1714 – Suuri Pohjan sota: Venäjän laivaston ensimmäinen merkittävä voitto Riilahden meritaistelussa Ruotsin laivastoa vastaan Hangon lähellä.
Riilahden meritaistelu (ven. Гангутское сражение, Gangutskoje sraženije) oli suureen Pohjan sotaan sisältynyt meritaistelu, joka käytiin Ruotsin ja Venäjän laivastojen välillä Hankoniemen (ven. Gangut) pohjoispuolella sijaitsevassa Riilahdessa vuonna 1714. Taistelu oli Venäjän Itämeren laivaston ensimmäinen merkittävä voitto.
Ruotsin avomerilaivastolla oli vaikeuksia liikkua tyvenen vuoksi, ja tämän vuoksi venäläiset kaleerit saivat etulyöntiaseman. Venäläisillä oli myös huomattava ylivoima.
Ainoat alukset, jotka saatiin estämään venäläisten rynnäkköä, olivat 18 tykillä varustettu tykkiproomu HMS Elefanten (kontra-amiraali Nils Ehrenskjöldin lippulaiva), kaleerit Örnen, Tranan, Gripen, Laxen, Geddan ja Valfisken sekä saaristolaisveneet Flundran, Mörten ja Simpan.
Nils Ehrenskiöld (1674–1728) oli ruotsalainen amiraali ja vapaaherra, joka johti Ruotsin laivastoa Riilahden meritaistelussa vuonna 1714 suuren Pohjan sodan aikana.
Ruotsi hävisi Riilahden taistelun ja Ehrenskiöld jäi vangiksi. Hän sai sankarin maineen, koska taisteli ylivoimaista vastustajaa vastaaan. Myöhemmin Ehrenskiöld oli Karlskronassa laivaston talousosaston johtaja.
Suuri Pohjan sota (1700-1721), jonka loppuosasta
(1713-1721) käytetään myös nimeä Isoviha, käytiin pääosin Ruotsin ja
Venäjän välillä. Alkutahtina oli Ruotsille voitokas Narvan taistelu
vuonna 1700.
Tsaari Pietari I:n (myöhemmin Pietari Suuri) armeija
valtasi Ruotsilta nykyisen Pietarin alueen vuonna 1703 ja perusti sinne
uuden Venäjän pääkaupungin. Ruotsi yritti muutaman kerran vallata Nevan
suun takaisin, mutta ei siihen enää kyennyt.
Ruotsin kuninkaan Kaarle XII
maa-armeijan Pietari tuhosi nykyisen Ukrainan alueella Pultavan
taistelussa vuonna 1709, jolloin Ruotsi ei enää kyennyt maalla
puolustamaan Baltian ja Suomen alueita. Pietari valloitti Ruotsilta
pääosan Baltiaa jo vuonna 1710 sekä vuoteen 1714 mennessä koko
Etelä-Suomen alueen. Ruotsi kuitenkin hallitsi vahvalla
avomerilaivastollaan Suomenlahtea ja Itämerta suvereenisti aina vuoteen
1714 asti.
Pietari ei kyennyt mobilisoimaan vastaavaa
avomerilaivastoa, joten hän kehitti soudettaviin kaleereihin perustuvan
rannikkolaivaston. Kaleerit kulkivat matalassa vedessä alueilla, joihin
suuret ja tulivoimaiset avomerilaivat eivät kyenneet tai uskaltaneet
tulla.
Vuoden 1714 alussa Pietarilla oli jo yli 100 erikokoista
kaleeria, joiden avulla hän päätti murtaa Ruotsin ylivallan merellä ja
hyökätä Ruotsiin asti. Ruotsi sai ensimmäiset omat kaleerinsa vesille
vasta 1713.
Vuoden 1713 aikana venäläiset tekivät paljon
väylämittauksia, satamapaikkojen selvittelyä ja merikarttoja
Suomenlahdella aina Turkuun asti. Tällä pohjustettiin Pietarin seuraavan
vuoden kunnianhimoisia suunnitelmia Ruotsin suhteen.
Helmikuussa 1714 Ruotsin armeijan nykyisen Suomen
alueella olleet maavoimat käytännössä tuhottiin Etelä-Pohjanmaalla
Isonkyrön (Napuen) taistelussa, jolloin Suomen alue oli kokonaan
Pietarin hallussa.
Aikaisin keväällä huhtikuun lopulla 1714 Ruotsi
lähetti amiraali Wattrangin johtaman vahvan laivasto-osaston
Suomenlahdelle sulkemaan rannikkoväylän Hankoniemen kärjessä ja siten
estämään Pietarin kaleerien pääsyn Hankoniemen ohi.
Samalla estettiin
Turussa olevien venäläisten joukkojen huolto meritse. Wattrangilla oli
käytössään mm. 16 linjalaivaa, 3 fregattia ja useita pienempiä aluksia.
Kesäkuun lopulla 1714 saapui Venäjän yliamiraali
Apraksinin johtama kaleeriosasto, noin 80 erikokoista kaleeria,
Tvärminneen Hankoniemen itäpuolelle. Helsingissä talvehtineet 20
kaleeria yhtyivät tähän osastoon heinäkuun alussa. Venäjän
avomerilaivasto oli Tallinnassa, jossa se pysyikin, koska sen
taistelukyky ei ollut Pietarin oman arvion mukaan riittävän hyvä.
Pietari saapui 20. heinäkuuta Tallinnasta
Tvärminneen Porkkalan kautta ja oli henkilökohtaisesti mukana
seuranneissa operaatioissa ja myös Riilahden taistelussa.
Koska Hankoniemen ohitus näytti vaikealta ja olisi
johtanut suuriin tappioihin, yritti Pietari ensin nk. dragetin kautta
Lappohjassa vedättää laivoja Hankoniemen yli. Vetoyritys ei onnistunut,
mutta ruotsalaiset havaitsivat tapahtuman ja Wattrang lähetti 25.
heinäkuuta dragetin länsipäähän schoutbynacht Nils Ehrenskiöldin
johtaman osaston, johon kuului tykkiproomu Elefanten ja kuusi kaleeria
ja noin 950 miestä.
Samalla Wattrang määräsi vara-amiraali Lillen
hyökkäämään 8 linjalaivan voimalla Tvärminnessä olevia Pietarin
kaleereja vastaan. Hyökkäys ei kuitenkaan toteutunut, koska tuli tyyni
sää, eivätkä raskaat laivat päässeet tarpeeksi lähelle Pietarin
kaleerilaivastoa.
Kun ruotsalainen laivasto-osasto oli nyt jaettu
kolmeen osaan, päätti Pietari lähettää 20 kaleerin osaston kiertämään
ulkokautta soutaen Wattrangin pienentyneen päävoiman, joka oli edelleen
Hankoniemen kärjen tasalla. Komentajakapteeni Smajevitsin johdolla 26.
heinäkuuta tämä kiertoliike onnistui ja osasto pääsi Wattrangin ja
Hankoniemen ympäri ilman tappioita. Wattrang määräsi tämän takia
linjalaivojaan siirrettäväksi soutuveneillä hinaten vielä ulommaksi,
jotta tämä kiertoliike ei toistuisi.
Samaan aikaan lähetti Pietari vielä 15 kaleeria
ulkokautta brigadööri le Fortin johdolla kiertämään Wattrangin laivat ja
vaikka matka oli pidempi kuin edellisellä ryhmällä, onnistuivat nämäkin
kiertämään ruotsalaisen osaston ilman tappioita. Kiertomatka soutaen
oli noin 30 km.
Tämän jälkeen Wattrang venytti edelleen osastoaan,
jotta ympärisoutu estettäisiin. Tämä avasi rantaväylän Pietarin lopuille
kaleereille Hankoniemen kärjessä. Aamuyöllä 27. heinäkuuta Pietarin
pääosasto, noin 60 kaleeria, edelleen tyynessä ja utuisessa säässä,
souti pitkin Hankoniemen rantoja Tvärminnestä niemen ympäri.
Ruotsalaiset yrittivät sulkea väylän, mutta eivät ehtineet hinata
linjalaivojaan takaisin tarpeeksi lähelle. Lille oli jo saapunut
osastonsa kanssa Wattrangin avuksi. Näin venäläisten pääosastokin pääsi ohittamaan ruotsalaisten sulun lähes tappioitta.
Yksi venäläinen kaleeri ajoi karille Hankoniemen
edustalla ja sen miehistö, 200 henkeä, jäi ruotsalaisten vangiksi.
Samoin kaleeri jäi ruotsalaisten saaliiksi ja vietiin Tukholmaan.
Pietarilla oli käytössään enemmän miehiä kuin
Wattrangilla, mutta ruotsalaisilla oli merkittävästi suurempi tulivoima
käytössään, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä, kun soudettavat kaleerit
ohittivat ruotsalaiset avomerilaivat turvallisen kaukaa.
Wattrang teki merkittävät virheet jakaessaan
osastonsa kolmeen osaan ja avatessaan Hankoniemen kärjen Pietarin
kiertoliikkeiden takia. Pietari kykeni käyttämään hyväkseen nämä virheet
sekä kaleerilaivaston liikuntakyvyn että joustavuuden ansiosta. Myös
tyyni sää oli hyökkääjän etuna.
Pietarin
kaleerilaivaston tehtäväksi jäi vielä Ehrenskiöldin noin 950 miehen
suuruisen osaston tuhoaminen Hankoniemen pohjoispuolella.
Ehrenskiödin osasto oli jo 26. heinäkuuta
ankkuroitunut puolustuslinjaan ja kieltäytyi antautumasta, joten 27.
heinäkuuta noin klo 15 alkoi Riilahden taistelu. Taistelupaikan valitsi siis Ehrenskiöld.
Hän rakensi osastostaan eräänlaisen taistelulautan
kytkien alukset toisiinsa, jotta taistelun kuluessa miehistöt voisivat
perääntyä aluksesta toiseen ja lopuksi Elefantenin kannelle.
Elefanten
oli keskellä kylki kohti hyökkääjiä ja ruotsalaiset kaleerit taas keula
kohti hyökkääjää, koska niiden vahvin aseistus oli vain keulassa.
Maurice Baquoi: Riilahden meritaistelu, kaiverrus, 1724—1727.
Koska keulan kautta ei voitu vallata ruotsalaisia
aluksia, pyrkivät venäläiset kaleerit ruotsalaisten reunimmaisten
alusten kylkeen ja yrittivät sitä kautta vallata nämä alukset. Tältä
osin meritaistelu muistutti maasotaa; mies miestä vasten erilaisten
käsiaseiden kanssa. Tästä syystä taistelu oli
erittäin verinen ja vaati paljon uhreja. Taistelu kesti noin 2 tuntia.
Model of ship of the line, Elefanten ("the
Elephant").
Venäläiset lähestyivät Elefantenia ruotsalaisten kaleerien kautta ja
lopulta Ehrenskiöldin päällikköviiri laskettiin alas antautumisen
merkiksi. Ehrenskiöld yritti vielä paeta pienemmällä aluksella, mutta
venäläiset ottivat sen kiinni ja palauttivat Ehrenskiöldin
Elefantenille.
Taistelupaikasta on kirjoitettu useita artikkeleita
ja kirjoja, mutta pitävää arkeologista todistetta ei ole vielä kyetty
esittämään minkään paikan osalta. Samoin taistelusta syntyi paljon
legendoja ja myyttejä, jotka elävät vieläkin kirjallisuudessa.
Vain osa Pietarin kaleereista, noin 23 kaleeria,
osallistui itse taisteluun.
Ensimmäisessä vaiheessa hyökkäsi kahdeksan
venäläistä kaleeria ruotsalaisten sivustoja vastaan. Elefantenia olisi
ollut vaikea tai mahdotonta vallata entraamalla kyljestä, koska sen
kyljellä oli 8 tykkiä ja kaleereissa vain 2-3 tykkiä keulassa.
Yhden
kaleerin vaatima ura oli noin 40 m, koska airojen pituus oli noin 15
metriä, joten Elefantenin tulivoima oli 2-3-kertainen mahdollista
hyökkäävää kaleeria kohden, koska Elefanten oli noin 30 m pitkä.
Tykkien merkitys ei ollut ratkaiseva tässä
meritaistelussa ja siten se poikkesi merkittävästi tuon ajan muista
meritaisteluista. Poikkeavaa tavanomaisesta oli myös ruotsalaisten
toiminta, kun osasto oli ankkurissa paikallaan ikään kuin maalinnoitus.
Yksikään alus ei uponnut taistelun aikana.
Kaleereissa ei ollut painolastia ja tykitkin olivat aika keveitä, joten
ne kelluivat vesilastissakin.
Asiakirjojen mukaan taistelussa kuoli välittömästi
ruotsalaisia 361 ja loput noin 600 jäivät vangiksi. Näistä yli puolet
kuoli vammoihinsa muutaman viikon kuluessa, joten ruotsalaisten tappiot
kuolleina olivat noin 700. Loput yli 200 vietiin vankeina Pietariin
samoin kuin kaikki ruotsalaiset alukset.
Venäläisiä oli mukana itse taistelussa noin 3400 miestä, joista noin 400 kuoli heti tai pian taistelun jälkeen. Lisäksi
venäläisten tappioihin kuului karille ajaneen kaleerin miehistö, josta
noin 50 kuoli ja noin 200 jäi vangiksi ja vietiin Ruotsiin.
Yhteensä kuolleita oli taistelussa noin 1100 henkeä.
Aleksei Zubov: Ruotsalaiset laivat tuotiin Pietariin Riilahden meritaistelun jälkeen, kaiverrus, 1715.
Taistelun jälkeen venäläiset hautasivat kuolleet ja
korjasivat vaurioituneet laivat paikan päällä. Hautojen paikkaa ei
tunneta, mutta vahva oletus on Santalan alue. Osa aluksista osoittautui korjauskelvottomiksi ja ne hylättiin paikalle. Luultavasti näistä osa kuuluu nk. Santalan hylkyihin.
Apraksinin johdolla 70 kaleeria jatkoi viiden päivän
kuluttua 1. elokuuta Jungfrusundin kautta Turkuun ja sieltä edelleen
Ahvenanmaalle. Pietari itse ja vangiksi otettu Nils Ehrenskiöld olivat tämän
osaston mukana Turkuun ja lopulta Ahvenanmaalle asti.
Hangosta tuli vielä 8 kaleeria, ehkä
korjausten jälkeen, Ahvenmaalle ja ne yhtyivät Apraksinin osastoon. Sieltä
osasto jatkoi Kristinankaupunkiin ja saapui Vaasaan 9. syyskuuta.
Yhdeksän kaleeria lähetettiin tuhoamaan Uumajan kaupunki, joka paloi 18.
syyskuuta.
Kaleerilaivaston jäljelle jäänyt osa talvehti
Uudessakaupungissa. Noin 16 kaleeria ajoi karille tai hukkui
syysmyrskyissä Pohjanlahdella.
Pietari palasi Ahvenanmaalta ennen Apraksinin lähtöä
pohjoiseen 20 kaleerin mukana Pietarin kaupunkiin, jossa Nevalla
pidettiin syyskuussa suuri juhlaparaati Venäjän laivaston ensimmäisen
merivoiton kunniaksi. Sivers johti yksikköä, joka toi ruotsalaiset
sotasaalilaivat ensin Helsinkiin ja sieltä Pietariin. Paraatissa oli
mukana noin 200 ruotsalaista sotavankia. Uudenkaupungin rauhan jälkeen
osa näistä vangeista palasi kotiseuduilleen.
Tvärminneen jäi Pietarin laivaston erään yksikön
komentaja Mark Gris sekä Ljuberas, jotka tekivät ensimmäiset venäläiset
merikartat Hankoniemestä, Tvärminnestä sekä Barösundista.
Wattrang lähetti illalla 27.7. aluksen valkoisen
lipun kanssa ehdottamaan Apraksinille mahdollista vankien vaihtoa sekä
tiedustelemaan Ehrenskiöldin ja kapteeni Sundin kohtaloa sekä arvioimaan
tapahtumaa. Kun alus palasi, oli Wattrangin johtama
avomerilaivasto-osasto jo poistunut Hankonimen edustalta.
Tauben johtama pienempi osasto, joka oli ollut
Korppoströmmin alueella taistelun aikana, poistui Hankoniemen menetyksen
jälkeen Ahvenanmaan kautta kohti Ruotsin rannikkoa. Se yhtyi siellä
Wattrangin osastoon, joka asettui sinne puolustukseen estääkseen
Pietarin kaleerien pääsyn Tukholmaan.
Riilahden taistelussa
Venäjä Pietarin johdolla ”avasi ikkunan Eurooppaan” ja Venäjästä
kehittyi myös merkittävä merivalta Itämeren alueelle. Samalla Ruotsin
suurvaltakausi kääntyi kohti sen loppua.
Vaikka Venäjä Uudenkaupungin rauhassa 1721 palautti
lähes koko Suomen alueen Ruotsille, tuli uudeksi rajalinjaksi Ruotsin ja
Venäjän välillä lähes nykyinen Suomen ja Venäjän raja.
Vaikka Ruotsi
yritti mm. Suomenlinnan rakentamisella padota Venäjän laivaston, jatkui
Venäjän painostus, joka johti Suomen sodan (1808-09) jälkeen koko Suomen
alueen liittämiseen Venäjään suuriruhtinaskuntana. Suomen kannalta tämä
Ruotsista erottaminen johti Venäjän vallankumouksen yhteydessä 1917
Suomen itsenäistymiseen.
Riilahden taistelu on siksi tärkeä historiallinen
käännekohta Suomen kannalta, vaikka se omana aikanaan oli vain yksi
taistelu monien muiden kahakoiden joukossa.
Samalla korostui ensi kertaa Hankoniemen strateginen
merkitys Suomenlahdella ja Riilahtea seuranneina vuosina sen
hallinnasta taisteltiin useita kertoja aina toiseen maailmansotaan asti.
Kyseessä oli Venäjän näkökulmasta erityisesti
Pietarin kaupungin turvallisuus. Venäjä rakensi 1900-luvun alussa
varustuksia ja linnakkeita Suomenlahdelle ja myös Hankoniemelle ja sitä
järjestelmää kutsutaan edelleenkin Pietari Suuren merilinnoitukseksi.
Turvassa Turussa
27-7 2017
Simo Tuomola
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti