Pyhimystiellä

Oláfr hinn helgi

Tänään 29-7 vietämme Pyhän Olavin kuolinpäivää ja sen kunniaksi myös Olavin nimipäivää:
1030 – Olavi Haraldinpoika, pyhimykseksi julistettu Norjan kuningas (s. 995).

Olavi Pyhä tai Pyhä Olavi eli Olavi Haraldinpoika (norj. Olav II Haraldsson den hellige, muinaisnorjaksi Oláfr hinn helgi, 995–1030) oli Norjan kuningas 1015–1030. Olavi Pyhä on Norjan kansallispyhimys ja kaikkien ritareiden ja sotilaiden suojeluspyhimys.


Olavia alettiin pian pitää pyhimyksenä, ja hänen haudastaan Trondheimin tuomiokirkossa tuli pohjoismaiden keskeisin pyhiinvaelluskohde.






Nuoruudessaan Olavi oli menestyksekäs viikinki. Hän osallistui viikinkiretkille muun muassa Itämerellä.

Kun muinaistulien järjestelmä varoitti, väki siirtyi turvaan uhkan alta. Näin kävi mm. kun Norjan kuningas ja myöhempi kansallispyhimys Olavi Pyhä (995-1030) osallistui vuonna 1008 viikinkinä Suomeen suuntautuneelle ryöstöretkelle; merkkitulin varoitettu väki matkasi turvaan rannikolta sisämaahan, kuningas joutui väijytykseen, mutta onnistui pakenemaan.


Olavi on suomalainen muoto muinaisskandinaavisesta nimestä, joka on esiintynyt muodoissa Aleifr, Anleifr ja Olafr ja tarkoittaa esi-isien jälkeläistä, sukunsa vesaa.

Erityisen suosituksi nimen eri muodoissaan on varsinkin pohjoismaissa tehnyt Norjan ensimmäinen kristitty kuningas Olavi Pyhä (norj. Olav den hellige, alkujaan Oláfr hinn helgi), jonka kuolin- ja muistopäivä, Pyhän Olavin päivä, 29. heinäkuuta, on nykyisinkin Olavin nimipäivä. Hänen mukaansa on myös Olavinlinna saanut nimensä.




Kuparipiirros Olavinlinnasta 1700-luvun loppupuoliskolta. Pohjoisesta päin kuvatussa kuvassa on näkyvissä vielä kaikki linnan viisi tornia.

Meille Turkuun Pyhän Olavin kultti levisi 1000-luvun lopulla viikinkiretkien ja kaupankäynnin välityksellä ja vuonna 1249 perustettiin tänne Koroisten piispanlinnan suojiin Pyhän Olavin Dominikaaniluostari. Vuoden 1287 tienoilla jo alettiin suunnitella nykyisen Kaskenmäen kohdalle konventtia, kerjäläisjärjestön omia rakennuksia, jonne päästiin muuttamaan 1291.


Viime vuosisadan alkupuolella julkaistussa kirjassa julkaistu valokuva Turun dominikaanikonventin sinetistä. Sinettiä säilytetään Tukholmassa.

Konventti Lyypekinmäellä käsitti sisäpihan, 6-7 huoneiston asuinsiiven, hautausmaan ja köyhäinhoitolan. Konventissa työskenteli kymmenkunta mustakaapuista veljestä.






Dominikaanien vaikutuksesta kasvavaan Turkuun kertoo sekin, että 1330 dominikaanien liturgia määrättiin koko Suomen hiippakunnan liturgiaksi. Luostari sai rakentamiseen ja ylläpitoon runsaasti lahjoitusvaroja ja yhtenä tulonlähteenä oli osuus Halisten myllystä, jota mustatveljet joutuivat puolustamaan vuonna 1360.

Luostari toimi myös ylimystön turvapaikkana, kun esim. vuonna 1465 kuningas Kaarle Knuutinpoika menetti virkansa ja majaili Turussa mustainveljesten luostarissa puutetta kärsien. 1467 hänet valittiin kuitenkin jälleen Ruotsin kuninkaaksi. Konventti oli voimissaan aina vuoteen 1537 saakka, jolloin se tuhoutui tulipalossa ja lopulta Kustaa Vaasa kuljetutti osan luostarin tiilistä 1543 Kastelholmaan.



Foto: Seilo Ristimäki

Dominikaanikonventin muistomerkki Turun Olavinpuistossa Kimmo Ojaniemen toteuttamana. Teos paljastettiin 7.10.2005.

Pyhimystiellä
Turussa 29-7-2012
Simo Tuomola

Syntikivi

Tänään 25-7 vietämme Jaakon nimipäivää ja

Suomalaisen perinteen mukaan 25. heinäkuuta ”Jaakko heittää kylmän kiven veteen” (Jaakon nimipäivä). Jaakon päivää on kutsuttu myös ukkosen päiväksi.

Ukkosen päivä on vanha nimitys suomalaisen kalenterin Jaakon päivälle eli 25. heinäkuuta. Ukkosen päivänä ei saanut metelöidä, jotta ukkonen ei suuttuisi ja pilaisi satoa. Ukkosen päivän aikoihin saatettiin aloittaa sadonkorjuu, mutta itse ukkosen päivänä ei saanut työskennellä.

• Katolinen ja anglikaaninen kirkko: Jaakob vanhemman muistopäivä. Espanjassa pyhäpäivä, Santiago, Espanjan suojeluspyhimyksen päivä. Ennen vuotta 1774 Suomessakin pyhäpäivä.
• Inkavaltio: Ilyap'an juhla (”ukkonen ja salama”, sään jumala).

Uskomus Jaakosta ja kylmästä kivestä on syntynyt juliaanisen kalenterin aikana, josta luovuttiin Ruotsissa ja Suomessa vuonna 1753. Luonnon kannalta nykyisessä kalenterissa Jaakonpäivää vastaa Salmenpäivä 5. elokuuta, ja juuri siihen aikaan järvivedet alkavat Suomen ympäristökeskuksen tilastojen mukaan keskimäärin kylmetä. Jaakonpäivästä alkaa vanhan käsityksen mukaan syyskesä.

Syntikivi

Tänään 25-7 Jaakko siis heittää nimipäivänsä kunniaksi sen kuuluisan kylmän kiven vesiä viilentämään. Vanhassa kalenterissa kivi heitettiin vasta 5. elokuuta. Päivä on myös Ukkosen päivä, jolloin ei saa liikoja metelöidä, jottei ukkonen satoa pilaisi. Jo Inkavaltion aikaan vietettiin tässä kohtaa Ilyap'n juhlaa ukkosen, salaman ja sään jumalan kunniaksi tai peloksi.

Vanha kalenteri vuosimallia 1900 kertoo myös näin: Jalot sulhot Jaakoppina, pääpukarit Pärttylinä, päiwänä Pärttylin perästä liikkuwat likaiset sulhot.



Jaakob vanhempi eli Jaakob Sebedeuksen poika, suomeksi usein Pyhä Jaakko, oli Uuden Testamentin mukaan yksi Jeesuksen opetuslapsista ja apostoleista. Apostolien tekojen mukaan Herodes Agrippa mestautti Jaakobin, joka täten ensimmäisenä apostoleista kärsi marttyyrikuoleman.

Katolisen kirkon piirissä vietetään tänään Espanjan suojeluspyhimyksen Jaakob Vanhemman muistopäivää. Jaakob Sebedeuksen poika eli Pyhä Jaakko oli yksi opetuslapsista ja apostoleista. Hän kuoli ensimmäisenä apostolimarttyyrinä Jerusalemissa vuonna 44 kuningas Herodes Agrippan mestauttamana.

Espanjaan Santiago de Compostellaan Pyhän Jaakobin hautapaikalle on vaellettu kaikkialta Euroopasta jo 800-luvulta lähtien ja se on edelleen yksi maailman suosituimmista pyhiinvaelluskohteista.

Itse asiassa juuri tähän pyhiinvaellukseen liittyy alunperin myös tuo kylmän kiven heittäminen. Kivi symboloi syntitaakkaa ja se heitetään pois synneistä vapautumisen merkiksi. Onnistuneen matkan jälkeen pyhiinvaeltajat kiinnittävät viittaansa simpukan, joka on säilynyt Pyhän Jaakobin tien kulkijan tunnuksena näihin päiviin saakka.



P. Jaakobin harmaakivikirkko Rymättylässä on rakennettu 1300- tai 1400- luvulla. 1490-luvulla rakentammista on jatkettu. Kalkkimaalauksia 1500-luvun alusta.

Rymättylän kirkko on omistettu Pyhälle Jaakobille. Toinen Jaakobille omistettu keskiaikainen kirkko on Rengon kirkko. Jaakob vanhempi eli Jaakob Sebedeuksen poika oli Jeesuksen opetuslapsi. Perimätiedon mukaan hän saarnasi evankeliumia Espanjassa asti. Kärsittyään marttyyrikuoleman jo vuonna 44 hänet haudattiin Espanjaan, Santiago de Compostellaan. Hänen haudastaan muodostui tärkeä pyhiinvaelluskohde, jollainen Santiago on tänäkin päivänä.

Suomessa tuon reitin yhtenä välietappina toimii Rymättylän kirkko, jonka nimikkopyhimys Pyhä Jaakko on. Kivikirkko on luultavammin rakennettu 1400-luvun lopulla ja sen yhdeksästä säilyneestä keskiaikaisesta puuveistoksesta kaksi esittää Pyhää Jaakobia. Katolisella keskiajalla siellä pidettiin Jaakon päivänä Jaakon messu.


Messuillaan
Turussa 25-7-2012
Simo Tuomola

Armon laakso

Liehakko

Tänään 23-7 tulee kuluneeksi tasavuosia Pyhän Birgitan kuolemasta Roomassa 1373.



Birgitan kuoltua hänen maalliset jäännöksensä haudattiin aluksi Forum Romanumin lähellä sijaitsevaan San Lorenzo in Panispernan kirkkoon, mutta ratkaisu oli vain väliaikainen. Birgitta oli itse toivonut, että hänen viimeiseksi maalliseksi lepopaikakseen tulisi Vadstenan luostari, ja jo seuraavana vuonna Birgitan ruumis siirrettiin hänen lastensa Katarinan ja Birgerin johdolla Vadstenaan. San Lorenzo in Panispernaan jäi vain hänen kätensä.
 
Pyhä Birgitta, Birgitta Birgerintytär (noin 1303 – 23. heinäkuuta 1373) oli ruotsalainen profeetta, mystikko ja hengellisen sääntökunnan perustaja. Hänet kanonisoitiin 7. lokakuuta 1391.

Birgitta eli pyhä Birgitta eli Birgitta Birgerintytär (Birgitta Birgersdotter; 7. lokakuuta 1303 – 23. heinäkuuta 1373) oli ruotsalainen profeetta, mystikko ja hengellisen sääntökunnan birgittalaisjärjestön Ordo Sanctissimi Salvatoris perustaja. Hänet kanonisoitiin 7. lokakuuta 1391. Birgitan muistopäivä on 7. lokakuuta. Syntymäajaksi on annettu myös epämääräisempi ”uudenvuoden 1303 aikaan” ja myös "keväällä 1303".


Naantalin birgittalaisluostarin perustaminen lienee suurin ja näkyvin Birgitan merkityksistä Suomelle. Päätös kaksoisluostarin perustamisesta tehtiin vuonna 1438 ja se rakennettiin Armon laaksoon, Vallis Gratiae, ja sen ympärille perustettiin Naantalin kaupunki (ruots. Nådens Dal, Armon laakso). Luostarissa oli nunnia jopa 60 ja munkkeja 15. Abbedissa oli koko luostarin johtaja. Luostarin yhteydessä oli myös vanhainkoti ja se oli maan ensimmäinen laitos, jossa jaettiin sivistystä myös naisille. Luostari oli myös tärkeä maallisen kulttuurin kuten kirjoitus- ja käsityötaidon keskus ja tunnettu myös sairaanhoito- ja parannustaidoistaan.


Pyhä Birgitta on elämästään asti vaikuttanut Suomen kulttuuriin ja perinteeseen monella tapaa. Hänen pyhimykseksi julistamisensa jälkeen hänen nimensä lisättiin myös Turun hiippakunnan kalenteriin vuonna 1391 punaisella, mikä tarkoitti vuotuista, valtakunnallista juhlapyhää. Viisi vuotta myöhemmin Birgitasta tuli Ruotsin valtakunnan suojeluspyhimys.

Birgitta oli aikansa tärkeimpiä uskonnollisia vaikuttajia, mutta myös vahva poliittinen vaikuttaja. Pyhä Birgitta oli Ruotsin ensimmäinen Euroopan-laajuisesti tunnettu nainen, ja hänestä tuli myös Pohjolan ainoa naispyhimys. Pyhä Birgitta on yksi Euroopan kolmesta naissuojelupyhimyksestä Katariina Sienalaisen ja Edith Steinin ohella.




Pyhä Birgitta kuvattuna tunnuksineen kirjoittamassa ilmestyksiään. Kuva birgittalaisjärjestön käyttöön tarkoitetusta messukirjasta.


Naantalin luostari (Armonlaakson luostari, lat. Vallis gratiae, ruots. Nådendal) oli piispa Maunu II Tavastin Suomeen perustama birgittalaisluostari. Luostari aloitti toimintansa Maskussa vuonna 1440. Paikka ei kuitenkaan osoittautunut suotuisaksi, ja luostari päätettiin jo vuonna 1443 siirtää Raision Ailosiin, nykyiseen Naantaliin. Rakennustyöt Ailosenniemellä lienevät alkaneet syksyllä 1443, mutta sisaret ja munkit siirtyivät luostariin ilmeisesti kesällä 1444. Luostarin rakennukset ryhmittyivät luostarin kirkon ympärille. Lounaassa ja lännessä sijaitsivat munkkien tilat, pohjoisessa ja luoteessa nunnien tilat. Luostarin rakennuksista on nykyaikaan säilynyt vain vähäisiä muurinkatkelmia.
Luostarin viimeinen abbedissa Birgitta Knutsdotter Kurck kuoli vuonna 1577. Tämän jälkeen luostari koki vielä lyhyen kukoistuskauden Juhana III:n kaudella. Kuningas suosi katolisuutta puolisonsa, ankaran roomalaiskatolisen Katarina Jagellonican tähden.

Juhana III (ruotsiksi Johan III, ennen kuninkuutta Juhana-herttua, 20. joulukuuta 1537 – 17. marraskuuta 1592) oli Ruotsin kuningas vuosina 1568–1592. Hän oli myös Suomen herttua vuosina 1556–1563. Juhana otti itselleen 1581 arvonimen Suomen suuriruhtinas.

Katariina Jagellonica (1. marraskuuta 1526 Krakova – 16. syyskuuta 1583 Tukholma) oli Juhana III:n ensimmäinen vihitty puoliso, Ruotsi-Suomen herttuatar ja sittemmin Ruotsin kuningatar.


Eilisestä 22-7 -2012 Kurck- päivityksestä lainaan tähän pienen osan liittyen luostarin saamiin lahjoituksiin:

Hänen puolisonsa: Ceeilia Filippontytär, joka Tnrussa Heinäk. l p. 1433 niistä tiluksista, mitkä hän ja hänen mies vainajansa, Niilo Knrki, olivat ostaneet ja ansainneet (,,afllat") Turun hiippakunnassa, ja joista Niilo Kurki oli hänelle huomenlahjaksi antanut kaksikolmannesta, lahjoitti Pyhän Annan luostarille, ,,joka aiottu ja aljettu on Raision pitäjässä", (s. t. s. Naantalin luostarille) kolme tilaa Löpö'ssä Taivassalon pitäjässä, nmeidän kummankin vanhempaimme ja omien sielujemme tähden".

Jöns Budde (myös Jöns Räk, Johannes Andreas Budde) (noin 1435–1495) oli Naantalin luostarin munkki ja uskonnollinen kirjailija. Hän on Suomen kirjallisuuden ensimmäisiä nimeltä tunnettuja henkilöitä sekä keskiajan tunnetuimpia suomalaisia.

Budde käänsi pyhimyslegendoja sekä laati vanhimmat Vanhan testamentin kirjojen ruotsinnokset: (Ruutin ja Esterin kirjat). Sen lisäksi häneltä tunnetaan noin 20 muuta teosta, jotka ovat enimmäkseen käännöksiä latinasta ruotsiksi. Näistä tunnetuin on Jöns Buddes bok. Hänen tekstejään käytettiin papiston tarpeisiin, mutta niitä luettiin myös ajanvietteenä.


Turkuun Pyhä Birgitta liittyy mm. Maunu Eerikinpojan kautta, toimien ensin tämän neuvonantajana, sittemmin vihollisena.

Liehakko

Tänään 1-12 muistamme Ruotsin kuninkaan Maunu Eerikinpoika Liehakon kuolinpäivää 1.12.1377. Maunu Ladonlukon toinen poika toimi Ruotsi-Suomen kuninkaana 1319-1364 ja vieraili pariinkin otteeseen Turussa. 1.-4. syyskuuta 1347 hän käväisi täällä säätämässä yleisen maanlain ja oleskeli kaupungissa myös 13.-15.5.1351. Vuonna 1350 hän sääti kaupunkilain, jossa Turku sai uudelleen oikeuden ulkomaankauppaan.

Turku-rakkauteen kuninkaalla oli myöhemmin omatkin syynsä. Hänellä oli hovissa oma suosikkinsa, nuori aatelismies, herttua Pentti Algotinpoika, joka oli sekä kuningatar Blanka Namurilaisen että kuningas Maunu Eerikinpojan rakastaja. Hänet kuningas palkitsi Suomen herttuan arvonimellä 1355 ja sai neuvonantajansa Pyhän Birgitan samalla kääntymään itseään vastaan. Sitä se mustasukkaisuus teettää paremmissakin piireissä.




Vuonna 1335 Maunu meni naimisiin Blanka Namurilaisen kanssa, ja seuraavana vuonna hänet kruunattiin Tukholmassa. Hänen tärkein suosikkinsa oli nuori aatelismies nimeltä Pentti Algotinpoika, jonka kuningas korotti Hallannin herttuaksi antaen hänelle läänitykseksi myös suuren osan Suomea. Aikalaiset epäilivät homoseksuaalista suhdetta. Maunun poliittiseksi vastustajaksi kääntynyt sukulainen Birgitta Birgerintytär (sittemmin pyhimys) sai tästä propaganda-aseen kuningasta vastaan.


Liehakoiden
Turussa 23-7-2012
Simo Tuomola

Arvidus Korke

Tänään 22-7 tulee kuluneeksi tasavuosia Suomen viimeisen aidosti katolisen Turun piispan Arvid Kurjen kuolemasta 1522. Piispa pakeni Turusta tanskalaisen amiraali Sören Norbyn miesten takaa-ajamana ensin Närpiöön ja hukkui sitten merelle paettuaan myrskyssä laivoineen Öregrundin edustalle.

Arvid (Arvi) Kurki (n. 1465 Vesilahti – 22. heinäkuuta 1522 Öregrund, Ruotsi) toimi Turun piispana vuosina 1510–1522. Kurki-suku kuului Suomen johtavaan aateliin.


 
 Kurck-suvun vaakuna. Suvun erään jäsenen sinettikuviossa jo 1400-luvun alkuvaiheilta on kurjen kuva. Piispa käytti kuitenkin Svärdien vaakunaa miekkoineen ja tähtineen suvun alkuperäisen nimen oltua Svärd, miekka.



Sorbonnessa opiskelleen Kurjen katsotaan olleen Suomen keskiajan viimeinen aidosti katolinen Turun piispa. Hänen seuraajansa alkoivat jo edistää uskonpuhdistusta maltillisesti. Kustaa Vaasan kannattajana Kurki joutui pakenemaan tanskalaisia näiden hyökättyä vuonna 1522. Hän hukkui laivansa upotessa Selkämerellä.


Kurki suoritti 1480-luvun lopulla opintoja Pariisin yliopistossa, josta valmistui baccalaureukseksi ja maisteriksi. 1490-luvulla hänen mainitaan olleen Turun kirkkoherra ja tuomiokapitulin kanunki sekä myöhemmin dekaani. Piispa Johannes Olavinpojan kuoltua hänet valittiin piispaksi ja vihittiin Strengnäsissä virkaan.

 Johannes Olavinpoika toimi Turun piispana vuosina 1506–1510. Hänen valtakaudellaan tanskalaiset hävittivät Suomea ja välirauha Venäjän kanssa oli vaakalaudalla. Vuonna 1506 piispa lähetti sotilaita Ahvenanmaalle, tarkoituksena valloittaa se tanskalaisilta. Operaatio epäonnistui. Rauha Venäjän kanssa kuitenkin uudistettiin.

Katolisella ajalla Arvid Kurjen jälkeen Turun piispoina toimivat vielä Ericus Svenonius ja Martti Skytte ennen Mikael Agricolan aikakautta.

 Ericus Svenonius (k. 1527) toimi 24:ntenä Suomen piispana ja toiseksi viimeisenä katolisena piispana vuosina 1523–1527, juuri ennen uskonpuhdistusta. Hän edisti uskonpuhdistusta maltillisesti.

 Martti Skytte (n. 1480– 30. joulukuuta 1550) toimi Turun piispana vuosina 1528–50. Hänet lasketaan Suomen keskiajan viimeiseksi katoliseksi piispaksi. Hän kuitenkin edisti uskonpuhdistusta maltillisesti muun muassa kustantamalla suomalaisten nuorten opiskeluja Saksassa.




Kurjen piispanaikana järjestettiin vuonna 1514 arkkipiispa Jaakko Ulfinpojan läsnäollessa piispa Hemmingin autuaaksi julistaminen, joka oli Suomessa ainutlaatuinen juhlatilaisuus. Muuten Kurjen tiedetään tehneen käräjämatkoja hiippakunnassaan perustaen uusia kirkkoja ja koristellen vanhoja kirkkoja maalauksilla.
Ajan valtiollisissa riitakysymyksissä hän oli Sten Sturen ja Ruotsin kansallisen puolueen uskollisena ystävänä unionihanketta vastaan. Hän ei saapunut Kristian II:n kruunaukseen Tukholmaan, ja vältti näin Tukholman verilöylyn marraskuussa 1520. Verituomiot ulotettiin myöhemmin muuallekin. Suomessa niistä huolehti Hemming Gadh.

 Hemming Gadh (1450–1520) oli ruotsalainen poliitikko ja kirkonmies, joka eli vaiheikkaan elämän ja hirtettiin Raaseporin linnan Hirsipuunmäellä nykyisessä Raaseporin kunnassa.

 
 Tukholman verilöyly. Kaksi näkymää Padt-Bruggen kaiverruksesta vuodelta 1676; perustuu Kort Steinkampin ja Hans Krusen puukaiverruksiin (Antwerp 1524).


Arvid Kurki avusti Niilo Arvinpoikaa väellä, tykeillä ja muilla sotilastarpeilla, kun tämä nosti kapinan Kustaa Vaasan puolesta Suomessa. Mutta kun keväällä 1522 onni kääntyi tanskalaisten puolelle, täytyi Kurjen paeta ensin Närpiöön ja sieltä laivalla Ruotsin puolelle. Laiva kuitenkin upposi Öregrundin ulkopuolella ja Kurki seurueineen hukkui.

Arvid Kurki (Arvidus Korke)

1510-22

Syntyi Vesilahden Laukossa, Satakunnassa. Rälssisukuinen. Vht Turun linnan vouti, sitt. Ylä-Satakunnan tuomari Klaus Kurki, alk. Svärd ja Elina Juhontytär.

Baccalaureus Pariisin yliopistosta 28.1.1486, lisensiaatti 24.3.1478. Mainitaan kotimaassa maisterina 14.10.1488. Oli kanunkina 26.4.1490, minkä ohella Turun kirkkoherrana samana vuonna. Oli luult. saanut jo dekaanin viran 19.8.1506, jolloin häntä vielä asiakirjoissa kutsutaan kanungiksi. Valittiin dekaanin virasta Suomen piispaksi Johannes IV Olavin kuoltua. Mainittu electuksena 15.7.1510. Paavi vahvisti nimityksen Ravennassa 17.3.151 1. Vihittiin virkaan Strängnäsissä 4.10.151 1. Arvid Kurki liittyi unionitaisteluissa kansallisen puolueen kantaan.

Osallistui v. 1512 Malmön kokoukseen ja Tukholman valtiopäiville v. 1517. Oli ehdolla Upsalan arkkipiispan virkaan.

Kuoli haaksirikossa Öregrundin edustalla 22.7.1522. Hän oli samalla Kuusiston katolisen piispanlinnan viimeiseksi jäänyt piispa. Linna purettiin Kustaa Vaasan käskystä vuonna 1528, kun katolisen kirkon ei enää haluttu saavan linnasta itselleen uudelleen tukikohtaa.

Arvid Kurjen  esi-isä, valtaneuvos Niilo Kurki oli ottanut käyttöön aikanaan äitinsä nimen ja vaakunan. Tässä tallennuksia historian lehdiltä hänen tekemisistään Turussa ja Turun seudulla:

Niilo" Kurki (Herman Svärd'in poika, Lnk. 1), Louhisaaren (Villnäs) herra, ritari ja vallaneavos v. 1413 (ks. Uggla, Rådslängd, III siv. 44 N:o 415). Hänellenpä (nNiclissa Korke riddare") möivät Tnrussa v. 1402 Manna Martinpoika Vegas'issa ja hanen vaimonsa Lacia Biörnintytär heidän tilansa Löpö'ssa Taivassalon pitäjässä' (ks. Arwidss. Hand. II 16—17, VII 2).

Vnonna 1405 oli ,,herra Niclis Korka" eli ,,her Niclis Knrke" saapnvilla niissä totkintokäräjissä, jotka Sten Bonpoika knninkaanluomionhaltia Itämaissa (Suomessa) ja Klaus Fleming, saman paikkakannan laamanni, pitivät Sandnäs'in kylässä Karjan pitäjässä sekä Vistalan kylässä Paimion pitäjässä niistä maatiloista, railkä kuningas Albrekt'in tultna Ruotsintnaalle olivat kruunulta raenneet aateliston alle Ingon, Lohjan, Karjan, Paimion ja Saavon pitäjissä (ks. Arwidss. Handl. VII 45—48).

Muutaoiat tilal Lemnn pitäjässä tulivat, kuten eras ,,vidisseu muutaman tatkintotaomiokirjeen päälle vuodelta 1455 todistaa, joiloinkin tuomiluiksi pois Klans Fleming'iltä (Itämaiden laamannilta w. 1402—1424) ja omaksi ,,her Nils Korke"lle (ks. Arwidss. Handl. VII 25). ,,Nilis Kurke riddare" heitti Ailoisissa Kesäk. 21 p. 1425 vcljensäpoialle Henrik Svärd'ille kaiken kiinteän omaisnntensa Hämeessä, Uudellamaalla ja Kemiöllä, nimittäin Harvialan, toisenpnolen Karelasta ja tiluksensa Vialassa ja Tirmelassa Vanajan pitajässä,

Hinzaby'ssä Sipon pitäjässä sekä Kaustelassa Kemiön pitäjässä, saaden sijaan Ailoisten ja Vadion tilat Raisiossa sekä ,,Träskegärden" Paraisissa; joka vaihtokauppa kuitenkin samana päivänä muodostettiin sillä tavoin, etta Henrik Svärd sai takaisin ,,Träskegäden" ja Niilo Kurki Hinzaby'n (ks. Sen. Arkistossa olevat olteet DelaGardie'n arkistosta; Wieselgren, DelaGard. Arch. XVI siv. 191 N:o 43 ja 43:a; vert. Arwidss. Handl. VII 5).

Tämän vaihlokirjeen alla vuodelta 1425 löytyy se merkillinen sinetti, jota Niilo Kurki siihen aikaan käytti. Siinä näkyy päällekirjoitus; n£ [I]Nienlai Kurkwu, sekä kuva joslaknsta linnusta, joka Wieselgren'in arvaten (main. paik.) ,,on riikinkukon kaltainen, alaslasketulla purstolla ja haikarannokalla". Se siis kyllä saattoi olla knrki (Grus cinerea) olevinansa. Varsin luultavaa on, kuten Wieselgren arvelee, että tämä vanhin Kurki-snvun vaakuna silloin vaihdettiin Svärd'ien eli vanhempaan Knrki-vaaknnaan, Kun Niilon Kurjen knoltua, hänen veljensäpoika Henrik Svärd tali molempain sukuin päämieheksi. Niilo Karki ei enää elänyt v. 1433.

Hänen puolisonsa: Ceeilia Filippontytär, joka Tnrussa Heinäk. l p. 1433 niistä tiluksista, mitkä hän ja hänen mies vainajansa, Niilo Knrki, olivat ostaneet ja ansainneet (,,afllat") Turun hiippakunnassa, ja joista Niilo Kurki oli hänelle huomenlahjaksi antanut kaksi-kolmannesta, lahjoitti Pyhän Annan luostarille, ,,joka aiottu ja aljettu on Raision pitäjässä", (s. t. s. Naantalin luostarille) kolme tilaa Löpö'ssä Taivassalon pitäjässä, nmeidän kummankin vanhempaimme ja omien sielujemme tähden".

Cecilia mainitaan olleen Filippo Kaarlonpoika Läma'n tytär (ks. Arwidss. Handl. II 96, 97; Anrep, main. teosta Aatelissuku Fleming, tab. 15; Gottlund, main. teosta siv. 53; Mcssenins, Theatrnm Nobilitatis Suecanae, siv. 102). Cecilia otettiin sisareksi Pyhän Ruumiin veljyyteen (Fraternitas Corporis Christi, Helge Lekamens gille) Tukholmassa v. 1429, jolloin Juhana Jung oli veljyyden päällikkö eli vanhin (ks. Murberg, Hist. afhandl. om Helge Lekamens gille i Stockholm, kirjassa: Witterh. Hist. och Antiqvit. Academiens Handlin- gar II siv. 281, viitta x). Muutama minun hallussani oleva kappalo Messenion teosta ,,Theatrum Nobilitatis Svecanx" sisältää tästä asiasta vanhemman Kurki-snvun polvilnvun alla (,,Genealo- gia veterum Kurckorum", siv. 102) näin kuuluvan käsikirjoitetan innistiitaksen: Cecilia Domini Nlcholai korka, Militis Soror fit Fraternitatis Corporis Xsti [ChristiJ in Stockholm 1429. Ex Libro memorial! Fraternilatis ejusdem. Ex orig".

Tärnan muistutoksen alla toinen saman käden tekemä ja näin kunluva: ., "renliux korky. fraler Convivii Corporis Xsti in Stockholm fit 1469, Ex orig. eoque anno morilur". Tärna Laurentio eli Lauri saattoi mahdollisesti olla Niilo Rnrjen ja Cecilian poika. Murberg (main. paik.) mainitsee, etta Cecilia mnka ,,in extremis" (s. o. knolinvuoleella) oli mainittuun veljyyteen otettu; mutta lama ei kuula ollenkaan todennäköiseltä eikä ole yllämainilustakaan muistutuksesta arvattava. | Se kappale Messenion Theatrnm, joka minun hallassani on, mainilsee kannessaan enlisenä oraistajanansa ,,Carl Gustaf Nordin 1772, som skrifvit anmärkningarna", joka siis on yllämainitunkln muistntaksen kirjoiltaja. Tno oivallinen tutkija C. G. Nordin, knollnt Hernösand'in pispana v. 1812, oli v. 1772 opistolaisena Upsalassa (Anrep'in mukaan)|.

Lapsia:
Jaakko (,,Jeppeu), ks. Luk. 7.

Elina, naitu Maunu Klaunpoika Fleming'ille, asemiehelle, joka kirjoitti itsensä ,,Uglaioun ja ,,Mojsjöun herraksi (Uhlo ja Moisio Mynämaellä?). Mannu Fleming eli v. 1450 paik., ja hanen vanherapansa olivat Itämaiden (eli Snoinen) laamanni Klaas Pietarinpoika Fleming (josta ylemp.) sekä Cecilia Diekn, Turan päämiehen Klaus Lydekenpoian tytär. Elina Niilonljtär Kurki ja Maunn Fleming näyttävät molemmat olleen knolleina v. 1486 (ks. Arwidss. Handl. V 104).

Heidän lapsensa övat jo sukulanlussamme lueteltuina.
(Eras tytär, naitu valtiohoviinestarille Juho Dufva'\\e, mainitiin vanhoissa polviluvuissa (ks. Gottlnnd, main. teosta siv. 56). Puheenalainen mies on arvattavasti se ,,Jusse Duwe", Du\va eli Dwflwa, joka mainitaan hovimestarina, ritarina eli herrana useissa asiakirjoissa vuosilla 1403—1405, 1407 ja 1410 (ks. Tidningar ntgifne af et Sälskap i Åbo 1785, Bihang siv. 190 viilta; Wieselgren, DelaGard. Arch. Ill siv. 53). Hanen nimensä luetaan Grönblad, Nya källor I sivv. 31—34 ja Arwidss. Handl. VII 45 —50 nNisste Dwa", joka luullaksemme on väärin).

 Fleming, Magnus Klasson  Isä: Fleming, Klas Pedersson s. 1410 Villnäs, Askainen; Turun lähellä. k. 1450 (jälkeen). Asemies, väpnare. Vilnäsin herra Vilnäsen kappeliseurakunnassa. Lisätietoja: Eli vielä 1450.
Övertog Villnäs efter sin svärvfar Nils Kurki. Vilnäsin herra Vilnäsen kappeliseurakunnassa, asemies, peri appensa valtaneuvos Nils Hermansson Kurjen Askaisissa omistaman Louhisaaren kartanon, antoi Kaarinan Kulhon talon Turun Harmaamunkkiluostarille, elossa 1450. Puoliso ? Elin Nilsintytär Kurki isä Nils Hermansson Kurki (Anthoni pitää mahdollisena, että Elin olisi Nilsin I. aviosta??.) Villnäs, Askainen Tarkoittaa Askaisten Louhisaaren linnaa.

Lähde: Tiedosto Aimo Ranta Renhuvud/Ketunpää -vaakunan mukaan suvun edustajia on myös mainittu Finne nimen mukaan. 1. puoliso Kurki / Kurck, äldre ätten, Elin Nilsdotter, Fleming k. 1486.
Isä: Korke, Nils Hermansson, Kurck, äldre ätten Häradshövding, riksråd.
Äiti: Folkunga, Cecilia Filipsdotter, Korke / Kurki.

Louhisaaren ritari

 Joitakin Kurkien yhteyksiä kuningashuoneeseen on siis asiakirjoinkin todistettavissa. 1300-luvun lopulla ja 1400-luvun alussa elänyt Louhisaaren herra, ritari Niilo Kurki avioitui tunnetun Filpus Kaarlenpojan tyttären, Cecilian kanssa. Filpus oli ruotsalaista Odygd-sukua, jonka vanhimmat jäsenet olivat tulleet Suomeen ja Pirkkalaisalueelle Birger Jaarlin käskystä.

 Joka tapauksessa Kurjet olivat tavalla tai toisella lähellä kuuluisimpia ruotsalaisia kuningassukuja. Siniverisen avioliittonsa myötä mm. Niilo Kurki sai maatiloja Upplandista sekä kihlakunnantuomarin viran Frösåkerista. Tästä alkavat myös myöhempien Kurkien tuomarinvirat ja yleensä suvun nousu kohti koko valtakunnan huippupaikkoja.

 Maunu Ladonlukko antoi eurooppalaisen esimerkin pohjalla 1279-1281 Alsnön säännön, jonka mukaan ne kuninkaan ja hänen veljensä Pentin miehet sekä arkkipiispan ja piispojen asemiehet, jotka sitoutuivat ratsain heitä palvelemaan, saivat vapautuksen kuninkaalle tulevista veroista. Tästä seurasi rälssioikeus ja vähitellen aatelisoikeudet. Tähän kastiin pääsivät harvoina suomalaisina Laukon Kurjet. Ja niin Kurkien suku olikin sitten 500 vuotta Ruotsin kuningashuoneen erityisessä suojeluksessa.


Katsotaanpa vielä vähän tarkemmin millaisessa tilanteessa piispa Arvid Kurki joutui aikoinaan Turusta 1522 pakenemaan:

Suomen Prinssi

Tänään 6-6, Ruotsin kansallispäivänä tulee kuluneeksi tasavuosia siitä kun ylimys Kustaa Eerikinpoika Vaasa valitaan 6-6-1523 Ruotsin kuninkaaksi. Tanskan kuningas Kristianin joukot tyrannisoivat Turkua amiraali Sören Norbyn johdolla ja Turun linnanisäntä junkkeri Tuomas lähtee kesäkuussa avustamaan piiritettyä Tukholmaa. Hänen aluksensa Suomen Prinssi kuitenkin upotetaan ja junkkeri hirtetään.
Yhtä ratkaisevasti kuin Tanskan kuninkaan vallan luomiseen Pohjolaan, otti Søren Norby sen puolustamiseenkin osaa ratkaisevasti; kun Kustaa Vaasa oli kapinassaan vapauttanut suurimman osan Ruotsia, piti amiraali Søren Norby hyvin tarmokkaasti ja taitavasti puoliaan ja yllä Tanskan merivaltaa.


Amiraali Søren Norby.

Sitten hän karkoitti 1521 Kustaa Vaasan lähettämän piiritysjoukon Kasteholman edustalta ja kaappasi itselleen ruotsalaisten laivaston ko. taistelussa. Varhain seuraavana keväänä hän avusti Tukholmaa ja yllätti joukkoineen heti tämän jälkeen Turun kaupungin, joka osaksi paloi, osaksi ryöstettiin.

Länsirannan asutus Turussa tuhoutui, kun Niilo Arvidinpojan joukot sytyttivät ruutivarastot tuleen poistuessaan kaupungista. Varastoa ei haluttu jättää vihollisten käsiin ja niin koko kaupunki sai kärsiä tilanteesta. Myös piispa Arvid Kurki pakenee Norbyn miesten takaa-ajamana ja hukkuu 23. toukokuuta myrskyssä laivoineen Öregrundin edustalle.



Oikea päivämäärä tässä haaksirikossa siis 22-7-1522. Mainittuna päivämäärällä 23.5. ruutitulipalo tuhosi Turkua ja sen jälkeen Norbyn miehet saivat rauhassa ryöstää mitä kaupungista jäljelle jäi.

Syyskuussa 1521 Tanskan kuningas läänitti kaikki merkittävimmät Suomen linnat Norbylle, sillä ehdolla, että amiraali Norby asettaisi 400 ratsu- ja jalkaväkimiestä Suomen puolustamiseksi, pitäisi Suomen linnat kunnossa ja rakentaisi jopa uuden linnoituksen parin peninkulman päähän Ulvilasta. Tästä päätellen kuningas oli yhdistänyt Suomen suunnitelmansa kiinteästi Norbyn henkilökohtaisiin etuihin.

Myöhemmin Suomen linnojen menetys 1523 koski näin ollen Norbyyn henkilökohtaisesti paljon, koska hän oli käytännöllisesti koko Suomen valtiohoitaja. Linna linnalta tuli ruotsalaisten haltuun, kunnes Viipurin linnasta ei enää taisteltu, vaan se vapaaehtoisesti antautui ko. kaupungin kansainvälisen tyylin mukaisesti; kaupunkiin jäi paljon tanskalaisia palkkasotureita, koska Tanskan kuninkaan vaihdossa ja Kristiern II sotilaat olisivat olleet hengenvaarassa grevefejden-sisällissodassa, jos olisivat palanneet Tanskaan takaisin.

Norbyn joitakin kuuluisia palkkasotureita olivat mm. Otto Rud, Lüder von Offensee, Gisler Tilemann, Viikinki Rolef, Thomas Lebe eli Junkkeri Tuomas, joka toimi Turun linnanpäällikkönä 1521-1522, Junkkeri Jens Staxrud, laivapäällikkö Arendt.


Søren Norby (s. 1475 Fy - k. 1530 Firenzessä) oli tanskalainen amiraali ja merirosvopäällikkö. Hän toimi Tanskan kuningas Kristian II:n nimissä kaapparina Itämerellä.
Suomessa Norby muun muassa hävitti Turun kaupunkia ja ryösti Kastelholman linnan.




Kuningas Kustaa I Vaasa varustaa 400 ratsu- ja 2000 jalkamiehen sotajoukon Suomeen 1523 Eerik ja Iivari Flemingin johdolla ja joukot nousevat maihin ensin Kuusiston linnaa piirittämään. Turun linna antautuu 12 päivän piirityksen jälkeen 10. elokuuta. Mauri von Oldenburg taistelee Turusta, mutta pakenee ratsuväkineen Viipuriin. Suomen läänityksensä menettävä amiraali Norby asettuu Gotlantiin merirosvoksi.

Yhtä kaikki Turku vapautuu tanskalaisista vallanpitäjistään ja uusi kuningas Kustaa Vaasa vierailee Turussa ensimmäisen kerran elokuussa 1530 ja uudelleen syyskuussa. Kirkon ja luostarien omaisuutta valtiolle takavarikoitaessa mm. Turun tuomiokirkon piti tuolloin toimittaa kelloverona Tukholman linnaan suurin ja toiseksi suurin kirkonkellonsa. Eiköhän haeta ne sieltä pois.

Junkkerina
Turussa 22-7-2012
Simo Tuomola

Seilissä ollaan

Tämänkertainen historialinkki piti kirjaaman jo 15-7, koskapa

Seilin historia sairaalasaarena alkoi vuonna 1619, jolloin kuningas Kustaa II Adolf julkaisi 15. heinäkuuta avoimen käskykirjeen uuden leprasairaalan perustamiseksi.

Mutta tämäkin päivämäärä 21-7 kelpaa, sillä

Seilissä ollaan

Tänään  21-7-2010 Seilin saari on jälleen huomion kohteena:

Venäjän presidentin Seilin-vierailulla tarkat askelmerkit

julkaistu tänään klo 12:22, päivitetty tänään klo 12:38

Kuva: YLE / Linus Hoffman

Presidentti Dmitri Medvedevin vierailua Seilin saaressa on käsikirjoitettu jo kuukausia. Liikkuminen ja puheenaiheet on sovittu etukäteen.

Ensimmäiset puhelut korkean tason vierailusta soitettiin Saaristomeren tutkimuslaitoksen johtaja Ilppo Vuoriselle jo kuukausia sitten. Tutustumisvierailu on vaatinut runsaasti ennakkovalmisteluja.

– Paitsi puhelinneuvotteluita, erilaisia delegaatioita ja valtuuskuntia, on ollut käymässä. Heidän kanssa on keskusteltu melkein askeleen tarkkuudella, että missä kuljetaan ja pyritty luomaan hyvin tarkkaan keskustelun suuntia. Sekä liikkuminen että puheenaiheet ovat moneen kertaan punnittuja ja mietittyjä, tutkimusjohtaja Ilppo Vuorinen kertoo.

Viimeksi kirjasin saaresta tällaisia huomioita Jenni Vartiaisen tuoreen levyn myötä:

Seilissä

OK, otetaan tällä kertaa vaikutteita televisiosta, jossa Jenni Vartiainen juuri mainostaa kakkosalbumiaan Seili.


Vartiaisen kakkosalbumin nimi Seili viittaa Saaristomerellä sijaitsevaan saareen. Näin myös sanoituksen perusteella:

”Halki synkän veen, vene hiljalleen, lipuu saareen syrjäiseen. […] Seiliin soudetaan”, Vartiainen laulaa levyn nimiraidalla ja jatkaa dramaattisesti: ”Jos Seiliin ken joutuu, hän Seiliin myös jää – kuolemaan”!
Teksti taitaa olla Mariskan käsialaa.




Seilin historia sairaalasaarena alkoi vuonna 1619, jolloin kuningas Kustaa II Adolf julkaisi 15. päivänä heinäkuuta avoimen käskykirjeen uuden leprasairaalan perustamiseksi. Sen mukaan spitaalitauti oli Jumalan rangaistus syntisestä elämästä, ja Turun ulkopuolelta oli siten etsittävä saari, jonne voitaisiin rakentaa leprasairaala. Sinne tultaisiin sijoittamaan kaikki Turun silloisten hospitaalien leprapotilaat sekä mielisairaita ja muita kroonikoita.

Kuninkaan käskyn toteuttamiseen ryhtyi toimikunta, johon kuuluivat valtakunnanneuvos Johan Skytte, Turun linnan herra Carl Oxenstierna sekä Jochim Berends ja Johan Ottesson. Valinnan kohdistuminen Seilin saareen on ymmärrettävää: saarihan sijaitsi vilkkaan Turku–Tukholma-laivareitin lähellä, sen suojassa oli vanhastaan käytetty ankkuripaikka ja lisäksi hautausmaaksi soveltuva hiekkaharju.

Potilaita alettiin siirtää Turusta Seiliin syksyllä 1622 ja mukaan piti ottaa tylysti arkku tai laudat arkkuun. Hoitokeinoina olivat Kupittaan lähdevesi ja vapaa viinanpoltto-oikeus, josta kertoo sanonta "olla seilissä".

Saaren ensimmäinen saarnaaja Carl Pictorius kirjattiin potilaaksi 1633 ja ensimmäisenä lääkärinä saarelle saapui kasvitieteilijä Elias Tillandz vuonna 1686. Isonvihan aikana hoitajat karkasivat saarelta Ruotsiin ja kruunu muutti laitoksen 1755 hullujenhuoneeksi, jonne suljettiin köyhiä, osattomia ja mielisairaita. Saaren ylläpitoon ohjattiin mm. sakkotuloja Turusta.


Keskimääräinen elinikä saaressa oleskevilla oli 1-5 vuotta. Mutta esim. ihotautia kärsinyt Malin Mattsdotter tuotiin saarelle jo tyttönä ja hän kuoli siellä 52-vuotiaana. Hulluksi luokitellut naiset olivat saaren yleisiä asukkeja, mutta esim. poliittinen toisinajattelu saattoi johtaa saarelle karkoitukseen, kuten kävi Ruotsista karkoitetulle Olof Norrmanille, joka suututti valtaapitävät vaatimalla kirkon ja valtion erottamista. Hän kuoli saarella eristettynä 85-vuotiaana vuonna 1773.

Lääkkeinä viinan ja veden lisäksi tarjolla oli kokaiinia ja morfiinia. 1785-1840 Seili toimi mielisairaalana ja 1841 se muutettiin parantumattomasti mielisairaiden turvalaitokseksi. 1889 miespotilaat siirrettiin sieltä pois ja keskityttiin vain hankaliin naisiin, jotka oli helppo nimetä mielisairaiksi. Näihin naisiin sovellettiin sitten rotuhygieenistä ajattelutapaa. Mielisairaala Selissä lakkautettiin vasta 1962.


Seilissä
Turussa 21-7-2012
Simo Tuomola

Karussa karkotettujen kirkossa
hoidettiin Seilin sieluja

Extra | Turun Sanomat 24.6.2005 04:01

 

Hämmentävä historia alkaa heti kutoa seittiä Seilin pintaidyllin päälle. Saari, jolla on hoidettu mielisairaita ja spitaalisia, ei voi koskaan olla mikä saari tahansa. Keskikesällä kedon kukat kilpailevat huomiosta syvänsinisenä välkkyvän meren kanssa.
Kirkas auringonvalo saa kuitenkin hiukan vinon kulman, kun astuu Seilin karun sairaalakirkon pihamaalle. Suuret männyt punamullatun kirkon seinustalla luovat tummia varjoja. Kuin vastapainoksi männyn siitepölypilvistä muodostuu outo sädekehä pyhän huoneen päälle. Kirkon oikealla puolella on ylhäisessä yksinäisyydessään jyhkeä puuristi. Se on pystytetty paikalle, jonne spitaaliset ennen haudattiin.

Spitaaliset erotti terveistä myös vesi

Amanuenssi Anne Wilenius kertoo, että Seilin historia ulottuu pitkälle Ruotsin vallan ajalle.
- Kuningas Kustaa II Adolf määräsi 1600-luvulla, että tarttuvaa tautia sairastavat on siirrettävä muualle kaupungista. Lokakuussa 1622 ensimmäinen kuljetus saapui Seiliin.
Ensimmäinen kuljetus tarkoitti spitaalisia, jotka tuotiin laivalla saareen ja eristettiin loppuelämäkseen muista ihmisistä. Seili oli riittävän kaukana, mutta kuitenkin myös lähellä:
- Turku-Tukholma -laivareitti kulkee aivan Seilin pohjoispuolelta. Turkuunkaan ei ole matkaa kuin 30 kilometriä, Wilenius selvittää.
Seilissä oli siviiliasutusta jo 1500-luvulla. Pysyvä asutus oli edellytys sairaalan perustamiselle, sillä sairaiden ruokahuolto piti kyetä järjestämään.
Nykyisin kirkolle pääsee kävelemällä maata pitkin. Vielä 1700-luvulla kirkon ja pääsaaren erotti hiekkapohjainen salmi. Spitaaliset asuivat kirkon juuressa, ja heidät erotti tavallisesta kansasta kaiken muun lisäksi vesi.
- Kirkkosaaressa oli neljä pientä asuinrakennusta, sauna ja leivintupa, jossa saatettiin valmistaa ruokaa, Wilenius kertoo.
Järjestelyä pidettiin ammoisina aikoina edullisena myös spitaalisille: he saivat olla omiensa joukossa.
- Tauti teki varsin kauheaa jälkeä ihmisissä, Wilenius kertoo.

Kirkko pystytettiin yhdessä kesässä

Seilin ensimmäinen kirkko tuotiin saareen 1624 Pyhän Yrjön hospitaalista Turusta. Kyseessä oli pieni kappeli, jonka paikalle nykyinen ristikirkko rakennettiin vuonna 1733.
- Rakentaja oli Kaarlo Jaakonpoika Merimaskusta. Hän rakensi myös Merimaskun kirkon, jossa on samaa näköä Seilin kirkon kanssa, Wilenius kertoo.
Seilin ristikirkon rakentajat pitivät kiirettä. Puu tuotiin ilmeisesti Turun seudulta talven aikana jäitä pitkin. Kirkko pystytettiin yhden kesän aikana.
- Ensimmäinen kesäkuuta ilmeisesti aloitettiin, ja elokuun lopussa oli jo vihkiäiset, Wilenius kertoo.
Kaarlo Jaakonpojalla oli apunaan tiettävästi 12 rakennusmiestä. Wileniuksen mukaan hirret oli mitä luultavimmin veistetty valmiiksi etukäteen. Nauloja ei tarvittu lainkaan, kun hirret pinottiin salvostekniikalla.
- Kirkko on rakennettu itä-länsi -suuntaisesti, kuten useimmat ristikirkot.
Kirkossa on paanukatto, joka on ehditty uusia monesti. Kirkonkellot ovat erillisessä tapulissa lähellä meren rantaa, josta ne kuuluvat kauas.
Spitaali oli parantumaton tauti, kunnes norjalainen lääkäri keksi tepsivän lääkkeen leprabakteeria vastaan1880-luvulla. Siihen asti rujoa jälkeä tekevää spitaalia eli lepraa pidettiin jumalan rangaistuksena. Katumusharjoitukset olivat oleellinen osa päiväohjelmaa Seilissä. Sielunhoidon päällysmiehenä saaressa toimi 1600-luvun alusta asti oma pappi. Ensimmäinen pappi oli nimeltään Hieronymus Laurentii Hinnulinus.
- Hinnulinus joutui jättämään papin pestin sen jälkeen, kun häntä epäiltiin haureuden harjoittamisesta, Wilenius kertoo.
Yksi Seilin papeista, Carl Pictorius puolestaan hoiti virkaansa niin suurella vakaumuksella, että päätyi lopulta itse mielisairaalan hoidokiksi.
Kolmas Seiliin joutunut erikoinen kirkonmies oli ruotsalainen Olof Norman. Norman karkotettiin Seiliin harhaoppisuuden vuoksi, jottei hän olisi levittänyt väärää uskoa. Skånelainen Norman edusti Saksasta levinnyttä separatistista liikettä, joka muun muassa halusi erottaa toisistaan kirkon ja valtion. Norman karkotettiin perheineen Seiliin, eikä hän missään vaiheessa vaihtanut mielipiteitään, vaan eli saarella elämänsä loppuun asti.
- Hän oli siihen aikaan eräänlainen mielipidevanki, Wilenius toteaa.

Sairaille ojennettiin ehtoollinen puukepillä

Jumalanpalveluksia Seilissä järjestettiin säännöllisesti ympäri vuoden.
- Oletetaan, että niissä olisi edetty kirkkojärjestyksen mukaan, Wilenius kertoo.
Spitaaliset erotettiin saaren muusta väestöstä myös kirkossa. Ei riittänyt, että leprasairaat elivät etäisen saaren eristetyssä kolkassa. Heidät erotettiin omaan soppeensa myös jumalan huoneessa, jonne terveet ja sairaat kulkivat eri ovesta.
Spitaalisten ovi on edelleen jäljellä, ja se on pieni ja matala. Nykyinen pääovi rakennettiin hiukan myöhemmin. Kirkossa on edelleen jäljellä myös spitaalisten osio, joka on erotettu muusta salista aidalla. Edessä on alttari, jonka tunnistaa alttariksi vain muodon ja asiayhteyden perusteella.
- Sairaiden ehtoollinen järjestettiin omalta alttarilta. Ei heitä päästetty muiden joukkoon, Wilenius kertoo.
Pappi ei koskenut spitaalisiin. Heille ehtoollinen ojennettiin ilmeisesti puisella kupilla, jossa oli varsi. Kirkon esineistöön kuuluu edelleen pitkävartinen pahkakuppi. Se ei Wileniuksen mukaan kuitenkaan välttämättä ole sama keppi, jonka välityksellä parantumattomasti sairaat pääsivät osalliseksi herran ruumiista ja verestä.
Sielunhoidon lisäksi spitaalisia yritettiin lääkitä fyysisesti.
- Kupittaan lähdevettä kokeiltiin samoin kuin suoneniskentää, Wilenius selvittää.
Seiliin tuotiin leprasairata pääosin Lounais-Suomesta ja Ahvenanmaalta. Mielisairaalan hoidokit olivat kotoisin ympäri Suomen.

Karua ja surua, vähän punaista

Seilin tavallisella väestöllä, maanviljelijöillä ja kalastajilla, oli kirkonpenkeissä enemmän tilaa ja isompi ovi. Koko kirkkoa leimaa kuitenkin kolkko karuus. Sisäseinien hirret ovat silkkaa puuta ilman maalia ja koristeita.
Wileniuksen mukaan kirkon koristeluun ei aikoinaan jäänyt varaa.
Saarnastuolissa on sentään koukeroita. Mustavalkoinen saarnastuoli vuodelta 1734 on koristeltu apostolien kuvin. Saarnastuolin taulu lienee aikoinaan ollut kirkon väriläiskä: Carl Johan von Holthusenin maalaama taulu kuvaa sairasvuoteella olevaa naista ja enkeliä, jonka viitta on punainen.
Sittemmin kirkkoon on tullut hiukan lisää väriä. Punaisen alttarivaatteen lahjoitti kirkkoon vuonna 1957 Sylvi Kekkonen. 1949 valmistunut turkulaisen Helge Stenin maalaama alttaritaulu esittää myrskyä Genesaretin järvellä.
- Museovirasto ei meinannut aluksi hyväksyä taulua, koska piti sitä liian modernina, Wilenius kertoo.
Kirkko on ollut museoviraston hallinnassa siitä lähtien, kun mielisairaalatoiminta saarella päättyi vuonna 1962.
Askeettisuus tuntuu edelleen sopivan yhteen kirkon historian kanssa. Seilissä ei iloittu vaan surtiin, kaduttiin ja oltiin hulluja. Nyt muistellaan.
Wilenius kertoo, että saari oli kaikessa karuudessaan iso ja tärkeä työnantaja. Kesäaikaan saaressa kävi työväkeä, sillä Nauvosta ja Rymättylästä ei ole kuin kuuden kilometrin matka.
Kun sukututkimuksesta on tullut yhä suositumpaa, monet ovat alkaneet selvittää Seilissä asuneiden esi-isien ja -äitien elämäntarinoita. Olihan Seili hyvin erikoislaatuinen työpaikka.
Ristit kirkkomaalla muistuttavat saaren ihmiskohtaloista.

Jumalanpalvelus kolmesti kesässä

Jumalanpalveluksia pidettiin kahden alttarin väelle aina vuoteen 1785 asti. Silloin kuoli viimeinen spitaalinen. Mielisairaiden osuus saaren potilaista oli koko ajan noussut sitä mukaa kuin leprasairaiden määrä väheni.
- Jo vuodelta 1755 on kruunun päätös, että mielisairaanhoito keskitetään Seilin saareen, Wilenius kertoo.
Papin virka säilyi Seilissä aina vuoteen 1840 saakka, kun saaressa oli jo vuosikymmenten ajan hoidettu pelkästään mielisairaita spitaalisten sijaan.
Vuodesta 1845 lähtien Nauvon seurakunta sai hoitaakseen kirkolliset tehtävät, joihin kuului jumalanpalveluksen järjestäminen kolmesti kesässä.
Järjestely on edelleen voimassa.
- Nauvosta tulee pappi kolmena kesäviikonloppuna pitämään suomenkielisen jumalanpalveluksen, Wilenius kertoo.
Kirkkoon mahtuu kerralla noin 250 henkilöä. Siellä järjestetään vihkiäisiä ja muistotilaisuuksia. Kirkko on avoinna yleisölle kesä-elokuussa päivittäin neljän tunnin ajan. Maanantaisin kirkko on suljettu.

Päivi Ojanperä

Kåkehus

Tänään 20-7

1705 – Tulipalo Oulussa tuhosi neljännen kaupunginosan lähes kokonaan.

Mutta me kääntelemme historian kirjaa eilisen tapaan satunnaisesti ja yritämme löytää jostakin pienestä merkinnästä jotakin suurempaa - kas tuossa:

20-7-1725 Turun raastuvanoikeuden päätöksellä luovutetaan Kåkehus-talo Turussa Karin Ruuthin pojan, rakuunaluutnantti Erik Rydmanin haltuun. Läsnä tässä tilaisuudessa ovat Karin ja hänen veljensä sekä lankonsa ja mahdollisesti myös hänen vanha äitinsä, jonka kuolinvuotta elettiin.

Karin Ruuth syntyi luultavasti 1660-luvun alussa, sillä hänen äitinsä Karin Henriksdr. Wilck(en) nai Jöran Pedersson Ruuthin vuonna 1660, ja hänet itsensä naitiin kruununvouti Anders Eriksson Rydmanille jo 1681.

Hän asui leskenä Turun Pohjoiskorttelissa 1689, Piikkiön Mäenpäässä 1693-94, saman pitäjän Pukkilassa 1695-1700, sekä lankonsa majuri Anders Lindebaumin ja nuoremman sisarensa Ingeborg Ruuthin luona Kemiön Germundsvidjassa 1701-06.

Ison vihan aikana hän oli pakolaisena Tukholmassa, jossa hän 1714 miniänsä Maria Hedvig Fariolle de la Frauvillen kanssa sai pakolaisavustusta (nimityksellä "en gammal fogde enka", vanha voudin leski).

Anders Eriksson Rydman. Varhaisimmat vaiheet tuntemattomat. Toimi ainakin vuodesta 1670 jonkinlaisena kirjurina Turun lääninhallituksessa. Tarjoutui 13/4 1674 Turun akatemian veronkantovoudiksi, mutta ei saanut virkaa, koska "ingen tienst är löös"; nimitettiin kuitenkin jo seuraavana vuonna 20/4 1675 akatemian voudiksi (fogde, befallningsman), jossa toimessa hänelle kuului vakinaisten ja ylimääräisten verojen kanto akatemian eteläisessä veronkantopiirissä eli Varsinais-Suomessa.

Näistä veroista olivat tärkeimmät maakirjavero (jordeboksräntan) ja sotavarustusvero (landtågsgärden), ja lisäksi oli koko joukko pienempiä veroja, kuten rakennusapu (byggningshjälpen) ja salpietarivero (salpetershjälpen). Veroviljan vouti kokosi kullakin paikkakunnalla varastoon ja toi sen sopivalla talvikelillä Turkuun, jossa yliopiston kvestori jakoi sen luontaispalkkana professoreille. Veroina ja verorästeinä koottiin myös karjaa, jonka vouti toimitti Turkuun tai myi paikkakunnalla, jolloin rahat käytettiin professorien rahapalkaksi tai yliopiston muihin menoihin.

Veronkanto oli työlästä ja toisinaan hengenvaarallista; niinpä eräs Liedon talonpoika, jonka verorästit pantiin uloshakuun, käyttäytyi uhittelevasti, ja kun "Befallningsman honom slagit några gånger över ryggen, hafwer [han] fattat till yxan på wäggen och warit i fullt hugg på Befallningsman, hwarigenom han tordt giöra honom skada till lijfwet så framt Nämdemannen [...] det ej förhindrat."

Määrättiin oman virkansa ohessa 1683 akatemian verokirjuriksi (ränteskrivare), jolloin mm. toista vuotta joutui hoitamaan akatemian kvestorin tehtävät tämän ollessa virasta pidätetty ja viran ollessa kvestorin eroamisen jälkeen avoinna. Nimitettiin huhtikuussa 1687 Maskun kihlakunnan kruununvoudiksi. Asui Turun linnan alueella 1670, Aningaisten eteläisessä korttelissa 1675-84, Luostarin korttelissa 1685-87 ja Pohjoiskorttelissa 1688.

Omisti Kuninkaankadun varrella tontin, jonka 1680 myi räätälimestari Simon Sigfridinpojalle, ja vuodesta 1682 vaimonsa kanssaperillisten kanssa appensa talon Kåkehus (Luostarinkatu 36). Kuoli 5/11 (haud. 4/12) 1688 Turussa.

Koska Anders Eriksson ei ollut voinut tai ei ollut ehtinyt ennen kuolemaansa tilittää kaikkia niitä veroja, jotka hän ollessaan yliopiston voutina oli yliopistoa varten kantanut, määrättiin hänen omaisuutensa Turun raastuvanoikeuden päätöksellä 5/11 1688 takavarikoitavaksi, mikä myös tehtiin; pesän omaisuudesta lähetettiin luettelo lääninkansliaan. (Tässä yhteydessä raastuvanoikeuden pöytäkirjojen rekisterissä esiintyy nimi Anders Kryydmaa.)



 
 Vanhin Turusta säilynyt kartta vuodelta 1634.


Kåkehus, murju, sijaitsi siis Luostarinkadun varrella nykyisen Kaskenahteen päällä. Vaan eipäs sijainnutkaan - Engelin Turun palon jälkeisessä ruutukaavassa Kaskenkatu oli Itäinen Aurakatu ja sen poikkikatuna toimiva Wårdbergs Tvär Gatan, Vartiovuoren poikkikatu, on nykyinen Luostarinkatu. Eikä sieltä löydy Kåkehusin osoitetta Luostarinkatu 36.

 Tuli tuhosi kaupunkia useaan otteeseen 1600–1700-luvulla, ja samalla asemakaava uudistui vähittäin. Joen länsipuolelle suunniteltiin uusi linnaan vievä pääkatu "Linnankatu", jonka alkupäälle annettiin nimi "Kuningattarenkatu" (Drottninggatan). Samppalinnanmäen juurelle tuli vastaavasti "Kuninkaankatu" (Kungsgatan). Ruotsinmaalainen asemakaavan laatija oli ilmeisesti saanut mallin nimenantoon valtakunnan pääkaupungista Tukholmasta, jossa jo tuohon aikaan oli Kungsgatan ja Drottninggatan.



"Omisti Kuninkaankadun varrella tontin" - luulenpas, että juuri tuota Kuninkaankatua tarkoitetaan myös tässä, sillä kun kaupungissa riehui 13.5.1656 paha tulipalo, päästiin vanhan puolen korttelien sokkeluutta korjaamaan juuri Kuninkaankatu - Hämeenkatu linjausta uusimalla. Hämeen Härkätiestä ja Vanhasta Hämeenkadusta, Gamla Tafwastegatan, tässä on kyse. Katulinja sai Luostarikorttelin kohdalla tuolloin nimekseen Kuninkaankatu, jota ainakin autonomian alkuaikoina kutsuttiin vielä myös Luostarinkaduksi.

Tillbergin kartassa 1808 vain muutamalle pääkadulle on merkitty nimi. Kaupungin rajalta Hämeen tullista alkaa "Hämeenkatu", jonka loppupää "Uudenmaankadusta" lähtien on nimeltään "Luostarinkatu". Suurtorille johtavalla Uudenmaankadun loppupäällä on nimenä "Torikatu". Joen länsipuolen katujen nimistä on karttaan merkitty kahden rinnakkaisen katuparin nimet: "Aninkaistenkatu" ja "Brahenkatu" sekä "Linnankatu" ja "Jokikatu". Vanhan Suurtorin lisäksi kaupungissa oli "Uusitori", nykyinen Turun kauppatori. 


Tulipalojen lisäksi Turkua rasittivat 1700-luvun alussa rankasti myös rutto, joka saapui kaupunkiin syksyllä 1710 ja isoviha, jolloin Turku miehitettiin elokuun 27. päivä 1713. Vuonna 1710 kaupungin henkikirjoissa oli noin 2500 henkeä - vuonna 1722 enää 1233 henkirahaa maksanutta asukasta.

Isoviha oli suuren Pohjan sodan (1700–1721) aikainen venäläisten miehitys Suomessa vuosina 1713–1721. Se päättyi Uudenkaupungin rauhaan. Isoviha-nimitys on syntynyt vasta historioitsijoiden teksteissä – aikalaislähteissä siitä käytetään nimitystä venäläisen ylivallan aika

Pikkuviha (1742–1743) oli Ruotsin hyökkäyksen, hattujen sodan aiheuttama venäläisten miehitys Suomessa. Se päättyi Turun rauhaan, jossa uudeksi rajalinjaksi tuli Kymijoki. Pikkuvihan miehitys oli rauhallisempaa eikä aiheuttanut yhtä suurta tuhoa kuin pidempiaikainen isoviha parikymmentä vuotta aikaisemmin.




 
 Suomalaisuuden puolestapuhuja ja sanakirjantekijä Daniel Juslenius.


Katsotaanpas vielä miten Daniel Juslenius kuvailee näitä Kåkehusin jokirannan maisemia 12. toukokuuta 1700 tarkastetussa akateemisessa opinnäytteessään Aboa vetus et nova:

Vuoren juurella kaupungin puolella on useita hyvin hoidettuja rakennuksia, mutta ulommalla puolella, kuten muuallakin, on vain mökkejä, jotka loppuvat lounaassa, missä vuorenrinne lähellä joen rantaa jättää käytettäväksi vain kapean maa-alueen. Siellä sijaitsee joitakin olutpanimoita, joiden takana rantapenkereellä varastoaittojen pitkä rivi ulottuu peltoihin asti.

Tämän seudun pohjoispuolella mäkialueesta luoteeseen sijaitsee kaupunginosa, joka on saanut nimen Luostari, ruotsiksi "Klostret", paavinvallan pimeydessä rakennetun luostarin mukaan. Mutta heti oikean uskon omaksumisen jälkeen luostari sopivasti sattuneen tulipalon ansiosta tuhoutui merkiksi siitä, että evankeliumin totinen tuli poltti silloin paavin opin pahnat.

Turun Pyhän Olavin dominikaaniluostari lasketaan perustetun vuonna 1249, jolloin Sigtunan luostarin kirjoihin merkittiin latinankielinen teksti: "Konventti on saapunut Suomeen". Luostari vaikutti Turussa lähes 300 vuotta. Tuhoisa tulipalo 1537 ja uskonpuhdistus lopettivat sen ja päättivät dominikaanien toiminnan, joka oli ollut hyvin merkityksellistä koko maamme kulttuurille ja hengelliselle elämälle

 
Hengen paloa Suomen Turussa
20-7-2012
Simo Tuomola

Tänään 19-7:

Tänään 19-7:

Meistä jokaisesta jää aina ainakin pieni merkintä historian lehdille. Katsotaanpas vaikkapa tuosta; tänään 19-7-1752 Turussa kuolleiden kirjaan piirretään nimi Carl Adolf Wallenstierna, ikä 6 päivää, syntynyt Turussa 13. heinäkuuta 1752.

Vanhemmat 

• Ulrik Olofinpoika Wallenstierna 1714-1772  ja
• Margaretha Lanaeus 1723-1813 
•  
• Isä toimi Karjalan laamannikunnan laamannina 1758 ja oli Turun hovioikeuden hovioikeidenneuvoksena 1737 toimineen Olof Samuelinpoika Wallenstiernan jälkeläisiä.  Äiti kuoli Turussa 2. joulukuuta 1813, ollen iältään tuolloin 90-vuotias. Hänen isänsä oli Anders Lanaeus, Raaseporin läänin ja Hattulan kihlakunnan tuomiokunnan tuomari, asessori. 
•  
• Lapsikuolleisuus ei tuolloin ollut mitenkään tavatonta ja Wallenstiernojen perheessä elämänkaaren lyhyttä todistettiin peräti viidesti, kun lapsia kaiken kaikkiaan siunaantui 15:
•  
•  
• Margaretha Christina Wallenstierna 1740-1740
• Margaretha Ulrika Ulrikintytär Wallenstierna 1744-1803
• Ulrik Wallenstierna 1745-1747
• Christina Eleonora Wallenstierna 1746-1747
• Anders Johan Ulrikinpoika Wallenstierna 1747-1775
• Gustava Carolina Ulrikintytär Wallenstierna 1749-1830
• Olof Ulrikinpoika Wallenstierna 1751-1792
• Carl Adolf Wallenstierna 1752-1752
• Lovisa Charlotta Ulrikintytär Wallenstierna 1753-1832
• Carl Fredrik Ulrikinpoika Wallenstierna 1754-1825
• Lovisa Sofia Ulrikintytär Wallenstierna 1756-1837
• Agnes Fredrika Ulrikintytär Wallenstierna 1758-1838
• Ulrik Ulrikinpoika Wallenstierna 1760-1793
• August Ulrikinpoika Wallenstierna 1764-1802
• Johanna Elisabet Wallenstierna 1764-1766
•  
• Lapsista Anders Johan eteni Turun hovioikeuden auskultantiksi ja varanotaariksi, Olof oli Turun jalkaväkirykmentin ratsutilapataljoona 1. majurin komppanian luutnantti, Carl Fredrik Ruotsi-Suomen sotalaivaston Suomen eskadeerin majuri, Ulrik Ulkirikinpoika luutnantti 1789 ja August Porin läänin jalkaväkirykmentin ratsutilapataljoona 2. majurin komppanian kapteeni .
•  
•  
• Mitäpäs muuta Suomessa tapahtuikaan tuona Carl Adolfin kuolinpäivänä, tänään 19-7, katsotaanpas; 
•  
•  Aadolf Fredrik teki kesällä 1752 matkan Suomeen. Hän oli siten ensimmäinen Ruotsin kuningas yli 120 vuoteen, joka vieraili Suomessa. Matka alkoi Helsingistä, jossa hän kävi tarkastamassa neljä vuotta aiemmin aloitetun Suomenlinnan rakennustyömaan. Tämän jälkeen matka jatkui itään Degerbyn kaupunkiin, joka vierailun yhteydessä sai uuden nimen Loviisa, kuningatar Loviisa Ulriikan kunniaksi. Kuningas vieraili myös muun muassa Turussa, Vaasassa, Oulussa ja Torniossa. Suomalaiset suhtautuivat kuninkaan vierailuun suurella innolla. Esimerkiksi Himangalla pystytettiin kivinen muistomerkki sille paikalle, jossa kuningas aterioi.
•  

Kuninkaan vierailu

Adolf Fredrik Suomessa 1752

Markku Pihlajaniemi

Hattujen sodan jälkeen kruunattiin Adolf Fredrik Venäjän myötävaikutuksella Ruotsin kuninkaaksi. Hän istui majesteetilliselle valtaistuimelle 1751. Kruunajaisten jälkeen päätettiin, että kuningas tekee tutustumismatkan Suomeen ja palaa Pohjanlahden ympäri takaisin Ruotsiin. Tämä kuningas Adolf Fredrikin "eerikinmatka" toteutui kesällä 1752. Kuninkaalla oli mukanaan suuri seurue, mutta kuningatar jäi kotiin Ruotsiin. Eri puolilla Suomea aloitettiin valmisteluja kuninkaan vastaanottamiseksi. Hänestä annettiin ylistäviä lausuntoja ja kirkoissa luettiin rukouksia hänen puolestaan.

 Suomenlinnan Kuninkaanportti rakennettiin sille paikalle, jossa Aadolf Fredrik nousi maihin vuonna 1752.

Kuningas saapui Tukholmasta Viaporiin 19. päivänä kesäkuuta 1752. Hän vieraili muun muassa Porvoossa ja Turussa. Kävipä hän antamassa Degerbylle uuden nimen Loviisa, kuningatar Lovisa Ulrikan mukaan. Heinäkuun 15. päivänä matka jatkui sitten Turusta Oripään kautta Huittisiin ja sieltä Hämeenkyrön, Kauhajoen ja Ilmajoen kautta Vaasaan. Kuninkaan matka oli melkoista pikamarssia, sillä hän oli 18. päivän iltana jo Vaasassa, missä hän asettui Korsholman maaherran taloon. Matkalla kuningas pysähtyi levähtämään 17. päivä heinäkuuta Kankaanpäässä Kuninkaanlähteellä, joka on saanut nimensä tästä vierailusta.

Aikatauluista voi päätellä, että kuningas todennäköisesti yöpyi Karvian Skantsissa ja jatkoi seuraavana päivänä Ilmajoen ja Isonkyrön pitäjän halki kohti Vaasaa. Tältä reitiltä on jäänyt muistoksi Kurikan Kusikivi, jonka takana sanotaan kuningas Adolf Fredrikin käyneen tarpeillaan. Kuninkaan matkasta Kauhajoella, Kurikassa, Ilmajoella ja Isossakyrössä ei ole jäänyt kovinkaan paljon kirjallista todistusaineistoa. Matkalla oli ollut ruotsalainen runoilija Hjalmar, joka sepitti monisäkeistöisen kertomuksen kuninkaan Suomen matkasta, ja mainittu alue kätkeytyy niukoin sanoin erääseen säkeistöön:

Matka käy sankarin Huittisiin
ja edelleen Paskilahan;
Niinisalo jää taakse niin,
ja Kyröhön saavutahan.
Metsä saa hetkeksi Aadolfin,
ja sitten on Vaasan vuoro.
Kaikuvi saakka pilvihin
ilohuutoina kansan kuoro.

Metsä, joka Adolfin sai, on Hämeenmetsä, jonka läpi kulki vanha Kyrönkankaan kesätie, jota pitkin kuninkaan seurue saapui Skantsista lääninrajalle ja Kauhajoelle. Lääninraja sijaitsi tuolloin noin peninkulman päässä Skantsista seuraavan kestikievarin, Nummijärven, suuntaan. Ilmajoen pitäjän valtuutettuina ratsastivat kuningasta vastaan herastuomari ja lautamies Heikki Seppälä sekä Jussilan isäntä Petteri Hällström.

Kuninkaan kyydityksessä oli mukana isäntiä aina Närpiöstä asti. Kyyditsijät hevosineen kokoontuivat Nummijärvelle, mistä he siirtyivät lääninrajalle odottamaan kuninkaan seurueen saapumista. Lääninrajalla oltiin 3-4 tuntia, hevosilta riisuttiin satulat ja ne päästettiin syömään ruohoa. Ilma oli lämmin, minkä vuoksi Ilmajoen pitäjän valtuutetut Heikki Seppälä ja Petteri Hällström ratsastivat rajalle etukäteen huolehtimaan lehtimajan pystyttämisestä maaherralle.




Aadolf Fredrik (14. toukokuuta 1710 – 12. helmikuuta 1771) oli Ruotsin kuningas vuosina 1751–1771. Hän ei onnistunut kasvattamaan kuninkaan valtaa, vaan oli edeltäjänsä Fredrik I:n tavoin valtaoikeuksiltaan heikko hallitsija.

Oletettavaa on, että lääninrajalla tapahtuneen hevosten vaihdon yhteydessä myös kuningas vilvoitteli tässä lehtimajassa. Kruununvouti Krook sai kolleegaltaan Turun läänin kruununvouti Gaddilta tiedot tarvittavista hevosista. Kaikkia ratsastettavia hevosia ei vaihdettu rajalla, mutta virkeitä hevosia pidettiin raskaitten vankkureiden edessä. Kuninkaan seurueen lähtiessä lääninrajalta Heikki Seppälä ja Petteri Hällström ratsastivat joukossa heille määrätyillä paikoilla. Seuraava hevosten vaihtopaikka oli puoli peninkulmaa Nummijärveltä eteenpäin. Kuvitella saattaa, että kaikki kynnelle kykenevät olivat saapuneet tien varteen seuraamaan mahtavan kuninkaallisen seurueen kulkua, kun se eteni kohti Vaasaa

Kahden riita-asian johdosta kuninkaan matkasta on säilynyt joitain tietoja. Tapauksia käsiteltiin Ilmajoen käräjillä syksyllä 1752 ja keväällä 1753.

Kuninkaalle vasikkaa 

Syyskäräjille 1752 oli nimismies Juho Birling haastanut isäntä Heikki Kihniän Seinäjoelta.
Sitten asetti kruununnimismies kunnioitettu Juho Birling oikeuden eteen isäntä Heikki Kihniän Seinäjoelta, siitä että hän ei tullut kyyditykseen kuin yhden hevosen kanssa, huolimatta siitä, että hänellä on kaksi, kun kuninkaallinen majesteetti armollisin kuninkaamme matkusti maan halki
[läpi], sekä siitä, että Kihniä ei silloin tuonut mukanaan vasikkaa, mikä oli hänelle määrätty tehtäväksi. Mutta koska Heikki Kihniä kieltämistään vastaan ei voinut vakuuttaa, että hän olisi siitä saanut kunnon pyynnön, että kaikki tämän hevoset pitäisi olla matkassa, vaan hän kertoi, että se vaimo, joka oli ollut kotona ja joka oli isäntä Erkki Viitalalta saanut määräyksen kyyditykseen, oli lähettänyt Kihniälle, joka oli ollut niityllä kuuden neljänneksen päässä kotoa, pyynnön tästä 8 vuotta vanhan paimentytön mukana, joka ei sen paremmin pyyntöä tuonut perille, kuin että ainoastaan yksi hevonen oli määrätty minkä isäntä Jaakko Liikala vahvisti. 

