Kirkko on nimetty Katariina Aleksandrialaisen mukaan vuonna 1991. Pyhä Katariina Aleksandrialainen esiintyy kirkon yhteydessä ensimmäisen kerran 1309 sinetissä, jolla Nummen kirkkoherra Jaakob vahvisti tuolloin tapahtuneen piispanvaalin.
Pyhä Katariina Aleksandrialainen on legendan mukaan 200-luvun lopulla elänyt kristitty, joka kärsi marttyyrikuoleman noin vuonna 305. Hänen olemassaolostaan ei olla saatu varmoja todisteita, ja häntä onkin epäilty täysin keksityksi henkilöksi. Tämän vuoksi katolinen kirkko poisti hänet pyhimyskalenteristaan vuonna 1969, mutta palautti hänet kalenteriin vuonna 2002.
Aikaisemmin kirkko sijaitsi Kaarinan kunnan alueella ja oli nimeltään Kaarinan kirkko. Vuonna 1939 kirkon ympärillä oleva Nummen alue liitettiin Turkuun, jolloin Kaarinan seurakunta ulottui sekä Turun että Kaarinan alueille.
Pyhän Katariinan kirkko on keskiaikainen kivikirkko, joka sijaitsee Turussa Nummen kaupunginosassa, lähes keskellä ylioppilaskylää. Kivikirkko on nykykäsityksen mukaan peräisin 1400-luvun lopulta
Kirkon vihkijä piispa Hemming puolusti tarmokkaasti kirkon etuja valtiovaltaa vastaan ja kartutti huomattavasti kirkon omaisuutta ja piti hyvää huolta myös kirkkorakentamisesta.
Katariinan puukirkon vihkimisen lisäksi piispa Hemmingin toimesta rakennettiin 1351 Turun tuomiokirkkoon uudet 8-kulmaiset saksalaisvaikutteiset pilarit ja alttarien määrää nostettiin kahdella, kuudesta kahdeksaan. Hänellä olikin mitä esitellä, kun kuningas Maunu Eerikinpoika vieraili 13.-15. toukokuuta 1351 Turussa.
Hemming (myös Hemmingus; n. 1290 – 21. toukokuuta 1366 Turku) toimi Turun piispana vuosina 1338–1366. Hän oli Suomen keskiajan mahtavimpia piispoja ja hallitsijoita.
Piispa Hemmingin sinetti.
Hemming oli syntyisin Bälingen pitäjästä, Uppsalan hiippakunnasta, Ruotsista. Hän perusti Turkuun tuomiorovastin viran (lat. Archipraepositus) vuonna 1340, koulun ja sairaalan sekä omilla kirjalahjoituksillaan tuomiokirkon kirjaston. Tuomiorovastin viran myötä tämän alaisuuteen tulivat liitetyiksi Nousiainen, Raisio, Santamala ja Lieto kappeleinensa.
Hemming oli Pyhän Birgitan läheinen ystävä. 1497 paavi Aleksanteri VI vahvisti Hemmingin kultin. Hemmingin reliikkien translaatiojuhla (pyhän henkilön jäännösten juhlallinen siirtäminen kirkkoon) ja autuaaksi julistamisjuhla vietettiin Turussa 1514.
Hänet oli tarkoitus julistaa pyhimykseksi, mutta uskonpuhdistuksen vuoksi prosessi jäi kesken. Hemmingin arkku on Turun tuomiokirkossa.
Vuonna 1514 Arvid Kurki järjesti piispa Hemmingin autuuttamisjuhlan Turun tuomiokirkossa. Kanonisointia varten oli varustettu iso katoksellinen kenotafi, muistoarkku ja kannettava pienempi lipasarkku, jonne on kätketty kullattu relikvaariolipas pyhäinjäännöksiä varten. Alunperin arkku oli valmistettu Pyhälle Henrikille.
Piispa Hemmingin pyhäinjäännöslipas on Lars Snickaren käsialaa, 1514, Turun tuomiokirkko.
Mm. Rymättylän kirkosta löydämme lisää näytteitä Lars Snickaren osaamisesta; Sekä evankeliumin tapahtumia juoksuttavat kuvakertomukset että asehuoneen rappiosta varoittavien ja hyvään elämään valmentavien hurjien kuvien tekijäksi arvellaan ruotsalaista Lars Snickare - nimistä maalaria. Hän kuvaa eloisasti, miten piru vetää miestä helvettiin ja miten paholainen yllyttää hilkkapäisiä naisia tappelemaan.
Turun tuomiokirkon sakariston komerosta löytynyt ns. Pyhän Henrikin pääkallo. Kuva: YLE
Myös Turun tuomiokirkossa olevia reliikkejä on tutkittu ja sieltä on löytynyt muun muassa 2000 vuotta vanhoja luun palasia. Suurin osa reliikeistä on kuitenkin keskiajalta 1300−1400-luvuilta.
Pyhän Henrikin pääkallona pidetty kallo on ajoitettu 1100-luvulle. Ajoituksia on maaliskuun 2012 tilanteen mukaan tehty noin kolmannekselle esineistöstä. Luiden lisäksi myös tekstiilien ja muiden materiaalien alkuperä selvitetään. Kirkossa olevan katolisen ajan reliikkikokoelmassa on noin 90
Osassa Hemmingin arkun reliikeistä on tallella ns. authentica eli cedula, pergamenttiliuska, jossa kerrotaan, kenen reliikistä ja mahdollisesti mistä ruumiionosasta tai esineestä on kyse.
Niistä käy ilmi, että Turun tuomiokirkossa säilyneiden reliikkien joukossa on paitsi palanen Getsemanen kiveä, myös palasia Pyhän Henrikin kyynärvarresta, Pyhän Eerikin sormesta sekä Pyhän Benedictan, Pyhän Pancratiuksen ja viattomien lasten luista.
Lisäksi on arvioitu vielä tunnistamattomien reliikkien joukossa olevan Pyhän Gertrudin (Kerttulin) reliikin ja mahdollisesti Pyhän Ristin kappaleita.
Henrikin luusto ei säilynyt kuitenkaan kokonaisena. Osa saattoi jäädä Nousiaisiin ja vuonna 1300. Ennen uuteen alttariin siirtoa tuomiokirkossa oli osa Henrikin luustosta oli irrotettu ja lahjoitettu Uppsalan tuomiokirkolle. Myöhemmin 1400-luvulla vielä yksi Henrikin käsivarsiluu lahjoitettiin Tanskan Ertunaan ja toinen käsivarren luu Ruotsiin Linköpingin tuomiokirkkoon.
Lallia polkeva piispa Henrik seuraajineen Missale Aboensessa.
Yksi pyhän Henrikin kylkiluista annettiin lyypekkiläiselle kirjanpainajalle Bartolomeus Gothanille, joka oli painanut ensimmäisen Suomea varten tilatun kirjan, Missale Aboensen, vuonna 1488. Piispa Maunu Särkilahden kirjeen perusteella tämä Gothan oli hartaasti ja hurskaasti pyytänyt itselleen reliikkiä.
Reliikkilahjan yhtenä tarkoituksena oli Särkilahden mukaan toivo siitä, että Henrikin pyhäinjäännöksiä voitaisiin kunnioittaa yli maanpiirin sitä hartaammin, mitä laajemmalle hänen pyhyytensä maine pitkin maita on levinnyt.
Uskonpuhdistuksen jälkeen kirkossa jäljellä olevaa Henrikin luustoa säilytettiin sakariston komerossa. Siellä ne olivat aina 1700-luvulle isonvihan aikaan saakka, jolloin Turun kaupunki oli venäläisten miehittämä. Silloin luut tulivat taasen huomion kohteeksi. Venäläisten asettaman maaherran, Gustav Douglasin, ajatuksena oli tuolloin siirtää Suomen kansallispyhimyksen luut Pietarin kaupunkiin, jonne Pietari Suuri oli perustanut erityisen muinaismuistokokoelman.
Gustav Otto Douglas
Silloinen Siuntion kirkkoherra, historian harrastaja Israel Escholin, on tehnyt tästä vaiheesta muistiinpanot, joita nykyisin säilytetään Åbo Akademin kirjastossa. Niissä Escholin kirjoittaa kreivi Douglasin määränneen vuonna 1720 Pyhän Henrikin luut otettaviksi tuomiokirkosta. Näin tapahtuikin ja ne vietiin vanhassa punaisessa kangaspussissa kreiville, jonka luona kaksi välskäriä yritti rautalankojen avulla koota luurangon.
Vähän myöhemmin luut toimitettiin ruhtinas Mihail Golitsynille, joka oli ne sitten lähettänyt Pietariin. Escholin korostaa muistiinpanoissaan kuitenkin, etteivät venäläiset olisi saaneet kaikkia pyhän Henrikin luita. Saman ovat todenneet myös eräät muut silloisista tapahtumista muistiinpanoja tehneet.
Venäläisten toimenpiteistä Turussa tänä aikana oli Pietarissa vielä 1800-luvun alkupuolella jäljellä asiakirjoja, jotka Vihdin kirkkoherra A.J. Hipping jäljensi ja julkaisi. Niiden mukaan Pietari Suuri antoi vuonna 1720 määräyksen luiden talteen ottamisesta ja sinetöimisestä Turussa, jottei niitä voitaisi vaihtaa. Näistä luista tehtiin hyvin tarkka luettelo, joka on kopiona edelleen jäljellä.
Sen jälkeen, kun tämä Turun tuomiokirkon aarre lähetettiin Pietariin, on se kuitenkin hävinnyt. Sitä on sittemmin yritetty löytää Pietarista, mutta huonolla menestyksellä. Vielä viime vuosina on tätä asiaa pyritty tutkimaan.
Aiemmin mainituissa Escholinin muistiinpanoissa oli eräs hyvin mielenkiintoinen pieni lause. Kun hän kertoi, että Henrikin luut luovutettiin venäläisille, hän jatkoi "dock tror jag att ryssarna ej fick alla Sankt Henriks ben." "Uskon kuitenkin, etteivät venäläiset saaneet kaikkia Pyhän Henrikin luita."
Vihkiäisissä mukana
Turussa 22-1 2017
Simo Tuomola
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti