Concordia satan

Tänään 31-12 vietetään Aleksis Kiven kuolinpäivää.

1872 – Aleksis Kivi, suomalainen kirjailija (s. 1834)

 

Aleksis Kivi (oikealta nimeltään Alexis Stenvall) (10. lokakuuta 1834 Nurmijärvi – 31. joulukuuta 1872 Tuusula) oli suomalainen kirjailija. Hän on Suomen kansalliskirjailija. Kiveä on sanottu suomenkielisen kirjallisuuden isäksi. Hänet tunnetaan parhaiten teoksistaan Seitsemän veljestä ja Nummisuutarit.

Hän kirjoitti etunimensä muodossa Alexis ja esiintyi läpi elämänsä Stenvallina; Kivi oli lähinnä taiteilijanimi tai nimimerkki.


 

Aristoteleen kantapäässä pohdittiin aikoinaan Kiven ja hänen systemaattisen teilaajansa August Ahlqvistin rikinkatkuista suhdetta. Kivi oli Augustille harhainen pakkomielle, kun tämä sinänsä taitava lehtimies, kirjailija, tiedemies ja runoilija murjoi Suometar- ja Kieletär-lehdissään Aleksiksen kiven rakoon; taitamaton tahruri ja hullu viinanjuoja vaan.

Toisaalta Ahlqvist oli tuolloin itse Se suomalainen kirjailija numero I, eikä hän halunnut muita kilpailijoita rinnalleen. Aika pieni porukka tuolloin edes tiesi, että Kivi oli edes olemassa, siinä mielessä Ahlqvist pahansuopaisuudessaan myös edisti Kiven tunnettavuutta.

Ahlqvist oli kulttuurikielen sanansaattaja ja hänelle Kiven hahmojen barbaarisuomalaisuus oli myrkkyä ja Kiven murre kirjakieleksi kelpaamatonta. Ahlqvist edisti idän kieliperinnettä siinä missä Kivi tätä meidän läntistä turkulaisuuttamme.

Tässä yhteydessä mieleen tulee myös Carl Axel Gottlund: Otawa ja seksiä.

Mielisairaalassa Kivi ei paljoa muuta hokenut, kuin "Concordia satan", kuin muistikuvana Friedrich Schillerin teoksesta "Laulu kellosta", jossa valetaan Concordia-kirkonkello.

Mutta kenellä on Kiven pääkallo:

Helmikuussa 1805 Schiller sairastui vakavasti. 1. toukokuuta hän tapasi Goethen viimeisen kerran matkalla teatteriin. 9. toukokuuta Schiller menehtyi Weimarissa ilmeisesti tuberkuloosin aiheuttamaan akuuttiin keuhkokuumeeseen. 

Syksyllä 1826 Goethe lainasi Schillerin pääkallon Weimarin Herttuatar Anna Amalian kirjastosta. 

 

Tämän salaisuuden hän paljasti vain ystävälleen Wilhelm von Humboldtille, mutta tämä menikin kertomaan juttua eteenpäin. Goethe käytti pääkalloa ilmeisesti tutkimuksiaan varten. Schillerin luut olivat aluksi Weimarin Jacobsfriedhofin kassaholvissa, mutta ne haudattiin 16. joulukuuta 1827 Weimarin historialliselle hautausmaalle.

 

Goethe haudattiin myöhemmin omasta pyynnöstään Schillerin viereen.

 Ensimmäinen sivu Aleksis Kiven romaanista Seitsemän veljestä.

 

Kivelle hänen urallaan kokema paine oli liikaa: hän pakeni alkoholiin, sairauksiin ja lopulta Kiven psykoosi puhkesi syksyllä 1870. Hän saattoi sulkeutua huoneeseensa päiväkausiksi ja hokea "Oihonnaa" ja "Gehennaa", Runebergin Kuningas Fjalarin naishahmon ja juutalaisen helvetin nimiä.

 

Vuoden 1871 huhtikuussa hänet toimitettiin Helsinkiin hoitoon. Helsingin Uudessa klinikassa häntä hoidettiin aluksi infektion ja psykoosin vuoksi. Mielenterveyden häiriö diagnosoitiin melankoliaksi, johon liittyi otaksuttavasti myös eriasteisia tajunnan häiriöitä ja lieviä delirioottisia oireita.
Hoitojakson jälkeen Kivi siirrettiin Lapinlahden sairaalaan. "Hoito" koostui passiivisesta huolenpidosta, eristämisestä ja alistamisesta. Pakkopaidat ja eristyskopit olivat yleisessä käytössä, hoitajakuntaan kuului luonnevikaisia ja väkivaltaisia tyyppejä.

 

Psykiatrisessa sairaalassa oli enemmän vankilaa kuin modernia sairaalaa muistuttavia piirteitä. Paljon huomiota on herättänyt "Concordia-satan", hokema jota Kivi toisti jatkuvasti Lapinlahdessa.

 

Se on nähty fennomaanien ohjelman negaationa, concordia viittaa kansalliseen yksimielisyyteen, jota Kiven mukaan ei ole. Hulluna hän oli tavallaan Suomen molempien kielien ulkopuolella ja alkoi käyttää synkissä yksinpuheluissaan latinaa. Lienee selvää, ettei Lapinlahti tarjonnut minkäänlaisia edellytyksiä Kiven kaltaisen potilaan parantamiseen.

Turun reissu

10-10 vietimme liput liehuen Alexis Stenvallin syntymän 1834 kunniaksi suomalaisen kirjallisuuden päivää. Kansalliskirjailijamme puhui enimmäkseen ruotsia ja käytti Aleksis Kivi -nimeä vain kirjailijanimenä.

Mies pysykööt jalustallaan syystäkin suomenkielisen kirjallisuuden isänä ja kansalliskirjailijana, ei siinä mitään, mutta syytä kaiketi nimenomaan 'suomalaisen kirjallisuuden päivänä' on kaivaa historian hämäristä esiin myös Johannes Andreas Budden (1435-1495) eli Jöns Budden eli Jöns Räkin hahmo.

Häntä pidetään Suomen ensimmäisenä kirjailijana, vaikka hän Naantalin luostarin munkkina vain käänsikin pyhimyslegendoja ja vanhan testamentin kirjoja latinasta ruotsiksi. 'Jöns Buddes bok' tarjosi myös ajanvietetekstejä muunkin kuin vain papiston tarpeisiin. Myös hän teki Jukolan Jussin tavoin Turun reissuja ja niistä havaintoja.

Benz Velo

 

Vuonna 1900 Kivi olisi ollut vasta 66-vuotias. Jos hän olisi tuolloin ajellut Forseliuksen kanssa tämän ensimmäisellä Suomeen tuodulla "Benz Velo Comfortable" -merkkisellä automobiilillä pitkin Turun katuja, kansalliskirjailija Kivi olisi hymähdys suupielessä muistellut ehkä yhteisiä liki neljän vuosikymmenen takaisia illanistujaisia Forseliuksen ja Stenbergin kanssa, (muistellut myös kenties Forseliuksen luokse tekemäänsä Turun retkeä).

Ja tietenkin Juhani Jukolaa, joka oli hänkin käynyt Turussa ja nähnyt siellä monta kummaa: ämmällisiä miehiä ja hemaisevia naaroja: "Tuolta jyrisee vaunut, täältä jyrisee vaunut, ja vaunuissa istuu sen vietäviä viiksinaamaisia narreja, istuu tyttöjä kuin posliinivauvoja - -".

Pohjoismaiden osakepankin Turun konttorin johtaja Victor Forselius.

 

Keitä Kivi siis olikaan omalla Turun retkellään vuoden 1860 tietämillä tavannut; mm. Forseliuksen, Stenbergin ja Cygnaeuksen.

Victor Forselius (1838–1905) oli varsin tunnettu turkulainen kauppaneuvos, pankkimies, kirjapainon johtaja, koulunjohtaja, tekniikan edistäjä ja mesenaatti. Eikä vähiten: miljonäärinä kuollut poikamies Forselius toi Suomeen ensimmäisen automobiilin vuonna 1900.
Mutta kuka sitten oli Stenberg, joka oli pitänyt hauskaa Stenvallin ja Forseliuksen kanssa ilmeisesti aivan vuoden 1860 tienoilla tai 1860-luvun alussa ja joka sitten oli eräissä illanistujaisissa 1860- ja 70-lukujen vaihteessa ikuistanut Kiven piirteet tai jolla oli joka tapauksessaan taiteiljamuistissaan Kiven kasvot?
Kyseessä on kuvanveistäjä Johan Erland Stenberg (1838–96), joka käytti taiteilijanimeä Kivinen – tai Emil Nervanderin mukaan Kivikallio. Päivälehden muistokirjoituksessa 15.1.1896 sanotaan, että "syvempiä jälkiä kuvanveistotaiteen kehitykseen maassamme vainaja kyllä ei ole jättänyt", mutta hän oli yksi niistä, joiden ansiosta kotimainen kuvanveistotaide alkoi kuitenkin elpyä.

 

 

Johan Erland Stenberg

Stenberg teki 1870-luvun lopulla Aleksis Kiven hautamuistomerkin Tuusulaan sekä Frans Mikael Franzénin patsaan Ouluun.

Palattuaan Pariisista keväällä 1879 Franzenin patsaan valmistuttua siellä Stenberg sai kutsun Turkuun. Myöhemmin suurlahjoittajana tunnettu kauppaneuvos ja valtiopäivämies Carl V.G. Forselius pyysi häntä veistämään Alexis Kiven muotokuvan.

 

Oletetaan Forseliuksen ja mahdollisesti Stenberginkin nähneen tai jopa tunteneen Kiven. Muotokuva syntyi varatuomari Ernst Albert Forsellin tunnetun piirroksen ja muistikuvien varassa ja sitä sanottiin arvostelussa "hyvin näköiseksi". V. 1879 valmistuneesta muotokuvasta tehtiin kymmentä vuotta myöhemmin toisinnos, joka sijoitettiin sittemmin Kansallisteatterin lämpiöön.

Kiven merkittävin tukija oli estetiikan ja nykykansain kirjallisuuden professori Fredrik Cygnaeus, jolle Kivi suoritti ylioppilastutkinnon ja joka ensimmäisistä palkitsemisista lähtien Kullervoon, Nummisuutareihin ja kansallisromaanin aseman saavuttaneeseen Seitsemään veljekseen asti asetti toistuvasti koko asiantuntemuksensa ja arvovaltansa Kiven lahjakkuuden ja taiteen puolelle.

