Lemminkäinen rakentaa 2000 asuntoa Pietariin

Aamulehti, STTLähetä palautetta toimittajalle

Lemminkäinen rakentaa noin 2 000 asunnon kohteen Pietarin keskustaan. Hankkeen kokonaisarvo on noin 400 miljoonaa euroa. Asunnot rakennetaan Vasilin saarelle ja ne alkavat viimeistään vuonna 2014.

Yhteistyön kohteena olevalla 5,6 hehtaarin maa-alueella on tällä hetkellä teollisuusrakennuksia, joiden purkutyöt alkavat suunnitelmien mukaan kesällä 2011. Hanke toteutetaan vaiheittain, ja sen toteuttaminen kestää yhteensä noin kuusi vuotta. Kohteella on jo kaupunginosakaavan 1. vaiheen hyväksyntä ja kunnallistekniikkaa.

Osapuolet ovat sopineet, etteivät he julkaise yhteistyön tarkempia ehtoja.

Pietari tuuppi Stockmannin tavaratalojen myyntiä

10.2.2011 8:25 | Kommentit

A A

Jarmo Aaltonen
Helsingin Sanomat

Marraskuussa Pietarissa avattu suuri Stockmann-tavaratalo Nevsky Centre lykkäsi konsernin tavaratalomyynnin reippaaseen vauhtiin.

Monen tuskan takan ollut 20 000 neliön tavaratalo lisäsi Stockmannin Venäjän-myyntiä 70 prosentilla. Koko tavarataloryhmän – johon vuosi sitten ympättiin sisään koko Hobby Hall – liikevaihto kasvoi marraskuussa yli 12 prosenttia lähes sataan miljoonaan euroon. Kotimaan kasvu oli kolme prosenttia.

Viime vuonna koko konsernia kannatelleen Lindexin euromääräinen liikevaihto kasvoi 8,3 prosenttia. Nyt myynti pieneni puolisen prosenttia Suomessa, mutta kasvoi lähes kymmenyksen ulkomailla. Parannus oli kovaa etenkin uusilla markkina-alueilla, Venäjällä ja Tsekissä.

Niin ikään Seppälän myynti pieneni kotimaassa runsaat kaksi prosenttia, mutta kasvoi ulkomailla yli kuusi.

Koko viime vuonna konsernin liikevaihto kasvoi 7,3 prosenttia runsaaseen 1,8 miljardiin euroon. Liikevoiotto parani nelisen prosenttia vajaaseen 90 miljoonaan euroon.

Tulosta konserni tahkosi osaketta kohti 52 eurosenttiä eli kolme senttiä edellisvuotta vähemmän. Yhtiö aikoo silti hyvitellä omistajia viimevuotista runsaammilla osingoilla, 82 senttiä osakkeelta.

Toimitusjohtaja Hannu Penttilä sanoi olevansa "varovaisen luottavainen" tämän vuoden talouskehitykseen. Kun nyt myös Helsingin päätavaratalon saneeraus on valmis, yhtiö odottaa liikevaihdon ja -voiton kasvavan.

Lue lisää Stockmannin viime vuodesta huomisesta Helsingin Sanomista.

Suomalainen Pietari

Kunniakas kauppakeskus Gostin Dvor oli mielenkiintoisen näyttelyn paikkana. Jarmo Nironen, Suomen Pietarin instituutin johtaja, oli tehnyt valtavan työn, kun oli koonnut ainutlaatuisen historialisen aineiston. Hänen kirjansa suomalaisesta Pietarista «Финский Петербург в иллюстрациях» ( 2003) muodosti perustan näyttelylle. Näyttely on sekä suomen että venäjän kielinen.

Se käsittelee Pietarin varhaisesta historiasta aina vallankumouksen jälkeiseen aikaan saakka. Näyttelyssä on 20 näyttelyseinää, 200 valokuvaa ja dokumenttia suomalaisten elämästä Pietarissa.

Näyttely siirtyy Vaalimalle (kahvila Rajahovi, 3-21.10) ja Pasilan Messukeskukseen Helsingissä, Virolahdelle ja Lappeenrantaan. Pietari on ollut tärkeiä kaupunki suomalaisille läpi vuosisatojen. Sen merkitys on jälleen korostumassa meidän aikanamme.

1600-luvulla Pietarin alueen keskus oli viipurilaisen Antonius Bjöijerin perustama Nyehin kaupunki. Nevan alueella oli kymmeniä suomalaiskyliä. Keisari Pietari I:n joukot valloittivat Nyenskantsin linnoituksen. Pietari perusti apostoli Pietarin kaupungin toukokuussa 1703. Pietari perustettiin alueelle, jossa asui suomalaisia heimoja. 1600-luvulla kaupunkia suojanneen linnoituksen paikalla on nykyään Nyenskantzin muistomerkki.

Pietarin suomalainen seurakunta perustettiin 1703. Pyhän Marian suomalainen kirkko oli suomenkielisen sivistyksen keskus ja Pyhän Katariinan ruotsalainen kirkko ruotsinkielisen sivistyksen keskus. 1830-luvulla alkoivat höyrylaivat liikkennoidä Pietarista Helsinkiin ja myöhemmin Saimaan kanavalle. Itä-Suomesta tuotiin mm. Voita, kiveä ja halkoja Pietariin. Riihimäki-Pietari -yhdysrata 1870 ja Saimaan kanava 1856 liittivät Suomen yhä kiinteämmin Pietariin. Rataa pitkin kuljetettiin tavaraa Pietariin. Pietarilaiset matkustivat Karjalan kannakselle huviloilleen.

Suomalaisia kultaseppiä oli Pietarissa enemmän kuin Suomessa. Carl Faberger opetti kultasepäksi suomalaisen Hiskias Pendin (Pöntinen). Fabergen kultasepistä yli puolet olivat suomalaisia ja monen keisarillisen pääsiäismunan suunnitteli suomalainen kultaseppä. Merkittävin suomalainen käsityöläisryhmä olivat kultasepät.

Gustav Fabergen liikkeen työnjohtaja oli kultaseppä Hiskias Pöntinen. Aleksander Edvard Tillander valmisti koruja ruhtinattarille. Suomalaisille yrittäjille Pietari oli tullirajan ja suojatullien takana ”ulkomailla”. Siksi osa suomalaisista siirtyi yrittäjiksi Pietariin, osa toimi Suomesta käsin Pietarissa tavaroita myyden ja messuille osallistuen.

Suomalaiset yritykset osallistuivat menestyksellisesti messuille. Karl Otto Fazer harjoitteli kondiittoriksi 1880-luvulla Pietarissa. Suomalainen vuolukivi oli suosiossa raaka-aineena jo ennen vallankumousta.

1880-luvulla kaupunki oli toiseksi suurin suomalaiskaupnki. Siellä asui yli 24 000 suomalaista - ainoastaan Helsingissä oli heitä enemmän. Suomalaiset toimivat erilaisissa ammattiryhmissä. Suomalaiset työläiset ja palveluväki loivat pohjan suomalaisten maineelle rehellisenä ja ahkerana kansana. Esimerkiksi Pietarin nuohoojista oli kolmannes suomalaisia. Pietarin suurin ulkomaalainen ilotyttöryhmä oli 1897 suomalaiset - 126 henkilöä.

Ensimmäinen suomenkielinen äänilevy tehtiin Pietarissa 1901, tekijänä Pietarin suomalaisen lauluseuran johtaja Mooses Putro. Pietarissa syntyneet suomalaiset Ernst Pingoud ja Georg de Godzinsky antoivat merkittävän panoksen suomalaiseen kulttuurielämään itsenäisessä Suomessa. Vuosisadan vaihteessa Pietarissa asunut Maiju Lassila on sanaut kotikadulleen mustolaatan (Njustadskajalla).

Suomesta kävi teatteriseurueita, laulajia ja soittajia esiintymässä Pietarissa. Näyttelijä Iida Aalberg asui kaupungissaja kävi sieltä käsin esiintymismatkoillaan. Hän kuoli Pietarissa 1915. Näyttelijä Ansa Ikonen oli yksi Pietarissa syntyneistä suomalaisista.

Suomalaisia sotilaita oli keisarin palveluksessa. Kaikkiaan lähes 4000 suomalaisesta sotilaasta runsaat 300 eteni amiraaliksi, kenraaliksi tai tärkeään siviilitehtävään. Keisari Nikolai II:n kruunajaisiin Moskovaan 1896 valittiin airueeksi Chevalier-rykmentistä Carl Gustaf Emil Mannerheim. Pietarin suomalaisten merkitys ulottui kauas itsenäisen Suomen historiaan.

Vuonna 1944 Suomen presidentti oli keisarin kenraaliluutnantti C.G.E. Mannerheim. Sotaministerinä oli Ismailovon rykmentin upseeri ja liikemies keisarillisesta Pietarista Rudolf Walden.

Lauantaiaamuna heti länsimaiseen pitopöytään tottuneelle suhteellisen vaatimattoman aamiaisen jälkeen lähdettiin sitten Marskin jalanjäljille. Ilma oli keväisen kirkas ja Pietarin katukuva harmaudestaan huolimatta siisti. Päivän päätarkoituksena oli tutustua Mannerheimin Pietarin kotiosoitteisiin (6 kpl), mutta muutakin mielenkiintoista voi mahtua yhteen päivään kuten tulimme kokemaan. Siitä piti huolen matkanjohtaja, joka oli valmistautunut verrattomasti tehtäväänsä.

C.G.E. Mannerheim, joka asui pitkään 1,25 miljoonan asukkaan (n. 15 000 suomalaista) vuosisadanvaihteen Pietarissa vaihtoi tiheään osoitettaan. Ilmatorjunnan vuosipäivänä 1891 hän muutti ensimmäiseen omassa hallussa olleeseen vuokra-asuntoonsa. Tässä nk. sotaväen asunnossa, joka käsitti 3 huonetta sekä palvelijan huoneen ja johon kuului myös 8 hevosen talli, Mannerheim asui vajaan vuoden. Asunto sijaitsi osoitteessa Zaharjevskaja 31, lähellä nuoren Carl Gustavin opinahjoa, Nikolain ratsuväkiopistoa. Marsalkan muiden asuntojen tapaan talo on edelleen tallella. Chevalir-kaartin kornetin kanssa Zaharjeskaja 31:een muutti myös vanhaa venäläistä aatelissukua edustanut Anastasia Arapova, jonka kanssa Mannerheim avioitui toukokuussa 1892. Noin vuoden välein vaihtuivat puitteet nuorenparin huonekalujen ympärillä. 22.9.1897 mennessä Mannerheim oli asunut jo viidessä asunnossa. Osoitteet Moika 29 (esikoistytär Anastasien ensikoti), Gagariinin rantakatu 28 (Kutuzovinkatu 28), Ligovskaja 49 (tytär Sophie syntyi siellä 7.7.1895) sekä Millionnaja 8 tulivat myös meille tutuiksi. Pisimpään, päivälleen lähes 7 vuotta, Mannerheim asui Talliaukio 1-2:ssa, josta hän loppuvuodesta 1904 lähti vapaaehtoisena Venäjän-Japanin sotaan. Tämän jälkeen tuleva Suomen marsalkka ei enää asunut Petrogradissa (kaupungin nimi vv 1914-24) pitempää aikaa yhtäjaksoisesti.

Lauantaipäivän aikana näimme ja koimme toki muutakin. Mielenkiintoisimpia kohteita olivat Chevalier-kaartin kasarmit, Amiraliteetti, Iisakin kirkko, Talvipalatsi ja Eremitaasi. Rudolf Waldenin Pietarin asumus (Juuso Waldenin syntymäkoti), siperialaisen munkki Grigori Rasputinin sekä kansallisrunoilija Aleksandr Pushkinin asunnot samoin kuin Seppien kadulla sijainnut Fedor Dostojevskin kirjailijakoti kuuluivat myös kiertomatkamme ohjelmaan. Kaikkiin lueteltuihin kohteisiin liittyi matkanjohtajamme referaatti paikkaan tai aiheeseen liittyen.



Pietari oli Mannerheimille läheinen kaupunki. Siellä hän toimi 1887-1904. Vuosina 1918 ja 1919 hän oli valmis osallistumaan Pietarin valloitukseen valkoisten venäläisten kanssa.
Tästä hän otaksui Suomen saavan kiitokseksi Itä-Karjalan ja pysyvän rauhanomaisen rinnakkaiselon Venäjän, siis monarkistisen tai porvarillisen Venäjän kanssa. Svinhufvudin johtama senaatti katsoi 1918, että heti olojen järjestyttyä monarkistit yrittäisivät saada Suomen takaisin. Eivät he ainakaan suurentaisi Suomea antamalla sille Itä-Karjalan. Mannerheim katsoi vastaväitteet aiheettomiksi: nythän oltiin tekemisissä venäläisten aristokraattien eikä bolsevikkien kanssa. Mannerheimin idea oli epärealistinen, koska valkoiset venäläiset eivät saaneet toivomaansa tukea länsivalloilta eivätkä uskaltautuneet lupaamaan Suomelle edes itsenäisyyttä. Sen vuoksi Mannerheim keväällä ja kesällä 1919 jättäytyi valkoisten venäläisten Pietarin-suunnitelmista. Kesällä 1941 Saksan-aseveljeyden aikana saksalaiset painostivat Mannerheimia hyökkäykseen Leningradia vastaan. Asia oli poliittisesti erittäin arkaluontoinen, koska Stalin oli vuonna 1939 perustellut aluevaatimuksiaan juuri Leningradin turvallisuudella. Lisäksi Leningrad oli asukasluvultaan Suomen kokoinen, ja sen alueella taistelut olisivat erittäin verisiä. Näin Mannerheim saattoi kieltäytyä hyökkäyksestä, mikä oli epäilemättä myös hänen tunteidensa mukaista. Myöhemmin piirityksestä kärsineet Leningradin asukkaat muistivat lähinnä sen, että suomalaiset joukot olivat osallistuneet saartorenkaaseen pohjoisessa, mutteivät tajunneet sitä, että Mannerheim oli pidättyvyydellään pelastanut Leningradin tuhosta. Pietari, vanha suomalainen kaupunki Max Engmanin tutkimus pietarinsuomalaisten vaiheista on tietomäärässään mykistyttävä Julkaistu: 13.6.2004 lehdessä osastolla Kulttuuri A A Panu Pulma Katso lisää kuvia Pietarin suomalaisten juhannuksen vietto luonnon helmassa kaupungin pohjoispuolen saarilla kesti hyvinkin pari vuorokautta. "Sopii arwata minkälainen mellastus iloliemen nautittua tuli pää-ohjelmaksi: kirous, tappelu, warkaus ja irstaisuus kukoisti kaikkialla, ettei poliisiwoimat riittäneet tarpeeksi näitä ehkäisemään", Inkeri-lehti kirjoitti kesällä 1889. Venäjän tsaari Pietari perusti nimikkokaupunkinsa "suomalaiselle suolle", kuten monet kirjailijat sekä Venäjällä että muualla ovat sittemmin toistuvasti todenneet. Pietarin ensimmäinen asujaimisto olikin suomalais-ruotsalaista. Paikalla oli ollut 1600-luvulla Nyenin kaupunki ja linnoitus, ja ympäristön talonpojat olivat Suomesta tulleita. Inkerinmaalla kaikui suomen kieli. Pakkotyöllä luotiin suurkaupungin perusta, mutta suuri varuskunta-, sotateollisuus- ja hallintokeskus oli myös taloudellinen magneetti, joka veti väkeä alati laajenevalta säteeltä. Suomalaiset siirtolaiset ovat asuttaneet Pietaria alusta alkaen. Åbo Akademin historian professori Max Engman antaa pietarinsuomalaisille kasvot, ja samalla hän vaikuttavalla tavalla osoittaa, miksi Pietari on aina ollut Suomelle ja suomalaisille oleellisen tärkeä kaupunki. Karjalankannas ja niin sanotun Vanhan Suomen alue oli jo 1700-luvulla luonteva lähtöalue suomalaisten Pietarin liikenteelle. Pietarin suomalais-ruotsalainen seurakunta juonsi juurensa Venäjän sotavankeudessa olleiden Ruotsin armeijan sotilaiden tarpeisiin ja siitä muodostui alusta alkaen suomalaisten henkisen elämän keskus. Jo 1730-luvulla Pietarissa oli yli 1600 suomalaista, 1860-luvun lopulla yli 17000 ja enimmillään, 1880-luvulla lähes 25000. Pietarissa lyhyemmän aikaa asuneiden määrät ovat olleet kymmenissätuhansissa. Alusta alkaen Suomi toimi Pietarin hankinta-alueena - palatseja rakennettiin suomalaisesta graniitista ja marmorista, suomalainen talonpoikaisvoi oli haluttua, suomalaiset kalastajat toimittivat pietarilaisille kalaa, mm. eläviä kiiskiä herkkusoppaa varten, ja polttopuuta rahdattiin jatkuvana virtana. Tärkein anti olivat kuitenkin ihmiset, erityisesti käsityöläiset ja palvelusväki. Suomalaisia arvostettiin heidän rehellisyytensä tähden, mutta kuten Engman osoittaa, suomalaisen työvoiman tärkein ominaisuus oli vapaus. Kun venäläinen työväki oli maaorjia ja omistajiensa tahdosta riippuvaista, olivat he myös työläisinä epävarma sijoitus ja heikkoa sitoutumaan työnantajiinsa. Vapaat suomalaiset olivat paljon luotettavampi sijoitus. Erityisen merkityksen suomalaiset saivat muutamissa - nimenomaan luotettavuutta edellyttäneissä - ammattiryhmissä. Suomalaiset kultasepät olivat suuressa arvossa, ja mm. kuuluisan Fabergén kultaseppien ja suunnittelijoiden joukossa oli vahva suomalaisedustus. Edelleen tunnettu Tillanderin kultaseppäsuku on pietarinsuomalaista juurta. Lähes suomalainen monopoli oli Pietarin nuohoojien ammattikunta, jota hallitsivat parikkalalaislähtöiset nuohoojamestarit, jotka täydensivät nuohooja-armeijaansa aina uusilla parikkalalaisilla vuosikymmenistä toiseen. Suomalaisnuohoojien vahva asema perustui myös hyvään maineeseen - asuntojen sisään pääseviä ei saanut epäillä varkaiksi. Engman käy järjestelmällisesti, mutta havainnollisesti ja yksilöiden elämänkohtaloiden kautta peilaten, eri sosiaali- ja ammattiryhmien asemaa ja merkitystä pietarilaisessa yhteiskunnassa. Ministerivaltiosihteerinviraston huippuvirkamiehet, hovin luottohenkilöt, suomalaiset upseerit ja insinöörit saavat kaikki osansa huolellisesti analyysista. Päähuomio on kuitenkin aktiivisissa "maanmiehissämme" - käsityöläismestareissa, seurakunta- ja yhdistyselämän aktiiveissa sekä menestyjissä. Pietarinsuomalaisten historia on erikoinen yhdistelmä suurkaupungin sosiaalihistoriaa, suomalaista kansalaisjärjestäytymishistoriaa ja kansallista sivistyshistoriaa monikansallisessa yhteisössä. Engman kuvaa satuttavalla tavalla suomalaisten pyrkimyksiä yhtäältä häivyttää taustaansa esiintymällä itseään parempina (erityisesti ruotsalaisina tai saksalaisina), toisaalta ylpeätä pyrkimystä vahvistaa kielellis-kansallista identiteettiä jättiläismäisessä kaupungissa, jonka venäläinen luonne alkoi vahvistua 1870-luvulla. Yksityiset ja (kulttuuri)poliittiset intressit iskivät yhteen erityisen rajusti seurakunta- ja koulumaailmassa, minkä myös Uno Cygnaeus sai katkerasti kokea. Suomen kansakoululaitoksen onni kai oli, että Cygnaeus savustettiin ulos Pietarin suomalaisten koulujen tarkastajan virasta. Pietarinsuomalaisten vireä kansallispolitiikka näkyi mm. suomenkielisten koulujen, sanomalehtien, harrastusten ja yhdistysten ylläpitämisessä. Traagista oli, että Pietarin lähes tyhjennyttyä suomalaista vuoden 1918 jälkeen monet pietarinsuomalaiset pakolaiset joutuivat Suomessa "ryssiksi". Valkokankaan palvottu sankaritar Ansa Ikonen muisteli lapsuuttaan: "Pietarissa olin ollut venäläisille leikkitovereilleni "tsuhna", jolle piti opettaa kielikin. Nyt olin "ryssä", ja opin hyvin äkkiä, että venäjää ei saanut puhua". Tunnettuahan on, että myös "ruotsalaisryssä" C.G.E. Mannerheim oli suomalaisten äärinationalistien silmissä epäilyttävä tyyppi. Pietari oli vallankumoukseen saakka kansainvälinen suurkaupunki, unelmien ja kauhun paikka, jonne lähdettiin usein varsin kepein eväin. Pietarinsuomalaiset on loistelias kuvaus siirtolaisuuden eri puolista, vetävistä ja työntävistä tekijöistä ja erilaisista muuttomekanismeista. Itä-Suomesta lähdettiin tyypillisesti ketjumuuton kautta, ja sukulaisten sekä perheenjäsenten merkitys siirtymisessä suurkaupunkielämään oli suuri. Tuhkimotarinoita lehdissäkin kerrottavaksi saakka syntyi eri aloilla: kiihtelysvaaralaisen Johan Parviaisen liiketoiminta oli pietarilaisittainkin katsottuna suuren luokan bisnestä, Savonlinnan seudulta lähtenyt Alexander Masalin rikastui halkokaupalla siinä määrin, että pääsi naimisiin aatelisneitosen kanssa - tyttärentytär Aleksandra Kollontai tuli sitten merkittäväksi toimijaksi niin feminismin kuin Suomenkin historiassa. Mutta yleiskuva oli eittämättä surkeampi. Juopottelua ja siihen liittynyttä monenmoista kurjuutta on aina kuvattu pietarinsuomalaisten suurimmaksi sosiaaliseksi ongelmaksi. Asunto-olot olivat usein aivan hirvittävät. Prostituutio koitui monen suomalaistytön kohtaloksi, lapsityövoimaa suorastaan kaupattiin Suomesta Pietariin, ja toisaalta Pietarin löytölastenkodin vauvojen hoito oli monessa Kannaksen pitäjässä tärkeä elinkeino - lapsikauppaa käytiin moneen suuntaan. Pietarin mittasuhteet olivat niin valtavat, että siellä oli enemmän sekä suomalaisia kultaseppiä että suomalaisia prostituoituja kuin koko muussa Suomessa yhteensä. Sekä suomalaisista palvelijattarista että prostituoiduista löytyy kuvauksia myös venäläisessä kaunokirjallisuudessa, jota Engman käyttää laveasti myös muutoin lähdeaineistonaan. Pietarin perustaminen vuonna 1703 muutti Itämeren alueen historian kulun, ja samalla määräsi uudet poliittiset koordinaatit myös suomalaisten paikalle. Vuonna 1808 Pietarin turvallisuusongelma ratkaistiin kaupungin ja suomalaisten yhteiseksi onneksi, 1. maailmansodan tulos taas muokkasi tilanteen uudeksi. Suomen itsenäisyys näytti utopialta niin Venäjän kuin Ruotsinkin näkökulmasta. Engman tarkastelee myös tätä muutosta. Samalla rakentuu kuva Pietarin luomista mielikuvista ja niiden muuttumisesta vuosikymmenten saatossa. Pietari on saanut edustaa kaikkia niitä puolia sivilisaation historiassa, joita on eri syistä katsottu aiheelliseksi pelätä. Suurena sivistyskeskuksena se nähtiin ennen muuta 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Vallankumouksen jälkeen Pietari edusti pelkkää uhkaa - se oli "punaisen lohikäärmeen" pesä, sivilisaation uhka. Apokalyptiset näyt Pietarin tuhoamisesta ja hukuttamisesta viehättivät suomalaiskirjailijoitakin. Vuonna 1941 Hitlerinkin hyvin tuntemat suomalaistoiveet näyttivät toteutuvan. Juho Kusti Paasikivi valmisti puheen, jossa viitoitettiin tietä Pietarin kukistumisen jälkeen. Puhetta ei koskaan pidetty, mutta Engman julkaisee sen kokonaisuudessaan. Näin historia meitä opettaa... Max Engmanin tutkimus pietarinsuomalaisten vaiheista runsaan 200 vuoden ajalta on tietomäärässään mykistyttävä, analyyttisyydessään syvä ja kuvitukseltaan huikean mielenkiintoinen. Tekijän pitkäaikainen paneutuminen aiheeseen ja syvällinen historian ymmärtäminen ovat perustana tietoteokselle, jonka tulisi kuulua jokaisen suomalaisuuden kohtaloista kiinnostuneen lukemistoon. Ainoa kiusallinen piirre on painovirheiden runsaus ja eräät kieliopilliset kömpelyydet, jotka ennen muinoin kustannustaloissa siivottiin huolellisella oikoluvulla. Suomen Pietari Pietarin keskustasta löydetyt muinaisjäänteet ovat keskeyttäneet kaupungin ensimmäisen pilvenpiirtäjähankkeen. Kiistelty tornitalo olisi 400 metrin korkuinen, vaikka Pietarin rakennussääntö sallii vain alle 48 metriä korkeat rakennukset. YK:n tiede- ja kulttuurijärjestö Unesco vastustaa hanketta, sillä Pietarin historiallinen keskusta kuuluu järjestön maailmanperintökohteisiin. Pilvenpiirtäjä rakennettaisiin kaupungintaloa vastapäätä. Myös Venäjän presidentti Dmitri Medvedev on viime aikoina antanut tukensa hankkeen kriitikoille. Kaasuyhtiö Gazprom kaavailee pilvenpiirtäjästä keskusta alueelle, jonne rakennettaisiin hotelleja, kirjasto, urheilukeskus ja kauppoja. Muistoja suomalaisen heimon menneisyydestä Sanomalehti Viborgskije Vedomostin mukaan tontilta on löytynyt sekä kivikautinen asuinpaikka että 1600-luvulta peräisin olevia bastionien, muurien ja sotilaslaitteiden jäännöksiä. Ne kertovat muun muassa ajasta, jolloin alue oli koko Inkerinmaan keskus. Kivikautiset löydöt liittyvät kampakeraamiseen kulttuuriin noin 7 000 vuoden takaa. Venäjän lain mukaan arkeologisiin kohteisiin ei saa rakentaa. Joidenkin teorioiden mukaan suomalais-ugrilaiset kielet tulivat juuri kampakeraamisen kulttuurin mukana Itämeren rannalle. Siten alue on keskeinen myös suomalaisen heimon muistomerkkinä. Nevanlinna (ruots. Nyenskans, lat. Neovia, ven. Ниеншанц, Канцы) on entinen kauppapaikka ja kaupunki Nevan ja Ohtajoen yhtymäkohdassa Inkerinmaalla Venäjällä nykyisen Pietarin kaupungin sijalla. Nevanlinnassa on ollut kauppapaikka ja vakituista asutusta jo ainakin 1200-luvun alkupuolella. Historia Nevajoen suistossa oli jo 1300-luvulla ruotsalainen linnoitus Maankruunu (ruots. Landskrona), jonka Novgorod kuitenkin nopeasti hävitti. Stolbovan rauhassa 1617 alue siirtyi Ruotsille, ja Nevanlinna sai kaupunkioikeudet 1642. Kaupungissa oli Kaarle IX:n vuonna 1611 rakennuttama linnoitus Nyenskans. Suuressa Pohjan sodassa venäläiset valtasivat ja hävittivät kaupungin vuonna 1703. Nevanlinnan länsipuolelle Pietari Suuri ryhtyi rakennuttamaan Pietarin kaupunkia. Suuri osa Nevanlinnan asukkaista oli suomalaisia. Kaupungissa asui myös ruotsalaisia ja saksalaisia. Gazprom-torni Nevanlinnan linnoituksen muinaiselle sijaintipaikalle suunnitellaan nyt rakennetavan Gazpromin tytäryhtion Gazpromneftin pääkonttoria. Suunnitellun Ohta-keskuksen päärakennuksena olisi 396 metriä korkea Gazprom-torni. Maakruunu Tänään 27-5 tulee kuluneeksi tasavuosia siitä kun Pietari Suuri perusti Nevajoen soiseen suistoon 1703 suojalinnoituksensa. Jänissaareen noussut Pietari-Paavalin linnoitus tunnetaan nykyisin keisarien hautapaikkana; Venäjän pääkaupungiksi Pyhä Pietarin kaupunki Sankt-Peterburg nousi 1712. Turun ystävyyskaupungilla on juurensa syvällä suomalaisuudessa, sillä itse asiassa Pietari perusti kaupunkinsa suomalais-ruotsalaisen Nevanlinnan paikalle. Sen asujaimistosta suurin osa oli juuri suomalaisia. Nevanlinna Nyenskans oli vireä kauppapaikka jo ainakin 1200-luvulta lähtien. Vuonna 1299 Viipurin perustajana pidetty marski Torkkeli, Tyrgils Knuutinpoika rakensi sinne Novgorodin kiusaksi Maakruunun, Landskronan linnoituksen, jonka novgorodilaiset hävittivät 1301. Vuonna 1611 sinne kohosi Kaarle IX rakennuttamana muhkea 5-kulmainen Nyenskansin linnoitus, jonka venäläiset hävittivät Pietarin tieltä 1703. Kun sitä Turun syntyhetkeä ja kaupungiksi julistamisen aikaa on arvuuteltu, kannattaa huomioida juuri Tyrgils Knuutinpojan hallintakausi, jolloin hän vuodesta 1290 lähtien toimi alaikäisen Birger Maununpojan sijaishallitsijana. Hän myönsi 1292 Turulle kaupunkioikeudet ja seuraavana vuonna Turku sai sen mukaisesti privilegiokirjan, etuoikeuden käydä kauppaa Itämeren muiden kaupunkien kanssa. Mokoma turkulaisia suosinut ritari joutui epäsuosioon ja mestattiin 1306. Niin, mikäs onkaan se suurin Turun yhteistyö- ja ystävyyskaupungeista. Ei, se ei olekaan 4,6 miljoonan asukkaan Pietari, vaan 10 miljoonan asukkaan Kiinan Tianjin, Olympialaisissakin esiintynyt rannikkokaupunki siinä Beijingin tuntumassa. Sinne.