Anders Vilhelm (Antti Vilho) Mikkola (4. joulukuuta 1869 Lieto – 1. helmikuuta 1918 Helsinki) oli asianajaja, Turun Sanomien perustaja ja ensimmäinen päätoimittaja sekä nuorsuomalaisen puolueen kansanedustaja.
Mutta me sukellamme historiaan tällä kertaa vielä syvemmälle ja löydämme sieltä Abraham Achreniuksen, jonka syntymäpäivää tänään vietämme;
Abraham Achrenius (1. helmikuuta 1706 Somerniemi – 28. syyskuuta 1769 Nousiainen) oli suomalainen herännäispappi ja virsirunoilija. Hän oli rukoilevaisuuden hengellinen isä.
Abraham Achreniuksen muistomerkki Somerniemen kirkon luona.
Opiskeluaikana hän kuuli varoituksia sen ajan herätysliikkeestä pietismistä. Ollessaan kotiopettajana Ahvenaisten kartanossa hän tutustui pietismiin kartanon isännän Gustaf Creutzin kautta ja joutui kovaan synninhätään. Achreniuksesta tuli itsestään pietisti.
Tultuaan papiksi 1730 Achrenius toimi ensin pitäjänapulaisena Pietarsaaressa, vuodesta 1733 Pohjanmaan rykmentin saarnaajana ja vuodesta 1736 kappalaisena Ähtävällä, missä tutustui kirkosta eroon pyrkivään yltiöpietismiin eli separatismiin.
Pietismi on 1600-luvun lopussa Saksassa syntynyt luterilaisen kirkon sisällä toiminut herätysliike, jota pidetään aitoluterilaisuuden jatkona. Pietismiksi liikkeen nimesivät sen vastustajat. Nimi tulee latinan sanasta pietas, joka tarkoittaa hurskautta.
Erityisesti juuri pietismin estämiseksi säädettiin Pohjoismaissa konventikkeliplakaatti, joka kielsi seurojen pidon rangaistuksen uhalla. Suomessa laki astui voimaan 1726. Konventikkeliplakaatti oli voimassa Ruotsissa vuoteen 1858, Suomessa 1869 ja Norjassa 1842.
Konventikkeliplakaatti oli laki, joka kielsi herätysliikkeiden seurat rangaistuksen uhalla. Tämä oli kirkon pappien yritys estää kirkon sisällä toimivien herätysliikkeiden leviäminen.
Ruotsin konventikkeliplakaatin syntymisessä avusti suomalaissyntyinen maamarsalkka ja kansliapresidentti Arvid Horn ja sen sääti Ruotsin kuningas Fredrik I vuonna 1726. Kodissa pidettäviä hartauksia kutsuttiin ennen konventikkeleiksi.
Arvid Horn Lorens Paschin maalaamana
Saarnatessaan kirkossa helluntaina 1740, Achrenius oli joutunut hurmoksiin ja selittänyt olevansa "ajan merkki tuhatvuotisen valtakunnan ja lopullisen tuomion tulosta". Tästä syystä hän luopui papinvirastaan lahkolaisherännäisyyden vaikutuksesta. Tämän johdosta hän joutui Turun tuomiokapitulin kuultavaksi.
Myöhemmin Achrenius haki takaisin papinvirkaan ja toimi mm. Turun linnan saarnaajana. Hän oli kuollessaan Nousiaisten kirkkoherra. Sen ajan konventikkeliplakaatti kielsi saarnaamisen kirkon ulkopuolella mutta ei kieltänyt veisaamista, siksi Achrenius kirjoitti pitkiä virsiä.
Achreniuksen virret, erityisesti Zionin Juhla-Wirret (1769), ja hartauskirjat ovat herätysliikkeissä käytössä edelleen. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virsikirjassa virret 103, 153, 265 ja 390 ovat hänen kirjoittamiaan.
Abraham Achrenius oli Achreniuksen pappis- ja runoilijasukua. Hänen poikansa Antti Achrenius ja veljenpoikansa Simo ja Henrik Achrenius kirjoittivat myös runoja. Tytär Fredrika Achrenius avioitui tähtitieteilijä Anders Planmanin kanssa.
Omalla tavallaan Achrenius kulki samaa tietä, joka oli johtanut jo aiemmin pietistit Lars Ulstadiuksen (1650-1732) ja Pietari Schäfferin (1660-1729) vaikeuksiin ja tuomiolle Turun linnaan.
Lars (Lauri) Ulstadius (noin 1650, Oulu – 6. lokakuuta 1732, Tukholma) oli suomalainen pietistinen pappi.
Lars erosi 1683 pappisvirastaan Oulussa ja matkusti opiskelukaupunkiinsa Turkuun suorittaakseen täällä häneltä pohjoisessa evätyn julkiripin.
Ennen lähtöään Turkuun 1683 Ulstadius räjäytti ruudilla ilmaan isältään perimänsä kirjaston. Muutettuaan Turkuun Ulstadius vietti eristäytynyttä elämää keskittyen mietiskelyyn ja askeesiharjoituksiin. Hän ei leikannut hiuksiaan tai partaansa eikä vaihtanut vaatteitaan. Turussa asuessaan Ulstadius anoi itselleen myös julkista kirkkorangaistusta nuoruudessa tekemistään synneistä. Tämän rangaistuksen hän saikin 1685.
Tuomiorovasti Enevaldus Svenonius suostui 1685 Lars Ulstadiuksen julkirippiin kirkossa Larsin pitäessä itseään profeettana Jesajan tapaan. Hän oli myös läsnä jokaisessa kirkon jumalanpalveluksessa.
Hourupää on se, joka panee toivonsa ihmisiin ja häpeää olla köyhä Kristuksen tähden, julistaa Ulstadius.
22. heinäkuuta 1688 Ulstadius aikaansai skandaalin Turun tuomiokirkossa kun hän keskeytti papin saarnan, menetti syntyneessä nujakassa vaatteensa ja juoksi kirkon käytävällä alasti julistaen tuomiota viralliselle kirkolle ja papistolle. Ulstadius ilmoitti hylkäävänsä Raamatun arvovallan ja nojaavansa yksinomaan Pyhän Hengen ilmoitukseen.
Ulstadius tuomittiin kuolemaan mutta tuomio muutettiin elinkautiseksi pakkotyöksi Turun linnassa ja vuodesta 1693 Tukholman Smedjegårdissa.
Ulstadiuksen ajatukset tulivat myös Euroopassa ja Amerikassa tunnetuiksi 1600- ja 1700-lukujen vaihteessa hänen kannattajakseen kääntyneen Petter Schäferin välityksellä.
Ulstadius armahdettiin 1719 mutta hän jäi omasta tahdostaan vankilaan jossa hän kuoli 1732.
Turun linna, jossa Ulstadius oli vangittuna elinkautisensa kolme ensimmäistä vuotta
Petter Schaefer (Schäfer, n. 1660 – 1729) oli suomalainen pietistijohtaja, jonka profetiat herättivät 1700-luvun alkuvuosina suurta kiinnostusta Suomessa, Ruotsissa ja ulkomailla. Hän julisti Pietari Suuren ilmestyvän Nebukadnessarin kaltaisena taivaallisena kostajana ja tuhovan katumukseen taipumattoman papiston.
Toinen tuon ajan uskonnollisista kapinallisista oli Pietari Schaefer, joka syntyi varakkaaseen turkulaiseen kauppiassukuun.
Isä Abraham Henrik Schaefer oli valtaporvari ja tämän vaimo Elin Thorwöste kuului myös kaupungin kauppiaseliittiin. Asemansa turvin hän sai hyvän kasvatuksen ja saattoi kouluttautua 1677 ylioppilaaksi ja 1688 maisteriksi.
Petter kavereineen tuntui elelevän Turussa normaalia opiskelijaelämää ja joutui kolttosistaan välillä tuomiollekin. Kellaripoika Antti Samuelinpoika vaatikin 1683 ylioppilas Pietari Schaeferilta ja D. Johannes Neubaulta maksua 5,5 tuopillisesta espanjan viiniä, poikain kiistäessä juoneensa kellarissa niin paljon kuin Antin pykäläpuu kertoi. Vaatimus pudotettiin 4 tuopilliseen, mutta siihenkään pojat eivät suostuneet. Senaatti närkästyi asiasta ja tuomitsi Neubaun maksamaan 4 tuopillista viiniä kellaripojalle.
Schaefer oli saanut uskonnollisen herätyksen jo opintojensa alkuvaiheessa, mutta tutustuttuaan Laurentius Ulstadiukseen ja tämän kirkon radikaaliin uudistamiseen tähdänneeseen liikehdintään Schaeferin käsitykset radikalisoituivat ja hänestä tuli pian koko pietistiliikkeen johtohahmo.
Maisteri Pietari tuomitaan Turussa lopulta 1689 uskonnollisista mielipiteistään jukirippiin, mutta hän karkaa maasta.
Turun tuomiokirkko
Tammikuussa 1700 Schäfer ajautui ulkomailla uskonnolliseen kriisiin. Ankara paasto uhkasi viedä häneltä hengen ja kriisin seurauksena kypsyi päätös palata takaisin Turkuun "todistamaan totuudesta". Myös Turussa tehty armonanomus vaivasi hänen mieltään, sillä anomus ei ollut vilpitön. Päinvastoin hän syytti kirkkoa entistä jyrkemmin sanoin.
Turkuun palattuaan Schaefer rettelöi aikansa ja 1707 hän haastoi hovioikeuden jäsenet kuulemaan hänen "omantunnonjuttuaan".
Oikeudenkäynnissä Schaefer uudisti entistä kiihkeämmin syytökset vääräoppista luterilaista kirkkoa vastaan ja julisti tuomiota ja perikatoa koko Suomelle sekä 1000-vuotisen valtakunnan läheisyyttä.
Hovioikeus langetti Petter Schäferille 3.4.1709 kuolemantuomion, mutta kuninkaallinen majesteetti armahti hänet ja määräsi vangiksi Turun linnaan.
Venäläisten hyökättyä 1713 Suomeen Schaefer siirrettiin vankeuteen Geflen linnaan Ruotsin puolelle. Petter Schaefer kuoli vankeudessa Geflessä 1729.
Turun linnassa vierailleet ystävät toivat Petter Schäferille paitsi elintarvikkeita myös kiellettyä kirjallisuutta, kuten Anton Römelingin, Jakob Böhmen, Johan Konrad Dippelin ja August Hermann Francken teoksia. Schaeferin vankeusaikanaan pitämä päiväkirja antaa seikkaperäisen kuvan sekä hänen järkähtämättömyydestään että kiusauksistaan ja inhimillisistä heikkouksistaan.
Petter Schaefer vihki itse 1712 vaimokseen turkulaisen porvarissuvun tyttären Anna Wargentinin. Päiväkirjassaan hän kertoo, että "Yhdistin Itzeni Annan cans Pyhän Awiokäskyyn, Jumalan Sanala ja Rucouxella ja tulimme Awioparixi."
Anna veli oli Joachim Wilhelminpoika Wargentin ja vanhemmat oikeusneuvosmies, valtaporvari Wilhelm Wargentin ja Magdalena Wittfoot.
Schaeferin kirjoitukset, joista valtaosa on säilynyt, sisälsivät tuomionjulistuksia ja lopun ajan ennustuksia, herjakirjoituksia sekä pietismille tyypillisiä itsetutkiskeluja.
Schäfer, Petter: Minä Pietar ja Minä Anna. Toimittanut Matti Piispa. Keuruu: Kustannusosakeyhtiö Otava, 2000. ISBN 951-1-16504-6.
Hurmoshenkeä
Turussa 1-2 2017
Simo Tuomola
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti