maanantai 4. heinäkuuta 2011

Pietari, vanha suomalainen kaupunki


Max Engmanin tutkimus pietarinsuomalaisten vaiheista on tietomäärässään mykistävää luettavaa.

Pietarin suomalaisten juhannuksen vietto luonnon helmassa kaupungin pohjoispuolen saarilla kesti hyvinkin pari vuorokautta. "Sopii arwata minkälainen mellastus iloliemen nautittua tuli pää-ohjelmaksi: kirous, tappelu, warkaus ja irstaisuus kukoisti kaikkialla, ettei poliisiwoimat riittäneet tarpeeksi näitä ehkäisemään", Inkeri-lehti kirjoitti kesällä 1889.

Pietarin suomalaisten juhannuksen vietto luonnon helmassa kaupungin pohjoispuolen saarilla kesti hyvinkin pari vuorokautta. "Sopii arwata minkälainen mellastus iloliemen nautittua tuli pää-ohjelmaksi: kirous, tappelu, warkaus ja irstaisuus kukoisti kaikkialla, ettei poliisiwoimat riittäneet tarpeeksi näitä ehkäisemään", kirjoitti Inkeri-lehti kesällä 1889.

Venäjän tsaari Pietari perusti nimikkokaupunkinsa "suomalaiselle suolle", kuten monet kirjailijat sekä Venäjällä että muualla ovat sittemmin toistuvasti todenneet. Pietarin ensimmäinen asujaimisto olikin suomalais-ruotsalaista.


Kyllä suomalaiset sinne Kannakselle vielä palaavat. Ehkä juuri me emme näe sitä, mutta kuitenkin. Siellähän Nevan rannoilla, kotisaarensa Jänissaaren povessa ja Pietari-Paavalin linnan muurien alla, makaa 300 vuotta sitten taistelussa kuollut suomalainen sissipäällikkö Taavetti Kivekäs. Kyösti Wilkuna kirjoittaa: ".... hänen kirouksensa henki huokuu haudan syvyydestä edelleenkin tuon kammon kaupungin ylitse ...". Paljon kirousta on kaupunki saanut kärsiä.



Eräässä suomalaislehdistön jatkosodan hurjistuneessa propagandavisiossa häviää sodassa lopulta myös Pietari, tuo suomalaisten maille vääryydellä rakennettu mädäntynyt, ainaisen iljettävän sumun valtaama, niljakas kaupunki. Sumu hälvenee ja jäljelle jää vain ”suomalainen suo ja sen keskelle kenties pronssiratsastaja kuumasti hengittävän, kuolemanväsyneeksi ajetun ratsun selässä”. Toteutuu esi-isämme, maatilkustaan Nevan saaressa taistelleen Taavetti Kivekkään kirous, joka huokuu haudan syvyydestä tuon kammon kaupungin ylitse ja valaa taistelutahtoa nuoren suomalaispolven poveen.


Paikalla oli ollut 1600-luvulla Nyenin kaupunki ja linnoitus, ja ympäristön talonpojat olivat Suomesta tulleita. Inkerinmaalla kaikui suomen kieli. Pakkotyöllä luotiin suurkaupungin perusta, mutta suuri varuskunta-, sotateollisuus- ja hallintokeskus oli myös taloudellinen magneetti, joka veti väkeä alati laajenevalta säteeltä.

Suomalaiset siirtolaiset ovat asuttaneet Pietaria alusta alkaen. Åbo Akademin historian professori Max Engman antaa pietarinsuomalaisille kasvot, ja samalla hän vaikuttavalla tavalla osoittaa. miksi Pietari on aina ollut Suomelle ja suomalaisille tärkeä kaupunki.

Karjalan kannas ja niin sanotun Vanhan Suomen alue oli jo 1700-luvulla luonteva lähtöalue suomalaisten Pietarin liikenteelle. Pietarin suomalais-ruotsalainen seurakunta juonsi juurensa Venäjän sotavankeudessa olleiden Ruotsin armeijan sotilaiden tarpeisiin ja siitä muodostui alusta alkaen suomalaisten henkisen elämän keskus.

Jo 1730-luvulla Pietarissa oli yli 1600 suomalaista, 1860-luvun lopulla yli 17 000 ja enimmillään, 1880-luvulla lähes 25 000. Pietarissa lyhyemmän aikaa asuneiden suomalaisten määrät ovat olleet kymmennissätuhansissa.

Alusta alkaen Suomi toimi Pietarin hankinta-alueena - palatseja rakennettiin suomalaisesta graniitista ja marmorista, suomalainen talonpoikaisvoi oli haluttua, suomalaiset kalastajat toimittivat pietarilaisille kalaa, mm. eläviä kiiskiä herkkusoppaa varten, ja polttopuuta rahdattiin Suomesta jatkuvana virtana.

Tärkein anti olivat kuitenkin ihmiset, erityisesti käsityöläiset ja palvelusväki. Suomalaisia arvostettiin heidän rehellisyytensä tähden, mutta kuten Engaman osoittaa, suomalaisen työvoiman tärkein ominaisuus oli vapaus. Kun venäläinen työväki oli maaorjia ja omistajiensa tahdosta riippuvaista, olivat he myös työläisinä epävarma sijoitus ja heikkoa sitoutumaan työnantajiinsa. Vapaat suomalaiset olivat paljon luotettavampi sijoitus.

Erityisen merkityksen suomalaiset saivat muutamissa - nimenomaan luotettavuutta edellyttäneissä - ammattiryhmissä. Suomalaiset kultasepät olivat suuressa arvossa, ja mm. kuuluisan Fabergén kultaseppien ja suunnittelijoiden joukossa oli vahva suomalaisedustus. Edelleen tunnettu Tillanderin kultaseppäsuku on pietarinsuomalaista juurta.

Lähes suomalainen monopoli oli Pietarin nuohoojien ammattikunta, jota hallitsivat parikkalalaislähtöiset nuohoojamestarit, jotka täydensivät nuohooja-armeijaansa aina uusilla parikkalalaisilla vuosikymmenistä toiseen. Suomalaisnuohoojien vahva asema perustui myös hyvään maineeseen - asuntojen sisään pääseviä ei saanut epäillä varkaiksi.

Engman käy järjestelmällisesti, mutta havainnollisesti ja yksilöiden elämänkohtaloiden kautta peilaten, eri sosiaali- ja ammattiryhmien asemaa ja merkitystä pietarilaisessa yhteiskunnassa.

Ministerivaltiosihteerinviraston huippuvirkamihet, hovin luottohenkilöt, suomalaiset upseerit ja insinöörit saavat kaikki osansa huolellisessa analyysissä. Päähuomio on kuitenkin aktiivisissa "maanmiehissämme" - käsityöläis mestareissa, seurakunta- ja yhdistyselämän aktiiveissa ja menestyjissä.

Pietarinsuomalaisten historia on erikoinen yhdistelmä suurkaupungin sosiaalihistoriaa, suomalaista kansalaisjärjestäytymisen historiaa ja kansallista sivistyshistoriaa monikansallisessa yhteisössä.

Engman kuvaa satuttavalla tavalla suomalaisten pyrkimyksiä yhtäältä häivyttää taustaansa esiintymällä itseään parempina (erityisesti ruotsalaisina tai saksalaisina), toisaalta ylpeätä pyrkimystä vahvistaa kielellis-kansallista identiteettiä jättiläismäisessä kaupungissa, jonka venäläinen luonne alkoi vahvistua 1870-luvulla.

Yksityiset ja (kulttuuri)polittiset intressit iskivät yhteen erityisen rajusti seurakunta- ja koulumaailmassa, minkä myös Uno Cygnaeus sai katkerasti kokea. Suomen kansakoululaitoksen onni kaiketi oli, että hänet aikanaan savustettiin ulos Pietarin suomalaisten koulujen tarkastajan virasta.

Pietarinsuomalaisten vireä kansalaispolitiikka näkyi mm. suomenkielisten koulujen, sanomalehtien, harrastusten ja yhdistysten ylläpitämisessä.

Traagista oli, että Pietarin lähes tyhjennettyä suomalaisista vuoden 1918 jälkeen monet pietarinsuomalaiset pakolaiset joutuivat Suomessa "ryssittelyn" kohteiksi.

Valkokankaan palvottu sankaritar Ansa Ikonen muistelee lapsuuttaan: "Pietarissa oli ollut venäläisille leikkitovereilleni "tsuhna", jolle piti opettaa kielikin. Nyt olin "ryssä", ja opin hyvin äkkiä, että venäjää ei saanut puhua".

Tunnettuahan on, että myös "ruotslaisryssä" C.G.E.Mannerheim oli suomalaisten äärinationalistien silmissä epäilyttävä tyyppi.

