Sähköratikka

Tänään 31-5 tulee kuluneeksi tasavuosia siitä, kun Turussa päätettiin 1908 siirtyä hevosvetoisen kokeilun jälkeen sähköiseen raitiotieliikenteeseen.

Yksi Turkuun vuonna 1956 hankituista neliakselisista Valmet RM 2 -raitiovaunuista Kauppatorilla 1950-luvun lopulla, taustalla vanha Wiklundin tavaratalo. Raitiovaunu nro 49 linjalla 1.

31. toukokuuta vuonna 1908 saksalaisen AEG-yhtiön Tukholmassa sijaitsevan tytäryhtiön Electron-yhtiö AEG sai 40 vuoden toimiluvan sähkölaitokselle ja -raitiotielle Turun kaupunginvaltuustolta. Raitiotiekiskojen asennustyöt alkoivat keväällä 1908.

Aloite sähköraitioteiden rakentamiseksi esitettiin Turun teknikot -yhdistyksen kokouksessa helmikuussa 1905.

 

 

Sähköraitiotien liikennöinti avattiin Turussa 22. joulukuuta 1908. Se tarkoitti että Turun kaupungin sisäinen liikenne astui moderniin aikaan, ja kaupungin katukuva muuttui. 

Avajaispäivänä raitiovaunut huvittivat turkulaisia ja kaikki vaunut olivat täynnä. Suurin osa turkulaisista näytti tällöin olleen katujen varsilla ihmettelemässä uutta joukkoliikennemuotoa.

 

”Uutuus oli kovasti askarruttanut ihmisiä, kun he miettivät miten hevosajopeleillä

pääsisi kadulla raitiotien poikki.”

Saksalainen Werner von Siemens keksi sähkörautatien vuonna 1879. Ensimmäinen sähköraitiotie, joka otti ilmajohdosta virtaa, otettiin käyttöön Amerikassa vuonna 1887. 1890-luvulla eurooppalaisissa kaupungeissa ryhdyttiin korvaamaan hevosraitioteitä sähköisillä ja vuoteen 1901 mennessä kaikki suurimmat kaupungit oli sähköistetty.


 
 Ainoa tunnettu kuva Turun hevosraitiovaunusta - sunnuntaina 4. toukokuuta 1890 alkoi Turussa hevosraitiotieliikenne. Seurauksena oli kuitenkin konkurssi ja toiminnan lakkaaminen 31. lokakuuta 1892 Turussa oli hevosraitiotie 1890–1892 ja sähköraitiotiet 1908–1972.

Sähköraitiovaunut toivat mukavamman, halvemman ja nopeamman liikenteen turkulaisille. Ne lisäsivät myös kaupunkilaisten liikkuvuutta. Raitiovaunujen suurin sallittu nopeus oli 21 km tunnissa. Se oli yli kaksi kertaa nopeampi hevosraitovaunuihin verrattuna.

 

 Vaunuissa oli 20 istumapaikkaa ja 18 seisomapaikkaa. Niillä pystyttiin kuljettamaan enemmän asiakkaita kuin ennen. Matkustajat istuivat jalopuisilla penkeillä selät vastakkain.

 

Kylmällä säällä vaunuja lämmitettiin penkkien alla olevilla lämmityslaitteilla. Kuljettaja varoitti jalankulkijoita ja muuta liikennettä äänekkäästi soivan polkukellon avulla. Matkustajat antoivat kuljettajalle pysähdysmerkin vetämällä vaunun katossa kulkevasta signaaliliinasta, joka soitti etusillalla olevaa kelloa, ja koska rahastajia ei ollut, kuljettajat ottivat matkustajilta maksun ja myivät alennuspoletteja.

 

Jotta rahastus ei olisi liiaksi hidastanut liikennettä, asennettiin vaunun kumpaankin päätyseinään lipas, johon matkustajat pudottivat tasarahassa olevan maksun tai poletin.

 

 

Vaikka ensiksi raitiovaunuille sattuikin monia vakavia liikenneonnettomuuksia, kahdella linjalla liikennöineet raitiovaunut saivat kaupungin asukkaat kuitenkin pian puolelleen ja vaunut alkoivat täyttyä asiakkaista. Ennen ensimmäistä maailmansotaa, vuosina 1909–1913, matkustajien määrä oli noin 3700 päivässä.

 

Raitiotie tuli Turun peruskulkumuodoksi 1930-luvulla. Uudet linjat perustettiin, ja vanhat linjat kaksiraiteistettiin. Matkustajamäärä oli 7,9 miljoonaa vuonna 1938. Rahastajarahastus tuli myös vaunuihin. Jatkosodan jälkeen Turku kasvoi ja teollistui nopeasti, ja raitioteitä uudistettiin. 

 

Helsingin olympialaisten 1952 aikana, Turun satamasta kuljetettiin olympiavieraita ylimääräisillä raitiovaunulla suoraan rautatieasemalle. Joulupukki vaunut alkoivat kulkea kaduilla viikkoa ennen joulua jo 1940-luvun lopussa. Pukki jakoi karkkia ja ajettiin minne nyt vaunulla päästiin.

 

Ennen raitioteiden lakkauttamista Turussa oli kolme linjaa. Ykkönen ja kakkonen kulkivat kauppatorin kautta satamaan, Pohjolaan, Nummenmäkeen ja Korppolaismäkeen saakka. Kolmosella oli oma kehälinjansa.

 

Raitiotielinja 1 muutettiin linja-autolinjaksi 12. maaliskuuta vuonna 1967. Linja 3:n liikenne loppui sisäkehällä 25. huhtikuuta 1971. Raitiotieliikennöinti Turussa pysähtyi kokonaan vuonna 1972, kun linjan 2 ja linjan 3 uloimmillakin reitillä siirryttiin linja-autoihin. 

 

Liikenteessä muutos paransi palvelua matkustajille. Turun Sanoman mukaan:

 

”Uusi järjestely lyhentää Wärtsilän työtekijöiden matkaa. Nyt he pääsevät suoraan pysäkille Telakankadun kautta.”

 

 

 Turun historiasta raitiotiekaupunkina muistuttaa jäätelökioskiksi valjastettu raitiovaunu kauppatorilla.

 

Raitiovaunut kolistelivat Turun kaduilla siis 64 vuotta. Matkustajamäärä 1909–1972 välillä oli 563 043 tuhatta ja linja-automatkustajamäärä oli 77 485 tuhatta 1950–1972 välillä. Raitiovaunut olivat se täkein ajoneuvo turkulaisille melkein yhden sukupolven ajan.

Ratikatta päin

Turussa 31-5 2016

Simo Tuomola

Noitavasara

• Tänään 30-5 tulee kuluneeksi tasavuosia kahdestakin kuuluisasta roviotuomiosta:
•  
• 1416 – Katolinen kirkko poltatti Constancessa (Konstanz)  Jeremias Prahalaisen roviolla harhaoppisena.
•  
• 1431 – Ranskan Rouenissa 19-vuotias Jean d'Arc (”Orleansin neitsyt”) poltettiin roviolla.
•  
•  
  

Jerome of Prague (Jeroným Pražský in Czech, 1379 – 30 May 1416) was a Czech church reformer and one of the chief followers of Jan Hus who was burned for heresy at the Council of Constance. Tässä poltettavana tšekkiläinen teologi Jeremias Prahalainen. Toisaalla sanotaan  Soudobá ilustrace – upálení Jana Husa po odsouzení Kostnickým koncilem. Hussia siinä ollaan polttamassa.

 
 Building where the Council of Constance was held in 1415, picture from the chronicle of Ulrich Richental

Tänään 30-5 tulee kuluneeksi tasavuosia siitä, kun Orleansin neitsyt Jeanne d'Arc tuomittiin noituudesta ja poltettiin roviolla Rouenin torilla 1431.




 30. května 1416  Kostnice Jeroným Pražský

Kerettiläiseksi tämä Ranskan kansallissankari ja myöhempi katolisen kirkon pyhimys leimattiin hänen tunnustettuaan pitävänsä jumalaa paavia korkeampana auktoriteettina.

 Jeanne ei suostunut paljastamaan häntä kuulustelleille papeille näkyjään eikä suostunut luopumaan tehtävästään Ranskan vapauttamiseksi, joten hänet tuomittiin roviolla poltettavaksi. Hänen tuhkansa siroteltiin Seinen aalloille ja maineensa puhdistettiin 1455.




 
 Jeanne d’Arcin patsas Pariisissa

Noitavasara eli Malleus maleficarum (saks. Der Hexenhammer) on noitavainojen aikaan vuonna 1486 julkaistu kirja. Sen kokosi inkvisiittori Heinrich Kramer (n. 1430–1505), ja hän liitti kirjaan munkkiveljensä Jakob Sprengerin (1436–1495) nimen ilman tämän suostumusta. Noitavasarassa annetaan yksityiskohtaisia ohjeita noitien kuulusteluun ja tunnistamiseen; kidutuksella hankittua tunnustusta pidettiin luotettavana.

Suomessa viimeinen noitana poltettu henkilö oli ruoveteläinen Antti Lieroinen 1643. Hänet tuomittiin Hämeenkyrön käräjillä kuolemaan ja kuljetettiin Turun linnaan Hovioikeuden kuultavaksi, mutta tuomio pysyi ennallaan. Hänen erityisalanaan oli varastetun tavaran takaisin hankinta ja varas merkittiin esim. silmä puhkomalla tai tapettiin.

Huittisten ylimääräisillä käräjillä kesäkuussa 1649 Valpuri Kyni tuomittiin noituutensa vuoksi roviolla poltettavaksi. Turussa hänet oli 1635 alistettu vesikokeekeeseen.
 
Kaikkiaan noitavainojen aikana ihmisiä tuomittiin Suomessa poltettavaksi, teloitettaviksi tai hukutettaviksi noitina noin 60 henkeä, useat juuri Turussa. Ohjekirjana noitavainoissa toimi vuonna 1487 laadittu Noitavasara, Malleus Maleficarum.


Noitavasara eli Malleus maleficarum (saks. Der Hexenhammer) on noitavainojen aikaan vuonna 1486 julkaistu kirja. Sen kokosi inkvisiittori Heinrich Kramer (n. 1430–1505), ja hän liitti kirjaan munkkiveljensä Jakob Sprengerin (1436–1495) nimen ilman tämän suostumusta. Noitavasarassa annetaan yksityiskohtaisia ohjeita noitien kuulusteluun ja tunnistamiseen; kidutuksella hankittua tunnustusta pidettiin luotettavana.

 


 

Vuonna 1635 Hovioikeus alisti Turussa noituudesta tuomitun Valpuri Kynin upotuskokeeseen Aurajoessa, mutta nainenpa pitikin nokkelasti veden alla suunsa kiinni ja säästi henkensä. Noitana hänet kuitenkin poltettiin Hämeenlinnassa 1665.


Poltot ovat alkaneet
Turussa 30-5 2016
Simo Tuomola

Suomen kuningas

Tänään 28-5 tulee kuluneeksi tasavuosia Suomen kuninkaan kuolemasta. Hessenin maakreivi Friedrich Karl Ludwig Konstantin von Hessen-Kassel, jota myös Väinö I:ksi nimiteltiin kuoli 28. toukokuuta 1940 Kasselissa.

 1940 – Suomen kuninkaaksi 1918 valittu Hessenin prinssi Friedrich Karl kuoli.

 
 Suomen kuninkaan kruunusta 1990-luvulla tehty näköiskappale. Kemin Jalokivigalleria.

 Hänen ollessaan vielä Hessenin prinssi Suomen eduskunta valitsi hänet Suomen kuninkaaksi lokakuussa 1918, kun Suomesta sisällissodan jälkeen kaavailtiin kuningaskuntaa. Saksan hävittyä ensimmäisen maailmansodan Friedrich Karl joutui kuitenkin torjumaan hänelle tarjotun kruunun, eikä hän koskaan saapunut Suomeen.

Kuninkaanvaaliasiakirjassa Friedrich Karlista käytettiin nimitystä Fredrik Kaarle. Muita suomenkielisiä nimiehdotuksia olivat Kaarle tai Kaarlo. Myöhemmin elämään on kuitenkin jäänyt nimi Väinö I, joka lienee vasta jälkeenpäin huumorimielessä keksitty. Se tiettävästi mainittiin ensi kerran 1920-luvulla julkaistussa lehtipakinassa.

 

 Kansanedustaja ja kirkkoherra Gustaf Arokallio ehdotti kuninkaan arvonimeksi muotoa "Suomen ja Karjalan kuningas, Ahvenanmaan herttua, Lapinmaan suuriruhtinas, Kalevan ja Pohjolan isäntä", mikä myös on jäänyt elämään.

Hessenin maakreivi oli aikanaan myös Ruotsin kuningas Fredrik I (1676–1751), Friedrich Karlin isoisän isoisän isosetä, joka oli samalla edellinen Hessen-sukuinen Suomen hallitsija. Tosin Vapauden aikana kuninkaalla ei Ruotsin valtakunnassa ollut paljoakaan valtaa.

 
 Friedrich Karl, Hessenin maakreivi, Suomen kuningas.

Suomen kuningaskuntahankkeen kaaduttua Friedrich Karl vietti enimmäkseen hiljaiseloa. Hänen pääasuntonaan toimi Frankfurt am Mainin lähellä sijainnut Friedrichshofin linna, nykyinen Kronbergin linnahotelli, jonka hänen vaimonsa oli perinyt äidiltään leskikeisarinna Viktorialta.

Friedrich Karl menehtyi ensimmäisessä maailmansodassa saamiensa sotavammojen myöhäisseurauksiin Kasselin sairaalassa 28. toukokuuta 1940. Hänet haudattiin linnan kappeliin. Suomen ulkoministeriön toimeksiannosta Suomen Berliinin-lähetystö laski hänen haudalleen Suomen hallituksen seppeleen, Adolf Hitlerin ja Italian kuningas Viktor Emanuel III:n seppelten viereen.

 Friedrich Karlin ja Margarethen kuudesta pojasta kaksi vanhinta oli kaatunut ensimmäisessä maailmansodassa. Seuraavaksi vanhimmat olivat kaksoset Philipp ja Wolfgang.

 

Kuultuaan hänelle tarjotusta Suomen kruunusta Friedrich Karl sähkötti ensi töikseen marsalkka August von Mackensenille ja pyysi tätä lähettämään luutnanttina palvelleen Wolfgangin kotiin itärintamalta. Hän päätti että Wolfgangista tulisi Suomen kruununprinssi, vaikka tämä oli kaksosista nuorempi.

 Wolfgang (1896–1989), "Suomen kruununprinssi", palveli jatkosodassa Suomeen sijoitetuissa Saksan armeijan joukoissa ja sai Suomen III luokan Vapaudenristin 1943.

Kuninkaan kruunajaiset oli aikomus järjestää Turun tuomiokirkossa. Myös
 kruununperimysjärjestystä ja hallitsijanvakuutusta alettiin valmistella senaatissa, mutta kumpaakaan ei saatu valmiiksi. Kruunajaiset aiottiin pitää Turun tuomiokirkossa ja seremonian valmistelu annettiin kirkollis- ja opetustoimituskunnan esittelijäsihteeri Yrjö Loimarannan tehtäväksi.
 


Hän suositteli noudatettavaksi joko Norjan tai Ruotsin mallin mukaista kruunausrituaalia, jolloin kruunu ja muut regaliat olisivat olleet tilaisuudessa vain esillä. Loimaranta toivoi kruunun valmistettavan Inarin kullasta, mutta lopulta päädyttiin halvempaan kullattuun hopeaan. Kruunu jäi kuitenkin tekemättä.

Kemin Jalokivigalleriassa nykyään esillä olevan Suomen kuninkaan kruunun teki kultaseppä Teuvo Ypyä galleriaa varten 1990-luvulla Eric O. W. Ehrströmin vuonna 1918 laatimien piirustusten mukaan, jotka löydettiin E. N. Setälän arkistosta vuonna 1988 niiden oltua yli 60 vuotta kadoksissa. Ehrström suunnitteli tilauksesta myös hovin virkamiesten ja palvelijoiden asuja, samoin Akseli Gallen-Kallela.
 
Mahdollisesti myös uusia aatelointeja alettiin suunnitella – aateluushankkeita on tosin myös väitetty legendaksi, sillä niistä ei ole muita luotettavia todisteita kuin senaatin budjettiesityksessä mainittu leimavero vapaaherran ja kreivin arvoille.

Kuninkaallisesti
Suomen Turussa
28-5 2016
Simo Tuomola

 

Pyhä Pietari

Tänään 27-5 tulee kuluneeksi tasavuosia siitä, kun Pietari Suuri perusti Pietarin kaupungin Nevan suistoon 27. toukokuuta 1703. Nimensä kaupunki sai Pietarin nimikkopyhimyksen, apostoli Pietarin mukaan. Tällöin alue kuului vielä virallisesti Ruotsiin, mutta oli Venäjän miehittämä.

1703 – Venäjän tsaari Pietari Suuri perusti Pietarin kaupungin (Sankt-Peterburg). Piankos orjatöissä kaupunkia rakentamassa ahersi myös jopa 20 000 suomalaista.


 
 Pietari I Suuri

 Turkin-vastaisen liittokunnan epäonnistuttua Pietari kokosi Ruotsin vastaisen liittokunnan, jossa Venäjän ohella olivat Puola-Liettua ja Tanska. Suuri Pohjan sota (1700–1721) alkoi Venäjän kannalta onnettomasti. Narvan taistelussa 20. marraskuuta 1700 ruotsalaiset löivät venäläiset joukot.

Tämän jälkeen ruotsalaiset siirtyivät Puolan alueelle, jolloin Pietari sai aikaa uuden armeijan varustamiseen. 27. kesäkuuta 1709 Pultavan taistelussa venäläiset voittivat Kaarle XII:n ja tuhosivat hänen armeijansa.
 
Pietari Suuri perusti Pietarin kaupungin Nevan suistoon 27. toukokuuta 1703. Nimensä kaupunki sai Pietarin nimikkopyhimyksen, apostoli Pietarin mukaan. Tällöin alue kuului vielä virallisesti Ruotsiin, mutta oli Venäjän miehittämä.

Venäjän pääkaupunki siirrettiin Moskovasta Pietariin vuonna 1712. Pietarhovin palatsi Pietarin kaupungin ulkopuolella valmistui 1725.Pietari perustettiin symboloimaan uudistuksia ja juhlistamaan maallistuneen ja valistuneen Venäjän syntyä.

Venäläiset valloittivat Viron 1710 ja miehittivät Suomen aluetta vuosina 1714–1721 nk. isonvihan aikana). Sota päättyi Uudenkaupungin rauhaan 1721, jossa Venäjä sai Inkerin, osia Karjalasta sekä Ruotsin alueet Baltiassa. Käytännössä sota nosti Venäjän Pohjois-Euroopan johtavaksi suurvallaksi Ruotsin tilalle.

Venäläiset valtasivat Inkerin ja pian, Pultavan taistelun jälkeen vuonna 1710, Viipurin ja Käkisalmen sekä Helsingin, Porvoon ja Turun vuonna 1713. Koko Etelä-Suomi oli miehitetty, kun Carl Gustaf Armfelt oli kärsinyt tappion Pälkäneellä Kostianvirran taistelussa 1713 ja Isossakyrössä Napuen taistelussa vuonna 1714.

Miehitysajan olot vaihtelivat suuresti eri puolilla Suomea, mikä johtui jo hallinnollisesta jaosta. Venäläiset jakoivat Suomen Viipurin komendanttikuntaan, joka käsitti Itä-Suomen, ja Länsi-Suomen kenraalikuvernöörikuntaan, jota johdettiin Turusta käsin.

Isonvihan aikana suomalaisia hävitti myös rutto eli paiserutto (”musta surma”), jota aikalaiset kutsuivat isoksi kuolemaksi. Rutto vaikutti Etelä- ja Lounais-Suomessa. Turussa kaupunkilaiset heittivät ikkunoista ulos kaduille ruttoon kuolleita ihmisiä ja toisinaan niitäkin, jotka eivät olleet vielä tautiin kuolleet.


 
 Kuolemaa ja Mustaa surmaa kuvattiin luurangoilla. Osa Hans Holbein vanhemman Kuolemantanssista.

Tämän johdosta kreivi Karl Nieroth määräsi jälkimmäisen teon tehneet ihmiset laitettavaksi kaakinpuuhun ja ankarasti ruoskittavaksi; varakkaat tosin pääsivät sadan hopeataalarin sakolla.

Turussa kuoli ruttoon noin kolmannes väestöstä, 2 000 henkeä.

Helsinkiin rutto saapui 9. lokakuuta 1710. Sen seurauksena kaupungin 1 800 asukkaasta kuoli lokakuussa noin 309 ja marraskuussa 279. Joulukuuhun mennessä ruttoon oli kuollut 10 000 ihmistä.

Länsi-Suomen valloituksen jälkeen Venäjän sotilashallintoa johti yliamiraali Fjodor Apraksin. Hän oleskeli pääosin Venäjällä, ja ylin hallintoviranomainen Suomessa oli Turkuun asettunut kenraali Mihail Golitsyn. Hänen alaisuudessaan olivat Varsinais-Suomi ja Satakunta; muihin maakuntiin asetettiin komendantteja. Nämä muun muassa jakoivat turvakirjeitä ja päättivät väliaikaisista veroista.

 
 Mihail Golitsyn


Mihail Mihailovitš Golitsyn (ven. Михаи́л Миха́йлович Голи́цын; 1. marraskuuta 1675 Moskova – 10. lokakuuta 1730) oli venäläinen sotapäällikkö. Hän komensi suuren Pohjan sodan aikana vuosina 1713–1714 Suomen miehittänyttä venäläisarmeijaa (isoviha).

Hän toimi Suomessa olleiden venäläisten joukkojen ylipäällikkönä vuoteen 1721, jolloin sota päättyi Uudenkaupungin rauhaan. Golitsyn kohteli miehitettyä Suomea säästeliäästi ja yritti ehkäistä venäläisten sotilaitten tekemiä vääryyksiä.

Kun tsaari luopui hyökkäyksestä Ruotsiin, venäläiset järjestivät Länsi-Suomeen siviilihallinnon kesällä 1717. Kenraalikuvernööriksi tuli kesäkuun alussa ruotsalainen kreivi Gustav Otto Douglas, Kaarle XII:n drabantti, joka oli loikannut venäläisten puolelle Pultavan taistelun seurauksena.



  Fjodor Matvejevitš Apraksin (1661 – 10. marraskuuta 1728) oli venäläinen kreivi ja sotapäällikkö, joka loi Venäjän keisarikunnan laivaston.

Turun kenraalikuvernöörikunta oli maantieteellisesti identtinen aiemman sotilashallintoalueen kanssa. Muodollisesti Länsi-Suomi säilyi sotilasviranomaisten ylivallassa. Sekä yliamiraali Apraksin että kenraali Golitsyn olivat Douglasin esimiehiä, ja jälkimmäinen hoiti sotilasasioitaan vanhaan malliin.

Eniten venäläisiä miehityssotilaita oli koko isonvihan aikana Länsi-Suomessa. Venäläiset pitivät Länsi-Suomea tiukassa otteessa, sillä sieltä käsin oli suunnitelmissa hyökätä Ruotsiin.

Väestöä vangittiin laajasti orjatyöhön Venäjälle; erityisesti Pietarin rakennustöihin lähetettiin joidenkin lähteiden mukaan 10 000, uudempien lähteiden mukaan jopa yli 20 000 henkeä.

Venäläisiä vastustivat muiden muassa Tapani Löfvingin johtamat sissit, jotka liikkuivat pääasiassa maan eteläosissa, Lounais-Suomessa ja Ahvenanmaan saaristossa. Monet kotinsa ja omaisensa menettäneet ihmiset liittyivät sissijoukkoihin. Tunnettu sissiryhmä oli kivekkäät, jotka muodostuivat kotinsa menettäneistä inkeriläisistä ja heidän kuuluisasta päälliköstään Kivekkäästä. Kapinayritykset kuitenkin kostettiin kollektiivisesti ja ankarin ottein.

Löfving teki raportteja ja sabotoi pääosin Turkua, sillä suurin osa kaupungin väestöstä oli venäläisiä sotilaita.

Tiedustelu- ja sabotointimatkoilla Löfvingillä oli mukanaan vain mies tai pari, sillä suora sodankäynti ei enää tullut kysymykseen vihollisten suuren määrän vuoksi. Löfving sai kuitenkin aikaan huomattavaa tuhoa, mm. räjäyttämällä viljavarastoja ja särkemällä tsaarille tarkoitetut ja varatut täydet viinitynnyrit.

Tänään 27-5 tulee siis kuluneeksi tasavuosia siitä kun Pietari Suuri perusti Nevajoen soiseen suistoon 1703 suojalinnoituksensa. Jänissaareen noussut Pietari-Paavalin linnoitus tunnetaan nykyisin keisarien hautapaikkana; Venäjän pääkaupungiksi Pyhä Pietarin kaupunki Sankt-Peterburg nousi 1712.

Turun ystävyyskaupungilla on juurensa syvällä suomalaisuudessa, sillä itse asiassa Pietari perusti kaupunkinsa suomalais-ruotsalaisen Nevanlinnan paikalle. Sen asujaimistosta suurin osa oli juuri suomalaisia.





Nevanlinnan pienoismalli Pietarin laivastomuseossa


Nevanlinna Nyenskans oli vireä kauppapaikka jo ainakin 1200-luvulta lähtien. Vuonna 1299 Viipurin perustajana pidetty marski Torkkeli, Tyrgils Knuutinpoika rakensi sinne Novgorodin kiusaksi Maakruunun, Landskronan linnoituksen, jonka novgorodilaiset hävittivät 1301. Vuonna 1611 sinne kohosi Kaarle IX rakennuttamana muhkea 5-kulmainen Nyenskansin linnoitus, jonka venäläiset hävittivät Pietarin tieltä 1703.



Nevanlinna (ruots. Nyen; lat. Neovia; ven. Ниеншанц, Канцы, Nijenšants, Kantsy) on entinen kauppapaikka ja kaupunki Nevan ja Ohtajoen yhtymäkohdassa Inkerinmaalla Venäjällä nykyisen Pietarin kaupungin sijalla. Nevanlinnassa on ollut kauppapaikka ja vakituista asutusta jo ainakin 1200-luvun alkupuolella.




 
Nevajoen suistossa oli myös jo 1300-luvulla ruotsalainen linnoitus Maankruunu (ruots. Landskrona), jonka Novgorod kuitenkin nopeasti hävitti. Stolbovan rauhassa 1617 alue siirtyi Ruotsille, ja Nevanlinna sai kaupunkioikeudet 1642.

Kaupungissa oli Kaarle IX:n vuonna 1611 rakennuttama linnoitus Nyenskans. Suuressa Pohjan sodassa venäläiset valtasivat ja hävittivät kaupungin vuonna 1703. Nevanlinnan länsipuolelle Pietari Suuri ryhtyi rakennuttamaan Pietarin kaupunkia. Suuri osa Nevanlinnan asukkaista oli suomalaisia. Kaupungissa asui myös ruotsalaisia ja saksalaisia.

 Maankruunu (ruots. Landskrona) oli linna, jonka ruotsalaiset rakensivat vuonna 1299 tai 1300 Nevajoen suulle. Paikan ympärille perustettiin runsaat 400 vuotta myöhemmin Pietarin kaupunki. Maankruunun linnan rakennutti marski Torkkeli Knuutinpoika. Novgorodilaiset hävittivät linnan jo vuonna 1301.


 
 Ville Vallgren, Torkkeli Knuutinpojan patsas Viipurin entisen kaupunginmuseon edessä.

Torkkeli Knuutinpoika (myös Tyrgils, ruots. Torgils Knutsson; k. helmikuu 1306 Tukholma) oli ruotsalainen valtaneuvos, joka toimi marskina ja sijaishallitsijana kuningas Birger Maununpojan alaikäisyyden (1290–1298) aikana.

Hänen on perinteisesti katsottu johtaneen Suomeen ja Karjalaan suuntautunutta kolmatta ristiretkeä ja sen aikana perustaneen vuonna 1293 Viipurin linnan. Torkkeli Knuutinpoika mestattiin 1306, kun hän oli joutunut Birger Maununpojan epäsuosioon.

 
 Birger Maununpoika (n. 1280 – 31. toukokuuta 1321) oli Ruotsin kuningas 1290–1318.

Kun sitä Turun syntyhetkeä ja kaupungiksi julistamisen aikaa on arvuuteltu, kannattaa huomioida juuri Tyrgils Knuutinpojan hallintakausi, jolloin hän vuodesta 1290 lähtien toimi alaikäisen Birger Maununpojan sijaishallitsijana.

Hän myönsi 1292 Turulle kaupunkioikeudet ja seuraavana vuonna Turku sai sen mukaisesti privilegiokirjan, etuoikeuden käydä kauppaa Itämeren muiden kaupunkien kanssa. Mokoma turkulaisia suosinut ritari joutui epäsuosioon ja mestattiin 1306.


Tyrgilsin Turussa
27-5 2016
Simo Tuomola