, 11 krenatöörikomppaniasta koottu valiorykmentti ja kuusi vajaata rakuunarykmenttiä, joissa oli vain 400-500 hevosta kussakin eli alle puolet määrävahvuudesta. Jalkaväkirykmenteissä oli krenatöörikomppanioiden erottamisen jälkeen keskimäärin runsaat tuhat taistelukelpoista miestä. Upseerit ja aliupseerit eivät sisältyneet vahvuuteen.

 Keithin koko armeijakunnan, venäläisten koko kenttäarmeijan, vahvuus oli siten noin 13000 miestä eli huomattavasti pienempi kuin Buddenbrockin johtamien ruotsalaisten vahvuus, jos ne olisi saatu keskitetyksi. Tykistö oli lukumääräisesti vahvempi kuin ruotsalaisilla. Kenttätykistöä oli 11 putkea: neljä 12, neljä 8 ja kolme 6 naulan kanuunaa, mutta 3 naulaisia rykmentinkanuunoita oli 42 kappaletta eli kullakin jalkaväkirykmentillä neljä ja rakuunarykmentillä yksi.

Välittömästi sodanjulistuksen jälkeen toiminta oli epäjohdonmukaista. 15. päivän aamuna kenraalimajuri Fermer kertoi, että Lappeenrannassa oli vain kaksi rykmenttiä. Hän oli lisäksi tiedustellut maastoa ja tiesi kertoa, että Kananojalla aivan rajan pinnassa oli tärkeä kapeikko, joka oli saatava haltuun ennen vihollista.
Keith käski sen vuoksi kenraalimajuri Yxkullin ottaa 1200 rakuunaa, neljä pataljoonaa jalkaväkeä ja kymmenen tykkiä sekä marssia nopeasti Kananojalle puolustukseen.

Muutamaa tuntia myöhemmin Keith sai vakoojatiedon, jonka mukaan Lappeenrannassa olikin 11000 miestä. Upseerilähetti ratsasti tavoittamaan Yxkullia mukanaan uusi käsky: tämän oli pysähdyttävä Rapattilaan odottamaan. Keith tulisi sinne mukanaan kahdeksan jalkaväkipataljoonaa, 600 ratsukrenatööriä ja seitsemän tykkiä.

Lähetti tietenkin tapasi Yxkullin vasta Kananojalla, minne tämä oli kiiruhtanut rakuunoiden kanssa jalkaväkeä odottamatta. Yxkull ilmoitti kirjallisesti asettuneensa erittäin edulliseen asemaan, jonka uskoi voivansa helposti pitää. Hän oli myös tiedustellut rajalle, missä tavattu vihollisen ratsuvartio oli vetäytynyt näkymättömiin.

Keith marssi 16.8. Kananojalle mukanaan edellä mainittu tukiosasto. Leiriin jäi kenraaliluutnantti Bahmetevin komentoon vielä krenatöörirykmentti, kolme jalkaväkirykmenttiä, 1200 rakuunaa ja koko kenttätykistö. Bahmetevin, apulaisenaan kenraalimajuri Shipov, oli määrä odottaa kuormastoa ja saattaa se sitten Kananojalle.

Matkalla Keith arvioi Kärkijärven maaston viisi kilometriä ennen Kananojaa sopivammaksi sekä taistelua että leiriytymistä varten ja pysäytti osastonsa sinne. Yxkull joukkoineen sai silti jäädä varmistukseen Kananojalle.

Rajalla kenraali Keith tyytyi odottamaan Bahmetevin jälkijoukon saapumista, ja se tulikin Kärkijärven leiriin jo 17.8. Samalla tuli de Lacyltä kirje, jossa tämä kertoi tulevansa "muutamiksi päiviksi Viipuriin", ei siis ryhtyvänsä johtamaan aktiivisia sotatoimia. Lisätietoja odotellessaan Keith lähetti 18.8. pienen rakuunapartion rajan yli tavoittamaan vankia kuulusteltavaksi. Rakuunat palasivat tyhjin toimin kertoen, ettei rajan läheisyydessä ollut edes talonpoikia.

Elokuun 19. päivän aamuna Keith sai käskyn lähteä heti Viipuriin, minne de Lacy oli tullut edellisenä päivänä. De Lacy oli lähtenyt Pietarista 16.8. heti saatuaan Ostermannilta "keisarin käskyn" ja suoritettuaan virallisen jäähyväiskäynnin sijaishallitsija Anna Leopoldovnan ja generalissimus Anton Ulrichin luona.




De Lacy kertoi 19.8. iltapäivällä Keithille saaneensa useita vakoojatietoja, jotka yhtäpitävästi kertoivat vihollisia kerääntyneen Lappeenrannan alueelle ainakin 11000 miestä. Samalla kerrottiin sen olevan keskittämässä tälle suunnalle jopa 30000 miehen vahvuista armeijaa. Näin ollen he tulivat siihen tulokseen, ettei eteneminen olisi viisasta, vaan olisi jäätävä odottamaan uusia tietoja.

Illalla tuotiin Lappeenrannasta tullut loikkari, joka kertoi taas uuden tarinan. Lappeenrannassa ei ollut enempää kuin kuusi komppaniaa jalkaväkeä, kuusi komppaniaa rakuunoita ja tykkikomppania. Mies kuvaili myös kaupungin linnoitteita totuudenmukaisesti.

Kun vähän myöhemmin tuli toinen loikkari, joka erikseen kuulusteltuna kertoi samat asiat, ei de Lacylle jäänyt valinnan varaa varsinkaan, koska neuvotteluissa oli mukana myös Viipurin varuskunnan päällikkö kenraaliluutnantti von Stoffel. De Lacy päätti hyökätä Lappeenrantaan ja ottaa yhteiseen yritykseen mukaan myös von Stoffelin, jonka tilalle Viipuriin määrättiin kenraalimajuri Shipov. Keith lähti vielä samana yönä Kärkijärvelle johtamaan lähtövalmisteluja. De Lacyn oli määrä tulla sinne seuraavana päivänä.

De Lacy järjesti 20.8. välittömästi leiriin saavuttuaan kenraalien neuvottelun ja antoi sen jälkeen käskynsä. Armeijakunta lähtee marssille seuraavana päivänä aamunkoitteessa. Kuormasto, teltat ja kantamukset jätetään leiriin, jota vartioimaan käskettiin 500 miestä everstiluutnantin johdolla. Muuten leiriin jäisivät vain sairaat.

Miehille oli annettava mukaan leipää vain viideksi päiväksi, eikä yksikään upseeri saanut ottaa mukaan tavara-ajoneuvoaan. Sotamarsalkka de Lacy oli selvästi päättänyt tehdä nopean iskun rajan taakse sekä palata sitten lähtöasemiin.


 

Venäläisten kyvykäs ylipäällikkö oli irlantilaissyntyinen ammattisotilas, kreivi ja sotamarsalkka Peter de Lacy. Hän syntyi Limerickissä 1678 ja kuoli Liivinmaan tiluksillaan 1751.

Count Peter de Lacy was an Irish-born Russian field-marshal who commanded the Russian troops in the war against Sweden in 1742. This war was a clear Swedish aggression and many Finns turned to the humane Irish commander for new solutions. In this connection, the independence of Finland became an issue for the first time.

De Lacy (1678 –1751), born at Killedy, Co. Limerick, left Ireland with Sarsfield´s troops and joined the Irish brigade in France. Later, he entered the service of Peter the Great of Russia. In this article, Börje Thilman (honorary consul general of Ireland in Helsinki since 1979) sketches the dramatic events 260 years ago in an article based on a London paper from 1742 which he acquired in London!


Vanha Löwenin hyökkäyssuunnitelma oli varmuudella venäläisten tiedossa, ja he odottivat siten hyökkäystä Lappeenrannan kautta. Näin siitäkin huolimatta, ettei Ruotsin laivaston keskittäminen Haminan lähivesille voinut pysyä salassa.

Venäläiset myös pitivät itsestään selvänä, että ruotsalaiset olivat koonneet hyökkäystä varten huomattavia varastoja Lappeenrantaan. Tämän makasiinin tuhoaminen sotkisi pahasti ruotsalaisten hyökkäyssuunnitelmia ja saattaisi jopa estää ne kokonaan ennen uusien varastojen keräämistä. Oli kuitenkin toimittava nopeasti, ettei ruotsalaisten joukkojen keskittäminen ennättäisi edetä liiaksi.

Sotatapahtumat

Vuosi 1741

Armeijakunta, johon kuului krenatöörirykmentti, yhdeksän jalkaväkirykmenttiä ja kaikki 2700 rakuunaa sekä koko tykistö ammusajoneuvoineen, mutta ei lainkaan muita ajoneuvoja, valmistautui ylittämään rajan elokuun 21. päivänä kello 0700.

Keithin armeijakunnan marssijärjestys rajaa ylitettäessä oli: Kasanin, Jaaman, Inkerin, Kiovan, Pietarin ja Arkangelin rakuunarykmentit, Krenatöörirykmentti sekä Inkerin, Astrakanin, Novgorodin, Narvan, Rostovin, Nevan, Velikie Lukin, Aspheronin ja Nisovin jalkaväkirykmentit. Rykmentintykit seurasivat joukko-osastojaan ja viimeisenä rivistössä marssi kenttätykistö.

Kolmessa ensimmäisessä rakuunarykmentissä oli 500 ja lopuissa 400 hevosta. Rykmenttien krenatöörieskadroonista koottu ratsukrenatöörirykmentti oli hajotettu ja eskadroonat palautettu rykmentteihin. Kun rakuunoita jätettiin varmistamaan marssitietä paluuta varten, krenatööreistä muodostettiin uudelleen erillinen rykmentti.

Vaikka varustusta oli kevennetty, marssi suoritettiin rauhalliseen tahtiin. Kahdentoista kilometrin marssin jälkeen levättiin neljä tuntia ja vain kuusi kilometriä myöhemmin pysähdyttiin yöpymistä varten. Alkupää oli silloin Sinkkolan kohdalla. Rivistö tiivistettiin yöpymisen ajaksi siten, että joukot ryhmittyivät molemmin puolin tietä säilyttäen kuitenkin marssijärjestyksen. Miehet nukkuivat taisteluvalmiudessa, eli aseiden kanssa, ja metsä oli paikoin niin tiheätä, että oli raivattava oksia ja pensaita riittävän tilan saamiseksi.

Kun marssi jatkui seuraavana aamuna kello 08:00, rivistön alkupää törmäsi jo kilometrin päässä Haarajoen revittyyn siltaan. Sillan korjaus ei sinänsä aiheuttanut suurtakaan viivytystä, mutta de Lacy ryhtyi aikaa vieviin järjestelyihin. Hän päätti mahdollisen hätäisen vetäytymisen varalta järjestää vastaanotto aseman Haarajoelle. Vaikeasti liikuteltavat 12 naulan kanuunat jätettiin tähän suojanaan 700 rakuunaa eversti Retsanovin johdolla. Tämä sai käskyn rakennuttaa asemat raskaille kanuunoille sekä mukaan otettaville 8 naulaisille. Myös puolet kenttätykistön ammuksista, 60 laukausta tykkiä kohti, jätettiin vastaanotto asemaan.

Lisää viivytystä aiheutti vielä marsalkan päätös järjestää sillan luona ohimarssi. Siihen kului Keithin mukaan kolme tuntia, joten marsalkka ja kenraalit jäivät vastaavasti jälkeen kärjestä, joka sillä välin pysähtyi leiriytyäkseen Armilan harjanteelle.





Ennen kuin sinne asti päästiin, tuli vielä lyhyt pysähdys. Tuskin oli edellä lähivarmistuksena ratsastanut rakuunaosasto ylittänyt korjatun sillan, kun sen kimppuun kävi osasto Karjalan rakuunoita. Venäläiset pakenivat, jolloin yhden Karjalan rakuunan hevonen ryöstäytyi mukaan ja vei rakuunan venäläisten vangiksi. Keithin mukaan kyseessä oli vain partio, kun taas de Lacyn puhuu lähes sadasta miehestä. Lacyn mukaan myös venäläisten etujoukko karkotti hyökkääjät ja ajoi sitä takaa jolloin saivat otettua vangin.




Vangiksi joutunut rakuuna tiesi kertoa asioita, jotka saivat de Lacyn jälleen epäröimään. Hän tosin vahvisti loikkareiden aikaisemmin antamat tiedot, mutta Lappeenrantaan tulisi vielä samana iltana seitsemän jalkaväkirykmenttiä kenraali Wrangelin johdolla ja seuraavana päivänä viisi rakuunarykmenttiä ylipäällikkö von Buddenbrockin mukana. De Lacy käski kiirehtiä marssia, kokosi kenraalinsa, otti suojaksi 400 ratsukrenatööriä ja lahti maastontiedusteluun. Kello oli tällöin noin 17.


Carl Henrik Wrangel.

Carl Henrik Wrangel, född 28 januari 1681 i Hapsal, Estland, död 23 mars 1755 i Sperlingsholm , friherre Wrangel af Adinal, militär, fältmarskalk. Son till Reinhold Wrangel, far till Georg Gustaf Wrangel af Adinal, brorson till Didrik Wrangel af Adinal.

Elokuun 23. päivänä käytiin Lappeenrannassa sodan ainoa todellinen taistelu, jossa kenraalimajuri Carl Henrik Wrangelin Marttilan osasto lyötiin. Lappeenrannan taistelun jälkeen Pohjanmaan Rykmentti siirrettiin nopeasti Valkealan pitäjän Kuivalaan sulkemaan Lappeenrannan - Hämeenlinnan tietä, mutta onneksi eivät venäläiset jatkaneet sotatoimiaan.


Etelä-Savo joutui jälleen sotanäyttämöksi niin sanotussa Hattujen sodassa 1740-luvulla.
 
