Jumalainen näytelmä

Tänään 10-1 Eino Leinon kuolinpäivänä löydämme itsemme Fiume Teveren rantamilta tässä seitsemän kukkulan kaupungissa. Takana on Ponte Cavourin silta, edessä Lungotevere Prati numero 17. 

Talon kyljessä kyltti - "In questa casa negli anni 1908 - 1909 il grande poeta finlandese Eino Leino tradusse La Divina Commedia con amore ispirato alla universalità di Roma." 

 E pur si muove! Se kuitenkin liikkuu.
 

 
 
Elokuussa 1908 Eino Leino jätti Suomen ja suuntasi kohti Italiaa. Matkan mahdollisti Suomalaisen kirjallisuuden edistämisvaroista annettu apuraha Danten Divina Commedia -teoksen suomentamista varten. Kotiuduttuaan Roomaan Saksassa vietettyjen kuukausien jälkeen Leino ryhtyi intensiivisiin italian opintoihin ja työhön Danten parissa.

»Elomme vaelluksen keskitiessä
ma harhaelin synkkää metsämaata
polulta oikealta poikenneena.
Ah, raskasta on sanoa kuink' oli
tuo salo kolkko, autio ja sankka!
Sit' aatellessa vielä muisti säikkyy.
Ei kaameampi itse kalma liene;
mut koska hyvää myös ma löysin sieltä,
kuvata muutkin tahdon tapaamani.»

 Jumalainen näytelmä (ital. La divina commedia) on italialaisen Dante Alighierin 1300-luvulla italiaksi kirjoittama runoelma. Danten kirjallisen uran pääteos on kolmiosainen näkymatka tuonpuoleiseen. Se kertoo Danten tekemästä matkasta Helvetin ja Kiirastulen kautta Taivaaseen.

 
 Domenico di Michelinon freskossa Dante pitelee teostaan Jumalainen näytelmä (1465). Hän seisoo kiirastulen seitsenpenkereisen vuoren ja Firenzen kaupungin välissä sekä osoittaa Helvetin sisäänkäyntiä, jossa syntisiä johdatetaan alas helvetin eri tasoille. Kiirastulen vuoren päällä seisovat Aatami ja Eeva maanpäällisessä paratiisissa. Heidän yläpuolellaan Aurinko ja Kuu edustavat taivaallista paratiisia. Fresko viittaa myös itseensä, sillä kuvassa näkyy Firenzen katedraali, johon fresko on maalattu.

Paitsi Dante-suomennosta Leino työsti Rooman aikana näytelmäluonnoksiaan ja kirjoitti matkakirjeitä Turun Sanomiin. Lehti etsikööt ne esille ja aarteensa esitelkööt!

Turku ja Turun linna piirtyvät leinolaiseen kuvastoon tarkemmin vuonna 1916. Pahennustakin herättänyt suhde virolaisen tutkijan ja diplomaatin suomalaissyntyiseen kirjailijapuolisoon antoi virikkeen renessanssi-tyyliin sommiteltuun runoelmaan Juhana Herttuan ja Catharina Jagellonican lauluja (1919).

Tätä ensin Turun, sitten Gripsholmin linnassa käytyä runollista vuoropuhelua Leino itse nimitti ”viimeisen romantikon” lahjaksi rakastetulleen.

 
 Runoelmassa rakastavaiset Suomen herttua ja Ruotsin tuleva kuningas Juhana ja hänen vaimonsa Puolan prinsessa Katariina Jagellonica käyvät runollista vuoropuhelua, joka alkaa laivamatkalla Turkuun, jatkuu Turun linnan renessanssihovissa sekä sittemmin vankeudessa Gripsholmin linnassa Ruotsissa Mälaren rannalla. Runoelman loppuosasto Rime sisältää Catharinan Juhanalle lohdutukseksi kirjoittamia runoja. Kokoelman kaikilla runoilla on joko latinan- tai italiankieliset nimet.

 Eino Leino (oikealta nimeltään Armas Einar Leopold Lönnbohm, 6. heinäkuuta 1878 Paltamo – 10. tammikuuta 1926 Tuusula) oli suomalainen kirjailija, lehtimies ja kriitikko.

 Viimeisten elinvuosiensa aikana Leino laati muistelmateoksensa Elämäni kuvakirjan (1925). Hänen viimeinen asuinpaikkansa oli Tuusulan Nuppulinnassa Riitahuhta-nimisessä talossa ystäväperheen alivuokralaisena.

Siellä Eino Leino kuoli 47-vuotiaana 10. tammikuuta 1926. Hänet haudattiin valtion kustannuksella, ja hautajaisiin osallistui presidentti Relander ja muuta maan johtoa. Leino on haudattu Helsingin Hietaniemen hautausmaan uudelle alueelle, hautaan U21-15-22. Hautakivessä olevan Leinoa esittävän muistomedaljongin on toteuttanut kuvanveistäjä Ville Vallgren.

 
 Eino Leinon kuolinuutinen julkaistiin Suomen Kuvalehdessä 16. tammikuuta 1926.

 Mutta mikäs runo se löytyykään Suomen passista! Kyllä vaan, viranomaiset ovat heittäytyneet hempeiksi ja präntänneet sinne Eino Leinoa; Ruislinnun laulu korvissani ... Tai löytyy ainakin vuoden 2009 passistani, nyt taitaa olla muut metkut.

6-7 vietämme runoilijan syntymäpäivän kunniaksi liput liehuen Eino Leinon päivää, runon ja suven päivää. Paltamossa mies syntyi 1878 ja sai nimen Armas Einar Leopold Lönnbohm - ois voinut olla Mustonenkin.

Eino Leino syntyi 6. heinäkuuta 1878 Paltamon Paltaniemellä (nykyisin osa Kajaania) sivistyneeseen keskivarakkaaseen maalaisvirkamieskotiin. Isä Anders Lönnbohm (alk. Mustonen) oli valtion palveluksessa oleva maanmittari, joka viljeli samalla omistamaansa Hövelön tilaa.

 Oulujärven välittömässä läheisyydessä sijaitseva maatila oli sama, jossa Elias Lönnrot oli asunut nelisenkymmentä vuotta aikaisemmin Kajaanin vuosinaan. Sekä isän että äidin Anna Emilian (o.s. Kyrenius) kautta Leinon sukujuuret juontavat Liperiin ja Sortavalaan Karjalassa, äidin kautta lisäksi Varsinais-Suomeen.


 



Työn orja, Rahan orja, Naisen orja, Onnen orja. Romaaniensa lisäksi Jumalten keinussa syntyi hurja joukko uskomattomia runoja, joissa tulkitsijoille on tuskaa piisannut.

 

  
 Onnen orja (1913) oli viimeinen Eino Leinon Orja-romaanisarjasta

Istuimme kerran Juicen kanssa kapakissa, kun tuo haastoi minut tekemään runoriimin itsestään;

keksin kyllä vielä keinon
päästäkseni einoksi paikalle leinon
 
  loihen tuolloin lausumaan ja äijä tykkäs.







Kesä on vuonna 1913 kuvattu suomalainen Kaarle Halmeen ohjaama mykkäelokuva. 
Elokuvan käsikirjoitti Eino Leino Vanteenheittäjät-runonsa pohjalta. Runo oli ilmestynyt 1912 Tähtitarha-kokoelmassa. 

Vanteenheittäjät

Lentävi vanteet ristin rastin,
ilmassa leikki ja laulu soi,
kuuluvi pajatus kylihin asti,
ihmiset kylissä aprikoi:
rovastilla on vieraita varmaan.
Notkuvi varret, vilkkuvi nilkat,
neitojen helmat hulmuelee,
herrojen otsilta tippuvi tilkat,
kenpä se ylinnä keikahtelee?
Talon rouva nuori ja notkee. Hänpä se kaartelen kauneimman heittää,
lausehen sorjimman suustansa suo,
ripsillä pitkillä silmänsä peittää,
oravan-silmänsä ruskeat nuo.
Ja vantehet lentää ja liitää. Kas, miten hänehen maisteri vilkkuu,
sihtaa silmä kuin tulijous.
Vantehen kaulaansa sai, että kilkkuu,
siitäkös nauru ja kikatus nous -
talon rouvan vetreän vanteen.
Istuvat kuistilla vanhemmat herrat,
maistavat maljoa höyryävää.
Unhottuu puhe useat kerrat,
nyykähtää ukko rovastin pää,
kun vanteet niin kauniisti lentää.
Ah, älä katsele vartta sa tuota
liioin, maisteri liekkisyön!
Karkkoa kaunihin naurajan luota,
pelkää keijuja kesäisen yön!
On nuori vanhalle mennyt.
Vilkkuvi nilkat ja punaiset sukat,
aurinko painuvi metsän taa,
hehkuvi puut sekä poskien kukat,
tuoksuvi kasteinen nurmi ja maa.
Ja nuorten riemu se raikuu.
Eino Leino

Nuori Nietzsche

Tuo tulleeko päivä mullekin
kuin monelle muulle on tullut,
että elämä jonkin on arvoinen,
jota säästää ja säälii ne hullut,
että pelkään ma katsoa kuolemaa
kuin kumppani silmäterään -
Pyhä Aurinko, kuinka ma pelkäänkään
sitä päivää, jona ma herään!
Tää kaikki, kaikk’ onhan unta vain:
mun aatteeni armahimmat,
mun henkeni heleä morsian,
tuon suudelmat tulisimmat,
hän, hän, satavuosiks mi sekunnit loi
ja minuutit miljoonaksi,
joka yhdellä sydänyö-katseellaan
tomun tään teki jumalaksi!
Ja unta, untahan kaikk’ on tää:
mun murheeni mustimmatkin,
epätoivoni, tuskani, taistoni,
sydänkaihoni katkeratkin;
mitä oon minä, onneton, kärsinyt,
mitä mulla on onnea ollut,
on unten aaltoja ollut vain
ja unten tuomana tullut.
Tuo koittaako päivä, kun laskea
mun pitäisi pitkin öitä,
elon paatisen polkuja suunnittaa
ja ankeita arkitöitä,
jona oisin ma yhteiskunnassa yks -
kentiespä kohta jo kaksi -
ja vuosi vuodelta vaipuisin
taas raa’aksi rahvahaksi?
Ah, älköhön tulko se milloinkaan!
Mut terve, mun päiväni sorja,
mun päiväni ylpeä, seppelpää,
jona en ole onneni orja,
jona seison ma seppona murheeni,
jona aatos on ahjossa valkee -
sa terve, päiväni punainen,
kun haaveiden kuoret halkee!
En maitoa suoniin ma saanutkaan,
mut sain minä tummaa verta,
se otsasuonissa ouruaa,
kun kuohuun se nousee kerta …
minä kuulen kuin kohinan kaukaisen
tai tuhanten miekkojen melskeen -
hei, tunnettenko te, ystäväin,
tuon alkavan aamun helskeen?
Ja silloin mun silmäni pimentyy,
mut sieluni salamoitsee -
haa, kuulettenko, kuin myrskyssä
mua taivahat jumaloitsee?
Olen arkki-enkeli Mikael,
mua Auringon parvet seuraa -
päin, lapset, laumoja pimeyden,
päin ihmis-yön jalopeuraa!
Eino Leino

Elokuva kuvattiin kesällä 1913, mutta tuntemattomasta syystä sen esittäminen viivästyi ja se sai ensi-iltansa vasta 18. tammikuuta 1915 Lyyra-teatterissa Helsingissä.

 

Kesä-elokuvan mainosilmoitus Uudessa Suomettaressa 17.1.1915.

Tähtitarhassa
Turussa 10-1 2018
Simo Tuomola