Niin jätti nimismies hänet tämän kerran syyttämättä niin kyydityksestä poissa olosta, sekä mitä vasikkaan tulee, koska todettiin, että Kihniällä ei ollut silloin tähän kelpaavaa vasikkaa. Tämän sijaan hän toi lampaan ja näin joltain osin yritti velvollisuutensa täyttää. Tämän myötä antoi oikeus asian raueta varoittamalla Heikki Kihniää, ettei hän antaisi tulevaisuudessa kruununpalvelijalle aihetta valituksiin taholtaan toimista, niihin hänet on määrätty
 

Asiakirjasta käy ilmi, että kuninkaan seurueen tarpeisiin kannettiin taloista ruokaveroa. Mahdollista on, että kuningas ruokaili jossakin Etelä-Pohjanmaan kestikievarissa, vaikka siitä ei olekaan kirjallista todistetta. Isäntä Heikki Kihniällä ei ollut laittaa kuninkaan pöytään vasikkaa, mutta lampaankin antaminen varmaan kirpaisi muiden verojen ja maksujen lisänä. Muita vastaavia käräjätapauksia ei Etelä-Pohjanmaalla ollut, joten tämä ylimääräinen maksu suoritettiin kaiketi mukisematta. 

Heikki Seppälän ratsastus 

Kuninkaan seurue tarvitsi runsaasti hevosia. Kyyditykseen lääninrajalta oli määrätty isäntiä hevosineen Närpiöstä saakka. Ilmajoen pitäjän herastuomari sai ratsastettavakseen närpiöläisen isännän Anders Snickarsin punertavan tamman. Ratsastettaessa läänin rajalta tamma vioittui ja hevosen omistaja haki korvausta. Asian käsittely aloitettiin syyskäräjillä 1752. 

Haasteen mukaan vaati isäntä Anders Snikars Närpiön pitäjästä Finbystä korvausta herastuomarilta ja lautamieheltä Heikki Seppälältä tammasta, millä tämä oli kuninkaallisen majesteetin korkean läpikulkumatkan aikana ratsastanut niin kovasti, että hevonen 14 päivää tämän jälkeen kuoli. Hän esitti asiasta eri todistuksia, että tamma oli aiemmin ollut terve ja ilman vikaa, ennen kuin se otettiin kyyditykseen, mutta että sitten vastaaja oli palauttanut sen, oli todettu sitä hakatun niin kovasti, että siitä oli jäänyt jälkiä. Se oli turvoksissa toiselta kyljeltään ja takaosaltaan niin vioittunut, että se oli kaatunut nurin.

Vastaaja myönsi kyllä ratsastaneensa hevosella, mutta ei kovempaa kuin muutkaan, jotka olivat olleet hänen kanssaan, nimittäin matkalla lääninrajalle isäntä Petter Hällström Jussilasta, joka yhdessä vastaajan kanssa oli ollut määrätty alamaisesti kohtaamaan siellä kuninkaallisen majesteetin tämän pitäjän valtuutettuina. Sittemmin ja paluumatkalla ei vastaaja ollut voinut ratsastaa kovempaa kuin korkea kuninkaallinen seurue eteni, koska vastaaja oli pitänyt sen paikan, mihin hänet oli asetettu. Hän pyysi tämän vuoksi, että hänet vapautetaan Anders Snickarsin syytöksestä, koska oli voinut sattua, että tamma oli joko voinut saada potkun tai että joku ori, kun he lääninrajalla olivat pysähtyneet, oli voinut vahingoittaa sitä astumalla sen selkään. 

Koska kantajalla ei ollut todistajiaan mukana, niin siirrettiin asia seuraaville talvikäräjille, jolloin hänen tulee, jos hän haluaa syytöksensä osoittaa, viiden hopeataalarin uhkasakolla ne hankkia paikalle, jolloin vastaajan pitää ilman eri haastetta tulla paikalle. 

Seuraavana keväänä oli paikalla todistajina Närpiön pitäjän lukkari Johan Mårtensson, isännät Petter Perus Kåtnäsistä ja Jacob Stoppel Finbystä. Todistajista esitettiin Närpiön pitäjän kappalaisen arvoisan ja oppineen herra Henrich Molliisin todistus, että mainitut henkilöt ovat tunnettuja kunniallisina sekä eläneet kristillisesti.
Lukkari Märtensson vahvisti aiemman kirjallisen todistuksensa.

Isäntä Anders Snickars Finbystä Närpiön pitäjästä oli 7 vuotta vanhalla tammallaan komennettu kyyditykseen Pohjanmaan ja Turun läänien välille Hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa korkeaan läpikulkumatkaan, jolloin allekirjoittaneen kanssa Nummijärvellä todettiin hevonen terveeksi ja ilman vikaa, mutta palatessa mainitulta rajalta seuraavaan vaihtopaikkaan, jolloin isäntä ja lautamies Ilmajoen pitäjästä Heikki Seppälä ratsasti sillä, todettiin se olevan niin vioitetun, että niin pian kuin siltä oli otettu satula pois, ei se enää kyennyt seisomaan, vaan kaatui nurin ja ojensi kaikkia jalkojaan. Tämän jälkeen tamma saatiin kovalla vaivalla ja nostamalla toisten avulla ensimmäiseen taloon Kauhajoella Havunen nimeltään, mihin se piti jättää. En voinut muuta huomata kuin, että tamma oli takaosaltaan vioittunut Tämän todistin pyynnöstä ja vaadittaessa voin tämän valallani vahvistaa. Närpiössä 17 lokakuuta 1752.

Todistaja ei kuitenkaan voinut olla aivan varma, että juuri Seppälä olisi ratsastanut Snickarsin tammalla, minkä vuoksi Seppälä yhdessä vävynsä manttaalikomissaari Anders Schöringin kanssa oli jo vaatimassa tälle rangaistusta. Petter Perus kuitenkin todisti Seppälän ratsastaneen tammalla. Hän oli myös havainnut hevosen kyljissä kannusten jälkiä. 

Jacob Spoppel vahvisti myös oman todistuksensa, jonka hän myös oli antanut aiemmin kirjallisena.

Allekirjoittanut todistaa, että isäntä Anders Snickarsin tamma oli terve kotoa lähtiessä sekä matkalla Nummijärvelle, mutta kun isäntä Heikki Seppälä, joka sillä ratsasti, tuli rajalle Pohjanmaan ja Turun välillä, oli tammaa pidelty pahoin jäljistä päätellen, niin että se oli aivan verissä ja turvoksissa, ja niin ratsasti tämä tällä samalla tammalla seuraavaan vaihtopaikkaan, jolloin näin siitä ainoastaan, että selkä oli murtunut. Tämä on todistettu pyynnöstä ja voin tämän valallani vahvistaa vaadittaessa. Närpiö 17.10.1752 Jacob Mårtensson 

Todistajat kertoivat, että vaihtopaikalla Nummijärven toisella puolella oli tamman selkä vioittunut niin, ettei se saanut takajalkojaan ylös. Asian käsittely venyi niin, että sitä piti jatkaa seuraavana aamuna. Kun Snickars haki edelleen korvausta hevosestaan, Seppälä esitti, että tämän pitää kääntyä Närpiön pitäjänmiesten puoleen, koska hän ei ollut yksityisillä asioilla, vaan hänet oli määrätty kuninkaan seurueeseen. Snickars taas katsoi Seppälän aiheuttaneen hevosen tärvääntymisen ja olevan henkilökohtaisesti vastuussa asiasta.

Seppälältä tiedusteltiin, miksei hän vaihtanut hevosta rajalla, kun hevosia oli ollut loppujen lopuksi yli tarpeen. Heikki Seppälä vastasi, että heidän lähtiessään oli vielä vankkureita tulematta ja hevosten tarvetta ei tuolloin tarkalleen tiedetty ja joitain hevosia Ikaalisista oli mennyt rajan yli. Seppälä halusi, että maafiskaali Jacob Holmlundia ja isäntä Petteri Hällströmiä kuultaisiin, koska hän oli ratsastanut heidän kanssaan.
Iltapäivällä saatiinkin toivotut todistajat paikalle. Holmlund kertoi muun muassa:

Että hänellä ei ole mitään tietoa kuinka vastaaja Seppälä mennessä Nummijärveltä lääninrajalle oli ratsastanut kantajan hevosella tai oliko hän ajanut lujaa vai hiljaa, koska Seppälä toisen todistajan Hällströmin kanssa oli saanut määräyksen mennä edeltä käsin ja huolehtia lehtimajan tekemisestä rajalle korkeasti jalosyntyiselle maaherralle. 

Hän kertoi myös Seppälän ratsastaneen määrätyllä paikalla kuninkaan seurueessa melko lähellä itseään.

 

Petteri Hällström mainitsi omassa todistuksessaan:

Että kun hän oli seurannut Seppälää, kun tämä ratsasti Snickarsin punertavalla tammalla Nummijärveltä lääninrajalle, missä heidän tuli pitää huolta lehtimajan pystytyksestä, niin olivat he ainoastaan ratsastaneet kahden kentän yli ravia noin neljännesmatkaa yhteensä, mutta muun matkan käyntiä, koska hevoset ottaen huomioon kovan kuumuuden eivät kyenneet nopeammin eteenpäin, vaan tulivat täysin hikisiksi. 

Holmlund muistutti vielä:

Että kruununvouti Krook Turun läänin kruununvouti Gaddilta saaman selvityksen mukaan, kuinka monta hevosta tarvitaan, pyysi jokaista paluumatkalla pitämään ne hevoset millä he olivat tulleet, sekä että ennen paluumatkaa lääninrajalta oli viivytty siellä noin kolme tai neljä tuntia.

Oikeus käsitteli asiaa ja vapautti herastuomari Heikki Seppälän Anders Snickarsin syytöksestä. Eräänä perusteena esitettiin:

Seppälä ei ollut yksityisellä asiallaan ja ei ole voitu vakuuttua, että hän olisi väkivalloin ajanut huonosti hevosella tai että hän olisi aiheuttanut sen vioittumisen, koska hän on tämän lisäksi pieni kooltaan ja hänellä on kevyt kroppa, niin että paino ei ole voinut olla syynä hevosen vahingoittumiseen. 

Hänen ei ole todettu ratsastaneen kovasti ja rajusti läänin rajalle, vaan ainoastaan neljännesmatkan ravia ja muun käyntiä hitaasti ja takaisin tultaessa hänellä ei ole ollut tilaisuutta ratsastaa hitaammin kuin korkea kuninkaallinen seurue eteni, niin että mitään tällaisia seikkoja ei ole tullut esille, mistä voitaisiin vakuuttua vastaaja Seppälän omasta tahdostaan ja rajuudestaan aiheuttaneen tamman kuoleman. 

Päätöksestä suivaantuneena ilmoitti Anders Snickars vievänsä asian vielä laamannin oikeuteen.

Punertavan tamman ikävä kohtalo ja selvittämätön vioittuminen on näin jättänyt meille muutaman kirjallisen todisteen kuninkaan matkasta kesällä 1752


Kuninkaallisesti
Turussa 19-7-2012
Simo Tuomola