Pietari oli vallankumoukseen saakka kansainvälinen suurkaupunki, unelmien ja kauhun paikka, jonne lähdettiin usein varsin kepein eväin. Pietarinsuomalaiset on loistelias kuvaus siirtolaisuuden eri puolista, vetävistä ja työntävistä tekijöistä ja erilaisista muuttomekanismeista. Itä-Suomesta lähdettiin tyypillisesti ketjumuuton kautta, ja sukulaisten sekä perheenjäsenten merkitys siirtymisessä suurkaupunkielämään oli suuri.

Tuhkimotarinoita lehdissäkin kerrottavaksi saakka syntyi eri aloilla; kiihtelysvaaralaisen Johan Parviaisen liiketoiminta oli pietarilaisittainkin katsottuna suuren luokan bisnestä, Savonlinnan seudulta lähtenyt Alexander Masalin rikastui halkokaupalla siinä määrin, että pääsi naimisiin aatelisneidon kanssa - tyttärentytär Aleksandra Kollontai tuli sitten merkittäväksi toimijaksi niin feminismin kuin Suomenkin historiassa.

Mutta yleiskuva oli eittämättä surkeampi. Juopottelua ja siihen liittynyttä monenmoista kurjutta on aina kuvattu pietarinsuomalaisten suurimmaksi sosiaaliseksi ongelmaksi. Asunto-olot olivat usein aivan hirvittäviä.

Prostituutio koitui monen suomalaistytön kohtaloksi, lkapsityövoimaa suorastaan kupattiin Suomesta Pietariin ja toisaalta Pietarin löytölastenkodin vauvojen hoito oli monessa Kannaksen pitäjäss tärkeä elinkeino - lapsikauppaa käytiin moneen suuntaan.

Pietarin mittasuhteet olivat niin valtavat, että siellä oli enemmän sekä suomalaisia kultaseppiä että suomalaisia prostituoituja kuin koko muussa Suomessa yhteensä. Sekä suomalaisista palvelijattarista että prostituoiduista löytyy kuvauksia myös venäläisessä kaunokirjallisuudessa, jota Engman käyttää laveasti myös muutoin lähdeaineistonaan.

Pietarin perustaminen vuonna 1703 muutti Itämeren alueen historian kulun, ja samalla määräsi uudet poliittiset koordinaatit myös suomalaisten paikalle historiassa.

Vuonna 1808 Pietarin turvallisuusongelma ratkaistiin kaupungin ja suomalaisten yhteiseksi onneksi, ensimmäisen maailmansodan tulos taas muokkasi tilanteen uudeksi. Suomen itsenäisyys näytti utopialta niin Venäjän kuin Ruotsinkin näkökulmasta.

Engman tarkastelee myös tätä muutosta. Samalla rakentuu kuva Pietarin luomista mielikuvista ja niiden muuttumisesta vuosikymmenten saatossa.

Pietari on saanut edustaa kaikkia niitä puolia sivilisaation historiassa, joita on eri syistä katsottu aiheellliseksi pelätä. Suurena sivistyskeskuksena se nähtiin ennen muuta 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla.

Vallankumouksen jälkeen Pietari edusti pelkkää uhkaa - se oli "punaisen lohikäärmeen" pesä, sivilisaation uhka. Apokalyptiset näyt Pietarin tuhoamisesta ja hukuttamisesta viehättivät suomalaiskirjailijoitakin.

Vuonna 1941 Hitlerinkin hyvin tuntemat suomalaistoiveet näyttivät toteutuvan. Juho Kusti Paasikivi valmisti puheen, jossa viitoitettiin tietä Pietarin kukistumisen jälkeen. Puhetta ei koskaan pidetty, mutta Engman julkaiseen sen kokonaisuudessaan. Näin historia meitä opettaa ...

Max Engmanin tutkimus pietarinsuomalaisten vaiheista runsaan 200 vuoden ajalta on tietomäärältään mykistyttävä, analyyttisyydessään syvä ja kuvitukseltaan huikean mielenkiintoinen.

Tekijän pitkäaikainen paneutuminen aiheeseen ja syvällinen historian ymmärtäminen ovat perustana tietoteokselle, jonka tulisi kuulua jokaisen suomalaisuuden kohtaloista kiinnostuneen lukemistoon.

Ainoa kiusallinen piirre on teoksen painovirheiden runsaus ja eräät kieliopilliset kömpelyydet, jotka ennen muinoin kustannustaloissa kyllä siivottiin huolellisesti pois oikoluvulla.


Ei kommentteja: