Kun Tanska yritti valloittaa Suomen
Riidanhaastamisesta innostuneet näennäisfasistit jaksavat toistaa 20-luvun agraarifasistien satua ”Suomesta, jonka Ruotsi
valloitti”. Tämä satu on kuitenkin vailla pohjaa, kuten tutkimus selvästi osoittaa. Ensimmäiset kirjalliset tiedot siitä, että Suomi (Varsinais-) on ollut kiinteä osa Ruotsia (Svea) löytyvät jo ensimmäiseltä kristilliseltä vuosisadalta, roomalaisen kirjoittajan, Publius Cornelius Tacituksen teoksesta, jolle on Antiikin aikana annettu nimeksi ”Germania”. Tässä tekijä kuvaa ”suebeja, jotka eivät ole yksi kansa”, joiden yksi ryhmä oli nimeltään ”suiones”, ja joiden asuma-alueen hän sijoittaa Mälarin laaksoon ja Varsinais-Suomeen ja niiden väliselle alueelle.
Termin kantasanana on Itämeren rannoille jo rautakauden alussa saapuneiden, kantaturkkia puhuneiden, kansainvälisten kauppiaiden käyttämä sana, joka on tarkoittanut ”liittokuntaa” tai ”liittoutuneita”, ”liittolaisia” yms. Samaa alkua ovat paitsi Svea, saame ja Suomi, myös mm. Schwaben. Sen sijaan ”Häme” ei kuulu samaan sanueeseen, vaikka onkin historiallisesti samaan aikaan liittyvä. Sen kantana on, samoin kantaturkkilainen sana, /Jal(?)/, joka tarkoittaa kylää, siis ”Kyläasutus” tms. Samaan sanueeseen kuuluvat mm. Inkerin Jamburg ja Ruotsin Jämtland. Myös ”Ruotsi” kuuluu samaan aikakauteen ja on samaa lähtöä. Nykyinen selitys ruotsin Roslageniin ja germaanikielten soutamista merkitsevään sanaan/sanueeseen ei ole äännelaillisesti pätevä, sen sijaan laina kantaturkista on. Sanan kehittymät tarkoittavat edelleen ”naapuria”, sekä turkkilaiskielissä että mm. unkarissa ja komissa – toki myös venäläisiä ja Venäjää.
Arkeologinen aineisto todistaa myös kiistatta tuon ”suionien” kansan olleen kulttuurisesti yhtenäisen, kattaneen nimenomaan alueen Mälarin altaasta Varsinais-Suomen kautta Baltiaan, nykyisten Viron ja Latvian alueet. Leimallinen kulttuurinen piirre on ollut nk. tarhahautaus, tarhakalmistot, ”tarandkalme”, tarandgravar, joiden yhtenäinen alue on pysynyt noin tuhannen vuoden ajan, kunnes Tanskan poliittinen keskittyminen ja maan aggressiivinen laajentuminen on yhteyden katkaissut, lopullisesti Ahvenanmaan valloituksella 800-luvulla. Tuolloin mainitun saariston alkuperäisväestö tuhottiin, jäljelle jääneiden paetessa minne kukin pystyi, ja tilalle siirtyi germaanikielistä ja siis -kulttuurista väkeä nykyisen Slesvigin alueelta. Noin 95 % Ahvenanmaan väestöstä on lähtöisin tuolta Tanskan eteläosan alueelta. Asia selitettiin geneettisestä aineistosta (veriryhmät) jo 40-luvun lopulla (Nevanlinna).
Ja sitten Tanskaan ja tanskalaisten johtajien suurvaltaunelmiin.
Kaikki alkaa viikinkiretkistä, joista ensimmäisenä on pidetty Lindisfarnen luostarin ryöstöä. Tuo oli siis ensimmäinen tunnettu Brittein saarille tehty. Toki viikinkiretkiä on tehty aiemminkin, mm. Itämerellä, mutta Lindisfarnen luostarin ryöstö vuonna 793 on ensimmäinen, josta ja jonka tekijöistä on varmaa kirjallista tietoa. Äärimmäisen todennäköistä kuitenkin on, että kyseessä ei ollut ensimmäinen tällainen ryöstöretki. Llisäksi sen on täytynyt olla hyvin tiedusteltu, Lindisfarne oli piispan asemapaikka ja sen tiedettiin olevan ”ryöstämisen arvoinen”.
Ja ryöstöretkestä nimenomaan oli kyse. Jo termi ”viikinki” viittaa merirosvouteen. Ensimmäinen kirjallinen esiintyminen on anglo-saksien kronikassa muotoa sæ: vicingas. Ensimmäinen sana on suomeksi ”meri”, ruotsi ”sjö”, englannin ”sea”, saksa ”See”, toinen osa on tuohon aikaan jo ikivanha kantaturkkilainen laina, joka Clausonin sanakirjassa kääntyy englanniksi ”highwayman” eli ”maantierosvo”. ”Viikinki” tarkoitti tekstissä siis suunnilleen ”merten maantierosvoa”. Tekijät olivat tietojemme mukaan ”Norse” -nimellä englanninkielisessä kirjallisuudessa tunnettua väkeä Tanskan salmien alueelta, nuoria huligaaneja ja nuorisorikollisia, jotka eivät kotonakaan olleet kenenkäään suosiossa. Yleensä viikinkiretkien tekijät olivatkin yllättävän nuoria, esim. norjalainen Olavi Pyhä (Oláfr hinn helgi, 993 – 29. heinäkuuta 1030, Norjan kuningas vuosina 1015–1030) oli Itämerellä riehuessaan noin 15 vuotias jengijohtaja. Toki hänellä oli äiti mukana tiskaamassa ja kertomassa iltasatua, ja äiti jäikin vangiksi Virossa, jossa äiti ja poika molemmat myytiin orjaksi. Lopulta Olavi tappoi isäntänsä ja pakeni äitinsä kanssa takaisin kotiin. Tämä on kuitenkin jo parisataa vuotta myöhemmältä ajalta, mutta hyvä esimerkki tilanteesta laajemminkin.
”Viikinkiaika” Suomen arkeologiassa tunnetaan nimellä ”Myöhäisrautakausi” (vuodet 800/825–1200/1300). Se siis kattaa melko pitkän ajan, mutta osuu pitkälle yhteen nyt tarkasteltavan aiheen kanssa. Lisäksi pitää huomioida jakso tuon lopusta aina Kustaa Vaasan kruunajaisiin 1523 asti. Eöo yhteensä noin 700 vuoden ajanjakson. Ja sitten Tanskaan:.
Rautakauden aikaana Itämeren ympäristössä ei ollut varsinaisia selkeitä valtiomuodostumia hallittavista erillisine hallintohierarkioineen. Toki valtio sinänsä oli, kansojen asuma-alueilla rajat, joiden sijainnista käytiin kiivaitakin sotia, mutta hallintojärjestelmä oli eräänlainen voimakäyrön anarkia. Väestötiheys oli pieni, melko tasainen ja väheni pohjoiseen mentäessä niini idässä kuin lännessäkin. Kristillisen maailman ulkopuolella vakiintuneita valtiomuodostelmia oli oikeastaan vain Venäjän suomalais-ugrilaisilla ja oguuriturkkilaisilla kansoilla. Myös pohjois-germaanien yhteiskunta oli tämän ”metsien anarkian” varaan rakentunut järjestelmä. Sen rajoina etelässä oli, kansainvaellusten seurauksena, Tanskan etelärajalla nk. Danevirke, slaaveja vastaan rakennettu vahva puolustuslinja, jota käytettiin sotatoimissa suunnitelmallisesti viimeisen kerran Tanskan Saksan sodassa 1864.