Joukkojen - varsinkaan upseeriston - taistelumoraali ei ollut alun pitäenkään erityisen korkealla, ja tieto Lappeenrannan tappiosta oli vaikuttanut täysin masentavasti. Esimerkiksi Pohjanmaan rykmentin komentaja luovutti Kuivalassa rykmentin pastorille oman ja poikansa kellot sekä hopeamiekat ja lisäksi oman rahakukkaronsa vietäväksi everstinnalle. He luultavasti kaatuisivat, sillä venäläisten tulo oli odotettavissa.
Lappeenrannan taistelun jälkeen hiljenivät sotatoimet partiokahakoiksi.

Pohjanmaan rykmentin ainoaksi taistelukosketukseksi koko sodan aikana lienee jäänyt kahakka syyskuussa 1741 Vilajoella, johon pieni osa rykmenttiä osallistui, ja jossa vänrikki Friedenreich kunnostautui. Loppusyksyn ja talven oli rykmentti majoittuneena Kymenlaaksossa Vehkalahdella, Husulassa, Sippolassa ja Iitissä. On luultavaa, etteivät pohjalaiset osallistuneet uuden ylipäällikön kenraali C. Lewenhauptin toimeenpanemaan "Säkkijärven operaatioon".

Joukkojen välillä oli aselepo 6.12.1741 - 28.2.1742.


Vuosi 1742

Helmikuussa 1742 (1.3.alkaen) Venäjän keisarinna Elisabet I irtisanoi aselevon, kun venäläiset olivat saaneet sotavalmistelunsa tehtyä. Aselevon irtisanomisen seurauksensa mm Porin Rykmentti (750 miestä) siirrettiin Liikkalaan. Venäläisten noin 25000 miehen armeija aloitti etenemisen rantatietä pitkin 6.6.1742 marsalkka Peter de Lacyn johdolla. Rajajoen ylitys tapahtui 13.6. ja venäläiset saapuivat 22.6. Ravijoelle. Lewenhaupt päätti tyhjentää Vehkalahden. Se tapahtui niin yllättäen, että Pohjanmaan rykmentti unohti lippunsa.

 Venäläiset etenivät normaalisti niin hitaasti, että ruotsalaiset kerkesivät vetäytyä alta pois ja siten ei taisteluita juuri syntynyt. Vetäytymisen aikana ainoa kahakka syntyi Summan kylän ja Kyminlinnan välillä Porin Rykmentin toimiessa jälkijoukkona. Rykmentti pysäytti venäläisten etenemisen ja aiheutti heille jonkin verran tappioita. Porin Rykmentistä kaatui viisi miestä. Tämän jälkeen venäläiset sopeuttivat etenemisnopeutensa vielä paremmin ruotsalaisten vetäytymisnopeuteen.

Lewenhauptin johtama Ruotsin armeija vetäytyi aina Helsingin pitäjään asti ja se saapui heinäkuun 30. päivänä Helsingin pitäjän Malmille. Ryhtymättä täälläkään taisteluun Lewenhaupt vetäytyi Helsinkiin, jossa hän ryhmittyi Kampin alueelle, nykyisen eduskuntatalon ja linja-autoaseman kohdalle.

Lewenhaupt ja von Buddenbrock kutsuttiin tässä vaiheessa Tukholmaan, jossa heidät tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin. Armeija antautui elokuun 24. päivänä Helsingissä. Antautuneet joukot luovuttivat aseensa, ampumatarvikkeensa ja lippunsa palaten sen jälkeen kotiseuduilleen.


 

Seuraukset

Ruotsalaiset joukot aseineen ja kalustoineen saivat palata meritse Ruotsiin; tykit oli kuitenkin luovutettava venäläisille. Suomalaiset joukot sen sijaan luovuttivat aseensa ja vannoivat uskollisuudenvalan keisarinnalle. Pohjalaisista lähti ruotsalaisten mukana rykmentin komentaja, kahdeksan muuta upseeria sekä 17 aliupseeria ja korpraalia.

Suomi miehitettiin jälleen, mutta vain runsaaksi vuodeksi. Pohjanmaalle sijoitettujen joukkojen komentaja kenraalimajuri von Kinderman piti maakunnassa hyvää kuria ja puuttui aseista riisutun rykmentin asioihin. Rullat ylläpidettiin, ja von Kinderman jopa täytti vapautuneita virkoja.

Turun rauhassa 7.8.1743 Venäjälle luovutettiin Suomenlahden rannikkoalue Kymijokea myöten ja Ruotsin oli hyväksyttävä kruununperijäkseen tsaaritar Elisabetin sukulainen, Holstein-Gottorpin prinssi Aadolf Fredrik.
 

 
Rauhassa täällä
Turussa 24-8 2014
Simo Tuomola

Ei kommentteja: