Gangut

Tänään 27-7 tulee kuluneeksi tasavuosia Riilahden meritaistelusta Hangon vesillä 1714. Eilen alueella muisteltiin tapahtumaa jo taistelunäytöksen merkeissä. Hankoniemi on venäjäksi Gangut ja siitä saa nimensä myös Turussa kuun lopulla nähtävä Gangut Regatta.

 

1714 – Suuri Pohjan sota: Venäjän laivaston ensimmäinen merkittävä voitto Riilahden meritaistelussa Ruotsin laivastoa vastaan Hangon lähellä.


Riilahden meritaistelu (ven. Гангутское сражение, Gangutskoje sraženije) oli suureen Pohjan sotaan sisältynyt meritaistelu, joka käytiin Ruotsin ja Venäjän laivastojen välillä Hankoniemen (ven. Gangut) pohjoispuolella sijaitsevassa Riilahdessa vuonna 1714. Taistelu oli Venäjän Itämeren laivaston ensimmäinen merkittävä voitto.

Ruotsin avomerilaivastolla oli vaikeuksia liikkua tyvenen vuoksi, ja tämän vuoksi venäläiset kaleerit saivat etulyöntiaseman. Venäläisillä oli myös huomattava ylivoima.

 Ainoat alukset, jotka saatiin estämään venäläisten rynnäkköä, olivat 18 tykillä varustettu tykkiproomu HMS Elefanten (kontra-amiraali Nils Ehrenskjöldin lippulaiva), kaleerit Örnen, Tranan, Gripen, Laxen, Geddan ja Valfisken sekä saaristolaisveneet Flundran, Mörten ja Simpan.

Nils Ehrenskiöld (1674–1728) oli ruotsalainen amiraali ja vapaaherra, joka johti Ruotsin laivastoa Riilahden meritaistelussa vuonna 1714 suuren Pohjan sodan aikana.

Ruotsi hävisi Riilahden taistelun ja Ehrenskiöld jäi vangiksi. Hän sai sankarin maineen, koska taisteli ylivoimaista vastustajaa vastaaan. Myöhemmin Ehrenskiöld oli Karlskronassa laivaston talousosaston johtaja.



 

Suuri Pohjan sota (1700-1721), jonka loppuosasta (1713-1721) käytetään myös nimeä Isoviha, käytiin pääosin Ruotsin ja Venäjän välillä. Alkutahtina oli Ruotsille voitokas Narvan taistelu vuonna 1700. Tsaari Pietari I:n (myöhemmin Pietari Suuri) armeija valtasi Ruotsilta nykyisen Pietarin alueen vuonna 1703 ja perusti sinne uuden Venäjän pääkaupungin. Ruotsi yritti muutaman kerran vallata Nevan suun takaisin, mutta ei siihen enää kyennyt. 

 

 Ruotsin kuninkaan Kaarle XII maa-armeijan Pietari tuhosi nykyisen Ukrainan alueella Pultavan taistelussa vuonna 1709, jolloin Ruotsi ei enää kyennyt maalla puolustamaan Baltian ja Suomen alueita. Pietari valloitti Ruotsilta pääosan Baltiaa jo vuonna 1710 sekä vuoteen 1714 mennessä koko Etelä-Suomen alueen. Ruotsi kuitenkin hallitsi vahvalla avomerilaivastollaan Suomenlahtea ja Itämerta suvereenisti aina vuoteen 1714 asti.

Pietari ei kyennyt mobilisoimaan vastaavaa avomerilaivastoa, joten hän kehitti soudettaviin kaleereihin perustuvan rannikkolaivaston. Kaleerit kulkivat matalassa vedessä alueilla, joihin suuret ja tulivoimaiset avomerilaivat eivät kyenneet tai uskaltaneet tulla. Vuoden 1714 alussa Pietarilla oli jo yli 100 erikokoista kaleeria, joiden avulla hän päätti murtaa Ruotsin ylivallan merellä ja hyökätä Ruotsiin asti. Ruotsi sai ensimmäiset omat kaleerinsa vesille vasta 1713.

Vuoden 1713 aikana venäläiset tekivät paljon väylämittauksia, satamapaikkojen selvittelyä ja merikarttoja Suomenlahdella aina Turkuun asti. Tällä pohjustettiin Pietarin seuraavan vuoden kunnianhimoisia suunnitelmia Ruotsin suhteen.

 

Helmikuussa 1714 Ruotsin armeijan nykyisen Suomen alueella olleet maavoimat käytännössä tuhottiin Etelä-Pohjanmaalla Isonkyrön (Napuen) taistelussa, jolloin Suomen alue oli kokonaan Pietarin hallussa. 

Aikaisin keväällä huhtikuun lopulla 1714 Ruotsi lähetti amiraali Wattrangin johtaman vahvan laivasto-osaston Suomenlahdelle sulkemaan rannikkoväylän Hankoniemen kärjessä ja siten estämään Pietarin kaleerien pääsyn Hankoniemen ohi.

Samalla estettiin Turussa olevien venäläisten joukkojen huolto meritse. Wattrangilla oli käytössään mm. 16 linjalaivaa, 3 fregattia ja useita pienempiä aluksia. 

Kesäkuun lopulla 1714 saapui Venäjän yliamiraali Apraksinin johtama kaleeriosasto, noin 80 erikokoista kaleeria, Tvärminneen Hankoniemen itäpuolelle. Helsingissä talvehtineet 20 kaleeria yhtyivät tähän osastoon heinäkuun alussa. Venäjän avomerilaivasto oli Tallinnassa, jossa se pysyikin, koska sen taistelukyky ei ollut Pietarin oman arvion mukaan riittävän hyvä. 

 

Pietari saapui 20. heinäkuuta Tallinnasta Tvärminneen Porkkalan kautta ja oli henkilökohtaisesti mukana seuranneissa operaatioissa ja myös Riilahden taistelussa. 

Koska Hankoniemen ohitus näytti vaikealta ja olisi johtanut suuriin tappioihin, yritti Pietari ensin nk. dragetin kautta Lappohjassa vedättää laivoja Hankoniemen yli. Vetoyritys ei onnistunut, mutta ruotsalaiset havaitsivat tapahtuman ja Wattrang lähetti 25. heinäkuuta dragetin länsipäähän schoutbynacht Nils Ehrenskiöldin johtaman osaston, johon kuului tykkiproomu Elefanten ja kuusi kaleeria ja noin 950 miestä. 

Samalla Wattrang määräsi vara-amiraali Lillen hyökkäämään 8 linjalaivan voimalla Tvärminnessä olevia Pietarin kaleereja vastaan. Hyökkäys ei kuitenkaan toteutunut, koska tuli tyyni sää, eivätkä raskaat laivat päässeet tarpeeksi lähelle Pietarin kaleerilaivastoa. 

Kun ruotsalainen laivasto-osasto oli nyt jaettu kolmeen osaan, päätti Pietari lähettää 20 kaleerin osaston kiertämään ulkokautta soutaen Wattrangin pienentyneen päävoiman, joka oli edelleen Hankoniemen kärjen tasalla. Komentajakapteeni Smajevitsin johdolla 26. heinäkuuta tämä kiertoliike onnistui ja osasto pääsi Wattrangin ja Hankoniemen ympäri ilman tappioita. Wattrang määräsi tämän takia linjalaivojaan siirrettäväksi soutuveneillä hinaten vielä ulommaksi, jotta tämä kiertoliike ei toistuisi. 

Samaan aikaan lähetti Pietari vielä 15 kaleeria ulkokautta brigadööri le Fortin johdolla kiertämään Wattrangin laivat ja vaikka matka oli pidempi kuin edellisellä ryhmällä, onnistuivat nämäkin kiertämään ruotsalaisen osaston ilman tappioita. Kiertomatka soutaen oli noin 30 km. 

 

Tämän jälkeen Wattrang venytti edelleen osastoaan, jotta ympärisoutu estettäisiin. Tämä avasi rantaväylän Pietarin lopuille kaleereille Hankoniemen kärjessä. Aamuyöllä 27. heinäkuuta Pietarin pääosasto, noin 60 kaleeria, edelleen tyynessä ja utuisessa säässä, souti pitkin Hankoniemen rantoja Tvärminnestä niemen ympäri. Ruotsalaiset yrittivät sulkea väylän, mutta eivät ehtineet hinata linjalaivojaan takaisin tarpeeksi lähelle. Lille oli jo saapunut osastonsa kanssa Wattrangin avuksi.  Näin venäläisten pääosastokin pääsi ohittamaan ruotsalaisten sulun lähes tappioitta. 

Yksi venäläinen kaleeri ajoi karille Hankoniemen edustalla ja sen miehistö, 200 henkeä, jäi ruotsalaisten vangiksi. Samoin kaleeri jäi ruotsalaisten saaliiksi ja vietiin Tukholmaan. 

Pietarilla oli käytössään enemmän miehiä kuin Wattrangilla, mutta ruotsalaisilla oli merkittävästi suurempi tulivoima käytössään, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä, kun soudettavat kaleerit ohittivat ruotsalaiset avomerilaivat turvallisen kaukaa.

Wattrang teki merkittävät virheet jakaessaan osastonsa kolmeen osaan ja avatessaan Hankoniemen kärjen Pietarin kiertoliikkeiden takia. Pietari kykeni käyttämään hyväkseen nämä virheet sekä kaleerilaivaston liikuntakyvyn että joustavuuden ansiosta. Myös tyyni sää oli hyökkääjän etuna.

 

Pietarin kaleerilaivaston tehtäväksi jäi vielä Ehrenskiöldin noin 950 miehen suuruisen osaston tuhoaminen Hankoniemen pohjoispuolella. 

Ehrenskiödin osasto oli jo 26. heinäkuuta ankkuroitunut puolustuslinjaan ja kieltäytyi antautumasta, joten 27. heinäkuuta noin klo 15 alkoi Riilahden taistelu.  Taistelupaikan valitsi siis Ehrenskiöld. 

Hän rakensi osastostaan eräänlaisen taistelulautan kytkien alukset toisiinsa, jotta taistelun kuluessa miehistöt voisivat perääntyä aluksesta toiseen ja lopuksi Elefantenin kannelle.

Elefanten oli keskellä kylki kohti hyökkääjiä ja ruotsalaiset kaleerit taas keula kohti hyökkääjää, koska niiden vahvin aseistus oli vain keulassa. 

 Maurice Baquoi: Riilahden meritaistelu, kaiverrus, 1724—1727.

Koska keulan kautta ei voitu vallata ruotsalaisia aluksia, pyrkivät venäläiset kaleerit ruotsalaisten reunimmaisten alusten kylkeen ja yrittivät sitä kautta vallata nämä alukset. Tältä osin meritaistelu muistutti maasotaa; mies miestä vasten erilaisten käsiaseiden kanssa.  Tästä syystä taistelu oli erittäin verinen ja vaati paljon uhreja. Taistelu kesti noin 2 tuntia.

 Model of ship of the line, Elefanten ("the Elephant").

Venäläiset lähestyivät Elefantenia ruotsalaisten kaleerien kautta ja lopulta Ehrenskiöldin päällikköviiri laskettiin alas antautumisen merkiksi. Ehrenskiöld yritti vielä paeta pienemmällä aluksella, mutta venäläiset ottivat sen kiinni ja palauttivat Ehrenskiöldin Elefantenille. 

Taistelupaikasta on kirjoitettu useita artikkeleita ja kirjoja, mutta pitävää arkeologista todistetta ei ole vielä kyetty esittämään minkään paikan osalta. Samoin taistelusta syntyi paljon legendoja ja myyttejä, jotka elävät vieläkin kirjallisuudessa. 

 

Vain osa Pietarin kaleereista, noin 23 kaleeria, osallistui itse taisteluun. Ensimmäisessä vaiheessa hyökkäsi kahdeksan venäläistä kaleeria ruotsalaisten sivustoja vastaan. Elefantenia olisi ollut vaikea tai mahdotonta vallata entraamalla kyljestä, koska sen kyljellä oli 8 tykkiä ja kaleereissa vain 2-3 tykkiä keulassa.

Yhden kaleerin vaatima ura oli noin 40 m, koska airojen pituus oli noin 15 metriä, joten Elefantenin tulivoima oli 2-3-kertainen mahdollista hyökkäävää kaleeria kohden, koska Elefanten oli noin 30 m pitkä. 

Tykkien merkitys ei ollut ratkaiseva tässä meritaistelussa ja siten se poikkesi merkittävästi tuon ajan muista meritaisteluista. Poikkeavaa tavanomaisesta oli myös ruotsalaisten toiminta, kun osasto oli ankkurissa paikallaan ikään kuin maalinnoitus. 

Yksikään alus ei uponnut taistelun aikana. Kaleereissa ei ollut painolastia ja tykitkin olivat aika keveitä, joten ne kelluivat vesilastissakin. 

Asiakirjojen mukaan taistelussa kuoli välittömästi ruotsalaisia 361 ja loput noin 600 jäivät vangiksi. Näistä yli puolet kuoli vammoihinsa muutaman viikon kuluessa, joten ruotsalaisten tappiot kuolleina olivat noin 700. Loput yli 200 vietiin vankeina Pietariin samoin kuin kaikki ruotsalaiset alukset. 

Venäläisiä oli mukana itse taistelussa noin 3400 miestä, joista noin 400 kuoli heti tai pian taistelun jälkeen.  Lisäksi venäläisten tappioihin kuului karille ajaneen kaleerin miehistö, josta noin 50 kuoli ja noin 200 jäi vangiksi ja vietiin Ruotsiin.

Yhteensä kuolleita oli taistelussa noin 1100 henkeä. 

 

 Aleksei Zubov: Ruotsalaiset laivat tuotiin Pietariin Riilahden meritaistelun jälkeen, kaiverrus, 1715.

Taistelun jälkeen venäläiset hautasivat kuolleet ja korjasivat vaurioituneet laivat paikan päällä. Hautojen paikkaa ei tunneta, mutta vahva oletus on Santalan alue.  Osa aluksista osoittautui korjauskelvottomiksi ja  ne hylättiin paikalle. Luultavasti näistä osa kuuluu nk. Santalan hylkyihin. 

Apraksinin johdolla 70 kaleeria jatkoi viiden päivän kuluttua 1. elokuuta Jungfrusundin kautta Turkuun ja sieltä edelleen Ahvenanmaalle. Pietari ja vangiksi otettu Nils Ehrenskiöld olivat tämän osaston mukana Ahvenanmaalle asti.

Hangosta tuli vielä 8 kaleeria, ehkä korjausten jälkeen, Ahvenmaalle ja ne yhtyivät Apraksinin osastoon.  Sieltä osasto jatkoi Kristinankaupunkiin ja saapui Vaasaan 9. syyskuuta. Yhdeksän kaleeria lähetettiin tuhoamaan Uumajan kaupunki, joka paloi 18. syyskuuta.

Kaleerilaivaston jäljelle jäänyt osa talvehti Uudessakaupungissa. Noin 16 kaleeria ajoi karille tai hukkui syysmyrskyissä Pohjanlahdella. 

Pietari palasi Ahvenanmaalta ennen Apraksinin lähtöä pohjoiseen 20 kaleerin mukana Pietarin kaupunkiin, jossa Nevalla pidettiin syyskuussa suuri juhlaparaati Venäjän laivaston ensimmäisen merivoiton kunniaksi. Sivers johti yksikköä, joka toi ruotsalaiset sotasaalilaivat ensin Helsinkiin ja sieltä Pietariin. Paraatissa oli mukana noin 200 ruotsalaista sotavankia. Uudenkaupungin rauhan jälkeen osa näistä vangeista palasi kotiseuduilleen. 

 

Tvärminneen jäi Pietarin laivaston erään yksikön komentaja Mark Gris sekä Ljuberas, jotka tekivät ensimmäiset venäläiset merikartat Hankoniemestä, Tvärminnestä sekä Barösundista. 

Wattrang lähetti illalla 27.7. aluksen valkoisen lipun kanssa ehdottamaan Apraksinille mahdollista vankien vaihtoa sekä tiedustelemaan Ehrenskiöldin ja kapteeni Sundin kohtaloa sekä arvioimaan tapahtumaa. Kun alus palasi, oli Wattrangin johtama avomerilaivasto-osasto jo poistunut Hankonimen edustalta.

Tauben johtama pienempi osasto, joka oli ollut Korppoströmmin alueella taistelun aikana, poistui Hankoniemen menetyksen jälkeen Ahvenanmaan kautta kohti Ruotsin rannikkoa. Se yhtyi siellä Wattrangin osastoon, joka asettui sinne puolustukseen estääkseen Pietarin kaleerien pääsyn Tukholmaan.

 

Riilahden taistelussa Venäjä Pietarin johdolla ”avasi ikkunan Eurooppaan” ja Venäjästä kehittyi myös merkittävä merivalta Itämeren alueelle. Samalla Ruotsin suurvaltakausi kääntyi kohti sen loppua.

Vaikka Venäjä Uudenkaupungin rauhassa 1721 palautti lähes koko Suomen alueen Ruotsille, tuli uudeksi rajalinjaksi Ruotsin ja Venäjän välillä lähes nykyinen Suomen ja Venäjän raja.

Vaikka Ruotsi yritti mm. Suomenlinnan rakentamisella padota Venäjän laivaston, jatkui Venäjän painostus, joka johti Suomen sodan (1808-09) jälkeen koko Suomen alueen liittämiseen Venäjään suuriruhtinaskuntana. Suomen kannalta tämä Ruotsista erottaminen johti Venäjän vallankumouksen yhteydessä 1917 Suomen itsenäistymiseen. 

Riilahden taistelu on siksi tärkeä historiallinen käännekohta Suomen kannalta, vaikka se omana aikanaan oli vain yksi taistelu monien muiden kahakoiden joukossa. 

Samalla korostui ensi kertaa Hankoniemen strateginen merkitys Suomenlahdella ja Riilahtea seuranneina vuosina sen hallinnasta taisteltiin useita kertoja aina toiseen maailmansotaan asti.

Kyseessä oli Venäjän näkökulmasta erityisesti Pietarin kaupungin turvallisuus. Venäjä rakensi 1900-luvun alussa varustuksia ja linnakkeita Suomenlahdelle ja myös Hankoniemelle ja sitä järjestelmää kutsutaan edelleenkin Pietari Suuren merilinnoitukseksi.

Turvassa Turussa

27-7 2014

Simo Tuomola