- 1644 – Torsten Stålhandske, suomalainen ratsuväen kenraali (hakkapeliittojen päällikkö) (s. 1593)
Hänet haudattiin 1645 Turun tuomiokirkon Sielujen kappeliin arkussa, jossa on teksti; Quod si quis cerret non coronabitur nisi legitime certaverit - Eihän sitäkään, joka kilpailee, seppelöidä, ellei hän kilpaile sääntöjen mukaisesti (2 Tim.2:5). Arkku on kannunvalaja Caspar Becke vanhemman tinasta ja messingistä valmistama.
Torsten Stålhandske (1. syyskuuta 1593, Porvoon pitäjä – 21. huhtikuuta 1644, Haderslev) oli suomalainen Ruotsin armeijassa palvellut ratsuväen kenraali ja hakkapeliittojen päällikkö 30-vuotisen sodan aikana.
Stålhandsken ja hänen puolisonsa Kristiina Hornin (1604-1673) haudalle Tuomiokirkkoon pystytettiin 1681 suuren kirkkopalon jälkeen kuvan muistomerkki paadella makaavine kokovartalokuvineen, veistäjänä Jürgen Meintz Heinrich Wilhelmin työpajassa Hampurissa.
Ståhlhandske-suvun hautakammio, joka ennen muinoin oli Tott-suvun hautakammion jälkeen komein, on eteläisen kirkonoven länsipuolella, ja rauta-aitaus erottaa sen kirkosta.
Tämän hautakammion osti vuonna 1654 Torsten Stålhandsken leski Kristiina Horn, ja sitä kaunistaa kallisarvoinen hautapatsas mustasta ja ruskeasta marmorista, jossa on valkoisia marmorikuvia. Tuon suuren sota-uroon (k. 1644) jäännökset säilytetään komeassa lyijykirstussa.
Torsten Stålhandske aloitti sotilasuransa eversti Patrick Ruthwenin asepoikana ja oli tämän mukana rekrytointiretkellä Skotlannissa. Hän matkusti henkivartiokaartin vänrikkinä Kustaa II Adolfin mukana Preussiin 1622. 1626 hänet ylennettiin majuriksi Arvid Hornin (k. 1653?) jalkaväkirykmenttiin, mutta siirtyi jo seuraavana vuonna Åke Tottin ratsuväkirykmenttiin. Hänet ylennettiin everstiluutnantiksi 1629 johtamaan suomalaisia hakkapeliittoja.
Ruotsin liittyessä 30-vuotiseen sotaan 1630 Stålhandske oli mukana Pommerissa ja seuraavana vuonna Breitenfeldin taistelussa. 1632 hänet ylennettiin everstiksi ja oli ratsumiehineen ratkaisevassa roolissa Lützenin taistelussa, jossa Kustaa II Adolf sai surmansa.
Kesäkuussa 1634 hän haavoittui Hamelin taistelussa. 1635 hän liittyi kenraalimajurina Johan Banérin johtamaan armeijaan. Hän valtasi 35 lippua Wittstockin taistelussa ja ajoi vihollisen pakenemaan. Huhtikuussa 1642 hän haavoittui vakavasti Breitenfeldin toisessa taistelussa. Toukokuussa hänet nimitettiin ratsuväen kenraaliksi. Hän kokosi pitkillä sotaretkillään huomattavan omaisuuden.
Torsten Stålhandske vuonna 1934 julkaistussa postimerkissä. Samaan sotilasmerkkisarjaan kuuluvat Punaisen Ristin merkit Laiska Jaakosta, Jakob de la Gardie, sekä Evert Hornista.
Vietettyään lähes kaikki aikuisvuotensa sotaretkillä Stålhandskelle ei ollut juuri jäänyt aikaa siviilielämään ja perheen perustamiseen. Hän solmi Tanskan sotaretken alla 1643 edullisen avioliiton entisen päällikkönsä Arvid Hornin tyttären Kristinan kanssa, mutta liitto jäi lyhyeksi ja lapsettomaksi.
Stålhandsken ruumis tuotiin takaisin kotimaahan, ja hänet haudattiin 1645 Turun tuomiokirkkoon. Hänen monumentaalinen hautamuistomerkkinsä, missä hänen ja hänen puolisonsa kuvat on veistetty kiveen, on edelleenkin nähtävissä suurvaltakauden kuvanveistotaiteen pysyvänä muistomerkkinä.
Torsten Stålhandske oli tyypillinen Ruotsin suurvaltakauden sotilas niin hyvässä kuin pahassa. Hän oli erittäin taitava ratsuväen päällikkö, joskin hänen kykynsä sodanjohtajana ja strategina jäivät vaille näyttöä.
Hänen henkilökohtainen rohkeutensa ja aggressiivinen taistelutapansa toivat hänelle menestystä sotakentillä ja tekivät hänestä legendaarisen sotilaan, joka suomalaisten hakkapeliittojen päällikkönä muodostui koko käsitteen henkilöitymäksi.
Hänen ystävyytensä Brittein saarilta tulleisiin upseereihin, joiden kieltä hän osasi, levitti myös hänen mainettaan, sillä heidän kauttaan hänen tekonsa pääsivät hyvin esiin suositun The Swedish Intelligencers -aikalaisteoksen sivuilla.
Torsten Stålhandskes och Kristina Horns gravmonument i svart marmor i Åbo domkyrka.
Toisaalta Stålhandskea on moitittu liiallisesta mieltymyksestä viiniin, mutta moite lienee yhtä hyvin perustein kohdistettavissa lähes jokaiseen tuon ajan päällikköön ja sotilaaseen.
Toinen syytös koskee hänen tapaansa hankkia sotasaalista. Sotasaaliin hankkiminen ja erilaisten lunnaitten suoranainen kiristäminen voitetuilta kuului myös ajan sodankäyntitapaan.
Merkittävin sotasaalis, jonka Stålhandsken tiedetään hankkineen ja toimittaneen kotimaahansa on Århusin piispan kirjasto, 890 nidettä, jonka hän ryösti Tanskasta. Hänen leskensä lahjoitti miesvainajansa toivomuksen mukaisesti kokoelman juuri sopivasti 1640 perustetun Turun akatemian kirjastolle, missä se muodosti kirjaston arvokkaimman osan kunnes tuhoutui Turun palossa 1827.
Torsten Stålhandsken nimi on jäänyt historiaan nimenomaan hakkapelittojen synonyymina ja symbolina:
Hakkapeliitta kuvattuna vuonna 1940 julkaistussa Punaisen Ristin neljän postimerkin sarjassa.
Hakkapeliitat olivat Ruotsin sotaväessä kolmikymmenvuotisen sodan aikana palvelleita suomalaisia ratsumiehiä. Aseinaan heillä oli kaksi ratsupistoolia ja miekka. Lisäksi varusteina saattoi olla kypärä, nahkahaarniska (költeri) tai teräksinen rintahaarniska, kyrassi. Hakkapeliitat ratsastivat suomenhevosruunilla. Ruotsin ratsuväki ja hakkapeliitat sen osana käytti 1600-luvun alussa täysin uutta ratsuväen rynnäkkötaktiikkaa, jonka tuloksena oli erinomainen sotamenestys.
Hakkapeliittojen nimi tulee suomalaisen myytin mukaan hyökkäyskomennosta "Hakkaa päälle." Käsityksen esitti muiden muassa Daniel Juslenius teoksessaan Vanha ja uusi Turku.
Hän kirjoitti: "Suomalaisten loputon into lyödä viholliset synnytti uuden sanan 'hakkapeliitta' ('hakkaa päälle' merkitsee 'lyö, iske, hakkaa kaikin voimin'), jonka kuuluessa Puola aina vapisi ja itävaltalaiset ja pyhän (jos jumalat tämän sanan sallivat) liigan puolustajat useimmiten joutuivat kauhun valtaan ja menettivät henkensä."
Vaihtoehtoinen etymologia nimelle on viron kielen "hakka peale", joka tarkoittaa yksinkertaisesti johonkin ryhtymistä. Suomalainen sotaväki Ruotsin sotaväessä sai puhua omaa kieltään ja sitä myös johdettiin suomen kielellä, vaikka hallintokieli oli ruotsi.
Värvättäessä ei ratsumiehiä kutsuttu hakkapeliitoiksi, vaan he olivat tavanomaisemmin pelkkää Ruotsin ratsuväkeä, "ryttäreitä". Lempinimi liitettiin joukkoihin vasta Ruotsin sotamenestyksen myötä.
Hakkapeliitat olivat kaiketi ensimmäinen joukkotyyppi, joka käytti suomenhevosta taistelussa. Suomenhevosessa yhdistyvät kylmä- ja lämminverihevosten hyvät ominaisuudet; vaikka suomenhevonen ei ole yhtä nopea ja ketterä kuin lämminverihevoset, se on sotahevosenakin hyvin sitkeä eikä väsy helposti.
Kirkkoreissulla
Turussa 21-4 2017
Simo Tuomola
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti