Rudimenta

Mythologia Fennica

Tällä päivämäärällä 21-11 syntyi

1741 – Christfried Ganander, suomalainen kansankulttuurin kerääjä, pappi ja sanakirjan tekijä (k. 1790)

Christfried Ganander (21. marraskuuta 1741 Haapajärvi – 17. helmikuuta 1790 Rantsila) oli suomalainen kansankulttuurin kerääjä, pappi ja 1700-luvun sanakirjan tekijä. Gananderin suurin saavutus oli ensimmäisen laajan suomen kielen sanakirjan kerääminen, joka jäi kuitenkin julkaisematta. Lisäksi hän oli kansanrunouden kerääjä ennen Elias Lönnrotia.

Ganander valmistui papiksi Turun akatemiasta ja vihittiin virkaansa vuonna 1763. Hän valmistui maisteriksi 1766, ja hän toimi Rantsilan kappalaisena 1775–1790. Hän oli opinnoissaan saanut luonnontieteellisiä vaikutteita ja kiinnostunut myös Porthanin suomalaisuuden aatteesta. Kirjallisen uransa hän aloitti julkaisemalla kokoelman arvoituksia sekä eläinsatuja.

Mythologia Fennica (suom. Suomen mytologia) on Christfried Gananderin julkaisema ruotsinkielinen suomalaisen mytologian sanakirja, joka sisältää varsin laajoja selityksiä. Kirja julkaistiin vuonna 1789, ja se sisältää yhteensä 430 hakusanaa. Lisäksi teoksessa on useita kansanrunoudesta poimittuja runo- ja loitsukatkelmia. Suomen ja lappalaisten mytologian lisäksi Ganader kertoo teoksessaan Skandinavian ja muiden kansojen jumalista. Teos on Gananderin Nytt Finskt Lexikonin -teoksen ohella ollut vaikuttamassa Kalevalan syntyyn. Gananderia onkin sanottu "Lönnrotiksi ennen Lönnrotia".

Arvoituskokoelma Aenigmata Fennica, Suomalaiset Arwotuxet Wastausten kansa ilmestyi 1783 ja sisältää 337 arvoitusta. Se perustui Gananderin keräämään kansanrunouteen ja suomen kielen sanastoon.

Tässä Flaamilaisia sananlaskuja (1559), Pieter Brueghel vanhempi.

Gananderin teoksista merkittävin oli kuitenkin julkaisematta jäänyt yli 30 000 hakusanaa sisältävä suomalais-ruotsalais-latinalainen sanakirja Nytt Finskt Lexicon jonka käsikirjoitus valmistui 1787. Siinä Ganander esitti etymologisia selityksiä. Teos julkaistiin faksimilejäljennöksenä 1937–1940.

Ganander julkaisi vuonna 1780 tutkielman romanien alkuperästä, elintavoista ja kielestä. Teokselle myönnettiin Ruotsin kaunokirjallisuusakatemian kilpailussa hopeamitali.

Kalewala

Tänään 28-2 liputetaan kansalliseepoksemme Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivän kunniaksi. Sopiihan se, jos muistetaan myös Turun Akatemian professori Henrik Gabriel Porthanin ja etenkin hänen oppilaansa Christfried Gananderin osuus kalevalaisuudessa jo 1700-luvulla. Gananderia onkin sanottu Lönnrotiksi ennen Lönnrotia.

Ganander valmistui papiksi Turun akatemiasta ja vihittiin virkaansa vuonna 1763. Hän valmistui maisteriksi 1766, ja hän toimi Rantsilan kappalaisena 1775–1790. Hän oli opinnoissaan saanut luonnontieteellisiä vaikutteita ja kiinnostunut myös Porthanin suomalaisuuden aatteesta. Kirjallisen uransa hän aloitti julkaisemalla kokoelman arvoituksia sekä eläinsatuja.

Gananderin julkaistuista teoksista tunnetuin on Mythologia Fennica. Vuonna 1789 ilmestyneen aakkosellisen hakuteoksen Mythologia Fennican aineiston Ganander oli koonnut kansanrunoista, loitsuista, perimätiedoista ja kirjallisista lähteistä. Teos oli Suomen kansan varhaisen historian esitys. Elias Lönnrot piti Gananderin työtä merkittävänä ja jatkoi sitä.

Siis takaisin tämän päivän liputuksen aiheeseen:

Helmikuun 28. päivänä 1835 Elias Lönnrot kirjoitti alkulauseen teokseen, jonka nimenä oli Kalewala taikka Wanhoja Karjalan Runoja Suomen kansan muinosista ajoista. Tämä ns. Vanha Kalevala sisälsi 32 runoa ja 12 078 säettä. Mytologis-historiallisena runoelmana teos täytti eepoksen mitat ja herätti suurta huomiota Suomessa ja pian laajalti maan rajojen ulkopuolella.




Tekstinäytteen kirjoitusasu:

Ensimmäinen runo.

Laulaja walmisteksen ja alkaa kertoa miten Wäinämöinen kolmekymmentä kesää ja talvea äitinsä kohdussa maannut syntyy maailmaan. Siitä Wäinämöinen hewosen saanut lähtee ajoon. Lappalainen, mistä lie wihaa kantawa, wahtaa surmataksensa häntä. Näkee meren selällä ratsastawan ja ampuu kohti nuolensa. Toiste kolmannestiki lauasnut jo kaato Wäinämöisen alta hewosen. Siitä Wäinämöinen itse ympäri wesiä uien luo, mitä mihinki, karia, saaria, luotoja ja kalahautoja. Kotka pesintäpaikkaa etsossa keksii merellä Wäinämöisen ja munii polwelle. Munat siitä polwien liikahtaessa wieriwät wetehen ja särkywät karilla. Niin Wäinämöinen munamurusista luo maan ja taiwaan, tähet, kuun ja auringon.

Mieleni minun tekewi,
Aiwoni ajattelewi,
Mieli ruweta runoille,
Laatiua laulamahan.
5. Weli kulta weikkoseni,
Kaunis kielikumppalini!

Christfrid Ganander: Mythologia Fennica

Christfrid Gananderin vuonna 1785 ilmestynyt jumalaistaruoppi Mythologia Fennica on monipuolinen ja laaja esitys suomalaisesta muinaisuskosta ja kansanrunoudesta: se sisältää 430 sanakirjamaisesti järjestettyä mytologista termiä ja nimeä selityksineen. Erityisen arvokasta siinä ovat esimerkkilauseina käytetyt loitsu- ja runokatkelmat kansanrunoudesta. Suomalaisen ja lappalaisen mytologian lisäksi teoksessa on myös lukuisia viittauksia muiden kansojen, varsinkin antiikin ja Skandinavian jumaliin, joista Ganander löysi yhtymä- ja vertailukohtia suomalaisille jumalille.

Tämä muinaisuskon perusteos on Gananderin sanakirjan Nytt Finskt Lexikonin ohella vaikuttanut Kalevalan syntyyn, sillä kansalliseepoksemme pohjautuu juuri Gananderin mytologiateokseen, jota Elias Lönnrot alkoi täydentää. Gananderia tituleerataankin usein Lönnrotiksi ennen Lönnrotia.

Mythologia Fennicassa Ganander aloitti uskontotieteilijänä perinteen, joka on jatkunut nykypäiviin saakka ja häntä pidetäänkin suomalaisen uskontotieteen isänä.

Christfrid Ganander: Nytt Finskt Lexikon

Vuonna 1787 sai Christfrid Ganander valmiiksi päätyönsä, liki kolmituhatsivuisen suomen kielen sanakirjan Nytt Finskt Lexiconin käsikirjoituksen. Hän keräsi siihen sanoja liki 20 vuotta. Teos ei ollut suomen sanakirjoista ensimmäinen, vaan sitä ennen oli painosta ilmestynyt jo muutamia pieniä tulkkisanakirjoja, joissa suomi oli mukana, ja yksi varsinaiseksi suomen sanakirjaksi katsottava teos: vuonna 1745 julkaistu Daniel Jusleniuksen Suomalaisen Sana-Lugun Coetus. Gananderin käsikirjoitus oli kuitenkin edeltäjiään tuntuvasti laajempi ja etevämpi.

Daniel Jusleniuksen vuonna 1745 ilmestynyt Suomalaisen Sana-Lugun Coetus on ensimmäinen varsinainen suomea sisältävä sanakirja.

Gananderin sanakirja jäi kuitenkin julkaisematta, sillä se ei läpäissyt Porthanin tarkistusta. Myöhemmin, 1810-luvun lopulla Kustaa Renvall lainasi käsikirjoituksen Turun akatemian kirjastosta käyttääkseen sitä oman sanakirjansa päälähteenä. Renvallin Suomalainen Sana-Kirja ilmestyi vuosina 1823 ja 1826, mutta Renvall ei palauttanut heti teosta kirjastoon, vaikka saikin oman työnsä valmiiksi - onneksi ei, sillä akatemian kirjasto paloi Turun myötä 1827. Sittemmin kirja vietiin Helsinkiin, jossa se oli säilössä toista sataa vuotta yhtenä yliopiston arvokkaimmista käsikirjoituksista, kunnes se julkaistiin näköispainoksena 1937-40 nimellä Uusi suomen sanakirja.

Eli ei mitään uutta auringon alla eli kaikella tekemisellä on aina omat esikuvansa. Niinpä voin esim. väittää, että ensimmäinen suomen kielioppi on kirjoitettu ainakin osaksi Määrin Olomoucissa 1500-luvulla. Se oli latinankielinen eikä sitä ole tiettävästi koskaan julkaistu ja sen käsikirjoitus on kadonnut.

Totta kuitenkin, sillä siitä on säilynyt ruotsinnos Turun akatemian kirjaston jäämistössä. Kieliopin laatijat Olaus Sundergelteus ja Johannes Jussoila opiskelivat 1500-luvun loppupuolella monien muiden Ruotsin oppineiden alamaisten tavoin Olomoucin jesuiittagollegiossa ja saivat jotain aikaankin, kun jesuiitat tarvitsivat kielten oppikirjoja kouluja ja etenkin lähetystyötä varten. Jussoila onkin katolisen vastauskonpuhdistuksen tunnetuin suomalainen edustaja.

Olaus Marci Sundergelteus (noin 1551 Ulvila – noin 1601) oli Tarton katolinen kirkkoherra ja Vilnan tuomiokirkon kaniikki. Hän toimi vastauskonpuhdistuksen edustajana ja sen vuoksi hänelle annettiin tehtäväksi tehdä suomen kielen kielioppi. Mikäli Sundergeltaus teki kieliopin, se olisi ensimmäinen suomen kielen kielioppi, mutta sitä ei ole löytynyt.

Jussoila, Johannes

(noin 1555 - noin 1604)

katolinen pappi, vastauskonpuhdistuksen edustaja

Juhana III:n kiinnostus katolisuuteen herätti vastakaikua hänen entisessä herttuakunnassaan Suomessa, missä toimi edelleen katolisena aikana vihittyjä pappeja eikä katolisia tapoja ollut vielä saatu kitketyksi kansan keskuudesta. Jesuiittojen kollegioissa opiskellut Johannes Jussoila kuului katolisen vastauskonpuhdistuksen keskeisiin edustajiin Ruotsissa.

Rudimenta linguae finnicae breviter delineata on suomen kielen vanhimmaksi arvioitu kielioppi. Kansalliskirjasto talletti Rudimentan kappaleen käsikirjoituskokoelmaansa syksyllä 2009. Keräilijä Ilkka Paatero oli hankkinut teoksen kirjakauppias Andrew Erikssonilta, joka oli huutanut sen Sothebylta.

Rudimenta on pieni vihkonen, joka koostuu vain 24 sivusta. Kotuksen tutkijoiden mukaan koko esityksen on kirjoittanut yksi henkilö, joka käyttämänsä kielen murteellisuuden perusteella on saattanut olla kotoisin Rauman tai Uudenkaupungin alueelta. Materiaali ja käsiala ajoittuvat 1600-luvulle, mutta käsikirjoitus voi olla myös tätä vanhemmasta lähteestä tehty kopio. Kotuksen tutkijat pitävät mahdollisena, että Rudimenta on Olaus Sundergelteuksen ja Johannes Jussoilan laatima kielioppi 1500-luvun lopulta.

Rudimentaa

Turussa 21-11-2010

Simo Tuomola

Kalewala

1835 – Elias Lönnrot allekirjoitti ja päiväsi Kalevalan ensimmäisen version, ns. Vanhan Kalevalan esipuheen.

Elias Lönnrot

Kalewala

Tänään 28-2 liputetaan kansalliseepoksemme Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivän kunniaksi. Sopiihan se, jos muistetaan myös Turun Akatemian professori Henrik Gabriel Porthanin ja etenkin hänen oppilaansa Christfried Gananderin osuus kalevalaisuudessa jo 1700-luvulla. Gananderia onkin sanottu Lönnrotiksi ennen Lönnrotia.

Ganander valmistui papiksi Turun akatemiasta ja vihittiin virkaansa vuonna 1763. Hän valmistui maisteriksi 1766, ja hän toimi Rantsilan kappalaisena 1775–1790. Hän oli opinnoissaan saanut luonnontieteellisiä vaikutteita ja kiinnostunut myös Porthanin suomalaisuuden aatteesta. Kirjallisen uransa hän aloitti julkaisemalla kokoelman arvoituksia sekä eläinsatuja.

Gananderin julkaistuista teoksista tunnetuin on Mythologia Fennica. Vuonna 1789 ilmestyneen aakkosellisen hakuteoksen Mythologia Fennican aineiston Ganander oli koonnut kansanrunoista, loitsuista, perimätiedoista ja kirjallisista lähteistä. Teos oli Suomen kansan varhaisen historian esitys. Elias Lönnrot piti Gananderin työtä merkittävänä ja jatkoi sitä.

Siis takaisin tämän päivän liputuksen aiheeseen:

Helmikuun 28. päivänä 1835 Elias Lönnrot kirjoitti alkulauseen teokseen, jonka nimenä oli Kalewala taikka Wanhoja Karjalan Runoja Suomen kansan muinosista ajoista. Tämä ns. Vanha Kalevala sisälsi 32 runoa ja 12 078 säettä. Mytologis-historiallisena runoelmana teos täytti eepoksen mitat ja herätti suurta huomiota Suomessa ja pian laajalti maan rajojen ulkopuolella.




Tekstinäytteen kirjoitusasu:

Ensimmäinen runo.

Laulaja walmisteksen ja alkaa kertoa miten Wäinämöinen kolmekymmentä kesää ja talvea äitinsä kohdussa maannut syntyy maailmaan. Siitä Wäinämöinen hewosen saanut lähtee ajoon. Lappalainen, mistä lie wihaa kantawa, wahtaa surmataksensa häntä. Näkee meren selällä ratsastawan ja ampuu kohti nuolensa. Toiste kolmannestiki lauasnut jo kaato Wäinämöisen alta hewosen. Siitä Wäinämöinen itse ympäri wesiä uien luo, mitä mihinki, karia, saaria, luotoja ja kalahautoja. Kotka pesintäpaikkaa etsossa keksii merellä Wäinämöisen ja munii polwelle. Munat siitä polwien liikahtaessa wieriwät wetehen ja särkywät karilla. Niin Wäinämöinen munamurusista luo maan ja taiwaan, tähet, kuun ja auringon.

Mieleni minun tekewi,
Aiwoni ajattelewi,
Mieli ruweta runoille,
Laatiua laulamahan.
5. Weli kulta weikkoseni,
Kaunis kielikumppalini!

Christfrid Ganander: Mythologia Fennica

Syntyi 21.11.1741 Haapajärvellä
Kuoli 17.2.1790 Rantsilassa

Christfrid Gananderin vuonna 1785 ilmestynyt jumalaistaruoppi Mythologia Fennica on monipuolinen ja laaja esitys suomalaisesta muinaisuskosta ja kansanrunoudesta: se sisältää 430 sanakirjamaisesti järjestettyä mytologista termiä ja nimeä selityksineen. Erityisen arvokasta siinä ovat esimerkkilauseina käytetyt loitsu- ja runokatkelmat kansanrunoudesta. Suomalaisen ja lappalaisen mytologian lisäksi teoksessa on myös lukuisia viittauksia muiden kansojen, varsinkin antiikin ja Skandinavian jumaliin, joista Ganander löysi yhtymä- ja vertailukohtia suomalaisille jumalille.

Tämä muinaisuskon perusteos on Gananderin sanakirjan Nytt Finskt Lexikonin ohella vaikuttanut Kalevalan syntyyn, sillä kansalliseepoksemme pohjautuu juuri Gananderin mytologiateokseen, jota Elias Lönnrot alkoi täydentää. Gananderia tituleerataankin usein Lönnrotiksi ennen Lönnrotia.

Mythologia Fennicassa Ganander aloitti uskontotieteilijänä perinteen, joka on jatkunut nykypäiviin saakka ja häntä pidetäänkin suomalaisen uskontotieteen isänä.

Tuotanto

Sadut
Uudempia ulos-valituita satuja 1784

Muu tuotanto
Aegnimata Fenniga : Suoma laiset Arwotukset Wastausten Kansa 1783. Ensimmäinen suomalainen arvoituskokoelma.
Maan-miehen Huone 1784
Koti-Aptheekki 1784
Eläinten Tauti-Kirja 1784
Mythologia Fennica 1789
Nytt Finskt Lexicon. Gananderin päätyö, jonka käsikirjoitus valmistui v. 1787. Sanakirja jäi kuitenkin aikanaan painamatta ja käsikirjoituksesta kopioitu kolmiosainen näköispainos julkaistiin 1937-1940.

Christfrid Ganander: Nytt Finskt Lexikon

Vuonna 1787 sai Christfrid Ganander valmiiksi päätyönsä, liki kolmituhatsivuisen suomen kielen sanakirjan Nytt Finskt Lexiconin käsikirjoituksen. Hän keräsi siihen sanoja liki 20 vuotta. Teos ei ollut suomen sanakirjoista ensimmäinen, vaan sitä ennen oli painosta ilmestynyt jo muutamia pieniä tulkkisanakirjoja, joissa suomi oli mukana, ja yksi varsinaiseksi suomen sanakirjaksi katsottava teos: vuonna 1745 julkaistu Daniel Jusleniuksen Suomalaisen Sana-Lugun Coetus. Gananderin käsikirjoitus oli kuitenkin edeltäjiään tuntuvasti laajempi ja etevämpi.

Sanakirja jäi kuitenkin tuolloin julkaisematta, sillä se ei läpäissyt Porthanin tarkistusta. Myöhemmin, 1810-luvun lopulla Kustaa Renvall lainasi käsikirjoituksen Turun akatemian kirjastosta käyttääkseen sitä oman sanakirjansa päälähteenä. Renvallin Suomalainen Sana-Kirja ilmestyi vuosina 1823 ja 1826, mutta Renvall ei palauttanut heti teosta kirjastoon, vaikka saikin oman työnsä valmiiksi - onneksi ei, sillä akatemian kirjasto paloi Turun myötä 1827. Sittemmin kirja vietiin Helsinkiin, jossa se oli säilössä toista sataa vuotta yhtenä yliopiston arvokkaimmista käsikirjoituksista, kunnes se julkaistiin näköispainoksena 1937-40 nimellä Uusi suomen sanakirja.

Eli ei mitään uutta auringon alla eli kaikella tekemisellä on aina omat esikuvansa. Niinpä voin esim. väittää, että ensimmäinen suomen kielioppi on kirjoitettu ainakin osaksi Määrin Olomoucissa 1500-luvulla. Se oli latinankielinen eikä sitä ole tiettävästi koskaan julkaistu ja sen käsikirjoitus on kadonnut.

Totta kuitenkin, sillä siitä on säilynyt ruotsinnos Turun akatemian kirjaston jäämistössä. Kieliopin laatijat Olaus Sundergelteus ja Johannes Jussoila opiskelivat 1500-luvun loppupuolella monien muiden Ruotsin oppineiden alamaisten tavoin Olomoucin jesuiittagollegiossa ja saivat jotain aikaankin, kun jesuiitat tarvitsivat kielten oppikirjoja kouluja ja etenkin lähetystyötä varten. Jussoila onkin katolisen vastauskonpuhdistuksen tunnetuin suomalainen edustaja.

Pronssilipulla

Turussa 28-2-2011

Simo Tuomola

Utile dulci

Lääninviulisti E.T.

Tänään 22-2 tulee kuluneeksi tasavuosia Vähänkyrön suuren pojan Erik Eriksson Tulindbergin syntymästä 1761. Hänen toimintansa Turussa olisi jälleen kerran yksi niistä tärkeistä historiallisista muistoista, joiden tulisi näkyä myös tämän päivän Kulttuuripääkaupungin toiminnoissa, mutta kun ei näy.

Tuntemattoman taiteilijan tekemä varjokuva Tulindbergistä.

Tulindberg, Erik (1761 - 1814)

säveltäjä, viulisti, hallituskonseljin jäsen, lääninkamreeri

Erik Tulindberg kuuluu Suomen ensimmäisiin nimeltä tunnettuihin taidemusiikkisäveltäjiin. Hänen tuotantoonsa sisältyy seitsemän suurimuotoista sävellystä. Harrastajamuusikko Tulindberg oli keskeinen henkilö sekä Turun että Oulun musiikkielämässä. Erityistä arvostusta musiikin saralla osoittaa hänen valintansa Tukholman Kuninkaallisen musiikkiakatemian jäseneksi jo 1797. Ammatiltaan Tulindberg oli kuitenkin valtion korkea virkamies. Talonpoikaissäädyn ehdotuksesta hänet valittiin hallituskonseljin jäseneksi.

Tulindbergin säilyneet teokset:

• Viulukonsertto B-duuri op. 1
• Jousikvartetto No. 1 B-duuri op. 2 nro 1
• Jousikvartetto No. 2 d-molli op. 2 nro 2
• Jousikvartetto No. 3 C-duuri op. 2 nro 3
• Jousikvartetto No. 4 G-duuri op. 3 nro 1
• Jousikvartetto No. 5 c-molli op. 3 nro 2
• Jousikvartetto No. 6 F-duuri op. 3 nro 3
• Polonaise con variationi sooloviululle

Six String Quartets by Erik Tulindberg (1761 - 1814)

Recstructed by Anssi Mattila

Cadences by Kreeta-Maria Kentala

Vuoden klassinen Emma 2008!

Näin kirjoitin Tulindbergin kuolinpäivänä:

Tulindberg

Tänään 1-9 tulee kuluneeksi tasavuosia Erik Tulindbergin kuolemasta Turussa 1814. Hän toimi täällä 1809 Suomen hallituskonseljin jäsenenä ja valtionvaraintoimikunnan puheenjohtajana eli valtionvarainministerinä, mutta paremmin hänet muistetaan kuitenkin muusikkona ja säveltäjänä. Hän oli varhaisin tunnettu taidemusiikin säveltäjä Suomessa.

Hänen tuotannostaan on säilynyt kuusi jousikvartettoa, viulukonsertto ja sooloviuluteos Polonaise con variazioni. Kun aikoinani etsiskelin Turun vanhalta hautausmaalta arkkitehti Charles Bassin ja kauppaneuvos Eric Julinin hautoja, törmäsin siinä lähellä myös lääninkamreeri Erik Tulindbergin hautamuistomerkkiin, ja kuvittelin sieluni silmin juuri hänen musiikkinsa sopivan soimaan tähän maailmaan.

Tulindberg saapui 15-vuotiaana vuonna 1776 opiskelemaan Turun akatemiaan, josta hän valmistui maisteriksi vuonna 1782. Hän muutti virkamieheksi Ouluun 1784, josta palasi Turkuun 1809. Hänet oli valittu vuonna 1797 Ruotsin kuninkaallisen musiikkiakatemian jäseneksi.

Tulindbergin viulukonsertto on esitetty Turussa ilmeisesti jo vuonna 1783. Sitä pidetään ensimmäisenä suomalaisen säveltäjän luomana suurimuotoisena sävelteoksena. Tulindberg sävelsi myös toisen viulukonserton, mutta se on kadonnut.

Tukholman Kuninkaallisen oopperan vihkiäisissä tammikuun 18. päivänä 1773 esitettiin hovikapellimestari Francesco Antonio Uttinin Johan Wellanderin librettoon säveltämä ooppera Thetis et Pelée. Kumpikin tekijä oli Utile dulcin jäsen. Teos ei jäänyt huomaamatta Suomessakaan: 16-vuotiaalla turkulaisella ylioppilaalla Erik Tulindbergilla oli sen orkesteriääniä hallussaan vuonna 1777.

Kun Tukholmaan perustettiin 1766 salaseura Utile dulci, kuului sen toimintaan musiikin edistäminen. Toiminta huomioitiin myös Suomessa ja se löi leimansa mm. Aurora-seuran toiminnan kehittämiseen. Turun musiikilliset kuviot olisivat olleet Tulindbergille enemmän kuin otolliset, mutta virkamiesura vei hänet muualle, tuoden miehen urhoollisesti takaisin kuitenkin miehitettyyn Turkuun 1809.

Tiiviiksi curriculumiksi puristettuna Tulindbergin elämä ei näytä sujuneen erityisen värikkäissä merkeissä. Todellisuus oli kuitenkin aivan toisenlainen, ja varsinkin opiskeluaikoinaan Tulindberg osasi ottaa ilon irti. Läheisen ystävän Nils von Schoultzin luonnostelemassa henkilökuvassa näyttäytyy kiistattoman lahjakas mutta samalla railakkaan boheemi persoonallisuus, joka asettuu luontevasti osaksi bellmanilaisen ajan kirjavaa henkilögalleriaa:

"Tulindbergillä oli harvinaisen hyvä pää, tavattoman nopea käsityskyky ja suuret musikaaliset lahjat, niin että hän oli paras viulisti koko maassa. Sitä paitsi hän oli luonteeltaan erityisen lystikäs, täynnä päähänpistoja ja hupaisia kaskuja; hänen seurustelutapansa olivat suhteellisen sivistyneet, joten hän oli tervetullut kaikkialle. Mutta kevytmielisenä, bakkanaalisena ja hekumoiden Freyjan palvonnassa hän käytti vain vähän aikaa opiskeluun, oli milloin konsertissa, milloin krouvissa, milloin ilotyttöjen parissa; näihin paikkoihin hän aina vei minut mukanaan. Ainoastaan varjelevaa Kaitselmusta samoin kuin vanhempieni helliä neuvoja ja kehotuksia kiitän siitä, etten kokonaan joutunut turmioon..."

Laamanni, Rautalammin tuomikunnan tuomari Nils Fredrik von Schoultz, joka nimitettiin virkaansa vuonna 1799 oli kotoisin Porvoon pitäjästä Kullon kartanosta. Hänen kotiopettajanaan oli ollut ensimmäiseksi suomalaiseksi säveltäjäksi mainittu Erik Tulindberg (1761-1814). Schoultz on eräässä kirjeessään maininnut pääharrastuksekseen musiikin ja kutsuttiinpa hänet vuonna 1799 Ruotsin Kuninkaallisen Musiikkiakatemian jäseneksikin.

Schoultzin kuvaus mainitsee hillittömän juhlimisen ohella myös Tulindbergin viulistinlahjat sekä käynnit konserteissa. Musiikki olikin keskeisessä asemassa hänen elämässään. Hän musiikkiopinnoistaan ei tiedetä oikeastaan mitään, mutta hän on luultavasti opiskellut viulunsoittoa Turun akatemian musiikinjohtajan Carl Peter Lenningin johdolla ja kenties saanut tältä muutakin ohjausta. Hänen on kuitenkin täytynyt olla suhteellisen taitava viulisti jo Turkuun saapuessaan. Lisäksi hän soitti myös selloa. Hän sai musiikillisista ansioistaan stipendin vuosina 1780-84, joten häneen oli ilmeisesti asetettu ainakin jonkinlaisia odotuksia.
Turussa olivat tuohon aikaan muodissa ns. assembleet eli illanvietot, joissa aina tarvittiin osaavia esiintyjiä ja seuramiehiä.

Vasta 1700-luvun puolivälin tienoilla musiikkielämä Turun akatemiassa alkoi kehittyä, kun tuomiokirkon urkuri Carl Petter Lenning (n. 1711—88) vuonna 1747 nimitettiin myös akatemian musiikinjohtajaksi. Käytännössä Lenning sai näin yksinoikeuden musiikin esittämiseen koko kaupungissa, sillä hänen aikaisemmat privilegionsa kattoivat paitsi tuomiokirkon musiikin myös koulun ja kaupungin porvarien yksityistilaisuuksien juhlamusiikin

Tulindbergin tuotanto lienee syntynyt kokonaisuudessaan Turussa vuoteen 1784 mennessä. Teosten tarkemmasta syntyajankohdasta ei kuitenkaan ole varmaa tietoa, ei liioin niiden mahdollisista esityksistä Tulindbergin elinaikana. Viulukonsertto on saatettu esittää Turussa 1783, ja tuntuisi luontevalta, että myös kuusi jousikvartettoa tai edes jotkut niistä olisi esitetty Tulindbergin ystäväpiirin voimin. Tähän viittaisi sekin, että säilyneistä versioista puuttuu toisen viulun osuus, jonka voisi ajatella unohtuneen tätä osuutta aikanaan soittaneen muusikon haltuun.

Tulindbergin jousikvartetot muodostavat 1700-luvun suomalaisen musiikin merkittävimmän teoskokonaisuuden. Ne edustavat täysipainoisesti ajan klassistisia ihanteita. Yhtenä vertailukohtana ja ilmeisesti Tulindbergin tietoisena mallina olivat Haydnin kvartetot op. 9 (1769-70), jotka hänen tiedetään hankkineen 1781. Toisaalta Tulindberg ei ollut mikään jäljittelijä vaan loi oman, vapaammin rönsyilevän tyylinsä. Tulindberg oli Suomen syrjäisiin oloihin nähden hyvin perillä siitä, mitä maailmalla sävellettiin, sillä hänen laajaan, yli 150 teosta käsittävään nuottikirjastoonsa sisältyi Haydnin lisäksi teoksia mm. sellaisilta klassismin kauden säveltäjiltä kuin Mozartilta, Carl Friedrich Abelilta, Karl Stamitzilta ja Luigi Boccherinilta.

Vaikka klassismin aikana oli tapana ryhmitellä kvartetot kuuden teoksen opuksiksi, Tulindberg ajatteli ilmeisesti jakavansa kvartetot kahteen kolmen teoksen opukseen, joissa kummassakin olisi ollut keskimmäisenä mollisävellajissa ollut teos. Kaikki kvartetot ovat neliosaisia, jo selvästi lajiltaan divertimentoon kytkeytyneestä varhaisesta kvartetto-traditiosta irtaantuneita teoksia. Kolmessa kvartetossa menuetti on jo toisena, kolmessa totunnaisemmalla paikalla kolmantena.

Jos teosten numerointi vastaa niiden syntyjärjestystä, tuntuu Tulindberg saaneen teossarjan edetessä lisää rohkeutta. Teosten ulkoiset mitat nimittäin kasvavat tasaisesti teos teokselta. Tavallaan tämä pätee myös sisältöön, sillä ensimmäisessä kvartetossa Tulindberg on lähimpänä Haydnia. Teosten ilmaisu vaihtelee kepeän elegantista klassistisuudesta c-molli-kvarteton dramaattiseen, Sturm und Drang –henkiseen uhmaan. Omaperäisimmillään Tulindberg on epäsovinnaisten muotoratkaisujen rakentajana.

Kaipaillaan tässä yhteydessä enemmänkin Turku 2011 -vuoden jo etukäteen menetettyjä mahdollisuuksia:

Utile dulci

Tänään 19-8 kirjaamme ylös jälleen yhden sellaisen päivämäärän, joka tulisi erityisesti huomioida viimeistään vietettäessä Turun Kulttuurivuotta 2011. Tänään tulee kuluneeksi näet tasavuosia siitä, kun Porthanin ympärille ryhmittynyt salaseura Aurora järjesti Turussa 19-8-1773 maamme ensimmäisen julkisen konsertin.

Konsertti järjestettiin vuotta aiemmin tapahtuneen Kustaa III vallankaappauksen kunniaksi, kun valistunut monarkki oli uuden hallitusmuodon myötä kaapannut vallan säädyiltä elokuussa 1772. Musiikkiharrastus oli Tukholmassa laajentunut jo hovin ulkopuolelle ja sinne oli 1766 perustettu salaseura Utile dulci, jonka kokouksissa musiikilla oli tärkeä rooli. Tähän seuraan kuuluivat suomalaisista mm. Carl Fredrik Fredenheim, Pehr Jusleen sekä hänen serkkunsa Henrik Gabriel Porthan.

Elokuussa 1770 Utile dulcen esikuvan innoittamina miehet perustivat Turkuun oman salaseuransa Auroran. Se pisti pystyyn Suomen ensimmäisen sanomalehden ja käänsi sääntömuutoksen myötä 1773 huomionsa myös kansan musiikilliseen sivistykseen. Tuomiokirkon urkurille oli aikoinaan myönnetty yksinoikeus huolehtia musiikista kaupungista, eikä se herroja tyydyttänyt.

Carl Petter Lenning ei heidän mielestään hoitanut kunnolla esim. vuoden 1772 promootiomusiikkia ja niinpä Aurora-seuran vuoden 1773 sääntömuutoksessa lausutaan julkisen konserttitoiminnan syntysanat Turussa:

Hyvää musikaalista makua ei voida onnellisesti levittää, ellei Yleisö saa kuulla hyvin järjestettyjä ja esitettyjä Konsertteja; ja se kustannus, mikä tästä koituu, on kohtuuden mukaan korvattava. Siten voi Yhdyskunnan musikaalinen luokka, tarvittaessa muiden taitavien muusikkojen avustamana, kernaimmin Yhdyskunnan omassa huoneistossa, joka siltä osin järjestetään vapaaksi, silloin tällöin esittää Yleistä musiikkia, parhaitten mestarien teoksia; joihin pilettejä voidaan myydä siihen hintaan ja tulo käyttää niihin tarpeisiin, jotka Yhdyskunta parhaaksi ja hyödyllisimmiksi havaitsee. Sellaisia Yleisiä konsertteja ei sen vuoksi järjestetä ilman koko Yhdyskunnan suostumusta, koska myös jäsenet, lukuun ottamatta musikaalista luokkaa, maksavat pilettinsä.

Ensimmäisen julkisen konserttinsa Aurora-seura järjesti siis 19.elokuuta 1773 ja Auroran lehti raportoi siitä näin:

eräs taitava ääni lauloi tätä tilaisuutta varten sävelletyn, sopivin säkeistöin varustetun aarian (en til detta tillfället componerad Aria, med tjenlige verser, af en skickelig röst blef utsungen).

Myöhempi salapoliisityö on arvioinut konsertin mahdollista sisältöä näin:

Aariaa on arveltu joko katedraalikoulun laulunopettajan Johan Lindellin tai Turussa opiskelleen runoilijan, myöhemmin mm. Joseph Martin Krausin (1756—92) suuroopperan Aeneas i Carthago libretistinä tunnetuksi tulleen Johan Henrik Kellgrenin säveltämäksi.

Luultavasti konsertissa kuultiin myös sotilaskapellimestari Johan Fredrik Jahnin (n. 1730 — n. 1791) johtaman, Auroran musikaalisen luokan jäsenistä ja sotilassoittajista koostuvan orkesterin esityksiä, kuten seuran toisessakin, 21. elokuuta 1774 järjestämässä konsertissa, joka jäi myös sen viimeiseksi. Molemmista konserteista Jahnille ja hänen sotilassoittajilleen maksettiin palkkio.

Julistuksen mukaisesti avoin konsertti pidettiin "Yhdyskunnan omassa huoneistossa" Aurajokirannassa vanhan Kirjaston edustalla sijainneessa kauppias ja laivanvarustaja Baerin kolmikerroksisessa talossa, jonka keskikerroksessa Aurora-seura kokoontui.


Polonaisea
Turussa 22-2-2011
Simo Tuomola

pietaria suomeksi VI

Lemminkäinen rakentaa 2000 asuntoa Pietariin

Aamulehti, STTLähetä palautetta toimittajalle

Lemminkäinen rakentaa noin 2 000 asunnon kohteen Pietarin keskustaan. Hankkeen kokonaisarvo on noin 400 miljoonaa euroa. Asunnot rakennetaan Vasilin saarelle ja ne alkavat viimeistään vuonna 2014.

Yhteistyön kohteena olevalla 5,6 hehtaarin maa-alueella on tällä hetkellä teollisuusrakennuksia, joiden purkutyöt alkavat suunnitelmien mukaan kesällä 2011. Hanke toteutetaan vaiheittain, ja sen toteuttaminen kestää yhteensä noin kuusi vuotta. Kohteella on jo kaupunginosakaavan 1. vaiheen hyväksyntä ja kunnallistekniikkaa.

Osapuolet ovat sopineet, etteivät he julkaise yhteistyön tarkempia ehtoja.

Pietari tuuppi Stockmannin tavaratalojen myyntiä

10.2.2011 8:25 | Kommentit

A A

Jarmo Aaltonen

Kirjoittaja on taloustoimittaja.

• Sähköposti

Jarmo Aaltonen
Helsingin Sanomat

Marraskuussa Pietarissa avattu suuri Stockmann-tavaratalo Nevsky Centre lykkäsi konsernin tavaratalomyynnin reippaaseen vauhtiin.

Monen tuskan takan ollut 20 000 neliön tavaratalo lisäsi Stockmannin Venäjän-myyntiä 70 prosentilla. Koko tavarataloryhmän – johon vuosi sitten ympättiin sisään koko Hobby Hall – liikevaihto kasvoi marraskuussa yli 12 prosenttia lähes sataan miljoonaan euroon. Kotimaan kasvu oli kolme prosenttia.

Viime vuonna koko konsernia kannatelleen Lindexin euromääräinen liikevaihto kasvoi 8,3 prosenttia. Nyt myynti pieneni puolisen prosenttia Suomessa, mutta kasvoi lähes kymmenyksen ulkomailla. Parannus oli kovaa etenkin uusilla markkina-alueilla, Venäjällä ja Tsekissä.

Niin ikään Seppälän myynti pieneni kotimaassa runsaat kaksi prosenttia, mutta kasvoi ulkomailla yli kuusi.

Koko viime vuonna konsernin liikevaihto kasvoi 7,3 prosenttia runsaaseen 1,8 miljardiin euroon. Liikevoiotto parani nelisen prosenttia vajaaseen 90 miljoonaan euroon.

Tulosta konserni tahkosi osaketta kohti 52 eurosenttiä eli kolme senttiä edellisvuotta vähemmän. Yhtiö aikoo silti hyvitellä omistajia viimevuotista runsaammilla osingoilla, 82 senttiä osakkeelta.

Toimitusjohtaja Hannu Penttilä sanoi olevansa "varovaisen luottavainen" tämän vuoden talouskehitykseen. Kun nyt myös Helsingin päätavaratalon saneeraus on valmis, yhtiö odottaa liikevaihdon ja -voiton kasvavan.

Lue lisää Stockmannin viime vuodesta huomisesta Helsingin Sanomista.

Suomalainen Pietari

Kunniakas kauppakeskus Gostin Dvor oli mielenkiintoisen näyttelyn paikkana. Jarmo Nironen, Suomen Pietarin instituutin johtaja, oli tehnyt valtavan työn, kun oli koonnut ainutlaatuisen historialisen aineiston. Hänen kirjansa suomalaisesta Pietarista «Финский Петербург в иллюстрациях» ( 2003) muodosti perustan näyttelylle. Näyttely on sekä suomen että venäjän kielinen.

Se käsittelee Pietarin varhaisesta historiasta aina vallankumouksen jälkeiseen aikaan saakka. Näyttelyssä on 20 näyttelyseinää, 200 valokuvaa ja dokumenttia suomalaisten elämästä Pietarissa.

Näyttely siirtyy Vaalimalle (kahvila Rajahovi, 3-21.10) ja Pasilan Messukeskukseen Helsingissä, Virolahdelle ja Lappeenrantaan. Pietari on ollut tärkeiä kaupunki suomalaisille läpi vuosisatojen. Sen merkitys on jälleen korostumassa meidän aikanamme.

1600-luvulla Pietarin alueen keskus oli viipurilaisen Antonius Bjöijerin perustama Nyehin kaupunki. Nevan alueella oli kymmeniä suomalaiskyliä. Keisari Pietari I:n joukot valloittivat Nyenskantsin linnoituksen. Pietari perusti apostoli Pietarin kaupungin toukokuussa 1703. Pietari perustettiin alueelle, jossa asui suomalaisia heimoja. 1600-luvulla kaupunkia suojanneen linnoituksen paikalla on nykyään Nyenskantzin muistomerkki.

Pietarin suomalainen seurakunta perustettiin 1703. Pyhän Marian suomalainen kirkko oli suomenkielisen sivistyksen keskus ja Pyhän Katariinan ruotsalainen kirkko ruotsinkielisen sivistyksen keskus. 1830-luvulla alkoivat höyrylaivat liikkennoidä Pietarista Helsinkiin ja myöhemmin Saimaan kanavalle. Itä-Suomesta tuotiin mm. Voita, kiveä ja halkoja Pietariin. Riihimäki-Pietari -yhdysrata 1870 ja Saimaan kanava 1856 liittivät Suomen yhä kiinteämmin Pietariin. Rataa pitkin kuljetettiin tavaraa Pietariin. Pietarilaiset matkustivat Karjalan kannakselle huviloilleen.

Suomalaisia kultaseppiä oli Pietarissa enemmän kuin Suomessa. Carl Faberger opetti kultasepäksi suomalaisen Hiskias Pendin (Pöntinen). Fabergen kultasepistä yli puolet olivat suomalaisia ja monen keisarillisen pääsiäismunan suunnitteli suomalainen kultaseppä. Merkittävin suomalainen käsityöläisryhmä olivat kultasepät.

Gustav Fabergen liikkeen työnjohtaja oli kultaseppä Hiskias Pöntinen. Aleksander Edvard Tillander valmisti koruja ruhtinattarille. Suomalaisille yrittäjille Pietari oli tullirajan ja suojatullien takana ”ulkomailla”. Siksi osa suomalaisista siirtyi yrittäjiksi Pietariin, osa toimi Suomesta käsin Pietarissa tavaroita myyden ja messuille osallistuen.

Suomalaiset yritykset osallistuivat menestyksellisesti messuille. Karl Otto Fazer harjoitteli kondiittoriksi 1880-luvulla Pietarissa. Suomalainen vuolukivi oli suosiossa raaka-aineena jo ennen vallankumousta.

1880-luvulla kaupunki oli toiseksi suurin suomalaiskaupnki. Siellä asui yli 24 000 suomalaista - ainoastaan Helsingissä oli heitä enemmän. Suomalaiset toimivat erilaisissa ammattiryhmissä. Suomalaiset työläiset ja palveluväki loivat pohjan suomalaisten maineelle rehellisenä ja ahkerana kansana. Esimerkiksi Pietarin nuohoojista oli kolmannes suomalaisia. Pietarin suurin ulkomaalainen ilotyttöryhmä oli 1897 suomalaiset - 126 henkilöä.

Ensimmäinen suomenkielinen äänilevy tehtiin Pietarissa 1901, tekijänä Pietarin suomalaisen lauluseuran johtaja Mooses Putro. Pietarissa syntyneet suomalaiset Ernst Pingoud ja Georg de Godzinsky antoivat merkittävän panoksen suomalaiseen kulttuurielämään itsenäisessä Suomessa. Vuosisadan vaihteessa Pietarissa asunut Maiju Lassila on sanaut kotikadulleen mustolaatan (Njustadskajalla).

Suomesta kävi teatteriseurueita, laulajia ja soittajia esiintymässä Pietarissa. Näyttelijä Iida Aalberg asui kaupungissaja kävi sieltä käsin esiintymismatkoillaan. Hän kuoli Pietarissa 1915. Näyttelijä Ansa Ikonen oli yksi Pietarissa syntyneistä suomalaisista.

Suomalaisia sotilaita oli keisarin palveluksessa. Kaikkiaan lähes 4000 suomalaisesta sotilaasta runsaat 300 eteni amiraaliksi, kenraaliksi tai tärkeään siviilitehtävään. Keisari Nikolai II:n kruunajaisiin Moskovaan 1896 valittiin airueeksi Chevalier-rykmentistä Carl Gustaf Emil Mannerheim. Pietarin suomalaisten merkitys ulottui kauas itsenäisen Suomen historiaan.

Vuonna 1944 Suomen presidentti oli keisarin kenraaliluutnantti C.G.E. Mannerheim. Sotaministerinä oli Ismailovon rykmentin upseeri ja liikemies keisarillisesta Pietarista Rudolf Walden.

Lauantaiaamuna heti länsimaiseen pitopöytään tottuneelle suhteellisen vaatimattoman aamiaisen jälkeen lähdettiin sitten Marskin jalanjäljille. Ilma oli keväisen kirkas ja Pietarin katukuva harmaudestaan huolimatta siisti. Päivän päätarkoituksena oli tutustua Mannerheimin Pietarin kotiosoitteisiin (6 kpl), mutta muutakin mielenkiintoista voi mahtua yhteen päivään kuten tulimme kokemaan. Siitä piti huolen matkanjohtaja, joka oli valmistautunut verrattomasti tehtäväänsä.

C.G.E. Mannerheim, joka asui pitkään 1,25 miljoonan asukkaan (n. 15 000 suomalaista) vuosisadanvaihteen Pietarissa vaihtoi tiheään osoitettaan. Ilmatorjunnan vuosipäivänä 1891 hän muutti ensimmäiseen omassa hallussa olleeseen vuokra-asuntoonsa. Tässä nk. sotaväen asunnossa, joka käsitti 3 huonetta sekä palvelijan huoneen ja johon kuului myös 8 hevosen talli, Mannerheim asui vajaan vuoden. Asunto sijaitsi osoitteessa Zaharjevskaja 31, lähellä nuoren Carl Gustavin opinahjoa, Nikolain ratsuväkiopistoa. Marsalkan muiden asuntojen tapaan talo on edelleen tallella. Chevalir-kaartin kornetin kanssa Zaharjeskaja 31:een muutti myös vanhaa venäläistä aatelissukua edustanut Anastasia Arapova, jonka kanssa Mannerheim avioitui toukokuussa 1892. Noin vuoden välein vaihtuivat puitteet nuorenparin huonekalujen ympärillä. 22.9.1897 mennessä Mannerheim oli asunut jo viidessä asunnossa. Osoitteet Moika 29 (esikoistytär Anastasien ensikoti), Gagariinin rantakatu 28 (Kutuzovinkatu 28), Ligovskaja 49 (tytär Sophie syntyi siellä 7.7.1895) sekä Millionnaja 8 tulivat myös meille tutuiksi. Pisimpään, päivälleen lähes 7 vuotta, Mannerheim asui Talliaukio 1-2:ssa, josta hän loppuvuodesta 1904 lähti vapaaehtoisena Venäjän-Japanin sotaan. Tämän jälkeen tuleva Suomen marsalkka ei enää asunut Petrogradissa (kaupungin nimi vv 1914-24) pitempää aikaa yhtäjaksoisesti.

Lauantaipäivän aikana näimme ja koimme toki muutakin. Mielenkiintoisimpia kohteita olivat Chevalier-kaartin kasarmit, Amiraliteetti, Iisakin kirkko, Talvipalatsi ja Eremitaasi. Rudolf Waldenin Pietarin asumus (Juuso Waldenin syntymäkoti), siperialaisen munkki Grigori Rasputinin sekä kansallisrunoilija Aleksandr Pushkinin asunnot samoin kuin Seppien kadulla sijainnut Fedor Dostojevskin kirjailijakoti kuuluivat myös kiertomatkamme ohjelmaan. Kaikkiin lueteltuihin kohteisiin liittyi matkanjohtajamme referaatti paikkaan tai aiheeseen liittyen.

Pietari oli Mannerheimille läheinen kaupunki. Siellä hän toimi 1887-1904. Vuosina 1918 ja 1919 hän oli valmis osallistumaan Pietarin valloitukseen valkoisten venäläisten kanssa.
Tästä hän otaksui Suomen saavan kiitokseksi Itä-Karjalan ja pysyvän rauhanomaisen rinnakkaiselon Venäjän, siis monarkistisen tai porvarillisen Venäjän kanssa. Svinhufvudin johtama senaatti katsoi 1918, että heti olojen järjestyttyä monarkistit yrittäisivät saada Suomen takaisin. Eivät he ainakaan suurentaisi Suomea antamalla sille Itä-Karjalan. Mannerheim katsoi vastaväitteet aiheettomiksi: nythän oltiin tekemisissä venäläisten aristokraattien eikä bolsevikkien kanssa. Mannerheimin idea oli epärealistinen, koska valkoiset venäläiset eivät saaneet toivomaansa tukea länsivalloilta eivätkä uskaltautuneet lupaamaan Suomelle edes itsenäisyyttä. Sen vuoksi Mannerheim keväällä ja kesällä 1919 jättäytyi valkoisten venäläisten Pietarin-suunnitelmista. Kesällä 1941 Saksan-aseveljeyden aikana saksalaiset painostivat Mannerheimia hyökkäykseen Leningradia vastaan. Asia oli poliittisesti erittäin arkaluontoinen, koska Stalin oli vuonna 1939 perustellut aluevaatimuksiaan juuri Leningradin turvallisuudella. Lisäksi Leningrad oli asukasluvultaan Suomen kokoinen, ja sen alueella taistelut olisivat erittäin verisiä. Näin Mannerheim saattoi kieltäytyä hyökkäyksestä, mikä oli epäilemättä myös hänen tunteidensa mukaista. Myöhemmin piirityksestä kärsineet Leningradin asukkaat muistivat lähinnä sen, että suomalaiset joukot olivat osallistuneet saartorenkaaseen pohjoisessa, mutteivät tajunneet sitä, että Mannerheim oli pidättyvyydellään pelastanut Leningradin tuhosta. Pietari, vanha suomalainen kaupunki Max Engmanin tutkimus pietarinsuomalaisten vaiheista on tietomäärässään mykistyttävä Julkaistu: 13.6.2004 lehdessä osastolla Kulttuuri A A Panu Pulma Katso lisää kuvia Pietarin suomalaisten juhannuksen vietto luonnon helmassa kaupungin pohjoispuolen saarilla kesti hyvinkin pari vuorokautta. "Sopii arwata minkälainen mellastus iloliemen nautittua tuli pää-ohjelmaksi: kirous, tappelu, warkaus ja irstaisuus kukoisti kaikkialla, ettei poliisiwoimat riittäneet tarpeeksi näitä ehkäisemään", Inkeri-lehti kirjoitti kesällä 1889. Venäjän tsaari Pietari perusti nimikkokaupunkinsa "suomalaiselle suolle", kuten monet kirjailijat sekä Venäjällä että muualla ovat sittemmin toistuvasti todenneet. Pietarin ensimmäinen asujaimisto olikin suomalais-ruotsalaista. Paikalla oli ollut 1600-luvulla Nyenin kaupunki ja linnoitus, ja ympäristön talonpojat olivat Suomesta tulleita. Inkerinmaalla kaikui suomen kieli. Pakkotyöllä luotiin suurkaupungin perusta, mutta suuri varuskunta-, sotateollisuus- ja hallintokeskus oli myös taloudellinen magneetti, joka veti väkeä alati laajenevalta säteeltä. Suomalaiset siirtolaiset ovat asuttaneet Pietaria alusta alkaen. Åbo Akademin historian professori Max Engman antaa pietarinsuomalaisille kasvot, ja samalla hän vaikuttavalla tavalla osoittaa, miksi Pietari on aina ollut Suomelle ja suomalaisille oleellisen tärkeä kaupunki. Karjalankannas ja niin sanotun Vanhan Suomen alue oli jo 1700-luvulla luonteva lähtöalue suomalaisten Pietarin liikenteelle. Pietarin suomalais-ruotsalainen seurakunta juonsi juurensa Venäjän sotavankeudessa olleiden Ruotsin armeijan sotilaiden tarpeisiin ja siitä muodostui alusta alkaen suomalaisten henkisen elämän keskus. Jo 1730-luvulla Pietarissa oli yli 1600 suomalaista, 1860-luvun lopulla yli 17000 ja enimmillään, 1880-luvulla lähes 25000. Pietarissa lyhyemmän aikaa asuneiden määrät ovat olleet kymmenissätuhansissa. Alusta alkaen Suomi toimi Pietarin hankinta-alueena - palatseja rakennettiin suomalaisesta graniitista ja marmorista, suomalainen talonpoikaisvoi oli haluttua, suomalaiset kalastajat toimittivat pietarilaisille kalaa, mm. eläviä kiiskiä herkkusoppaa varten, ja polttopuuta rahdattiin jatkuvana virtana. Tärkein anti olivat kuitenkin ihmiset, erityisesti käsityöläiset ja palvelusväki. Suomalaisia arvostettiin heidän rehellisyytensä tähden, mutta kuten Engman osoittaa, suomalaisen työvoiman tärkein ominaisuus oli vapaus. Kun venäläinen työväki oli maaorjia ja omistajiensa tahdosta riippuvaista, olivat he myös työläisinä epävarma sijoitus ja heikkoa sitoutumaan työnantajiinsa. Vapaat suomalaiset olivat paljon luotettavampi sijoitus. Erityisen merkityksen suomalaiset saivat muutamissa - nimenomaan luotettavuutta edellyttäneissä - ammattiryhmissä. Suomalaiset kultasepät olivat suuressa arvossa, ja mm. kuuluisan Fabergén kultaseppien ja suunnittelijoiden joukossa oli vahva suomalaisedustus. Edelleen tunnettu Tillanderin kultaseppäsuku on pietarinsuomalaista juurta. Lähes suomalainen monopoli oli Pietarin nuohoojien ammattikunta, jota hallitsivat parikkalalaislähtöiset nuohoojamestarit, jotka täydensivät nuohooja-armeijaansa aina uusilla parikkalalaisilla vuosikymmenistä toiseen. Suomalaisnuohoojien vahva asema perustui myös hyvään maineeseen - asuntojen sisään pääseviä ei saanut epäillä varkaiksi. Engman käy järjestelmällisesti, mutta havainnollisesti ja yksilöiden elämänkohtaloiden kautta peilaten, eri sosiaali- ja ammattiryhmien asemaa ja merkitystä pietarilaisessa yhteiskunnassa. Ministerivaltiosihteerinviraston huippuvirkamiehet, hovin luottohenkilöt, suomalaiset upseerit ja insinöörit saavat kaikki osansa huolellisesti analyysista. Päähuomio on kuitenkin aktiivisissa "maanmiehissämme" - käsityöläismestareissa, seurakunta- ja yhdistyselämän aktiiveissa sekä menestyjissä. Pietarinsuomalaisten historia on erikoinen yhdistelmä suurkaupungin sosiaalihistoriaa, suomalaista kansalaisjärjestäytymishistoriaa ja kansallista sivistyshistoriaa monikansallisessa yhteisössä. Engman kuvaa satuttavalla tavalla suomalaisten pyrkimyksiä yhtäältä häivyttää taustaansa esiintymällä itseään parempina (erityisesti ruotsalaisina tai saksalaisina), toisaalta ylpeätä pyrkimystä vahvistaa kielellis-kansallista identiteettiä jättiläismäisessä kaupungissa, jonka venäläinen luonne alkoi vahvistua 1870-luvulla. Yksityiset ja (kulttuuri)poliittiset intressit iskivät yhteen erityisen rajusti seurakunta- ja koulumaailmassa, minkä myös Uno Cygnaeus sai katkerasti kokea. Suomen kansakoululaitoksen onni kai oli, että Cygnaeus savustettiin ulos Pietarin suomalaisten koulujen tarkastajan virasta. Pietarinsuomalaisten vireä kansallispolitiikka näkyi mm. suomenkielisten koulujen, sanomalehtien, harrastusten ja yhdistysten ylläpitämisessä. Traagista oli, että Pietarin lähes tyhjennyttyä suomalaista vuoden 1918 jälkeen monet pietarinsuomalaiset pakolaiset joutuivat Suomessa "ryssiksi". Valkokankaan palvottu sankaritar Ansa Ikonen muisteli lapsuuttaan: "Pietarissa olin ollut venäläisille leikkitovereilleni "tsuhna", jolle piti opettaa kielikin. Nyt olin "ryssä", ja opin hyvin äkkiä, että venäjää ei saanut puhua". Tunnettuahan on, että myös "ruotsalaisryssä" C.G.E. Mannerheim oli suomalaisten äärinationalistien silmissä epäilyttävä tyyppi. Pietari oli vallankumoukseen saakka kansainvälinen suurkaupunki, unelmien ja kauhun paikka, jonne lähdettiin usein varsin kepein eväin. Pietarinsuomalaiset on loistelias kuvaus siirtolaisuuden eri puolista, vetävistä ja työntävistä tekijöistä ja erilaisista muuttomekanismeista. Itä-Suomesta lähdettiin tyypillisesti ketjumuuton kautta, ja sukulaisten sekä perheenjäsenten merkitys siirtymisessä suurkaupunkielämään oli suuri. Tuhkimotarinoita lehdissäkin kerrottavaksi saakka syntyi eri aloilla: kiihtelysvaaralaisen Johan Parviaisen liiketoiminta oli pietarilaisittainkin katsottuna suuren luokan bisnestä, Savonlinnan seudulta lähtenyt Alexander Masalin rikastui halkokaupalla siinä määrin, että pääsi naimisiin aatelisneitosen kanssa - tyttärentytär Aleksandra Kollontai tuli sitten merkittäväksi toimijaksi niin feminismin kuin Suomenkin historiassa. Mutta yleiskuva oli eittämättä surkeampi. Juopottelua ja siihen liittynyttä monenmoista kurjuutta on aina kuvattu pietarinsuomalaisten suurimmaksi sosiaaliseksi ongelmaksi. Asunto-olot olivat usein aivan hirvittävät. Prostituutio koitui monen suomalaistytön kohtaloksi, lapsityövoimaa suorastaan kaupattiin Suomesta Pietariin, ja toisaalta Pietarin löytölastenkodin vauvojen hoito oli monessa Kannaksen pitäjässä tärkeä elinkeino - lapsikauppaa käytiin moneen suuntaan. Pietarin mittasuhteet olivat niin valtavat, että siellä oli enemmän sekä suomalaisia kultaseppiä että suomalaisia prostituoituja kuin koko muussa Suomessa yhteensä. Sekä suomalaisista palvelijattarista että prostituoiduista löytyy kuvauksia myös venäläisessä kaunokirjallisuudessa, jota Engman käyttää laveasti myös muutoin lähdeaineistonaan. Pietarin perustaminen vuonna 1703 muutti Itämeren alueen historian kulun, ja samalla määräsi uudet poliittiset koordinaatit myös suomalaisten paikalle. Vuonna 1808 Pietarin turvallisuusongelma ratkaistiin kaupungin ja suomalaisten yhteiseksi onneksi, 1. maailmansodan tulos taas muokkasi tilanteen uudeksi. Suomen itsenäisyys näytti utopialta niin Venäjän kuin Ruotsinkin näkökulmasta. Engman tarkastelee myös tätä muutosta. Samalla rakentuu kuva Pietarin luomista mielikuvista ja niiden muuttumisesta vuosikymmenten saatossa. Pietari on saanut edustaa kaikkia niitä puolia sivilisaation historiassa, joita on eri syistä katsottu aiheelliseksi pelätä. Suurena sivistyskeskuksena se nähtiin ennen muuta 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Vallankumouksen jälkeen Pietari edusti pelkkää uhkaa - se oli "punaisen lohikäärmeen" pesä, sivilisaation uhka. Apokalyptiset näyt Pietarin tuhoamisesta ja hukuttamisesta viehättivät suomalaiskirjailijoitakin. Vuonna 1941 Hitlerinkin hyvin tuntemat suomalaistoiveet näyttivät toteutuvan. Juho Kusti Paasikivi valmisti puheen, jossa viitoitettiin tietä Pietarin kukistumisen jälkeen. Puhetta ei koskaan pidetty, mutta Engman julkaisee sen kokonaisuudessaan. Näin historia meitä opettaa... Max Engmanin tutkimus pietarinsuomalaisten vaiheista runsaan 200 vuoden ajalta on tietomäärässään mykistyttävä, analyyttisyydessään syvä ja kuvitukseltaan huikean mielenkiintoinen. Tekijän pitkäaikainen paneutuminen aiheeseen ja syvällinen historian ymmärtäminen ovat perustana tietoteokselle, jonka tulisi kuulua jokaisen suomalaisuuden kohtaloista kiinnostuneen lukemistoon. Ainoa kiusallinen piirre on painovirheiden runsaus ja eräät kieliopilliset kömpelyydet, jotka ennen muinoin kustannustaloissa siivottiin huolellisella oikoluvulla. Suomen Pietari Pietarin keskustasta löydetyt muinaisjäänteet ovat keskeyttäneet kaupungin ensimmäisen pilvenpiirtäjähankkeen. Kiistelty tornitalo olisi 400 metrin korkuinen, vaikka Pietarin rakennussääntö sallii vain alle 48 metriä korkeat rakennukset. YK:n tiede- ja kulttuurijärjestö Unesco vastustaa hanketta, sillä Pietarin historiallinen keskusta kuuluu järjestön maailmanperintökohteisiin. Pilvenpiirtäjä rakennettaisiin kaupungintaloa vastapäätä. Myös Venäjän presidentti Dmitri Medvedev on viime aikoina antanut tukensa hankkeen kriitikoille. Kaasuyhtiö Gazprom kaavailee pilvenpiirtäjästä keskusta alueelle, jonne rakennettaisiin hotelleja, kirjasto, urheilukeskus ja kauppoja. Muistoja suomalaisen heimon menneisyydestä Sanomalehti Viborgskije Vedomostin mukaan tontilta on löytynyt sekä kivikautinen asuinpaikka että 1600-luvulta peräisin olevia bastionien, muurien ja sotilaslaitteiden jäännöksiä. Ne kertovat muun muassa ajasta, jolloin alue oli koko Inkerinmaan keskus. Kivikautiset löydöt liittyvät kampakeraamiseen kulttuuriin noin 7 000 vuoden takaa. Venäjän lain mukaan arkeologisiin kohteisiin ei saa rakentaa. Joidenkin teorioiden mukaan suomalais-ugrilaiset kielet tulivat juuri kampakeraamisen kulttuurin mukana Itämeren rannalle. Siten alue on keskeinen myös suomalaisen heimon muistomerkkinä. Nevanlinna (ruots. Nyenskans, lat. Neovia, ven. Ниеншанц, Канцы) on entinen kauppapaikka ja kaupunki Nevan ja Ohtajoen yhtymäkohdassa Inkerinmaalla Venäjällä nykyisen Pietarin kaupungin sijalla. Nevanlinnassa on ollut kauppapaikka ja vakituista asutusta jo ainakin 1200-luvun alkupuolella. Historia Nevajoen suistossa oli jo 1300-luvulla ruotsalainen linnoitus Maankruunu (ruots. Landskrona), jonka Novgorod kuitenkin nopeasti hävitti. Stolbovan rauhassa 1617 alue siirtyi Ruotsille, ja Nevanlinna sai kaupunkioikeudet 1642. Kaupungissa oli Kaarle IX:n vuonna 1611 rakennuttama linnoitus Nyenskans. Suuressa Pohjan sodassa venäläiset valtasivat ja hävittivät kaupungin vuonna 1703. Nevanlinnan länsipuolelle Pietari Suuri ryhtyi rakennuttamaan Pietarin kaupunkia. Suuri osa Nevanlinnan asukkaista oli suomalaisia. Kaupungissa asui myös ruotsalaisia ja saksalaisia. Gazprom-torni Nevanlinnan linnoituksen muinaiselle sijaintipaikalle suunnitellaan nyt rakennetavan Gazpromin tytäryhtion Gazpromneftin pääkonttoria. Suunnitellun Ohta-keskuksen päärakennuksena olisi 396 metriä korkea Gazprom-torni. Maakruunu Tänään 27-5 tulee kuluneeksi tasavuosia siitä kun Pietari Suuri perusti Nevajoen soiseen suistoon 1703 suojalinnoituksensa. Jänissaareen noussut Pietari-Paavalin linnoitus tunnetaan nykyisin keisarien hautapaikkana; Venäjän pääkaupungiksi Pyhä Pietarin kaupunki Sankt-Peterburg nousi 1712. Turun ystävyyskaupungilla on juurensa syvällä suomalaisuudessa, sillä itse asiassa Pietari perusti kaupunkinsa suomalais-ruotsalaisen Nevanlinnan paikalle. Sen asujaimistosta suurin osa oli juuri suomalaisia. Nevanlinna Nyenskans oli vireä kauppapaikka jo ainakin 1200-luvulta lähtien. Vuonna 1299 Viipurin perustajana pidetty marski Torkkeli, Tyrgils Knuutinpoika rakensi sinne Novgorodin kiusaksi Maakruunun, Landskronan linnoituksen, jonka novgorodilaiset hävittivät 1301. Vuonna 1611 sinne kohosi Kaarle IX rakennuttamana muhkea 5-kulmainen Nyenskansin linnoitus, jonka venäläiset hävittivät Pietarin tieltä 1703. Kun sitä Turun syntyhetkeä ja kaupungiksi julistamisen aikaa on arvuuteltu, kannattaa huomioida juuri Tyrgils Knuutinpojan hallintakausi, jolloin hän vuodesta 1290 lähtien toimi alaikäisen Birger Maununpojan sijaishallitsijana. Hän myönsi 1292 Turulle kaupunkioikeudet ja seuraavana vuonna Turku sai sen mukaisesti privilegiokirjan, etuoikeuden käydä kauppaa Itämeren muiden kaupunkien kanssa. Mokoma turkulaisia suosinut ritari joutui epäsuosioon ja mestattiin 1306. Niin, mikäs onkaan se suurin Turun yhteistyö- ja ystävyyskaupungeista. Ei, se ei olekaan 4,6 miljoonan asukkaan Pietari, vaan 10 miljoonan asukkaan Kiinan Tianjin, Olympialaisissakin esiintynyt rannikkokaupunki siinä Beijingin tuntumassa. Sinne.