Tanskan, tai siis pojoisgermaanien, historian kehitys kansainvaellusajan päättymisen ja viikinkiajan alkamisen jälkeen on enemmän kuin mielenkiintoinen. Aseistettujen kakaroiden riehumisena alkanut toiminta alkoi saada järjesttäytyneempiä muotoja huligaanien saadessa lisää ikää ja kun alkoi paljastua, että muualla tosiaan oli ryöstettävää ja vallattavaa, ja vastarinta melko heikkoa. Tmä johti hiljalleen yhteiskuntarakenteen tiivistymiseen, hallinnon merkityksen kasvuun ja vallankeskitykseen. Ennen viikinkiaikaa pohjoisgermaanien ”kuningas” oli asemaltaa suunnilleen sama kuin balttikansojen, itämerensuomalaisten tai slaavien. Kuningas oli ennen kaikkea yhteisön sotilaallisen voiman johtaja, ja ”vallassa” vain sotatoimien ajan. Tilanteen rauhoituttua aiempi ”voima-anarkia”, eli käytännössä suhteellisen normaali rauhan aika jatkui, ja ”kuningas” oli mikä tahansa vakiintuneen toimintaryhmän johtajaa tarkoittava nimitys, nuottakuninkaasta vaikkapa metsästyskuninkaaseen. Termi on huomattavasti vanhempi siis kuin se ”kuninkuus”, jota sana nykykielissä tarkoittaa. Kansalliset rajat olivat selvät ja jyrkät, niitä puolustettiin asein, mutta sisäinen järjestäytyminen perustui perinteiseen naapurin kunnioittamiseen.
Pohjoisgermaanisen yhteiskunnan vähittäinen ja tasainen tiivistyminen ja varsinaisen hallinnon synty ei kuitenkaan miellyttänyt kaikkia. Tämä johti voimakkaaseen muuttovirtaan pohjoiseen, maitse ja meritse. Tilanne ”räjähti käsiin” 800-luvulla, jollin Tanskan alueelta lähti valtava muuttoliike nykyisin ”Ruotsiksi” kutustutuun, vakiiintuneen asutuksen, suuntaan, ja Pohjanmeren rannikkoa pitkin pohjoiseen. Tämä johti väistämättä sotilaallisiin yhteydenottoihin. Norjan osalta väkivaltainen ekspansio päättyi itämerensuomalaisten kanssa solmittuun rauhaan, jossa asutusrajaksi määrättiin Sogne-vuono, Norjan pisin vuono. Lisäksi (tässä kannattaa verrata Pohjanmeren asutushistoriaan) uudisasukkaille luvattiin pääsy alueille, joilla itämerensuomalaiset eivät suuremmin viiihtyneet, paljaille aja asumattomille saarille Trondheimiin ja Haalogalandiin saakka. Asutus sallittiin saarille, joiden ympäri pohjoisgermaanit pääsivät purhetimaan aluksillaan. Mantere oli mamuilta kiellettyä aluetta. Nykyisen Ruotsin alueella raja kulki Smoolannin etelärajaa pitkin, ja tärkeä raja-alue oli Göötanmaan Finnveden. Nimi on läpinäkyvä: Tarkoitti ”finn” sitten itämerensuomalaisia tai lappalaisia (saamelaisia), ”veden” on suomeksi ”rajametsä”. Se siis oli selvä raja-alue ”finnejä” vastaan. Paikannimistö osoittaa, että kyseessä olivat itämerensuomalaiset, samoin esim. vero- ja tuomiokirjat 1300-luvulta.
Ruotsin kohdalla Tanskan kehittyvän kuningaskunnan toiminta muistuttaa tekosyiltään Venäjän nykyistä ja vaikkapa 30-luvun Saksan silloista ”kansanyhdistämistä”: valloitusyritysten motiivi oli ”yhdistää” väestö, ts. alistaa keskusvaltaa pakoon lähteneet kuninkaan vallan alle. Keskeiseksi osoittautui kristinuskon leviäminen valtionuskonnoksi, minkä seurauksena kiningas alkoi vedota ”Jumalalta saatuun valtaan” kansalta saadun sijaan. Näin kaikki vastustus koettiin (oikeutetusti) pakanalliseksi, ja murskattiin armotta. Osa pakolaisista ”livisti” jopa Islantiin ja lopulta Amerikkaan asti. Ensimmäisenä kristittynä kuninkaana mainitaan Harald Sinihammas (kaste 960), mutta ilmeisesti tämä ei tarkkaan ottaen pidä paikkaansa, vaan Harald oli ensimmäinen, joka tunnusti kirko ylivallan. Kristittyjä seurakuntia ilmeisesti oli jo runsaasti, mutta esim. Norjassa kirkot olivat paikallisten suursukujen omistamia, eivät katolisen kirkon. Suvut myös palkkasivat itse papit, ja kristinusko oli näin Pohjolassa melko lailla Rooman valvonnan ja määräysvallan ulkopuolella, tuohon Haraldin kasteeseen saakka.
Tanskalaisasutuksen leviämistä on helppo seurata paikannimistöstä (B. Pamp, Ornamn i Sverige), tanskalaisesta pikkukaupunkia ja kylää merkitsevästä termistä ”drup” kehittyy ruotsin kieleen jonkun toisen maalle luvallisesti perustettua pienasutusta, ”torp”, suomen ”torppa”. Se alkaa Smlannista 800-luvulla ja päättyy kuin leikaten 1500-luvulla Ruotsin valtion perustamiseen. Kehitys johti pitkäaikaisiin sotiin Ruotsin ja Tanskan kesken, ja ne oikeastaan päättyivät, kun alkuperäinen motiivi oli jo kauan sitten unohdettu, 1814, kun Ruotsi otti haltuunsa Norjan. Sota jäi ylipäätään viimeiseksi Ruotsin tähän asti käymistä.
Tanska ryhtyi tosissaan laajentamaan valta-aluettaan, kun sen sotavoimat kehittyivät etelää vastaan käytyjen kokemusten takia. Pääkohde oli aluksi Pohjanmeren ympäristö, jossa vallattiin osa Englantia (Danelaw ym. alueet), ja laajeni lopulta kuninkaan vallan ulottumattomiin, uusina asutuskeskuksina, kuten Normandia ja Sisilia (tanskalaisten Sikelö). ”Koko maailma” alkoi saada pohjoisgermaanisia erityisnimiä, ehkä tunnetuimpina pohjoisen Holmgård, nyk Holmgory, Vienanmerellä, Aldeigjuborg, Laatokanlinna, ja Jorsala, Jerusalem, vain muutaman mainitakseni. Tuaregien asuste teki Afrikasta Blålandin, Sinimaan, jne.
Syntyi lyhytaikainen Pohjanmeren suurvalta, Knut Suuren Tanska (kartta alueesta suurimmillaan alla, siinä eräitä ”perinteisiä” virheitä, kuitenkin). Kartta 1
Lopullisesti Tanskan rooli Englannin historiassa lakkasi Vilhelm Valloittajan, Guillaume le Conquérant, saapumisen myötä. .Toki hänkin oli tanskalaista sukujuurta, mutta se ei noihin aikoihin suuria merkinnyt, taisteltiin oman ja suvun valta-aseman puolesta, melko lailla keinoja kaihtamatta, mikä oli Katolisen Euroopan (valtio, jossa kirkolla oli viimesijainen valta) vahvistuva käytäntö.
Englannin menettämisen myötä Tanskan pää-ilmansuunnaksi tuli itä, Itämeren alue. Politiikka sai myöhemmin yleistermiksi ”Dominium Maris Baltici”, ja siitä taistelemiseen osallistuivat käytännössä kaikki alueen kansat, maalla ja merellä – muttei sentään vielä ilmassa. Toki Tanskan toiminta oli alkanut jo tuon edellä mainitun muuttoliikkeen seurauksena. Ensimmäinen tavoite oli vastustajan voimien ja organisaation hajoittaminen ja tuhoaminen, mikä osin onnistuikin. Jo 800-luvun puolivälin tienoilla tanskalaiset olivat vallanneet vihollismaan keskeisen solmukohdan, Ahvenanmaan saariston, suorittivat alueella nykyisin etniseksi puhdistukseksi kutusuton toimen ja asuttivat saariston Slesvigistä tulleilla siirtolaisilla. Paikat nimettiin uudelleen ja vain muutama itämerensuomalaista lähtöä oleva paikannimi jäi jäljelle, joista esimerkkinä Myrskyluodon Maijastakin tunnettu Simskäla.
Kun itämerensuomalainen voimakeskus, joka ulottui Uplannista Varsinais-Suomen ja läntisen Uudenmaan kautta Viroon ja Latviaan, näin saatiin katkaistua, tuli Itämeren haltuunottosuunnitelma mielekkäämmäksi, vaikkei se lopulta onnistunutkaan. Kehitys näytti kuitenkin melko järjestelmällisesti: ensin iskettiin Viron alueelle, kun virolaisten oma sisällissota oli johtanut ulkomaisen avun kutsumiseen viron kristittyjen tueksi. Lopulta heillekin kävi huonosti, mutta siitä enemmän toiste. 1200 Riikaan (joka paikannimenä on itämerensuomalainen, samaa kantaa kuin ”riihi”, ja tullut viljanvientikaupan harjoittamisesta, viljavarastoista) saapui saksalaisia ritareita. Näiden oma päämäärä ei kuitenkaan ollut virolaisten kristittyjen auttaminen, vaan ”Marianmaan” valtaaminen ja läänittäminen, sen jälkeen kun Palestiinassa asiat olivat menneet täydellisesti päin seetriä.
Tanskan ristiretket Suomeen
Varhaiset säilyneet tanskalaiset lähteet mainitsevat useista Suomeen tehdyistä retkistä. Monissa tapauksissa maininnat eivät kuitenkaan kohdistu mihinkään yhteen tiettyyn retkeen vaan kyse on todennäköisesti useampina vuosina tehdyistä retkistä. Esimerkiksi vuonna 1187 ristiretkeilijä Esbern Snare oli joulupidoilla pitämässään puheessaan Jerusalemin vapauttamisesta viitannut myös tanskalaisten suomalaisista saamaan suureen voittoon.
Tanskalaiset tekivät ristiretken Suomeen ainakin vuonna 1191 kuningas Knuut VI:n johdolla. Tanskalaisissa annaaleissa mainitaan, että retken seurauksena Suomi "tuli valloitettua kovalla kädellä". Vuonna 1202 tehtiin myös ristiretki Suomeen Lundin (tuolloin Tanskaa) arkkipiispa Andreas Sunesenin johdolla. Paavi Innocentius III nimitti Sunesenin kaksi vuotta retken jälkeen vuonna 1204 paavilliseksi lähettilääksi ja kaikkien Itämeren alueen ristiretkien järjestelijäksi.
Tanskan ristiretkistä on kirjallista aikalaisaineistoa, Ruotsin tekemistä ei.
Pommeri vallattiin 1219, Viro 1219. Tanskan pyrkimykset keskittyvät Itämerelle ja Suomenlahdelle. Tärkeä syy oli päästä kiertämään virolaisten hallitsema eteläisempi kauppareitti Tarton kautta. Viro ei ollut mikään ”hajanaisten heimojen alue”, kuten mm. Hovi ja Zetterberg esittävät, vaan uskomattoman rikas alue, joka kannatti yrittää vallata. Esimerkiksi puolet(!) Euroopan keskiaikaisesta lasitavarasta on löydetty tartolaisten kauppiaiden jätekasoista. Yksi kolmesta 1300-luvun musketista, jotka Euroopassa ovat jäljellä, on Tarton museossa. Ei köyhää aluetta kannata yrittää vallata, ja Sama koskee tietysti Suomea.
Narimontas/Narimantas 1333 läänityksikseen Käkisalmen, Kaprion, Pähkinälinnan ja eräitä muita Novgorodin alueita, palkkalääniksi tuesta Moskovaa ja Tanskaa vastaaan.
Tämän kehityksen kannalta mullistavaa oli kuningatarn Margareetan yritys rakentaa Itämerelle pohjoinen suurvalta, personaaliunioniin perustuva, Tanskan johtama voimakeskus. Ajatus oli hyvä, mutta epäonnistui täysin, ja johti lopulta Tukholman verilöylyyn ja koko rakennelman hajoamiseen. Ylipuolet ajasta Ruotsilla oli oma hallitsijansa, jota Tanska ei tunnustanut, ja Tanskalla hallitsija, jota Ruotsi ei tunnustanut. Horjuva personaaliunioni norjalaisten kanssa pysyi, mutta sen hyödyt Tanskalle jäivät vaatimattomiksi. Oleellista kuitenkin on, että Kalmarin Unionikirjassa ei ole yhdenkään(!) norjalaisen mahtimiehen sinettiä eikä Ruotsin valtaneuvosto koskaan laillistanut, hyväksynyt, ratifioinut, sitä. Kalmarin Unionia ei siis todellisuudessa koskaan saatu aikaiseksi. Lopullisesti kaunis ajatus siirtyi historiaan, kun Kustaa Vaasasta tuli Ruotsin ensimmäinen ”oikea” kuningas 1523. Ruotsin valtio siis, valtio-opillisessa mielessä kuningaskuntana, syntyi vasta silloin.
Tanskan yritykset Suomen(kin) valtaamiseksi kuitenkin jatkuivat voimalla edellä mainittujen ristiretkien ja Viron valtaamisen 1219 jälkeen. Tilannetta pahensi suomalaisten ja ”ruotsalaisten” kannalta se, että Tanskan valtaa pakoon lähteneitä maahanmuuttajia alkoi saapua Pohjanlahden rannikolle ja itäiselle Uudellemaalle. Läntinen Uusimaa (nykjaottelussa, siis) oli edelleen tiiviissä yhteydessä Viroon, kuten paikannimistö siellä (ja myös Varsinais-Suomessa) osoittaa; Karjaa, Lohja, Paattinen, Halinen, jne. Luettelo on kattava. Pitää myös muistaa, että tanskalaisten valta Virumaalla oli melko ohut, keskittyi lähinnä Toompean linnaan. Ylipäätän koko Viron valtaaminen kesti muualta saapuneilta valloittajilta, tanskalaisilta ja saksalaisilta, noin 130 vuotta, joten mistään ”hajanaisuudesta” ei ollut kyse, kuten em. tutkijat teoksissaan esittävät.
Tanskan 1100-luvulla alkaneet yritykset Suomen (koko sen alueen, joka nykyisin luetaan Suomeksi, ei vain sen varsinaisen) kuitenkin jatkuivat. Maahan perustettiin muutama voimakas linna ja välialueita otettiin haltuun rakentamalla ”pakanamaahan” – jossa toki oli jo kristittyjä todennäköisesti paljonkin, mutta jotka eivät olleet itäisen tai läntisenkirkon ”alamaisia2, vaan aikansa vapaakirkollisia, kuten Norjassakin – kivikirkkoja, jotka olivat ensisijaisesti linnoituksia ja toissijaisesti tanskalais-katolisia jumalanpalveluspaikkoja. Kirkot oli varustettu ampumatelinein, joita on edelleen nähtävissä ajan virolaisissa kivikirkoissa, ja ne oli suunniteltu ja rakennettu torjumaan myös ajan raskaan aseistuksen, heittokoneiden, ”ammunnan”. Siksi niissä, etenkin vanhimmissa, on edelleen ulokkeita, jotka pakottivat hyökkääjän alttiiksi kirkosta ammuttavien nuolten vaikutukselle. Vinosta kulmasta ei kirkon seinään voinut osua.
Alla olevassa kuvassa Maarian kirkon eteläseinästä edelleen näkyvissä tuo heittokoneita varten rakennetun ulokkeen luhut kaista. Samalla kannattaa kiinnittää huomiota ikkunaan, joka on suurennettu 1500-luvun jälkeen, kun tykistö teki kirkot sotilaallsiesti merkityksettömiksi, ja ”valaistusta” voitiin lisätä. Ulokkeet poistettiin osasta kirkkoja, tai niitä ainakin pienennettiin, kirkon ovi siirrettiin maatasoon jne.
Mutta takaisin tanskalaisten toimintaan: Linnoitusten ja kirkkojen rakentaminen aloitettiin siis jo 1200-luvun alussa. Markus Hiekkasen esittämät ajoitukset huomioiden otteen tiivistyminen näkyy selvästi. Suomen väkiluku ei noussut, vaan, etenkin eteläisessä Suomessa kirkon ja tanskalaisten valta, ja samalla kirkkouskovaistenkristittyjen määrä, lisääntyi voimakkaasti, mikä teki linnoitusketjuista tiiviimmän. Linnat joiden tueksi kirkot rakennettiin, olivat joko tanskalaisten tai saksalaisten (Hämeen linna) rakentamia. Ritarikunnan osuus näkyy sekä paavin bullassa, jossa sitä kehoitetaan rantautumaan Suomeen ”puolustamaan kristikansaa”, ja itse linnan rakennustavassa: Se on Suomen ainoa keskiaikainen tiilirakenteinen linna, vastaavia on ritarikunnan alue Baltiassa täynnä. Yksi hienoimpia rinnastuksia Hämeen linnaan löytyy Latviasta, Vidzemen alueelta, Turaidan linna. Nimi on viroa, ”Jumalan pojan tarha” (Num Torum, Jumalan poika, karhu).
Vain muutama itämerensuomalaisten oma varustus on jäänyt jälkipolville töllötettäväksi, joko ehjänä tai, mutta pääosin kuitenkin, raunioina: Liinmaan linna, Nokian linna (josta Tamperekin on ilmeisesti saanut nimensä, ”Tammvere”, ”Tammilinna” tai ”Lujalinna”, ”Superlinna” sanoisi nettikansa.
Kirkonrakentamista on helppo seurata. Ensimmäinen rakentamisaalto alkoi 1200-luvulla, Viron valtauksen jälkeen, ja projekti päättyi Kustaan kruunaamiseen, Kalmarin unionin hajoamiseen ja tykistön käyttöönottoon. Viimemainitun jälkeen Suomeen rakennettiin kaksi uutta linnaa, Olavinlinna Savonlinnaan ja Bullerborg Imatralle. Viipurin linna modernisoitiin. Muilta osin alettiin ”investoida” talouteen, joka oli Kustaa-kuninkaan lempilapsi, ja diplomaattisuhteiden kehittämiseen.
Alla tanskalaiskirkkojen levinneisyys Suomessa noin 1500 (ei täydellinen).
Kun tuohon sitten lisätään tanskalaisten jäljiltä (1100 – Kustaan kruunaus) saadaan mielenkiintoinen kuva valloitetusta Suomesta. Valloitus kuitenkin päättyi, Tanskalaiset vetäytyivät, mutteivät hyvällä. Vitaaliveljien ja Otte Ruudin toiminta häiritsi rannikon, etenkin ruotsinkielistä, asutusta vielä pitkään.
Mutta itse valtausyritys epäonnistui melkoisen täydellisesti. Kirkonrakentamiseen uhratut resurssit, jotka olivat valtavat, valuivat hukkaan. Pelkästään kalkinpolton kustannukset ylittivät kaiken sen, mitä Suomessa olisi ollut saatavissa, mutta sitähän tanskalaiset eivät tienneet.
Valitettavasti tämän täydellisempää ei tilankäytön takia voi tähän laatia. Mutta jatkosta, suomen kielen kehityksestä ja asutuksen kuvitellusta laajenemisesta toiste.