 

Vastustajista, ahdasmielisistä kirjallisen tradition vangeista, kuuluisin oli August Ahlqvist, Kiven teosten mitätöijänä kuolemattoman maineen saavuttanut suomen kielen ja kirjallisuuden professori.

Niin löysi totuuskirjailija Kivi Turusta ämmällisiä miehiä, vaan missäs ne hemaisevat naaraat: Jääkynttilät paloivat muualla; esim.

Fredrik Cygnaeus (1. huhtikuuta 1807 Hämeenlinna – 7. helmikuuta 1881 Helsinki) oli suomalaisen taiteen ja tieteen vaikuttaja ja kansallisen herätyksen keskeisiä hahmoja.

Cygnaeus ei koskaan avioitunut. Muutamat kosinnat jäivät aikeiksi. Tukholman-matkalla 23-vuotiaana hän solmi erään maanmiehensä kanssa ”liiton koko lyhyen ihmiselämän ajaksi”. Tavallisuudesta poikkeava ja koreilevakin pukeutumistyyli herätti ympäristössään huomiota ja myös hilpeyttä.

Opiskelijakaskun mukaan Cygnaeus riensi kuuluisassa laskostetussa venetsialaisviitassaan Senaatintorin halki ”pohjalaiset kultapojat kainalossaan”. 

 

Saksalainen lääkäri ja homoseksuaalien oikeustaistelun pioneeri Magnus Hirschfeld mainitsee vuonna 1914 julkaistussa teoksessaan Miesten ja naisten homoseksuaalisuus Fredrik Cygnaeusin yhtenä esimerkkinä kuuluisasta homoseksuaalista.


Ja vielä Aleksis Kiven kuvasta tämän verran Turkua:

Alexis Kiven muotokuva, 1879

Kiven ystävä Ernst Albert Forssell on tehnyt kirjailijasta tämän kuolinvuoteella piirustuksen.

 

Helsingissä Seurahuoneen salissa 1880 pidetyn Suomen Taideyhdistyksen näyttelyn luettelossa sanotaan: "Erland Stenberg. Pariisi, rue Bonaparte. Aleksis Kiven (k.1872) rintakuva; marmorista". Mutta oliko se todella esillä? Kolmessa "Åbo Posten" -lehden numerossa olleen näyttelyselostuksen viimeisessä osassa (26.5.1880, N:o 119) sanotaan:
"Herr E. Stenbergs Alexis Kivi torde vara välbekant för konstvänner i Åbo; den har ännu icke hitanländt, ehuru densamma upptagits i katalogen i förhoppning, att omständigheterna skola medgifva utställandet äfven i Helsingfors af detta fötjenstfulla skulptur verk i marmor."

Alkuperäinen Kivi-veistos on ollut siis Turussa.

Erland Stenberg. Pariisi, rue Bonaparte. Aleksis Kiven (k.1872) rintakuva; marmorista.

Wäinö Aaltonen tekemä Aleksis Kiven muistopatsas on Turun kaupunginteatterin edustalla. Aaltonen lahjoitti Turun kaupungille kipsisen Aleksis Kiven pään sillä ehdolla, että kaupunki valattaisi sen pronssiin. Turun Aleksis Kivi -kerhon ja kaupungin yhdessä valattama veistos lahjoitettiin turkulaisille vuonna 1949.

Aleksis Kiven patsaan toteuttamista vaikeutti se, ettei hänestä ollut olemassa valokuvia. Kiven ystävä Ernst Albert Forssell oli tehnyt kirjailijasta tämän kuolinvuoteella piirustuksen, jota Albert Edelfelt käytti myöhemmin Aleksis Kiveä esittävässä kuuluisassa piirrosmuotokuvassaan.

1 kommentti:

punainen turku kirjoitti... 

 

Näin Pasi Heikura Aristoteleen kantapässä:
Kirjallisuudentutkija Pertti Lassila on tutkinut Kiven mielisairaala-aikaa. Sairaalan ylilääkäri Anders Thiodolf Sælan kirjoitti ylös merkintöjä potilaista. Vuonna 1944 nämä merkinnät löydettiin ja mukana oli myös tällainen maininta Kivestä:
Ei ole kuukauteen vastannut kysymyksiin, sanoo vain 'concordia - satan' kovalla äänellä.

Concordia satan. Lassila sitoo kirjailijan hokeman saksalaisen runoilijan Friedrich von Schillerin kunniaksi vietettyihin 100-vuotisjuhliin vuonna 1859.

Juhla oli Lassilan mukaan ensimmäinen suuri kansainvälinen kulttuuritapaus, johon suomalaiset osallistuivat ja osoittivat siten kuuluvansa vapaamieliseen läntiseen Eurooppaan.

Juhlaa varten suomennettiin Schillerin runo Kirkonkello. Runo kertoo, miten valetaan kirkonkello, joka saa nimekseen Concordia, suomeksi jotakuinkin: yhteisyys.
Runon suomentaja taas oli eräs tietty August Ahlqvist - lahjakas ja aktiivinen kielimies, joka muistetaan nykyään paremmin ankarana Aleksis Kiven arvostelijana. Näin Lapinlahden sairaalassa yksi kirjallisuuden suurmies koki kahden kirjailijasuuruuden potkivan häntä päähän.
Pasi Heikura aristoteles@yle.fi 

Kahdeksas veljes

Turussa 31-12 2015

Simo Tuomola

Delaware 23-3 1639

Suomalaiset kävivät intiaanista

Lauri Seppälä

16:18 | 30.10.2015

Amerikan asuttajista parhaiten paikallisten kanssa tulivat toimeen suomalaiset. Yhteiset tavat yhdistivät.

Yhdysvaltain koillisosassa sanottiin aikoinaan: ”Ulkona on niin kylmä, että siellä ei liiku kuin intiaani ja suomalainen.” Vielä jokunen vuosi sitten Chicagosta Illinois´n osavaltiosta löytyi ravintola, jonka edustalla kyltti ilmoitti: ”Sisäänpääsy kielletty intiaaneita ja suomalaisilta.” Minnesotassa puolestaan tunnetaan nykyäänkin erityinen puoliveristen väestö, joka kantaa nimeä findians.
 
 Ensimmäiset siirtolaiset saapuivat Uuteen Ruotsiin 23.3. 1638. Vastasss olivat lenni-lenapet eli delawaret. Kuva Corbis /AOP.

Miksi ihmeessä juuri suomalaiset ja intiaanit on yhdistetty tällä tavoin? Asiaa valaisee kansatieteilijä Richard M. Dorson, joka 1940-luvulla tutki Pohjois-Amerikan suomalaissiirtolaisten ja intiaanien ominaisuuksia.
Dorson löysi lukuisia samanlaisia piirteitä niin käyttäytymisestä ja luonteesta kuin fyysisistä ominaisuuksista. Kaukaa pohjoisilta metsäseuduilta Amerikkaan saapuneissa suomalaisissa oli Dorsonin mukaan ”erityistä ja outoa eksotiikkaa” – paljon samaa kuin intiaaneissa oli ollut silloin, kun heidät ensimmäisen kerran kohdattiin.
Dorson kirjoitti: Molemmat elävät läheisessä suhteessa maahan ja metsään. Molemmissa on yliluonnollista voimaa ja sitkeyttä. Molemmat juovat viinaa kuumeisesti ja taistelevat barbaarisesti. Molemmat harjoittavat samanistista taikuutta ja rituaaleja, jotka kumpuavat syvältä kansanuskosta. Molemmat ovat salamyhkäisiä, luovat klikkejä ja pitävät vankkumattomasti kiinni omista sosiaalisista tottumuksistaan.
Samankaltaisuus loi suomalaisten ja intiaanien yhteiselolle otollisen maaperän, ja läheisestä kanssakäymisestä on myös runsaasti kertomuksia ja dokumentteja niin 1600-luvulta Uuden Ruotsin siirtokunnasta kuin myöhemmältä ajalta Suurten järvien alueelta, kertoo Amerikan alkuperäiskulttuurien dosentti Juha Hiltunen. Hänellä on aiheesta suunnitteilla tietoteos Suomalaiset ja intiaanit.

Savosta pakoon Amerikkaan

Ensimmäiset suomalaiset päätyivät Amerikkaan 1640-luvun taitteessa eli aikana, jolloin Suomi oli Ruotsin vallan alla. Suomalaisten matkat valtameren yli kävivät mahdollisiksi, kun suurvalta-asemaan kohonnut Ruotsi innostui Hollannin ja Britannian vanavedessä tavoittelemaan uuden mantereen tarjoamia rikkauksia, erityisesti majavannahkoja ja tupakkaa.
Ensimmäinen ruotsalaisten retkikunta painoi saappaansa Amerikan maaperään keväällä 1638 yli kolme kuukautta kestäneen myrskyisän Atlantin ylityksen jälkeen. Maihinnousu tapahtui  nykyisessä Wilmingtonissa Delawaressa.
Täyttä varmuutta ei ole siitä, oliko tässä joukossa suomalaisia, mutta seuraavassa, vuonna 1640 saapuneessa retkikunnassa heitä oli ainakin muutama. Näihin aikoihin Amerikan siirtokunnissa eli vasta noin 25 000 ihmistä, pääosin hollantilaisia ja englantilaisia.
Ensi töikseen siirtolaisten piti hankkia itselleen elintilaa. Luutnantti Mauno Klinga johti joukkoa, joka lähti ostamaan maata alkuperäisväestöltä, unami-intiaa­neilta. Unamit kuuluivat Pohjois-Amerikan koillisosien tärkeimpiin kansanryhmiin lenni-lenapeihin, jotka eurooppalaiset tunsivat paremmin delawareina. He nauttivat suurta kunnioitusta diplomaattisten taitojensa ansiosta, ja heidän kieltään käytettiin laajalti kauppakielenä.
Kulta- ja hopeaesineillä, vaskikattiloilla ja kirveillä tulokkaat ostivat itselleen runsaat sata kilometriä pitkän kaistaleen Delawarejoen länsirannalta. Tosin intiaanit eivät ymmärtäneet maanomistuksen ideaa­ ja saattoivat siksi ”myydä” samoja alueita useallekin valtiolle.
1640- ja 1650-luvulla saapui satamäärin suomalaisia. Heitä tuli Savosta ja Pohjanmaalta, mutta myös Keski-Ruotsista, jonka erämetsiin kuningas Kustaa Vaasa oli jo 1500-luvulla määrännyt suomalaisia talonpoikia viljelymaata raivaamaan. Sittemmin myös sodat ajoivat täkäläistä rahvasta Värmlannin takamaille.
Väen lisääntyessä Delawarejoen varteen syntyi neljä siirtolaa: Finland, Lapland, Uppland ja Takamaa.

Intiaani näki samaa

Erämaiden asuttamisessa ruotsalaisten mielenkiinto loppui lyhyeen. Tähän tarkoitukseen sopivat paremmin kaskiviljelyyn erikoistuneet sitkeät suomalaiset. Toisin kuin keskieurooppalaiset ja ruotsalaiset, joista monet olivat tottuneet kaupunkeihin ja idylliseen maaseutuun, suomalaiset tunsivat metsissä olonsa kotoisaksi.
Ja sekös kiinnosti delawareja. Heidän näkövinkkelistään metsäsuomalaiset poikkesivat radikaalisti muista eurooppalaisista. Suomalaiset olivat heistä hyvin samankaltaisia kuin he itse. Intiaanien lailla suomalaiset metsästivät, kalastivat ja keräsivät marjoja. He rakensivat asumuk­siaan samoin riuskoin ottein ja raivasivat viljelymaata kaskea polttamalla.
Suomalaiset ottivat myös oppia alkuperäisasukkailta. He omaksuivat paikallisia metsästystaitoja ja alkoivat hyödyntää heidän eksoottisia ravinnonlähteitään, kuten haisunäätää, pesukarhua ja pussirottaa.
Ulkoinen olemuskin yhdisti. Suomalaiset kulkivat mokkasiineissa ja pukeutuivat peurannahkaan ja turkiksiin, joista intiaanit tyypillisesti tekivät vaatteensa.
Metsäinen hengenheimolaisuus tarjosi eväitä jouhevalle kanssakäymiselle. Suomalaiset kävivät delawarien kanssa vaihtokauppaa karjalla, viinalla, kankailla, tuliaseilla, turkiksilla ja rohdoskasveilla.
Jotkut suomalaiset oppivat puhumaan delawarea ja alkoivat toimia tulkkeina. Heitä tarvittiin muun muassa avioliittoja solmittaessa. Myös suomalaisten tiedetään menneen naimisiin delawarien kanssa. Sitä perua ovat findiaanit.

Viemisinä hirsimökki

Ensimmäiset Pohjois-Amerikan siirtolaiset asuivat teltoissa ja maamajoissa. Sitten Uuden-Englannin puritaanit ja hollantilaiset alkoivat rakentaa asuntoja lankuista. Suomalaiset ryhtyivät puolestaan heti tultuaan salvomaan hirsiä.
Suorakaiteen muotoinen hirsipirtti oli alun perin skandinaavien ja venäläisten suosima rakennustyyppi, jonka suomalaiset talonpojat olivat ottaneet omakseen. Uudisasutuksen oloissa se oli ideaalinen asuinsija. Yksi mies saattoi parissa viikossa rakentaa mökin metsään. Pystytys ei vaatinut nauloja, hirsien raot saattoi tilkitä sammalilla, maan polkea permannoksi ja harjakaton peittää turpeilla.
Juha Hiltusen mukaan on vahvoja perusteita olettaa, että juuri Uuden Ruotsin suomalaiset kehittivät hirsirakennustekniikkaa paikallisiin oloihin. Esimerkiksi delawaret alkoivat mahdollisesti jo 1600-luvulla tehdä ”isoja taloja”, kuten he hirsirakennuksiaan kutsuivat. Mallina toimi, kuinkas muuten, suomalainen hirsipirtti.
Suomalaisten ja intiaanien mökeistä kehittyi lopulta prototyyppi, jonka 1700- luvun alussa käynnistynyt muuttoliike kuljetti yli Appalakkien vuoriston muual­le Amerikkaan. Kestävät hirsitalot paljolti selittävät legendaarisen Lännen valloituksen onnistumista. Hirsilinnakkeet ja uudisasukkaiden hirsimökit preerialla ovat meille kaikille tuttuja lännenelokuvista.

Saunasta sielunveljeyttä

Suomalaisten ja intiaanien välillä vallitsi myös omaperäinen, sananmukaisesti lämminhenkinen side, sillä kummatkin rakastivat saunomista.
Intiaanit kutsuivat saunaansa hikimajaksi. Se rakennettiin kupolin muotoon taivutetuista oksista ja peitettiin biisonintaljoilla. Paremman puutteessa myös kota tai maamaja kävi tarkoitukseen.
Saunominen vahvisti heimon yhteenkuuluvuudentunnetta ja elähdytti päälliköiden kokouksia. Hikikylvyillä parannettiin sairauksia ja lihassärkyjä, mutta vähintään yhtä tärkeä oli henkinen ulottuvuus, sillä kylpiessä noudatettiin tarkkaa rukousrituaalia.
Tunnettua on, että myös suomalaiseen saunomisperinteeseen sisältyy ajatus henkisestä latautumisesta ja ihmiselämän tärkeistä siirtymävaiheista. Vielä 1940-luvulla moni suomalainen syntyi ja kuoli saunaan, varsinkin maaseudulla.
Intiaanit saattoivat aluksi ihmetellä silmät ymmyrkäisinä savusaunoja, mutta yhteinen hikoiluperinne tuki sielunveljeyttä. Tästä todistavat jo nimet, joita intiaanit uusista naapureistaan käyttivät. Kun heille valkeni, että suomalaiset pitävät löylyistä, he alkoivat puhua hikimajaihmisistä tai valkoisista, jotka ovat samanlaisia kuin he.
Suomalaissiirtolaisten kanssa paljon tekemisissä olleet ojibwayt kutsuvat suomalaisia vieläkin nimellä madoodoowininiwag, ’he, jotka saunovat paljon’. Juha Hiltusen mukaan perimätieto kertoo myös suomalaisten ja intiaanien yhteisistä saunomishetkistä.

Jokamiehenoikeus arvossaan

Suomalaisten ja intiaanien rauhanomaista rinnakkaineloa tuki ratkaisevasti se, että maankäytöstä vallitsi yhteinen käsitys. Kummatkin olivat tottuneet uskomaan jokamiehenoikeuteen: ympäröivän luonnon antimet kuuluivat kaikille.
Sen sijaan muille eurooppalaisille ja varsinkin englantilaisille maanomistus muodosti yhden tärkeimmistä yhteiskunnan kulmakivistä. Tästä syystä he säätelivät tiukasti maankäyttöä ja metsästystä.  He kielsivät intiaaneilta metsästyksen, marjastuksen ja kalastuksen alueillaan, jotka katsoivat saaneensa omistukseensa. Intiaanit joutuivat siirtymään karummille seuduille, ja kokonaiset heimot kuolivat nälkään ja tauteihin.
Kaiken säilyneen tiedon perusteella niin delawaret kuin muut intiaaniheimot tulivat paremmin toimeen Uuden Ruotsin asukkaiden kuin muiden eurooppalaisten kanssa. Tästä puhuu paljon se, että ensimmäisten intiaanisotien aikaan 1600-luvun loppupuolella intiaanit jättivät tuhoamatta suomalaisen asumuksen aina, kun se kohdalle osui.
Juha Hiltusen mukaan suomalaisia ja intiaaneja yhdisti syvimmiltään metsäläisen mentaliteetti ja sen synnyttämä eetos, joka kasvatti ihmisistä varautuneita, ehkä vähäpuheisiakin survival-henkisiä selviytyjiä. Lisäksi kummatkin arvostivat toisissaan suuresti luottamusta ja rehellisyyttä.
Likipitäen kaikki muut eurooppalaiset­ tuntuivat delawareista tunkeutujilta. He olivat keinottelijoita ja herroja, jot­ka suhtautuivat intiaaneihin ylimielisesti.

Luottamus elää yhä

Vielä nykyisinkin suomalaiset saattavat saada intiaaneilta osakseen erityishuomiota. Jokunen vuosi sitten abenakit olivat käynnistämässä hirsitalorakentamiseen perustuvaa liiketoimintaa omassa reservaatissaan Mainen osavaltiossa. Ideana oli markkinoida hirsitaloja niin Yhdysvaltoihin kuin Kanadaan.
Abenakit kutsuivat alan isoja yrityksiä kauppaneuvotteluihin. Mukaan tuli yksi­ eurooppalainenkin, ja se oli Suomesta.
Neuvottelut olivat tiukat. Lopulta abenakit päättivät solmia kauppasuhteet suomalaisyrityksen kanssa, vaikka rahtimatkat valtameren yli tiesivät huomattavaa rahanmenoa. Tiedotustilaisuudessa toimittajat ihmettelivät, miksi abenakit valitsivat näin ”epäedullisen” kauppasuhteen. Heimon päällikkö vastasi yksikantaan, että suomalaiset suhtautuivat heihin kaikissa neuvotteluvaiheissa kunnioit­taen ja tasavertaisesti – ja vain he katsoivat suoraan silmiin. Se ratkaisi.

Lauri Seppälä on historiaan erikoistunut vapaa toimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.
Asiantuntijana Juha Hiltunen, Amerikan alkuperäiskulttuurien tutkija, dosentti, Oulun yliopisto.
Lähteitä: Richard M. Dorson, Bloodstoppers and Bearwalkers, Folk Traditions of the Upper Peninsula, Harvard University Press 1952; Reino Kero, Suureen länteen – Siirtolaisuus Suomesta Pohjois-Amerikkaan, Gummerus 1996.
Julkaistu Tiede-lehdessä 11/2015

Uusi Ruotsi kukoisti ja kuoli

Uusi Ruotsi syntyi Kristiinan linnoituksen ympärille. Nimi kunnioitti siirtokunnan perustajaa
kuningatar Kristiinaa. Muutenkin nimistö muistutti asukkaita kotimaasta. Grafiikka: Riku Koskelo

Uuden Ruotsin historia jäi lopulta tähdenlennoksi. Delawareen vuonna 1638 perustettu siirtokunta katosi kartal­ta jo vuonna 1655, kun hollantilaisten Uudet Alankomaat valloitti sen.
Isännyyden vaihtuessa Uusi Ruotsi oli levittäytynyt myös Pennsylvaniaan ja New Jerseyyn ja siirtokunnassa asui arviolta 300–400 suomalaista. Amerikan asuttajien joukossa he olivat pieni vähemmistö, vain 0,5 prosenttia siirtokuntiin muuttaneista noin 73 000 eurooppalaisesta.
1700-luvun alkupuolella suomalaiset alkoivat kadottaa etnistä identiteettiään. Myös suomen kieli lienee hävinnyt näillä tienoin.
Vähyydestään huolimatta ensimmäiset suomalaiset uudisasukkaat vaikuttivat ratkaisevasti siihen, että Pohjois-Amerikan suunnattomat erämaa-alueet muuttuivat maatalousalueiksi. Ironista on, että suomalaisuuden haihtuessa seutukunnan alkuperäiset asukkaat, delawareintiaanit, menettivät viimeisetkin metsänsä keskieurooppalaisille, jotka olivat lopulta oppineet selviytymään karuissa oloissa.

Paaviton piispa

Tänään 30-12 tulee kuluneeksi tasavuosia Hauholla syntyneen Turun piispa Martti Skytten kuolemasta vuonna 1550 Turussa. Hänet haudataan Turun tuomiokirkon Pyhän Ruumiin kuoriin. Mikael Olavinpoika Agricola, joka toimi Skytten apulaisena tämän viimeisinä elinvuosina, astuu virkaan - aluksi piispansijaisena.

Martti Skytte (n. 1480– 30. joulukuuta 1550) toimi Turun piispana vuosina 1528–50. Skytten nimitti tehtäväänsä Kustaa Vaasa. Hänen valintansa oli vailla paavin hyväksyntää, samoin kuin häntä edistäneen Svenoniuksen.

Ericus Svenonius (k. 1527) toimi 24:ntenä Suomen piispana vuosina 1523–1527, reformaation aattona. Hän edisti reformaatiota maltillisesti. Paavi ei vahvistanut hänen vaaliaan. Hän oli siten ensimmäinen ei-katolinen suomalainen piispa. Svevonius oli Erasmus Rotterdamilaisen kannattaja.


Skytteä kutsutaan joskus Suomen keskiajan viimeiseksi katoliseksi piispaksi, vaikka varsinainen viimeinen paavin vahvistama Turun piispa oli Arvid Kurki. Piispana Skytte edisti reformaatiota maltillisesti muun muassa lähettämällä pappiskandidaatteja Wittenbergiin.

 Hauholla syntyneen Turun piispan Martti Skytten patsan Haunon kirkon pihapiirissa.

De Martin Skytte, deen Dominikanermönch gi war, gouf der Rei no Prior vum Dominikanerklouschter vu Sigtuna, Generolvikar vu sengem Uerden a Schweden a Visitator a Skandinavien. Hie stoung dem Kinnek Gustav I. Wasa ganz no a gouf vun deem, ouni poopstlech Zoustëmmung, 1528 zum Bëschof vun Turku (Abå) a Finnland ernannt.

Ennen Turkuun tuloaan 1528 Skytte vaikutti siis Ruotsin vanhimman kaupungin Sigtunan kaupungin dominikaanipiireissä. Sigtunan perusti Eerik Voittoisa 970-luvulla. Huomattavia rakennuksia ovat Pyhän Pietarin kirkon (piispankirkon) ja Pyhän Olavin kirkon rauniot (1100-luvulta) sekä vuonna 1237 perustetun dominikaaniluostarin yhteyteen vuonna 1255 valmistunut Pyhän Marian kirkko

De Skytte war awer ee Mann vum Ausgläich an huet nach keen abrupte Broch mat de kathouleschen Traditioune gepriedegt, och wa Schweden deemools, mat der Ënnerstëtzung vum Kinnek, um beschte Wee war, fir definitiv protestantesch ze ginn. Dem Skytte säin Nofolger zu Turku, de Mikael Agricola, gëllt allerdéngs als de Reformateur vu Finnland.

Jungarin taru kertoo ritari Bo Knuutinpoika Jungarin seikkailuista Suomen viimeisen katolisen piispan Arvid Kurjen aikana Turussa, Ulvilassa ja Naantalissa.

Arvid (Arvi) Kurki (n. 1465 Vesilahti – 22. heinäkuuta 1522 Öregrund, Ruotsi) toimi Turun piispana vuosina 1510–1522. Kurki-suku kuului Suomen johtavaan aateliin.

Sorbonnessa opiskelleen Kurjen katsotaan olleen Suomen keskiajan viimeinen aidosti katolinen Turun piispa. Hänen seuraajansa alkoivat jo edistää uskonpuhdistusta maltillisesti. Kustaa Vaasan kannattajana Kurki joutui pakenemaan tanskalaisia näiden hyökättyä vuonna 1522. Hän hukkui laivansa upotessa Selkämerellä.

Paavali Juusten kertoo piispainkronikassaan, että Martti Skyten aikana papiston asema alkoi heiketä erilaisten kruunun rasitteiden vuoksi. Yksityiset ja nurkkamessut lakkautettiin, vihkivesi, tuhkan ja palmunoksien pyhittäminen poistettiin ja kirkkolaulua muutettiin.

Messu vietettiin 2500 asukkaan kaupungissa ensimmäisen kerran latinan sijasta ruotsiksi Turun tuomiokirkossa ja pian myös suomenkielellä - vuoden 1540 paikkeilla poistettiin myös paavillinen öljy ja krisma.

År 1531 hölls den första svenska mässan i Åbo, och någon tid senare förordnades att gudstjänsten skulle firas på landets språk. År 1537 indrogs dominikankonventet i Åbo och 1538 Raumo konvent. Även landets övriga kloster drogs in. Endast Nådendals kloster blev kvar, men stängdes i slutet av seklet, då i förfallet skick.

Ensimmäinen ruotsinkielinen messu pidettiin siis Tuomiokirkossa 1531 ja piankos saarna kuultiin siellä myös suomenkielellä.

Vuonna 1528 Agricola pääsi 18-vuotiaana nuorukaisena Turun piispan Martti Skytten sihteeriksi. Kuunnellessaan Martti Lutherin entisen oppilaan Pietari Särkilahden saarnoja luterilaisesta uskonopista hän sai tuntea, kuinka luterilaiset uudistuksen tuulet jo puhaltelivat kirkollisessa elämässä.

Petrus Särkilahti tai Pietari Särkilahti (k. 1529) oli Turun tuomiokapitulin arkkiteini, Suomen uskonpuhdistuksen edelläkävijä ja Mikael Agricolan opettaja. Särkilahden opinnot Keski-Euroopassa ajoittuvat uskonpuhdistuksen käynnistymisvaiheisiin. Särkilahti oli ensimmäinen avioliittoon mennyt suomalainen pappi.

Uskonpuhdistus oli pantu virallisesti toimeen Ruotsin valtiopäivillä vuotta aiemmin 1527, ja Agricolasta tuli tärkeimpien uskonnollisten uudistusten toteuttaja Suomessa. 1529 Agricolasta tuli kansleri. Agricola vihittiin papiksi 1530-luvun alkupuolella.


Konkreettisesti Ruotsin uskonpuhdistus merkitsi kirkon omaisuuden takavarikoimista valtiolle ja suhteiden katkeamista paaviin. Ruotsin uskonpuhdistajista merkittävimmäksi nousi Wittenbergissä opiskellut Olaus Petri.

 Olaus Petriä esittävä patsas Tukholman Suurkirkon luona. Hän oli Ruotsin Agricola.

Olaus Petri, latinalaistettu, alkuaan Olof Persson,(6. tammikuuta 1493 – 19. huhtikuuta 1552) oli Wittenbergissä opiskellut ruotsalainen uskonpuhdistaja ja pappi.
Vuonna 1527 Kustaa Vaasa pistää tuulemaan myös Turussa. Kirkon ja luostarien omaisuutta ja maata otetaan valtiolle ja latinankielisen messun tilalle tulee suomenkielinen saarna.
 
Mm. Aninkaisten alueen kirkolliset alueet, Pyhän Sigfridin maa sillalta Multavieruun, Pyhän Henrikin maa etelään ja Pyhän Pietarin sarat läntisellä jokirannalla tulevat kruunulle.


 
 Sigfrid i Överselö kyrka, Södermanland

Ruotsissa Sigfriedin nimen on tehnyt suosituksi erityisesti Pyhä Sigfrid, Ruotsin apostolina tunnettu keski­aikainen lähetyssaarnaaja, josta tuli myös Ruotsin ensimmäinen piispa.
 
Sigfrid (Sigfridus) var en engelsk missionsbiskop som under 1000-talets första hälft var verksam i Norge och i Sverige.

Kustaa Vaasa nimittää dominikaanivanhus Martti Skytten Turun piispaksi Eerik Sveninpojan jälkeen ilman paavin vahvistusta. Jöns Vestgöte kerää Turusta rahaa papeilta heidän jalkavaimojensa aviottomista lapsista ja kuningas määrää papit pitämään laillisia aviovaimoja.

Valmistuttuaan Wittenbergistä Agricola valittiin Turun katedraalikoulun rehtoriksi. Sekä Luther että Melanchthon olivat kirjoittaneet hänestä suosituskirjeet Kustaa Vaasalle. Agricola hoiti virkaa yhdeksän vuotta kirjoittaen samalla ahkerasti.

Koulun johtaminen ei aina ollut helppoa, ja hän valittikin eräälle ystävälleen kirjeessään: "Kuinka hankala toimi on johtaa poikia, noita kesyttömiä eläimiä johonkin hyvään ja varmaan opilliseen kasvatuksen tulokseen". Agricola riitaantui kuningas Kustaa Vaasan kanssa ja joutui jättämään koulun johtamisen vuonna 1548.

 
 Albert Edelfeltin piirros Mikael Agricolasta. Ainuttakaan aikalaiskuvaa Agricolasta ei ole säilynyt.

Turun piispan Martti Skytten kuoltua 1550 Agricola hoiti tämän tehtäviä. Kun Kustaa Vaasa, jakoi Suomen kirkon kahteen hiippakuntaan, Turun ja Viipurin, hän nimitti Mikael Agricolan Turun piispaksi 1554.


Piispallisesti
Turussa 30-12 2015
Simo Tuomola